Kirjoittaja Aihe: Ja miksi veit kanssasi hautaan, K-11, 2/2 24.5  (Luettu 3233 kertaa)

Hermy^

  • Vieras
// Alaotsikko: FF-100, Viktor/Luna, Viktor/Hermione

Title: Ja miksi veit kanssasi hautaan
Author: precious
Genre: Romance, adventure, angst, drama.. Hetken piti miettiä, että tungenko tämän tänne vai Pimeyden voimiin. o_o
Rating: K-11 // Scarlett muokkasi ikärajan vastaamaan uusia sääntöjä
Pairing: Hienovaraiset Luna/Viktor ja Hermione/Viktor
A/N: Osallistuu FF-100:seeni Lovekivan perheestä, sanalla 10; Vuodet. Tästä tuli pidempi kuin ajattelin, joten päätin postata sen kahdessa osassa. Leikitäänpäs, että Viktor Krum oli 16-vuotias Kolmivelhoturnajaisten aikaan, jolloin hänellä on ikäeroa Hermioneen vain kaksi vuotta - ja Lunaan kolme.
Warnings: Deathfic
Disclaimer: Row omistaa kaiken. Paitsi pöllön.
Summary: ”..Vaiensin molemmat tekemällä työtä niin kovaa, että suussani maistui päivittäin veri ja korvani suhisivat lähes jatkuvasti, koska lensin niin lujaa. Tarvittiin tragedia jotta legenda voisi syntyä – kuuluisasta Viktor Krumista tuli se mitä hänestä tuli ainoastaan hirvittävän tuskan kautta.. Kuinka ironista, kuinka kitkeränmakeaa.”

