Nimi: Katselen teitä ikuisesti
Kirjoittaja: Valkovuokko eli minä
Beta: Ei.
Ikäraja: S
Henkilöt: Jamie Potter, Carleigh Potter, James Potter, Thomas Potter.
Genre: Enpä tiedä. Sisältää yhden kuoleman, ainaskin.
Summary: Kuviteltu selitys sille, miksi James oli vanhempiensa ainoa ja myöhään syntynyt lapsi.
Disclaimer: Rowling omistaa taikamaailman ja kaikki henkilöt, jotka tunnistatte hänen omikseen. Kaikki mitä ette tunnista, on minun, eikä sitä saa kopioida mihinkään ilman lupaani. En saa tästä rahallista hyötyä.
____
Jamie Potter makasi sängyllään, niin kalpeakasvoisena ja suloisena, että olisi voinut luulla hänen kohta liikahtavan. Mutta pieni rintakehä ei kohonnut hengityksen tahtiin, eikä sydän pumpannut verta suoniin.
"Jamie..." Carleigh kuiskasi. Hänen kasvonsa olivat kyynelten peittämät, ja silmät punaiset ja turvonneet. Silti hän näytti kauniilta. Carleigh saattoi melkein kuulla Jamien suloisen äänen:
"Äiti, olet niin kaunis kun itket."Carleighin ohuet sormet sivelivät valkoista poskea, ja sitten tummia hiuksia. Tytön paksut hiukset ulottuivat olkapäälle. Hänellä oli edelleen päällään vihreä mekko, aivan uusi ja puhdas. Pikkuiset kädet olivat ristissä rinnan päällä. Musta päiväpeitto ja utuinen valo antoi omituisen vaikutelman, kuin tyttö olisi leijaillut taivaassa. Ja niin hän leijailikin.
"Lähetin kirjeen hautausmaalle", Thomas totesi. Hänen kasvonsa olivat myös kalpeat, mutta hän ei sentään ollut kuollut. Carleigh nyökkäsi hiljaa. Vuosien odotus, ja lapsi jota ei milloinkaan tuntunut kuuluvan. Ja kun he vihdoin saivat lapsen, tämä oli suloinen ja elinvoimainen, vaikka sisällä piili aina jotain. Jamie ei ollut eläessäänkään ollut terve, ja kun hän oli kuollut, hän oli sitä vielä vähemmän.
Carleigh laski kätensä tytön käsien päälle. Ne olivat kylmät ja elottomat. Sydän oli hiljaa. Se oli viimein pettänyt, kuuden vuoden jälkeen. Jo Pyhän Mungon synnytysosastolla Jamiella oli todettu todella paha sydänvika. Ei ollut mitään arvioita, kauanko sydän kestäisi. Jotkut parantajat olivat sanoneet, että Jamie eläisi reippaasti yli 60-vuotiaaksi, toiset taas olivat arvellet Jamien kuolevan heti huomenna. Ehkä se oli johtunut pikkuisen tytön olemuksesta. Hän oli lyhyt ikäisekseen, laiha ja siro. Kuin nukke joka menisi rikki, kun sitä koskisi.
Sydämelle ei ollut osattu tehdä mitään. Parantajat olivat sanoneet vahingon olevan korjaamattoman. Nyt sydän oli pettänyt, vaikka Jamie oli vasta kuusivuotias. Carleigh ei ollut yrittänyt elvyttää Jamieta taioilla; se ei olisi auttanut kuin hetkellisesti. He olivat sanoneet hyvästit jo aikoja sitten.
Carleigh oli nähnyt Jamien kärsivän, ja se oli tuottanut hänelle tuskaa. Nähdä kun oma tytär kuihtui pois. Usein hän oli kyennyt salaamaan oman tuskansa jopa Thomasilta.
Jamie sen sijaan oli huomannut sen. Hän oli monesti nähnyt äitinsä itkevän, ja jopa tiennyt miksi. Jamie oli ollut viisas lapsi. Hän oli tiennyt sairaudestaan ja siitä, että kuolisi pian, eikä vasta joskus kaukana tulevaisuudessa niin kuin olisi pitänyt. Jamie oli monta kertaa sanonut äidilleen hyvästit, siltä varalta että hän kuolisi heti seuraavana päivänä. Viimeisen kerran Jamie oli sanonut hyvästit eilen illalla.
"Hyvästi, äiti! Jos vaikka kuolen yöllä", Jamie oli heläyttänyt, ja Carleigh oli nauranut. He olivat toistaneet saman rituaalin siitä lähtien, kun Jamie oli osannut puhua.
Aamulla Jamie oli sanonut, että hänellä oli huono olo. Carleigh ei ollut huolestunut, sillä Jamiella oli vähän väliä huono olo.
"Mene sängyllesi lepäämään", Carleigh oli sanonut. "Minä tuon vähän mehua."
Jamie oli lähtenyt, ja Carleigh oli laittanut mehua. Mennessään Jamien huoneeseen hän oli aavistanut, ettei kaikki ollut hyvin.
"Jamie?" hän oli kysynyt astuessaan ovesta sisään. Jamie oli maannut sängyllä, kalpeana ja heikkona. Carleigh oli pudottanut mehulasin lattialle ja rynnännyt Jamien viereen.
