S
Tämä teksti liittyy kiinteästi
Dipolimomentti- ja
Reaktioyhtälöitä-raapalesarjoihin (K-11). Tämä on tosin varmasti pääpiirteittäin ymmärrettävissä myös ilman niitä, koska tämä sijoittuu aikaan himppusen ennen Dipolimomenttia ja Juuson ja Samulin varsinaista ensitapaamista!
Reaktioyhtälöiden lukijoille, sikäli mikäli heistä joku sattuu tänne: olen pahoillani siitä, etten ole jatkanut sarjaa aikoihin!
Itseluottamukseni kirjoittajana on kadonnut kankkulan kaivoon, ja minusta tuntuu, että kaikki mitä näppäimistöltäni syydän on kamalaa kuraa, eikä Reaktioyhtälöiden jatkamisesta ole siis tullut oikein mitään. Yritin nyt toisenlaista lähestymistapaa kirjoittamalla Samulin näkökulmasta ja avaamalla hieman hänen historiaansa ja alkuaikojaan yliopistossa. Tämä teksti esittelee vähän toisenlaisen puolen Samulista! Reaktioyhtälöiden perusteella hänestä voi olla montaa mieltä, mutta hän on kaikesta huolimatta minulle tärkeä hahmo ja loputtoman uteliaisuuden kohde, jonka saloja haluan selvitellä. Toivottavasti tekin saatte hänestä jotain uutta irti tämän tekstin myötä. Ja äääh, toivottavasti tämä ei ole ihan kauheata kurakökkelöä. Antakaa anteeksi, jos on. Tätä tämä minun kirjoittamiseni nykyään on... D:
Sydän tykytti levottomana, hallitsemattomana. Lähes kaikkea muuta Samuli pystyi hallitsemaan, mutta autonomisella hermostolla oli oma tahtonsa, ja hän saattoi arvata, että sen sympaattinen osa oli valloillaan, se osa joka valmistautui taistelemaan tai pakenemaan. Kädet tärisivät, ja olkalaukun kankainen hihna tuntui nahkealta kämmentä vasten. Rintakehä pyrki kohoilemaan tarpeettoman kiivaasti, ja sydän, sydän käyttäytyi hullusti.
Yliopiston kampuksen nurmikenttä oli vastikään ajettu. Ruohonleikkurin jälkeensä jättämät ruohovanat kiemurtelivat virtaviivaisina kuin käärmeet. Elokuun lopun lempeä ilma tuoksui ruoholta, läpitunkevan vihreältä ja melkein kitkerän voimakkaalta. Sen tuoksun Samuli muistaisi vielä vuosien, vuosien kuluttua, aina kun hän palaisi siihen päivään ja uuden elämänsä alkuun.
Samuli piti askeleensa rauhallisina ja katseli ympärilleen. Oli uusien opiskelijoiden orientaatioviikon ensimmäinen päivä, ja kampus heräili eloon kesäloman jälkeen. Virinnyt elämä oli vielä varovaista, ujoja katseita ja varautuneita hymyjä, yksinäisiä fukseja, mutta mukaan mahtui puhetta ja nauruakin. Jotkut tupakoivat punatiiliseinään nojaten ja tiirailivat taivaalla kiitävää suihkukonetta. Tupakansavu haihtui kauan ennen taivasta. Joku pysähtyi keskelle kävelytietä kaivelemaan X-Files-reppuaan. Kaikkialla oli nuoria ihmisiä kasvoillaan niin paljon elämätöntä elämää ja tulevaisuutta, siloposkia ja väikkyhymyjä.
Samuli yritti ymmärtää olevansa yksi heistä. Sinä syksynä hän ei pakenisi; hän vaikka taistelisi ollakseen yksi muista, kaksikymmentävuotias nuorukainen jolla oli elämä edessään. Hän saisi muovata tulevaisuudestaan sellaisen kuin haluaisi. Hän oli päässyt opiskelemaan kemiantekniikkaa, alaa joka aidosti kiinnosti häntä, mutta se oli vasta alkua. Se oli uuden elämän alku, eikä siinä elämässä kukaan vielä tuntenut häntä. Hänellä oli mahdollisuus olla jotain muuta kuin pikkukaupungin Samuli Harmainen, jonka kaikki tiesivät, jonka teinivuodet olivat olleet sarja surkeita epäonnistumisia, jonka nimi komeili pölyyntyneissä pokaaleissa ja joka oli menettänyt osan nuoruudestaan sairaalasänkyyn. Hän oli Samuli Harmainen, kaikille tuntematon fuksi, yksi muista, ehkä jopa tutustumisen arvoinen.
Hän oli hyvissä ajoin paikalla, joten oikean auditorion paikannettuaan hän kävi vessassa. Lavuaarin kyljessä juoksi halkeama, ja peilin reunamaan oli painautunut sormenjälkipari. Käsiä pestessään hän katsoi peilikuvaansa silmästä silmään. Takaisin tuijotti nuorukainen, jonka silmien harmaa oli tyyntä ja vakaata kuin sankka sumu. Adrenaliini ja noradrenaliini kohisivat näkymättömissä. Hetken Samulista tuntui kuin hän katselisi jonkun muun kuvajaista.