A/N 2: Tämä on outo ja sekava. Ja kirjoitettu yöllä.
Suosittelen luettavaksi kaikille niille jotka ovat joskus miettineet, miksi Krum on sellainen kuin on. Tässä on minun versioni hänen menneisyydestään.
Ja kommentit ovat jotain parhainta ja silleen.


~~~~~~~~~~~~~~




Se päivä alkoi aivan kuin mikä tahansa muukin niin tasainen päivä, kuin vain velhojen elämää voi kuljettaa eteenpäin laiskana ja helteisenä kesäloman päivänä. Rouva Lovekiva oli kutsunut minut taasen leikkimään heidän taloonsa, jota rouva itse niin suureellisesti kutsui kartanoksi, mutta jota hänen tyttärensä tapasi nauraen nimittää röttelöksi.
Itsehän olin samaa mieltä parhaimman ystäväni kanssa – toisaalta myönnyin usein hänen hullunkurisiin päätelmiinsä tai temppuihinsa vain sen tähden että kuulisin taas hänen naurunsa, joka soljui korvissani (liiankin siroissa ja suipoissa – monet tapasivat kutsua niitä haltian korviksi) kuin puhtain, heleävetisin puro. Tässä tapauksessahan kyse ei ollut vain siitä – rakastin Lovekivojen taloa, sillä se oli täysi vastakohta sille, mitä minä kutsuin kodikseni. Siinä missä Lovekivojen hatarille perusteille pystytetty asuinpaikka toi mielikuvan lämpimästä, keltaisesta väristä ja kotoisuudesta (ja tuoksui aina ylenpalttisesti torkuttavalta kanelilta), minun perheeni kartano huokui ikiaikaisen, kylmän puukaluston yläluokkaista aromia, mustalla silkillä vuorattuja huonekaluja ja melko eleetöntä, hieman pippurista tuoksua. Olin aina tervetullut yökyläilemään Lovekivoille, viettämään loputtomia iltapäiviä kirmaten suvun nuorimman vesan kanssa heidän tiluksillaan – vihreillä seikkailumailla jotka olivat meistä joskus niin suuria. Palasimme aina vasta kun hämärän peitto oli väistämättömänä laskeutunut taivaan ylle – me palasimme tuoksuen metsältä, kuivuneelta mudalta ja lapsuuden leikeiltä.

Ja niin minä vietinkin useimmat kesäni. Lovekivat osallistuivat suureen osaan kasvatustani, he olivat minulle kuin toinen perhe. Olin katkera aina kun ”loma-ajanjaksoni” päättyivät, hampaitani kirskutellen minä suostuin lähtemään aina jokaisen viikon päätteeksi kohti kotiani, jonne minun piti matkustaa kehittävällä tavalla. He olivat päättäneet urani ja kohtaloni jo kauan sitten. Se oli minullekin jo kauan sitten selviö; varmasti olisin sitä vastustanut, ellen olisi sitä itse halunnut. Silti rukoilin vanhempiani muuttamaan kartanomme Lovekivojen tiluksille – johon he olivat niin ystävällisesti myöntäneet suostumuksensa. Rakastin Englannin sateista kesäkuuta, helteistä heinäkuuta ja paahtavan kuumaa elokuuta. Minun kotimaani oli vain täynnä itkuisenmärkää räntää ja masentavia tuulenpuuskia, ikuista viimaa.

Ja jo nyt väsymys painaa heikkoja hartioitani; kynä tärisee kädessäni, joka on tuhkasta musta ja naarautunut osin verille. Mutta minä en tuhlaa viimeistä mustepulloani, tuhlaa viimeistä kunnon sulkakynääni typeriin muistelmiin minun elämästäni. Olen täysin arvoton, vaikka tiedän että suurin osa tapahtumista ei ollut syytäni. Silti en kykene arvostamaan itseäni lainkaan – tunnen nostavani itseni jalustalle jokaisesta rohkaisevasta sanasta jonka lausun itselleni mielessäni. Siksi suljen ne pois, huidon käsilläni kunnes mielikuvat katoavat. Aion tehdä tämän paljaan ja ehkä ainoan viattoman tekoni pitkään aikaan – minä kirjoitan kaksi kirjettä. Sen jälkeen millään ei ole enää mitään väliä. En edes vaivaudu teeskentelemään, etten muka huomaisi mustuneita sormenpäitäni tai kylmästä sinertäviä jalkapohjiani, kynsiäni haavaumilla. Kyllä minä tiedän mitä tulee tapahtumaan. Haluan avata totuuden niille joita rakastan, sillä eihän muuten olisi mitään väliä mihin tuhlaisin viimeisen mustepulloni tai sulkakynäni; minähän kuolen pian.
Sitä ennen on kuitenkin palattava jo mainitsemaani päivään; lapsuuteni tavalliseen kesäloman päivään, joka alkaessaan poikkesi muista päivistä vain hitusen tavallista korkeammalla lämpötilallaan. Jotta tarina voi alkaa, on palattava elokuun kuudenteentoista – päivään, josta on aikaa tasan kuusi vuotta.




~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~


Sivelin raukeasti kapealla sormellani pellavaverhoillun nojatuolin selkänojaa. Se oli kallista mutta nuhjaantunutta luonnonvalkeaa kangasta, ja se oltiin kirjailtu kauttaaltaan täyteen sen omistajaperheen sukulausahduksia. Lanka oli vaaleansinistä ja ompelussa oli käytetty jästitapaa – kirjaimet näyttivät huolellisilta ja käsiala oli pyöreää ja kiehkuraista. Tuolihan kuului Lovekivoille – siksi kukaan ei varmasti saisi ikinä tarpeekseen niiden kaikkien lukuisten ja hyvin omituisten lauseiden tulkitsemisesta. Minä en ainakaan saanut. Piirtelin sormellani tuoliin hiljakseen pyöreitä ympyröitä, silmät väsymyksestä puoliraollaan. Kuumuus oli ihanalla tavalla lamauttavaa ja jokaisen ruumiinosan liikauttaminen vaati suuria ponnistuksia itse kultakin. Huoneen hämärä lämpö oli sakeanaan aromikkaista öljyistä. Ominaistuoksu huoneessa sillä hetkellä oli kerrassaan sangen lovekivamainen. ¨


Edessäni istuva tyttö oli ristinyt jalkansa lootusasentoon, ja hän hyräili jonkinlaista rauhoittavaa sävelmää. Tytön hitusen normaalia vinommat silmät olivat suljettuina. Valotäplät leikkivät hänen päivettyneillä kasvoillaan, nenänpäätänsä koristi suloinen kesakkorykelmä. Tyttö oli sillä tavalla luiseva kuin lapsenpyöreytensä jo menettäneet tapasivat olla. Hän oli pukeutunut keltaiseen neulehellemekkoon, ja hänen oljenkeltaiset hiuksensa valuivat olkapäille sekaisena pörrönä. Tapasin nimittää tytön hiuksia ajoittain leikkisästi värjätyistä oksista rakennutuksi linnunpesäksi. Hän ei ollut siitä moksiskaan.


Kun Luna nauroi, hänen suloiset ja pienet, hieman haljenneet hampaansa välkehtivät ohuen auringonsäteen valossa, joka tunkeutui sisään hämyisään huoneeseen pienestä ikkunasta kuin varkain. Kun nauravaa tyttöä tarkasteli hetken, huomasi että hampaita oli selvästi liikaa. Kaksi etuhammasta olivat lohjenneet ja molemmista puuttui pienenpieni, hassunmuotoinen pala. Mutta kun hän nauroi, hänen naurunsa oli helmeilevää ja pulppuavaa, hammasrivistö tunkeutui näkökentän etualalle hieman agressiivisestikin : aivan kuin Luna olisi oikein esitellyt purukalustoaan. Silti yleisvaikutelma oli sangen miellyttävä: ”Minä olen Luna Lovekiva, ja vaikka hampaani eivät olekaan kaikista suorimmat hampaat maailmassa, ne ovat silti epätäydellisyydessään aivan täydelliset”, hampaat näyttivät selvästi viestittävän.


Minä olin kahdentoista ja hän yhdeksän. Olin luonnottoman luiseva ja pitkänhuiskea, teini-ikäinen pojankloppi ja minunkin nenäni (sangen kookas sellainen) oli täynnä kesakoita, jotka tosin eivät näyttäneet lainkaan hellyttäviltä. Silmäni olivat melko kapeat ja herkät, jouduin siristelemään niitä aina auringonvalossa. Ne olivat lämpimänvihreät ja melkoinen vastakohta Lunan silmille. Tytön silmät olivat kaikessa omituisuudessaan todella kauniit. Niiden syntyjään hätkähdyttävä tummansini oli hiljalleen muuttumassa vaaleampaan suuntaan – näytti siltä, että mitä enemmän Luna sai ikävuosia lisää, sitä enemmän hänen silmänsä vaalenivat. Se oli sääli – aikanansa tummuus noissa silmissä olisi varmastikin vain haave. Lunan silmät olivat viehättävällä tavalla vinot ja hitusen liian suuret. Tyttö oli laihtunut viime aikoina ja hänen pienet kasvonsa näyttivät olevan pelkkää silmää. Tytön kuihtunut olemus huolestutti minua hiukan – hänen solisluunsa paistoivat kevyen mekon läpi liian selvästi.


Lovekivoilla oli huolia joista Lunankin laihtuminen varmasti johtui. Xenophilius oli ollut viime aikoina tavallistakin omituisempi, hän oli palannut useana kesäiltana vasta hyvin myöhään, näyttäen hyvin uupuneelta ja rasittuneelta. Lunan äiti oli käyttäytynyt miehensä vastakohdan lailla – hän oli ollut tavallisempaakin innostuneempi ja vaikuttanut hieman salaperäiseltä. Silti esiintyi jaksoja jolloin Marissa käyttäytyi salakähmäisesti ja vaikutti kovin poissaolevalta. Silloin hän unohtui pitkiksi ajoiksi huoneeseensa, josta kuuluvat epäilyttävät poksahdukset huolestuttivat minua ja pelottivat Lunaa. Silloin Marissalta unohtui useinkin laittaa ruokaa. Käväisimme keittiössä tekemässä voileipiä tai napsimassa vaaleanpunaisia karamelleja keittiön lasisesta purkista, joka täyttyi aina itsestään. Lunan silmät olivat kuitenkin aina sumuiset ja etäiset, kun hänen äitinsä unohti päivällisen tai lounaan, ja hän oli haluton syömään ellei Marissa ollut kanssamme ruokailemassa. Joskus kokkasimme yhdessä – meillä oli hauskaa mutta huomasin kyllä, että Luna söi vain minua miellyttääkseni.


Sinä kesänä minun vierailuni Lovekivoilla oli venynyt heinäkuusta elokuuhun, eikä minun tarvinnut vierailla vanhempieni luona edes viikonloppuisin. Isäni oli saanut jonkinlaisen hyvin tärkeän pestin Bulgarian ministeriöstä, eikä hänellä liiennyt aikaa kummemmin äidillenikään. Ajoittain tunsin omatunnossani pistoksen, mutta tukahdutin sen heti alkuunsa. Äitini oli tumma ja vahva, perinteinen puhdasverinen kartanonrouva. Hän selviäisi kyllä. Kun kerrankin olin saanut luvan viettää parhaan ystäväni luona näin pitkän ajan, en halunnut jättää tilaisuutta käyttämättä.


Huoneen lempeä hämärä oli käymässä unettavaksi. Ohut valonsäde kapeni kapenemistaan, ja ikkunasta leijaili suloinen helteisen kesäillan tuoksu, johon oli sekoittunut miellyttävä annos tupakansavua. Vedin tuoksua sisälleni ja mieleni alkoi tehdä pihalle, istumaan joenpenkalle tupruttelemaan jästien luomusavukkeita. Ihan kuin tuollainen nimitys tekisi niistä hitustakaan parempia. Tupakka mikä tupakka.


