Kirjoittaja Aihe: Jäätyneet huulet || Herm./Fred, K-11, Deathfic  (Luettu 2460 kertaa)

Shute

  • ***
  • Viestejä: 209
  • hei sun heiluvilles
Nimi: Jäätyneet huulet
Kirjoittaja: Shute
Genre: Dethfic, oneshot, angst
Paritus: Fred/Hermione
Vastuuvapautus: Rowlingin hahmot, joilla minä leikin.
Ikäraja: K-11
Varoitukset: ruumis
Summery: Fred painoi huulensa toisen kylmille huulille, tietäen ettei koskaan saisi vastausta suudelmaan.
A/N: Itse rakastan tätä paritusta <3 Aakkoshaasteeseen osallistuu, kirjaimella J. Kuuntelin kirjoittaessani Evanecencen biisiä 'My immortal' sekä 'Lithium'.


Jäätyneet huulet
Fred Weasleyn hiljaiset askeleet kuuluivat vaimeina kaikuina lumisella ja tyhjällä pihamaalla. Aurinko alkoi nousta ja loi kauniin punaisen värityksen taivaalle, joka muistutti kauniin hutaista vesivärimaalausta. Pian hän näkikin sen, jonka oli odottanutkin näkevän. Sydän kurkussa, sielu surusta riutuen poika lysähti elottoman hahmon viereen.

Hän näytti mahdottoman surulliselta, Fredin sydäntä raastoi katsoa naista noin, mutta selittämättömällä tavalla kauniilta. Hän vain makasi siinä, lumisena, ja näytti uskomattoman kauniilta. Ruskeat ja kiharat hiukset olivat jäiset ja pakkasen omat. Iho näytti luonnottoman vaalealta ja silmät olivat kiinni, ripset jäätyneet paikoilleen. Ja huulet. Sinisenvaaleat ja lumiset, epämiellyttävät suudella, mutta henkeäsalpaavan näköiset. Naisella oli päällään ainoastaan ohut mekko, ja sen alta paljastunut iho oli sieltä täältä sininen..

Vaikka Hermione olikin kauneimmillaan, Fred ei tuntenut minkäänlaista iloa. Hänen rakkautensa kohde, oli jättänyt hänet seisomaan yksin tähän kylmään ja epäoikeudenmukaiseen maailmaan, josta oli itse juuri lähtenyt tuntematta pelkoa. Fred toivoi olevansa itse yhtä rohkea, voivansa heittäytyä uuteen seikkailuun josta kukaan sinne reittinsä ohjennut, ei voinut kertoa. Pelko oli tunne, jota Hermione ei osannut tuntea, mutta jossa poika oli maailmanmestari. Suru sen sijaan, oli Hermionelle vaikea asia. Fred ei voinut olla ihailematta tyttöä enempää, laskeutuessaan lepäämään tyttöä vasten. Fred painoi huulensa toisen kylmille huulille, tietäen ettei koskaan saisi vastausta suudelmaan.

Hän seisoi usvaisella hiekkarannalla. Kylmä tuuli puhalsi häntä päin, tahtoi hänen lähtevät, mutta hän taisteli vastaan. Astui jäätävään veteen, joka pisti hänen paljaita varpaitaan, kun hän näki heidät. Kymmenen pientä lauttaa seilasivat pois rannasta, kauas pois maailmasta. Pienimmällä lautalla istui Hermione ja hymyili hänelle surullisen tuttua hymyään, kauniina kuin enkeli joka oli lähdössä lentoon. Muilla lautoilla istuvat ihmiset eivät herättäneet Fredissä mitään ajatuksia, ainoastaan hänen Hermionensa, jonka kasvoilla väreili suru ja jonka silmästä tippuva kyynel ei koskaan tuntunut olevan kenellekkään tarkoitettu. Lautat seilasivat yhä kaummas.

"Älä mene!" pojan epätoivoinen huuto kuulosti hiljaisemmalta kuin sen oli tarkoitus olla.

Hermione pudisti päätään ja Fred toivoi voivansa uida tämän luokse, kiskoa pois lautalta, viedä takaisin mukanaan. Hän tiesi sen olevan mahdotonta, tyttö oli jo liian kaukana hänen sielustaan.

"Minä rakastan sinua" kuiskaus tavoitti pojan korvan, ja tämän epätoivo muuttui pahemmaksi.

Minä rakastan sinua.. Hermione ei koskaan ollut sanonut niin hänelle, ei koskaan. Sitten hän tunsi sen, luonnoton kylmyys valtasi meren ja pian hän näki ne. Ankeuttajat saartoivat lautalla olijat, mutta he eivät panneet vastaan. Vetivät heitä mukanaan.

"Ei!" Fred huusi Ankeuttajille, jotka veivät häneltä toivon ja pian, Hermionenkin..

Hermionen huulet värisivät tämän katsoessaan Frediä, ja viimein Fred näki sen minkä ei haluunnut nähdä, kyyneleen valuvan rakkaansa silmästä. Kristallin kirkaat kyyneleet valuivat myös pojan poskilla. Pian usva peittäisi matkalaiset ja kaikki olisi poissa. Hänen rakkautensa, hänen onnensa, hänen ainoan oman tyttönsä.. Ankeuttajat valmistautuivat tuhomaan uhrinsa.. ja Frediä pelotti. Hermione katsoi häntä suoraan silmiin joihin Fred halusi upota lopullisesti.

"Minä odotan sinua perillä, jos sinä joskus tulet.." Tytön lupaus kaikui autiolla rannalla ja pisti Frediä kuin veitsi suoraan rintaan. Hermione kävi makaamaan lautalle sulkien silmät, antaen Ankeuttajille viimein kaikkein tärkeimmän osan itseään. Ankeuttaja laski huppunsa, lähestyi Hermionen suuta..

Fred avasi märät silmänsä surusta täristen. Vetäessään huulensa pois vainajan huulilta, hän vihdoin ymmärsi. Hermione oli lähtenyt viimeiselle seikkailulleen, jonne hänen oli pakko lähteä yksin. Kaivaten tyttöä enemmän kuin koskaan, Fred kuiskasi hyvästit rakkaimmalleen:

"Kyllä minä tulen"



A/N:  Kommentit kelpaisivat (:
« Viimeksi muokattu: 06.12.2014 23:04:51 kirjoittanut Renneto »
Shute

Banshee

  • Melkein päätön Nick.
  • ***
  • Viestejä: 8
  • C'mon and die with me.
Vs: Jäätyneet huulet
« Vastaus #1 : 17.08.2009 19:35:46 »
Voih :'( Tämä ficci yhdistettynä Michael Nymanin The Heart asks the pleasure first -kappaleeseen tuli itku silmään. Varsinkin kuvaus lautasta oli vaikuttava. Hyvähyvä.
Mustien urkujen tahdissa polkee palkeita kanttori Kuoleman.

Moments, passion, small defeats.
Concealed emotions found in me.
"You gave life to a brand new me ..."

Shute

  • ***
  • Viestejä: 209
  • hei sun heiluvilles
Vs: Jäätyneet huulet
« Vastaus #2 : 23.08.2009 22:30:03 »
Kiitos kommentistasi Banshee! (: Olen iloinen että tykkäsit!
Shute