Suuressa auditoriossa Samuli istui taka-alalle, rivin keskelle jotta muut pääsisivät täyttämään sitä molemmin puolin. Hän mietti, miten se kaikki kuuluisi hänen uuteen elämänpiiriinsä: avarat luentosalit, mutkittelevat käytävät, ruuhkaisat opiskelijaruokalat, kirjastot ja laboratoriot. Hän hiveli peukalonsyrjällään puiseen pöytätasoon uurtunutta historiaa, tuhansien samassa tilanteessa olleiden jättämiä jälkiä. Silloin hänestä tuntui ensimmäisen kerran todella siltä, että hän saattaisi kuulua siihen elämään.
Varovainen tunne voimistui, kun Samuli kuunteli orientaatio-ohjelman käynnistäneitä puhujia. Yliopiston vararehtori – pienikokoinen, arvokkaasti harmaantunut mies, joka maalaili sanojaan hallituilla kädenliikkeillä – puhui siitä, kuinka opiskelijoissa lepäsi tulevaisuus ja kuinka maailmaa muutettiin uusin silmin. Hän julisti hymynpilkahdus silmäkulmassaan, kuinka he kaikki olivat yliopistolle arvokkaita, myös ne jotka läpäisivät tenttinsä rimaa hipoen ja olivat enemmän kiinnostuneita killan kaljakellunnasta kuin opintojensa edistämisestä. Auditoriossa kiiri naurunhörähdys, ja Samuliakin hymyilytti. Amanuenssi, jolla oli melkein silmiä särkevän värikäs PowerPoint-esitys, puhui akateemisesta vapaudesta, yliopisto-opiskelun kulmakivestä, itsenäisyydestä ja siihen kuuluvasta vastuusta. Samulissa käväisi muisto lukioajoista ja samojen ihmisten samoihin arvioiviin katseisiin tukehtumisesta, ja hän vaihtoi asentoaan. Vapautta hän todella kaipasi.
Heidät jaettiin tutorryhmiin. Vanhemmat opiskelijat auditorion etuosassa olivat pukeutuneet lukemattomin haalarimerkein somistettuihin opiskelijahaalareihin ja tupsullisiin teekkarilakkeihin. Samulin oli vaikea kuvitella itseään niihin vermeisiin.
”Mä olen Hirvosen Juuso”, rivin reunimmainen iso esittäytyi. Hän hymyili ja kohotti kättään eleettömästi. ”Mä kulutan näitä penkkejä nyt neljättä vuotta, ja mulle on jostain syystä uskottu isovastaavan titteli. En tiedä, millä ansioilla.” Hän horjahti ja hänen lakkinsa tupsu heilahti, kun vieressä seisova iso pukkasi häntä kiusoitellen kylkeen, ja hän naurahti ja jatkoi: ”Tuota noin, mua saa tulla nykimään hihasta ihan koska tahansa. Minä ja Mikko –”, hän nosti kätensä viereisen ison olalle, ”– ollaan nyt orientaatioviikolla vastuussa niistä kemman fukseista, joiden sukunimet sijoittuu aakkosissa välille A ja H eli Aaltosesta, öh, muistaakseni Helanderiin, mutta totta kai me tuutoroidaan kaikkia muitakin.”
”Valitettavasti”, Mikko lisäsi virnistäen. ”No ei, ollaan me ihan mukavia. Juuso ainakin. Se on kiltti kuin kultainennoutaja, ja siltä saa takuulla ylimääräisiä leimoja fuksipassiin, ihan vinkkinä vain…”
Jostain kuului muutama naurahdus. Esittelykierros jatkui, mutta Samulilta pari seuraavaa puheenvuoroa meni tyystin ohi. Hän ja tuijottamaan Juusoa, sillä tämän rennossa, vaatimattomassa olemuksessa oli jotain. Hänen huomionsa vangitsi tapa, jolla Juuso jäi keinahtelemaan kannoillaan ja tuijottelemaan lattiaan hymyillen isotovereidensa esittäytymisiä kuunnellessaan. Juuson hymyssä oli jotain lämmintä, jotain kertakaikkisen pyyteetöntä. Se ripusti hauskat hymyrypyt hänen silmäkulmiinsa ja sai hänen poskensa kohoamaan veikeästi. Hän oli pitkä ja vanttera, terveen ja eläväisen näköinen, ja hän oli kesän jäljiltä hiukan ruskettunut. Lyhyet, harmahtavanruskeat hiukset sojottivat sinne tänne yhtä valloittavan näköisinä kuin omistajansakin.
Samuli päästi ääneti ilman keuhkoistaan. Hänen vatsaansa oli alkanut nipistellä miellyttävästi, mutta se ei todellakaan kuulunut hänen suunnitelmiinsa. Jori vieraili edelleen hänen painajaisissaan harva se yö, eikä hän kaiken sen jälkeen halunnut kajota keneenkään. Hän halusi keskittyä opiskeluun ja itsensä uudelleen löytämiseen, eikä kanssaopiskelijoiden katseleminen sillä silmällä varmaankaan edistäisi hänen tavoitteitaan.
Sydän oli kuitenkin hallitsematon, sama vanha sydän, olipa elämä miten uusi tahansa. Samuli ei voinut estää sitä sykkimästä tahtiin, jonka autonominen hermosto monimutkaisia reittejään pitkin sääteli.
Niinpä vuosien, vuosien kuluttua Samuli muistaisi ensimmäisestä fuksipäivästään paitsi vasta-ajetun nurmikon tuoksun, myös Juuson hymyn, sen aidon ja peittelemättömän hymyn joka hipaisi hänen sydäntään kaikkien niiden penkkirivien yli.