Tarkkailin Lunan kasvoja – tämä oli lausunut kummat viisunsa loppuun ja räväyttänyt silmänsä yllättäen auki. Suljin silmäni nopeasti – en halunnut osallistua siihen mitä sitten olikaan luvassa seuraavaksi, laulamista tai jotakin kummallisia arvoituspelejä.


Lunan pienet kasvot leijuivat mielessäni. Tytön silmien tarkkaavainen katse kutkutti mahanpohjaani, ja tunsin kuinka hän tuijotti yhä, vaikken voinutkaan nähdä sitä – ja se sai koko vartaloni kuumottamaan. Hän oli yhdeksän. Olin rakastanut häntä koko ikäni niin kuin parasta ystävää rakastetaan, mutta viimeaikoina olin alkanut aavistelemaan, että rakkauteni laatu oli muuttumassa erilaiseksi. Oli kummallista, miten en torjunut ajatusta tai edes ajatellut että se olisi jollakin tavalla väärä. Minä olin kaksitoistavuotias, ikäiseni pojat tapasivat selailla salaa varsin kyseenalaisia lehtiä jotka olivat pullollaan lähes alastomia velhottaria, ja melkein kaikki vuosikurssini miespuoliset olivat korviaan myöten rakastuneita koulumme kauneimpaan seitsenluokkalaiseen. Mutta minä rakastin hentoa keijutyttöä, eikä sillä ollut väliä, millä tavalla häntä rakastin, sillä olin rakastanut häntä koko ikäni. Oli kuin meidät olisi tarkoitettu toisillemme.


Lepuutin päätäni vasten tuolin selkänojaa ja muutin yhtäkkiä mieleni – en jaksanutkaan teeskennellä nukkuvaa.
Luna avasi suunsa – huulet olivat vaaleanpunaiset ja pehmeät – ja lallatti hieman alakuloisesti: ”Minulla on nälkä. Toivottavasti äiti kutsuu meidät pian välipalalle.”


Hymähdin. Joskus Luna puhui kielikuvin, runoilla, joskus hän lauloi. Tämä päivä oli selvästi varattu laulamiselle.


Heti Lunan vaiettua kuuluikin taialla vahvistettu heleä kutsu. Koko huone täyttyi Marissan pehmeästä äänestä, joka pyysi meitä saapumaan alakertaan, sillä iltapala oli valmis.
Luna oli perinyt äidiltään kauniin lauluäänensä ja suuren äänialansa. Olin kerran ehdottanut usein lauleskelevalle tytölle laulajanuraa ja kehunut tätä Velhotar Selestiinan seuraajattareksi – Luna oli nauranut ehdotukselleni kuin paremmallekin vitsille ja tokaissut haluavansa tehdä jotakin paljon suurempaa – kuten löytää uusia taikaolentoja.



Nousimme molemmat istuinpaikoiltamme, vedin Lunan kädestä ylös. Luna hyssytteli minua – käytävään oli kuulemma pesiytynyt muutama lirppuveikon poikanen, eikä Luna halunnut että ne karkaisivat koska minä olin niin äänekäs. Huokaisin ärtyneesti, mutta päätin toimia Lunan mieliksi. Hissuttelimme kokolattiamaton peittämiä portaita pitkin alakertaan.



Avatessamme keittiön oven meitä vastaan lehahti miellyttävä puuska viileää ilmaa. Lovekivojen keittiö oli muuhun taloon verrattuna kumman tavallinen, lähes normaali englantilainen velhokeittiö. Lunan äiti hymyili meille lempeästi – tosin hän näytti oudon kiihtyneeltä ja kärsimättömältä. Hän oli kattanut meille runsaan välipalan. Kurpitsamehu näytti houkuttelevan viileältä huurteisessa läpinäkyvässä kannussaan, ja suuri tarjotin oli täynnä erilaisia leivoksia ja voileipiä.


Luna näytti innostuneelta. ”Syöthän kanssamme, äiti?”


”En tänään”, Marissa vastasi ja napautti kalpeanruskeaa pöytää kädellään, jonka iho näytti kuivalta ja halkeilevalta. Naisen hiukset valuivat olkapäille lunamaisesti, mutta toisinkuin tyttärellään, tämän hiukset olivat paksut ja sileät. Marissa eleli sillä tietyllä tavalla omissa maailmoissaan, mutta lähiaikoina hän oli ottanut asiakseen hoitaa itseänsä kummallisen hyvin. Hänen käytöksensä oli muuttunut lämpimästä kylmäksi ja hassutteleva luonne näytti kadonneen kuin tuhka tuuleen.


Luna yritti selvästi olla näyttämättä pettymystään. Tytön hennot olkapäät lysähtivät hitusen ja hänen innokas hymynsä värisi. Tunsin sen ilmeen – Lunan täytyi purra huultansa, ettei hän olisi purskahtanut itkuun.
”Haluan kuitenkin, että kun olette syöneet, tulet kanssani yläkertaan, jotta voin näyttää sinulle jotakin. Toivon että vain sinä tulisit, Luna. Olen pahoillani, Viktor, mutta haluaisin esittää tämän asian ensiksi vain tyttärelleni”, Marissa selitti yrittäen näyttää anteeksipyytävältä – epäonnistuen siinä ilmiselvän innostuksensa tähden.


Luna myöntyi, näyttäen hieman häkeltyneeltä, jollaiseksi minäkin mielsin mielentilani. Marissa poistui ja me aloimme syömään ääneti. Tarkkailin vaiteliasta ja poissaolevaa Lunaa, jonka silmät harhailivat ja tuijottelivat ovea huolestuneesti. Luna ei näyttänyt huomaavan katseitani.


Tyttö murusteli epähuomiossa leipäänsä posliinilautaselle. Ruudukkoisen ikkunan läpi heijastuvat säteet vaikuttivat todellakin olevan sen päivän viimeisiä. Aurinko laski vieden mukanaan taas yhden kesäpäivän.


”Oletko jo syönyt, Viktor?” Lunan ääni oli haaveileva, mutta siihen oli samanaikaisesti sekoittunut ripaus kärsimättömyyttä. Nyökkäsin ja kulautin mehuni loppuun. Luna hymyili paljastaen hampaansa.


”Et kuitenkaan ole. Jää sinä vain tänne – menen käymään äidin luona, tulen sitten tänne takaisin istuskelemaan. En usko, että meillä menee kauan. ” Luna näytti hieman surulliselta.


Nyökkäsin vaiti – olin täyttänyt suuni jo kuudennella noidankattilaleivoksella. Lunaa nauratti – hänen mielialansa vaihtelivat aina niin nopeasti. Äkillisen hyväntuulenpuuskan saanut tyttö kirmasi portaisiin. Hymyilin, kun kuulin Lunan juttelevan lirppuveikonpoikasille tämän kivutessa portaita pitkin kohti yläkertaa.


Mussutin leivosta ja kurottauduin kädelläni ottamaan toista, valmistauduin pitkään odotukseen. Kuitenkin Marissa vain esittäisi Lunalle jonkin maailman tylsimmän selonteon jostakin olemattomasta ihmeotuksesta.


Ja laskeva aurinko toi taivaalle mitä kauneimman punaisen värin – se väreili tulenpunaisena ja mitä ylemmäksi taivaanrannassa mentiin, sitä enemmän se vaaleni, vieden näin mukanaan viattomuuteni ja näin myös viimeisen päivän, jona saatoin kutsua itseäni lapseksi.


~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~


Viileä hämärä oli laskeutunut jo aikoja sitten. Keittiössä vallitseva sateisen hämyisä, kostea lämpötila viestitti merkkejä tulevista ukonilmoista ja sadepäivistä.


Sininen hämärä laskeutuneena sinisensävyiseen keittiöön muodosti älyttömän unettavan yhdistelmän. Koristeellinen ja kummallinen vaalealla värillä maalattu seinäkello – johon olin tosin jo tottunut, päästeli epämääräisiä ääniä puisen linnun ilmestyessä ulos puisesta luukusta. Lintu kukkui kymmenen kertaa.


Raaputin kynteni alle puisesta pöydästä jo irtirapisevaa maalia. Se kutitti mukavasti järsittyjen kynsieni reunoja. Kello tikitti hiljalleen. Tik, tak. Heillä todellakin kesti kauan.
Pettymyksekseni leivosvati ei ollut itsestään täyttyvä. Rakentelin murusista hymyilevän naaman lautaselleni.


Tik, tak.


Aika lipui eteenpäin, minua alkoi toden teolla nukuttaa..


Tik, tak.


Pöydän valkoinen puu johti viileyden suoraa sormiini, ja minä tunsin, kuinka ihoni nousi kananlihalle, kun auringon kultaiset säteet eivät enää langenneet pehmeinä ja lämmittävinä kasvoilleni..


Tik, tak.


Siirsin tuoliani hiukan taaksepäin ja verryttelin puutuneita jäseniäni. Pyörittelin ranteitani, ravistelin jalkojani, naksauttelin jokaisen sormeni, yksi kerrallaan…


Tik, tak.

Miksei tuo saamarin kello jo hiljentynyt?! Hapuilin taikasauvaani, kunnes totesin pettymyksekseni olevani yhä alaikäinen velho ja..

Tik..


Ja yhtäkkiä sininen hämärä tiivistyi sumuksi, ilma muuttui kosteaksi kuin tropiikissa – se kaikki puristi sydämeni kasaan enkä minä pystynyt hengittämään – aavistin..


Kartanon perustukset järisivät kuin maanjäristyksen aiheuttamana, ja vertahyytävä, kirkas tyttölapsen kiljunta halkoi ilmaa.


”ÄITI!”


~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~


Ja yläkerran oleskeluhuoneen ovi oli rävähtänyt apposen auki; korvia riistävä järinä oli lakannut ja käytävillä leijaili tukahduttava savu, joka tuoksui joltakin, mitä en ollut koskaan ennen haistanut.


Ryntäsin sisään vain saadakseni vastaani tukahduttavan ja henkeäsalpaavan savupeitteen, joka yskitti minua ja esti näkyvyyden. Seisoin hetken paikallani täristen ja huohottaen, pyyhkien nokea silmistäni ja siristellen niitä yrittäen hahmottaa minua ympäröivän tilan ja sen tapahtumat. Tunkkainen ja raskas savupeite hälveni hiljalleen, ja kyettyäni avaamaan silmäni jälleen, minä ymmärsin.


Ymmärsin, miksi en ollut tunnistanut huoneesta leijailevaa aromia. Lukuun ottamatta sankkaa savupilveä huone näytti täsmälleen siltä, millainen se oli aina ollut. Kotoisat nojatuolit, pehmeä, beigenvärinen kokolattiamatto ja ne kaikki omituiset ja mielenkiintoiset esineet, mutta..


Olin haistanut kuoleman.


Peitin silmäni, kieltäytyen uskomasta silmieni edessä vallitsevaa näkyä…se sai minut lakoamaan polvilleni ja sitä myötä lattialle, joka tuntui rintani alla niin turvalliselta, minä nuuskin sen kanelista tuoksua ja hieroin poskeani vasten maton petollista pehmeyttä, minä maistoin kyyneleeni..


Minä olisin voinut maata paikoillani ikuisesti, olisin voinut rakentaa siihen pesän, kiertyä kerälle kuin pelokas eläin. Vajota ikuisiksi ajoiksi horrokseen. Mutta en voinut. Pakotin itseni, raastoin itseni ylös..minä ryömin kohti eloonjäänyttä, puristaen silmiäni tiukasti kiinni, kieltäytyen laskemasta kasvojani suojaavia kämmeniäni, jotka niin naurettavan normaalisti tuoksuivat noidankattilaleivoksilta.


~~~~~~~~~~~~~~~~~


Ja minä keinutin häntä rauhoittavasti monta tuntia – hän tuntui sylissäni kylmältä ja kankealta kuin ihmisnukke, eikä hän liikahtanut tai äännähtänyt kertaakaan. Hänen ruskettunut ihonsa oli järkytyksestä valkea, hänen kesakkonsa olivat kalvenneet. Maailma oli kutistunut meiksi kahdeksi ja ajankulusta muistutti vain tikittävä seinäkello, jonka lasinen pinta hajotti siihen osuvan auringonsäteen spektrin väreiksi. Me muodostimme yhdessä maailman, ja siihen kuuluivat vain me kaksi. Emme halunneet rikkoa illuusiota, sillä heti sen tehtyämme meidän olisi pitänyt kohdata todellisuus.

Ja me istuimme siinä niin kauan kunnes Xenophilius palasi kotiin. Hämärä hiipi pois pimeyden tieltä, linnut hiljenivät ja ikkunassa hiljalleen verhoja heiluttanut tuulenviiri tyyntyi. Siinä me istuimme, omassa lasimaailmassamme, joka särkyisi vain kosketuksen tai pienen sanan voimasta.. Ja särkymään se tulikin.


~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~¨

Kakkososan postailen lähiaikoina.
« Viimeksi muokattu: 15.11.2014 03:07:11 kirjoittanut Scarlett »

Hermy^

  • Vieras
Vs: Ja miksi veit kanssasi hautaan, PG-13, 2/2
« Vastaus #1 : 24.05.2008 22:27:53 »
A/N: Plää. Tiedän että Godricin notko on kuollut, pikkuinen, huomaamaton soppi, eikä parituskaan kuulosta kovinkaan huokuttelevalta - mutta se on sentään rarea, eikö?
Okei, tämä on sentään luettu vain 38 kertaa..-.-
Ehkä mainostan tätä jonnekkin, voisin saada kommenttejakin. Varoitan, seuraava osa on samanlaista yltiödraamailua kuin äskeinenkin. : D
Olisipa minulla riittänyt enemmän mielenkiintoa tätä kakkososaa kohtaan. Lunan äidin kuolemaa käsittelevä ficci - kuten myös Viktorin ja Lunan tarinaa - olisi ansainnut jatkon, jossa asiat eivät kävisi niin nopeasti ja aihetta oltaisiin ihan kunnolla jaksettu pureskella ja pohtia. Idea ei kuitenkaan jaksanut kiinnostaa enää kovasti, eikä jatkosta tullutkaan niin pitkää ja polveilevaa kuin olin suunnitellut. Kirjoitin kuitenkin lopun nyt, sillä muuten tämä ei olisi valmistunut lainkaan.


~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~


Hän tuli elämääni kärpäsenä katossa. Muutenkin kuin kuvainnollisesti – olihan hän likainen lainsuojaton, saastainen karkuri…Teeskentelevä nukke, punaiset kynnet, istuva asu, liikkumattomat kiharat.. Napakka jääkuningatar myös tosielämässä, vaikka muut olettivat hänen olevan sitä vain pergamentilla.
Pahimmat kaikesta olivatkin punaiset kynnet – ne, jotka eivät lopettaneet, ennen kuin veri virtasi. Ne olivat hänen paras aseensa, paras työkalunsa, paras säälimätön sulkakynänsä!
Ne raapivat esiin jokaisesta toukkana elelleen tarinanalun, kuoriutumattoman hänenmielestäänperhosen, joka ennen hänen syyniään oli vain salaisuus kotelossaan.. Hän jatkoi eikä luovuttanut, kunnes oli saanut minusta irti sen minkä hän halusi.  Kynnet pureutuivat syvälle minun lihaani ja hän tahrasi minun helmeilevänä ja kirkkaan punaisena juosseen vereni ja pysäytti sen, jähmetti sen tyhjillä sanoilla ja läpikuultavilla liuoksilla. Raapi esiin kaiken ja jätti uhrinsa raadeltavaksi ajattarille. Repi irti minun sieluni, erotti minut keijukaisesta.



Muistan sitä aikaa seuranneet viikot kuin epämääräisenä sumuna. Sumuna, johon olin eksynyt ja ponnistellut niin kovasti löytääkseni määränpäähäni! Enkä ollut ikinä onnistunut.

Jäin Lovekivoille, hoidin Lunaa ja hoidin hänen isäänsä. Kumpikaan ei kyennyt oikein mihinkään, Xenophilius vaelteli käytävillä kuin haamu. Luna ei puhunut.

Yritin kovasti järjestää kaiken, olinhan ainut joka vaikutti edes hiukan toimintakykyiseltä.. Ministeriön tarkastukset, suruvalittelut. Hautajaiset ja niiden ajankohta. En pystynyt! Vaikka kuinka yritin, en kyennyt siihen surultani Marissan tähden ja kasvavasta huolestani Lunaa ja Xenophiliusta kohtaan. Ja sitten oli lehdistö. Sen väen käytös oli aivan pöyristyttävää. Eräänä iltana yksikin toimittajista oli ilmiintynyt suoraa ruokailuhuoneeseen, jossa yritin Lunaa saada maistamaan keittoa edes pari lusikallista. Ruokailuhuoneeseen! Passitin sen röyhkimyksen suoraa pikkurikollisia hoitavan, ministeriön työntekijän pakeille.

Enkä voinutkaan aavistaa, että seuraavana iltana minulla olisi vastassani jotakin paljon pahempaa..

Hän tuli ja hän oli ottanut koppakuoriaisen muodon. Minä keitin hellalla velliä, Luna ja Xenophilius olivat kumpainenkin nukkumassa. Minä jäähdytin keitoksen ja istahdin pöytään mietiskelemään, hän varmasti todellakin vain odotti, että minä rauhoittuisin.
Sitten hän muuttui.. Hän muuttui ja sikisi eläimestä naisen kuvaksi, sillä nainen hän ei ollut, se oli varmaa. Hän komensi  minut ja minä taistelin vastaan, mutta minä en kyennyt siihen kovinkaan kauaa. Hän kaatoi  karvaan nesteen kurkkuuni  taivuttaen päätäni taaksepäin, pitäen kiinni niskavilloistani. Nauroi.. Litku  poltteli kurkkuani ja minä tunsin ruumiista irtautumisen kokemuksen. Kerroin kaiken ja kun liemen vaikutus loppui, hän komensi minut taas. Minä saatoin vuorostani nauraa hänelle, luulitko hän todella että Lovekivat uskoisivat mieluummin hänen kirjoittamaansa roskaa kuin minua?
Hän herkesi nauruun, jonka aikana hän taputti  käsiänsä pöytään yhtenä punaisena välähdyksenä, ja minua kuvotti. Oli läkähtyä oksettavaan ilakointiinsa, kun  hän kertoi minulle, että hakisi totuusseerumilla minusta vain taustatietoa, että voisi herkutella myös sekoittamalla totuuden aineksia hiukan soppaan mukaan. Että se olisi vain sivujuoni. Että minä..minä olisin ratkaisu ja päätekijä. Hän kertoi  minulle, että minut tullaan komentamaan uudestaan, jonkun paljon voimakkaamman henkilön toimesta. Hän näytti  miettivän hetken, sitten kertoi minulle maireasti hymyillen, että kyllähän hänellä jotakin henkilökohtaista minua kohtaan on. Minun isääni kohtaan. Ja jos vielä kerrankin löytäisit minut, sinä kostaisit sen minulle.  Sitten…minä en muistanut enää mitään.



~~~~~~~~~~~~~~~~~~~


KRUMIA SYYTETÄÄN
12-VUOTIAS VELHO TAPPOI YSTÄVÄNSÄ ÄIDIN
MARISSA LOVEKIVAN KUOLEMA OSOITTAUTUNUT MURHAKSI
Bulgarian maajoukkueen entisen tähtilyöjän poika, Viktor Krum, 12 vuotta, tunnusti ministeriön edessä eilisiltana Marissa Lovekivan murhan, Sivut 2-5
MITÄ MIELTÄ ON ISÄ? USKOOKO HÄN? KOMMENTOIKO HÄN?  Sivut 5-12
”Poika on psykopaatti”, tilittää läheinen perheystävä, Sivut 12-15
”Väkivaltainen ja arvaamaton”, myöntelee ”serkun kaima”, Sivut 15-17


”Luna ja Xenophilius eivät ikinä uskoisi minun tehneen sitä”, muistan ajatelleeni herätessäni sukukartanossani omassa sängyssäni, nähdessäni äitini kiljumassa arvonsa menettäneenä sänkyni vieressä, isäni raivosta kalpeana..
Se oli ainut ajatus, joka riitti pitämään minut hengissä. Kysymys oli vain siitä, että olinko muka yhä hengissä? Milloin oli maan päällä tapahtunut jotakin näin naurettavaa? Mikä oli motiivi? Henkilökohtaista isääni kohtaan..Minäkin olisin keksinyt jotakin uskottavampaa. Miksi minut haluttiin erottaa Lovekivoista?

Tietenkin isäni ja äitini olivat tukenani. Isäni lähti ministeriöön selvittääkseen asian asiallisessa liituraitaisessa kaavussaan, äiti jäi kanssani kartanon sekavuuteen ja vaniljantuoksuihin. Koko jutun idea taisi olla vain kielteinen julkisuus..Se kävi järkeen, sillä Rita Luodiko oli tunnettu siitä, että hän oli muunnellut uskomuksen ”Sodassa ja rakkaudessa ovat kaikki keinot sallittuja”, omaan käyttöönsä: vaihtanut mitä selvemmin rakkauden kohdalle ”journalismin.”

Ainoa ongelma oli se, etten pääsisi Xenophiliuksen ja Lunan luo. Tuskastuin odotukseen, joka kesti viikkokausia. Äitini vaati minua pysymään vain kotona, en saanut mennä edes vaeltelemaan kartanomme tiluksille..

Sitten koitti yksi niistä yllättävän valoisista illoista, jonka muistan tuoksuneen märältä ruoholta.
Isäni saapui sinä iltana kotiin. Vaadin häneltä heti tietoja siitä, miten minun kävisi – ja miten Lovekivat voivat. Isäni vaikutti etäiseltä ja hermostuneelta, mutta vakuutti sen, että oli saanut naurettavat syytteet kumotuksi. Se riitti äidille, joka helpottui valtavasti ja aina kun kuulin hänen sinä iltana kävelevän huoneeni ohi, kuulin kuinka hän hyräili iloista sävelmää. Kunpa se olisi ollut minullekin niin helppoa… En voinut lakata tapauksen ajattelemista hetkeksikään, olin suunniltani huolesta.

Se ilta oli yhtä tuskaa, laskin minuutteja aamunkoittoon – hetkeen jolloin isäni kertoisi mitä ministeriössä olikaan tapahtunut. Jos Xenophilius olisi pimittänyt Lunalta jotakin tietoa tällä tavalla, Luna olisi vaatinut isäänsä väen vängällä kertomaan, lahjonut tätä, kiukutellut.. Minun kohdallani moinen käytös ei tullut kuuloonkaan. Sukuni oli useimpien puhdasveristen lailla säilyttänyt konservatiivisen käytösmallinsa siirtämällä sen aina sukupolvelta toiselle  – perheen päälle ei kenenkään sopisi niskoitella. Voi, kuinka kipeää se tekikään – ajatella Lunaa..

Seuraavana aamuna äitini oli mitä ilmeisemmin toipunut shokistaan ja  lopultakin käsittänyt kaksi asiaa, sillä kun hipsin jännittyneenä alakertaan, löysin hänet pää painuksissa, nyyhkyttämässä vasten ruokapöytää. Marissa oli todellakin kuollut. Ja minä olin nähnyt hänet kuolleena.

Huomatessaan minut hän hyökkäsi luokseni ja ripustautui kaulaani. Hänen silmänsä olivat punareunaiset ja hänen mustat pitkät hiuksensa roikkuivat auki takkuisina – se oli harvinainen näky. Suu punaisena ja kasvonsa kalpeana hän muistutti nuorta tyttöä, ja minä mietin tuhannennen kerran, että kuinka suuren virheen hän oli tehnytkään naidessaan isäni. Ehkä hän oli rakastunut siihen nauravaiseen mieheen, hyväsukuiseen ja kuuluisaan, eikä ollut aavistanutkaan tulevien vuosien ankaruutta, avioliittonsa kylmyyttä..Vanhetessaan äitini oli vain kaunistunut, mutta isäni oli muuttunut kuin varjoksi - hän kulki nykyisin kumarassa. Mutta silti, joskus harvoin kun hän nauroi tai käveli, saatoin huomata hänen profiilissaan sellaista aristokraattisuutta – ja liikkeissään sellaista sulavuutta ja atleettisuutta, että välillä näin isässänikin välkähdyksen nuoruutta. Näin isässänikin häivähdyksen siitä miehestä, joka oli ollut joskus niin komea, että äitini kaltainen kaunotar oli saattanut rakastua häneen.

Äitini ei tavannut näyttää tunteitaan lähes koskaan, siksi olin tavattoman yllättynyt siitä että hän syleili minua. Vatsassani raskaana painoina muhinut solmu aukesi ja minä nojasin äitiini koko kaksitoistavuotiaan painollani. Itkin lujempaa kuin koskaan, ja se itku sisälsi kaikki padotut tunteet joita olin hautonut sisälläni ne viikot, kun olin yrittänyt olla vahva Lunan ja Xenophiliuksen tähden. Kuumat kyyneleet tahrasivat äitini kalliin puseron ja räkä valui pitkin poskiani – mutta äitini vain halasi minua niin lujaa, hänen punaiset kyntensä lähes satuttivat selkääni – hän piteli kiinni minusta aivan kuin pelkäisi minun katoavan, jos hän hellittäisi otteensa.

Lopulta raivoisat nyyhkytykseni hiljenivät äänettömäksi itkuksi, mutta kokonaan eivät kyyneleet lakanneet virtaamasta. Nojasin yhä äitiini ja me seisoimme vaiti – tunsin rauhoittuvani ja painoin silmäni lujasti kiinni, koetin kuvitella olevani pieni lapsi, nuuhkin äitini jästihajuvettä ja palasin muistoihini vuosien takaa – kaikista kauneimpiin niistä liittyivät aina Luna, äitini ja nostalginen tuoksupilvi – aavistus Calvin Kleinin Euphoriaa.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~¨

Eikä isäni koskaan kertonut minulle koko totuutta. Oliko sitä edes?
Hän vaati minua vannomaan henkeni kautta, etten etsisi Lovekivoja. Että unohtaisin koskaan tavanneeni heidät.
Enkä minä uskaltanut uhmata isääni. Olinhan jo nähnyt sen, mitä heille tapahtui, jotka uskalsivat uhmata kuuluisaa Krumia, mahtavaa jahtaajaa, nerokasta ministeriön työntekijää..
Tahdonvoimani oli olematon, olin heikko ja typerä. Ajattelin, että joskus – joskus, saapuisi vielä mahdollisuus siihen, että saisin taas tavata rakkaan ystäväni. Ja minä odotin.

Kulutin neljä vuotta nuoruudestani odottaen ja murehtien. Minusta varttui hyvin sulkeutuvainen ja hiljainen poika. Olisin seonnut varmasti jo nuoressa iässä, ellei minulla olisi ollut huipaustani. Keskitin urheiluun kaiken tarmoni. Treenasin jatkuvasti sillä en enää halunnut kuulla sydäntäni, sen jokaista lyöntiä jotka tekivät niin kipeää – enkä omatuntoni ääntä joka soimasi minua jatkuvasti. Vaiensin molemmat tekemällä työtä niin kovaa, että suussani maistui päivittäin veri ja korvani suhisivat lähes jatkuvasti, koska lensin niin lujaa. Tarvittiin tragedia jotta legenda voisi syntyä – kuuluisasta Viktor Krum tuli se mitä hänestä tuli ainoastaan hirvittävän tuskan kautta.. Kuinka ironista, kuinka kitkeränmakeaa.

Mutta sinä vuotena, kun minä täytin kuusitoista, minun odotukseni palkittiin. Tylypahkassa – koulussa, jota Luna kävi, järjestettäisiin Kolmivelhoturnajaiset.

Minä olin äärimmäisen innoissani. Odotin ja pelkäsin Lunan tapaamista kaikkien näiden vuosien jälkeen niin kovasti, että en nukkunut öisin enkä jaksanut opiskella tunneilla päivisin. Kävin läpi kaikki kuvitelmat halauksista dramaattisiin riitoihin kun ajattelin tulevaa jälleennäkemistämme, vain joutuakseni jälleen pettymään.

Luna oli lähtenyt vaihto-oppilaaksi Beauxbatonsiin. Oli kuin minulta oltaisiin isketty ilmat pihalle moukarilla kun kuulin asiasta ensi kerran. Tyhjyys ja käsittelemätön keveys vallitsivat mieleni ja vaivuin jälleen alakuloon, jossa millään ei ollut mitään väliä. Hatarasti (kuin ulkopuolisena omasta kehostani) kykenin ajattelemaan, että olisin varmasti paras kilpailija kolmivelhoturnajaisissa – minua ei haitannut nimittäin pätkääkään, mitä minulle tulisi tapahtumaan. Saavuin Tylypahkaan kolkoin mielin ja vailla ennakko-odotuksia. Tiesin, että ikävä Lunaa kohtaan tulisi raastamaan minua varsinkin tuossa paikassa, jossa Luna kävi koulua, jonne hän oli siten jättänyt  tuhansia jälkiä ja muistoja itsestään.

Ja arki jatkui täysin samanlaisena kuin Dumstrangissakin, pieniä muutoksia lukuun ottamatta. Minuun kiinnitettiin tuplasti enemmän huomiota kuin kotikoulussani – siellä minut tunnettiin ja sain olla huomiotta, täällä he odottivat minulta selvästi jonkinlaisia sankarin elkeitä – ja minä halusin vain olla omassa rauhassani.

Minut valittiin kouluni ottelijaksi. En jaksanut kummemmin ilahtua asiasta. Kunhan saisin jotakin ajattelemisen aihetta. Mieleni nosti pintaan epätoivoisia ajatuksia jokaisena iltana, ellen ollut aiemmin päivällä jo huuhtonut niitä pois, rasittanut itseäni jaksamiskykyni rajoille harjoittelemalla huispausta tai pänttäämällä kirjoja.

Mutta sitten..minä tapasin toisen. Hän oli monilla tavoilla niin Lunan kaltainen, toisaalta vaistosin hänen olevan täysin erilainen. Hänen vartalonsa muistutti minua Lunasta, ja hänen silmänsä olivat yhtä sielukkaat ja hiuksensa yhtä pörröiset kuin entisellä parhaalla ystävälläni. Hän rakasti uuden oppimista kuten Luna – tosin hän teki sen tavallisemmalla tavalla. Hän etsi ja janosi tietoa, imi sitä kirjoista ja vaikutti maanläheisemmältä.

Minä olin epävarma, ujo ja hämärässä varttunut ylikasvanut poika, jolla ei ollut hajuakaan rakkaudesta. Pelkäsin ja piilottelin itseäni niiltä, joita kutsuttiin faneikseni – vain pakon edessä päädyin kyräilemään ihmisiä haastatteluihin tai kuvauksiin, odottaen palavasti sitä hetkeä kun pääsisin taas omaan synkkään seuraani suremaan menneisyyteni haamuja. He kutsuivat minua traagiseksi neroksi – nauroin puheille ja kaipasin jotakin rauhoittavaa. Litkin kahvia, se ei auttanut lainkaan vaan teki minut vieläkin ahdistuneemmaksi ja hermostuneemmaksi. Kofeiini toi esiin neuroottisen puoleni ja sai käteni tärisemään.

Siksi en tiennyt, miten suhtautuisin tähän lunamaiseen olentoon, johon niin kovasti halusin tutustua. Keräsin rohkeutta viikkoja ja seurasin häntä kirjastoon joka ikinen arkipäivä – joka kerta jänistin ja maleksin iltaisin takaisin laivallemme mustunein mielin. Tyttö näyttäytyi aina ystäviensä ympäröimänä tai sitten minä olin se, joka saapui kirjastoon kikattava tyttölauma kintereilläni. Piiskasin itseäni mielessäni – aivan pian joku muu nappaisi noin suloisen tytön parikseen tanssiaisiin!

Mutta sitten saapui se satumainen päivä, jolloin voitin pelkuruuteni ja uskaltauduin puheille unelmieni tytön kanssa. Hän oli aivan yhtä älykäs ja hurmaava kuin olin kuvitellut! Ja kuinka kaunis hän olikaan.

Me vietimme päivittäin pitkiä aikoja yhdessä kirjastossa – keskustelimme jouhevasti jopa tunteja. Hän oli kanssani samalla aaltopituudella ja sai toi minuun eloa sillä samaisella tavalla, kuin Lunakin oli tehnyt kauan sitten. Hän sai minut taas puhumaan ja kun olin hänen seurassaan, tunsin iloa. Hänen nimensäkin oli erilainen kuin muilla, se oli sointuva enkä minä osannut lausua sitä oikein. En oppinut lausumaan sitä täysin oikein, mutta hän, Hermione, tyytyi minun ääntämistapaani.

Pyysin häntä tanssiaisiin, ja hän suostui. Ensimmäistä kertaa tunsin ylpeyttä siitä, että olin kouluni ottelija. Että olin suuri huispaaja. Sillä minähän olin! Sellaisia euforian hetkiä kuin tuona talvisena iltana koin, en ollut varmastikaan kokenut koskaan ennen. Ja jos olin, en ainakaan muistanut sitä.

Kun toinen koitos koitti, Hermione osoittautui siksi mitä aina kaipasin. Niin sen halusinkin menevän: silti olin sieluni perukoilla ajatellut, voisiko tuo henkilö mitenkään, mitenkään osoittautua Lunaksi.. Moitin itseäni typeryydestä – tämä tarkoittaisi varmasti sitä, että kaipasin tytöistä molempia. Hermione vain oli ollut helpommin saatavilla. Kun nostin tytön pintaan ja kuivattelin tärisevää tyttöä – joka hyysäsi Harry Potteria, huomasin hänen hiuksiinsa tarrautuneen koppakuoriaisen. Ehdin jo huomauttaa siitä Hermionelle, ennen kuin edes itse ymmärsin juuri sanomani ja näkemäni.

Se oli hän. Se oli hän, eikä minulla ollut aikaa hukattavaksi.

Punoin juonen erään kanssa, jonka luulin käyttävän asemaansa hyvin..Ainakin hän vaikutti innokkaalta ryhtyessään toimeen. Lisäksi pyysin manageriani lähettämään pikapöllöillä minulle monijuomalientä vuoden tarpeiksi – olinhan maailmankuulu velho, saatavissani oli vaikkapa kokonainen kotitonttuarmeija jos vain niin keksisin haluta – mutta tapoihini ei kuulunut sellainen käytös, ja siksi managerini hieman yllättyikin aluksi moisesta hämmentävästä pyynnöstä. Silloin sanoin määrääväni hänelle potkut, ellei hän toimisi välittömästi – itse asiassa taisin hämmentää häntä vielä enemmän ja siten hän käytti toimitukseen vielä enemmän aikaa..

Opetin sille pojalle, joka tulisi näyttelemään minua (niin kauan kuin olisi tarpeen), perustiedot itsestäni ja lähdin viipymättä matkaan. Olin vikkelä lentäjä ja taidokas piiloutuja, mutta koska olin alle seitsemäntoistavuotias, en voinut taikoa paljoakaan herättämättä ministeriön huomiota. Sätinkin itseäni lujasti, totta kai olisi voitu järjestää niin, ettei taikomistani huomioitaisi, olihan tässä sentään kyse yhdestä maailmankuulusta velhosta…Mutta olin pitänyt niin suurta kiirettä lähtöni kanssa, etten tullut edes ajatelleeksi koko asiaa.

Eikä mennyt viikkoakaan, kun hän sai minut kiinni.


~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~


Eikä hän itse tietenkään ollut tämän takana. Hän on itse paholainen, mutta koska hän on heikoista heikoin, hän esittää vain julman apurin osaa. Miten traagista – se, joka itse aina kaivoi esiin ihmisten syvimmät salaisuudet ja rakensi niiden päälle valhetarinat, olikin itse se kaikista kiehtovin ja mehukkain toukka. Kehittymätön juoru joka ei kuoriutuessaan paljastaisi perhosta, vaan jotakin niin rumaa, että sitä olisi mahdoton kuvailla. Joka ilta mietin raivoissani otsikkoa lehden kannessa – otsikkoa joka ei tulisi koskaan toteutumaan. Kuinka tyydyttävää se olisikaan, minä saatoin nähdä sen silmissäni.. Lehti tuoksuisi juuri painetulta musteelta ja se olisi kädessäni sileä ja lämmin.. Tähtireportteri – kuolonsyöjä.

Ja niin jouduin minä siihen synkkään paikkaan, jonka olinpaikkaa en tiedä ja jossa oleilen tälläkin hetkellä..ja tällä hetkellä minä odotan jotakin, minkä minä tiedän jo tulevaksi. Tiedän, että tämä oli vain jokin typerä juoni, jolla pimeyden lordi taas kerran luulisi nousevansa lähemmäs pääpalkintoaan.. Olin todella yllättynyt, että he oikeasti päättivät tuhlata aikaa minuun. Ensin olin ollut vain Ritan leikki, nyt olin oikea uhka. Olin sotkeutunut Harry Potterin lähipiiriin eivätkä kuolonsyöjät halunneet enää yhtäkään ihmistä enempää taistelemaan heitä vastaan.. Aivan kuin en olisi muutenkin taistellut.

Hän on onnistunut vakuuttamaan minut tarpeettomuudestani, hyödyttömyydestäni. Hän on onnistunut siinä täysin. Sanonut, että olin täysin väärä, toimeton ja alistuvainen kun en yrittänyt enempää, yrittänyt  päästä jälleen puheisiin Lunan kanssa selittääkseni kaiken. Nimittäin lopulta hän itse selitti minulle sen kaiken. Että minä olin tulikoe. Minua tarkkailtiin ja hänet laitettiin minun valvojakseni, että hänellä ei muka olisi mitään henkilökohtaista minua kohtaan.. Paitsi tietenkin hän saisi siinä sivussa itselleen pari oikein muhkeaa tarinaa kirjoitettaviksi, muunneltaviksi ja sörkittäväksi ja julkaistaviksi – täydellisenä soopana – mikä voisi olla hänen, Ritan, mielestä parempi tehtävä? Ei mikään. Jos vain olisin pystynyt siihen..
Hän sanoi, että jos olisin kyennyt vastustamaan tunteitani ja rakkaitteni tunteitai, olisin todistanut vahvuuteni eristäytyä inhimillisyydestä, jolloin he olisivat voineet kohottaa minut myöhemmin kuolonsyöjäksi. Olin kuulemma ollut jo pienestä saakka ”potentiaaliset tulevat kuolonsyöjät” –listalla. Eristäytyä inhimillisyydestä, potentiaaliset kuolonsyöjät! Olisin nauranut, jos vain suinkaan olisin kyennyt. Nyt olen osoittautunut heikoksi joka tavalla, enkä voi vain kuin jäädä odottamaan seuraavaa askeltani.. Johon olen alistunut jo melko täydellisesti, mukisematta hyväksynyt kohtaloni.


Nousen istuinpaikaltani – törkyiseltä olkimatolta, ja verryttelen puutuneita ja särkeviä jäseniäni.
Kynteni ovat mustuneet työstä ja iskuista joita minulle on annettu kun olen ollut tottelematon – vitamiininpuutteista ja pitkästä ajasta jonka olen viettänyt ilman peseytymistä. Nyt vain olen sotkenut epähuomiossa kalvakat käteni täyteen mustetta, kuten olen tavannut tehdä aina kirjoittaessani, niin kauan kuin vain saatan muistaa. Hymyilen hieman ja tunnen kuinka toinen suupieleni värisee. En onnistu aivan vakuuttamaan itseäni siitä, että se johtuisi pelkästään tyrmässäni vallitsevasta kylmyydestä. Lupasin olla pelkäämättä, mutta en taida oikein onnistua siinä.

Kävelen hitaasti liikkuen pienelle ikkunalle, jonka lasin räjäytin tunteenpurkauksellani eilen rikki, kun turhaannuin niin kovasti..Siitä lähtien olen peittänyt sen pienehköllä huovanpalasella, että kukaan muu ei panisi sitä merkille ja minä voisin olla yhteydessä ulkomaailmaan. Tänä aamuna ikkunanlaudalle oli aamun valjetessa eksynyt taskukokoinen villipöllö, joka näytti leikkisältä ja vaikutti ainakin omasta mielestäni halukkaalta oppia kesyn pöllön tavoille.. Se oli kuitenkin tullut liian myöhään, että apu ehtisi tulemaan. Tiesin sen, vaistosin sen..Saatoin vain toivoa, että se osaisi viedä kirjeen oikeaan osoitteeseen. Olinhan sitä koko aamun kouluttanut mitä mielikuvituksellisemmilla tavoilla.

Kohotan risaista kankaanpalaa ja kohtaan meripihkanvärisen, totisen tuijotuksen. Pieni pöllö näyttää rauhoittuneen ja – tai ehkä se vain näyttää siltä sumeiden silmieni takaa – se näyttää hitusen huolestuneelta, mutta silti tyyneltä. Silitän sen pehmeää karvaa hiljalleen. Tunnen sisimmässäni ilon pilkahduksen, kun se ojentaa koipensa. Ohjeistan sen kulkemaan sekä Lunan että Hermionen luo, ja se kuuntelee tarkkaavaisesti, pieni pää kallellaan, kuin miettien. Loppua kohti ääneni särkyy ja käännän pääni pois. En halua että se näkee minun itkevän, siitä on muodostunut tämän päivän aikana kuin ystävä..

Pyyhin poskeani, toivoen sydämestäni, että pöllö on kadonnut ikkunalaudalta kunhan taas käännän pääni..

Pöllö kököttää yhä ikkunalaudalla.

Tuijotan sitä vihaisesti. Astelen takaisin ikkunalaudan luo, ja lasken huovanpalan alas. Pöllö aloittaa närkästyneen protestointinsa. Se on hyvin kovaäänistä kuunneltavaa. Kello tikittää seinällä.

Olen taas laskeutunut makaamaan vaatimattomalle pedilleni. Olen nälästä heikko ja kiitollinen siitä, että ajattelu on niin vaikeakulkuista ja sumuista. Tuijotan kattoa, siitä tippuvat pisarat virvoittavat kuumaa ihoani – tärisen kuin horkassa, olen varmasti kuumeinen.. Samat pisarat lähettävät myös kylmiä väreitä kulkemaan pitkin koko vartaloani. Tuijotan harmaata, pisaroista helmeilevää kattoa, ja kiinni tässä maailmassa minut pitää vain tasainen ääni joka kuuluu putoavista pisaroista ja tikittävästä kellosta. Suljen silmäni ja mieleni täyttää kuin pakonomaisesesti kyltymätön määrä keltaista väriä, hukun kanelintuoksuihin..Pöllö kuuluu lehahtavan pois..

Minä kuulen holvini oven aukeutuvan, en edes noteeraa sitä pahemmin. Sitten hän kävelee luokseni ja pakottaa minut seisomaan.

On kuin heräisin transsistani, ja puhdas pelko humahtaa jättimäisenä aaltoliikkeenä koko kehoni läpi, saaden sydämen tykyttämään ja veren virtamaan..

Puristan käsiäni niin kovasti nyrkkiin, että rystyseni kuultavat valkeina ihoni läpi. En suostu katsomaan vangitsijaani silmiin. Tunnen, kuinka hän valmistautuu, kuulen korkokenkien kopseen, hän ei edes uskalla seisoa vieressäni kun tappaa minut.. Mikä raukka.

Minä suljen korvani painaen vapisevat ja valkoiset käteni niiden suojaksi, sulkien samalla silmäluomeni. Ei loppu merkitse mitään, kunhan olen elänyt elämäni oikein. En minä kuole pelkurimaisella tavalla, en vain halua tuijottaa hirviötä silmiin.

Minä tunnen jo, kuinka kuolettava loitsu lähestyy minua, mutta en suo sille ajatustakaan. Sillä suljettujen silmäluomieni takana minä näen kahdet, hieman sumuiset kasvot.. Ja ne hymyilevät minulle.

Lopulta..en pysty olemaan raottamatta silmiäni edes hiukan, vaikka tiedän siten kohtaavani taas kylmyyden ja joutuvani jättämään tämän maailman kauhunsekaisena hetkenä..

Minä nostan leukaani hitusen, raotan sormiani, silmiäni…


Ja näkökenttäni täyttyy punaisesta. 



~~~~~~~~


A/N: Happy ending, sittenkin. Ja jos joku ei tajunnut, se liittyy siihen, että valo oli punainen eikä vihreä. Lol. ;D
« Viimeksi muokattu: 16.06.2008 15:40:31 kirjoittanut Hermy^ »

Jenisei

  • ***
  • Viestejä: 75
Vs: Ja miksi veit kanssasi hautaan, PG-13, 2/2 24.5
« Vastaus #2 : 08.07.2008 01:49:42 »
Ja ah, jälleen huomaan pitäväni jostakin, jota olen kuvitellut inhoavani. Tällä kertaa yltiödraamailusta  ;D
Kumma kun ei tähän ole tullut kommentteja. Noh, olenpahan ensimmäinen ja toivottavasti se joka saa muutkin kommentoimaan.

Noniin. Ensinnäkin, rakastin tätä. Kun joku osaa käyttää koko suomen kielen laajaa sanavarastoa noin, en ainakaan minä voi olla rakastamatta. Sekin yksinkertaisen arkinen asia kuin kielioppi (josta olen joka ainoassa asiassa kenties tarpeettoman tarkka) oli täydellisesti oikein.
Minä itse, henkilökohtaisesti, rakastan sanailun mestareita, niitä, jotka jollain minulle mystisellä, saavuttamattomalla tavalla saavat maailman arkisimmat asiat kuulostamaan niiden täydellisiltä vastakohdilta, niitä, jotka pelkästään sanoilla saavat ympärillä olevan tunnelman muuttumaan utuiseksi ja hämyiseksi, silti oudolla tavalla kirkkaaksi ja epätodelliseksi, lämpimäksi, ihon kananlihalle nostattavan unelmoivaksi. Juuri tällaiset ficit saavat inspiraation (ja kenties myös runollisen) kotkani tavoittelemaan avaruutta (sillä kotka se on, eikä mikään hevonen), kuten ehkä tästä kommentista huomaat  ;D

Sitten muutamia kohtia, jotka nyt eriteltyinä saattavat tuntua hyvinkin yltiödraamallisilta, mutta jotka sattuivat erityisesti ainakin minun silmääni ja jäivät leijumaan pääni sisään siihen tyhjään tilaan, jossa säilytän kertyvää, kenties arvokasta tavaraa.

Hän tuli elämääni kärpäsenä katossa. Muutenkin kuin kuvainnollisesti – olihan hän likainen lainsuojaton, saastainen karkuri… Teeskentelevä nukke, punaiset kynnet, istuva asu, liikkumattomat kiharat... Napakka jääkuningatar myös tosielämässä, vaikka muut olettivat hänen olevan sitä vain pergamentilla.
Rakastin tuota sanonnan käyttöä tässä lauseessa.

Ne raapivat esiin jokaisesta toukkana elelleen tarinanalun, kuoriutumattoman hänenmielestäänperhosen, joka ennen hänen syyniään oli vain salaisuus kotelossaan.
Hänenmielestäänperhonen... ihana.

Raapi esiin kaiken ja jätti uhrinsa raadeltavaksi ajattarille. Repi irti minun sieluni, erotti minut keijukaisesta.
Ajattaret ja keijukainen.

Eräänä iltana yksikin toimittajista oli ilmiintynyt suoraa ruokailuhuoneeseen, jossa yritin Lunaa saada maistamaan keittoa edes pari lusikallista. Ruokailuhuoneeseen! Passitin sen röyhkimyksen suoraan pikkurikollisia hoitavan, ministeriön työntekijän pakeille.
Tälle nauroin. "Ruokailuhuoneeseen!"  :D

Otsikosta vielä. Löysin tämän ficin FanFic satasestasi, ja ajattelin ensin, että Viktor vei jonkun mukanaan hautaan (ei, en edes ajatellut että otsikko voisi kenties olla kuvaava eikä kirjaimellinen, kenties nyt oli aivot narikassa) mutta kuinkas ollakaan, vaikka odotin jonkinlaista kuvausta haudasta, täytyy rehellisesti sanoa että heti kun pääsin ficin alkuun, otsikko oli jo unohtunut.

Jaajaa, tulipa runollinen kommentti.

Ahh, olen suorastaan lumoutunut. Vieläkin.
and that's what makes my life so fucking fantastic.

Hermy^

  • Vieras
Vs: Ja miksi veit kanssasi hautaan, PG-13, 2/2 24.5
« Vastaus #3 : 21.07.2008 21:12:07 »
Wii, kommenttia tähänkin, at last. ^^
Ja kivan pitkä sellainen! Olen ihan otettuna täällä ja hihittelen vaan kommentilles, hyvällä tietenkin. Ja voi kyllä, noin eriteltyinä noi lainaukset kuulostavat vieläkin yltiödramaattisimmilta kuin tekstissäni..*pun*
Varsinkin tuo keijukainen. o_O Voiko kliseisempää ollakaan.
Ja ruokailuhuone, joo, tiedän. >: D Kovasti kiitoksia kommentistasi, oot ihana.