"Äiti..." Jamie oli kuiskannut. "Minä taidan kuolla nyt. Katso, laitan kädet tähän rinnalle näin, että näytän enemmän kuolleelta. Ja sitten olen ihan rentona, että isän on helpompi kantaa minut hautaan. Lupaan katsella teitä ikuisesti. Älä ole surullinen, äiti, tiedät että minun täytyy lähteä. Te voitte hankkia toisen lapsen, tai monta lasta minun jälkeeni, nyt kun teidän ei tarvitse enää huolehtia minusta", Jamie oli sanonut kirkkain silmin.
"Älä puhu noin, et sinä kuole, kulta", Carleigh oli yrittänyt.
"Tuntuu niin huonolta. Miltei voin nähdä Kuoleman sänkyni vieressä", Jamie oli sanonut heikosti.
"Thomas! Tule tänne!" Carleigh oli huutanut hädissään. Jamie oli naurahtanut.
"Turhaan, äiti. Minä taidan kuolla nyt", Jamie oli sanonut. Ja juuri kun Thomas oli saapunut juosten paikalle, Jamie oli vetänyt viimeisen henkäyksensä ja kuollut.
Carleigh synnytti poikavauvan eräänä hyisenä marraskuun aamuna. Poika oli tummatukkainen kuin äitinsä ja muuten samannäköinen kuin isänsä.
"Hän on suloinen", Carleigh sanoi. "Mikä nimi? Sinä saat päättää. Minä valitsin... Jamielle nimen", hän jatkoi, pitäen pienen tauon Jamien mainitsemisen kohdalla. Oli kulunut viisi vuotta Jamien kuolemasta, ja sitäkin enemmän hänen syntymästään.
Thomas näytti siltä, että hän ei osannut päättää millainen ilme hänellä kuuluisi olla.
"Haluaisin antaa hänelle nimen... Jamie", Thomas sanoi, myöskin pitäen tauon Jamien nimen kohdalla. "Mutta se tuntuisi Jamien pettämiseltä, kuin hänen korvaamiseltaan. Joten... Miten olisi James? Muistaisimme Jamien aina kun sanoisimme poikamme nimen, mutta muuten hän olisi erilainen, ei kopio Jamiesta", Thomas ehdotti.
"Kuulostaa hyvältä", Carleigh sanoi. "James Thomas Potter, eikö vain?"
James kasvoi hemmotelluksi ja suloiseksi, mutta silti niin erilaiseksi kuin Jamie. Hän sai helposti ystäviä hurmaavalla persoonallaan, mutta kukaan heistä ei tuntunut olevan oikeasti hyvä ystävä.
Sitten hän meni Tylypahkaan ja tapasi Siriuksen, Remuksen ja Peterin. Sen aidompia ystäviä hänellä ei ollut ikinä ollut. Kun James ja Sirius heidän ensimmäisen vuotensa lopussa keksivät Remuksen salaisuuden, he päättivät perustaa Kelmit. Neljä poikaa, Kelmien kartta ja näkymättömyysviitta. Mitä muuta voisi toivoa?
Sitä, ettei tietäisi salaisuutta. Kolmantena vuotenaan James pelasti Severus Kalkaroksen Remuksen kynsistä, mutta tapahtuma jäi varjoon toisen, suuremman salaisuuden ilmestyessä.
"Äiti, kenen hautakivi tuo on?" James kysyi joululomalla. Hän osoitti heidän takapihallaan olevaa mustaa paasia. Se näytti oikein hohtavan valkoisen lumen keskellä hämärässä. Taivaalla oli jo pieniä tähtiä ja täysikuu. James ajatteli Remusta säälien, mutta keskittyi sitten taas hautapaasiin.
"Äiti?" James vaati. Hän oli tottunut saamaan haluamansa heti.
"Se on, tuota, erään sukulaisemme hauta", Carleigh sanoi.
"Mutta kenen?" James kysyi kärsimättömänä.
"Älä pakota minua valehtelemaan sinulle!" Carleigh kivahti epätavallisen kiihtyneenä. James antoi asian olla ja livahti omaan huoneeseensa.
James heräsi keskellä yötä alakerrasta kuuluviin ääniin. Hän nousi hiljaa ylös ja hiippaili alakertaan. Äiti ja isä riitelivät olohuoneessa. James kurkisti ovenraosta. Äidillä oli päällään silkkinen ja vaaleanpunainen yöpaita ja sen päällä kylpytakki. Isällä oli kylpytakki myös, ja kädessä hän piteli viinilasia.
"Meidän täytyy kertoa hänelle!" äiti huusi juuri. Isä yritti pysyä rauhallisena ja hörppäsi viinilasista.
"Se satuttaisi häntä, varsinkin se kuinka me olemme nimenneet hänet", isä sanoi.
"Sillä ei ole väliä! Hän suuttuu enemmän jos saa tietää, mitä tietoa olemme pimittäneet häneltä!" äiti kiljui, välittämättä ollenkaan että James saattaisi herätä. Niin kuin oli jo käynytkin.
"Emme voi kertoa Jamiesta", isä sanoi. Jamesin mielenkinto heräsi. Jamie? Sehän oli lempinimi, jolla Sirius häntä kutsui.
"Emme vain voi", isä sanoi vielä.
"Meidän täytyy! Mitä sitten kun hän alkaa kysellä pihalla olevasta haudasta? Itse asiassa niin on jo käynytkin. Hän kysyi siitä minulta toissapäivänä", äiti sanoi. James ei enää voinut hillitä itseään. Hän astui olohuoneeseen. Kun hän näki ilmeet, jotka hänen vanhemmillaan oli, hän oli purskahtaa nauruun.
"Kuka on Jamie? Ja mitä hän minuun kuuluu?" James kysyi kuitenkin. Vanhemmat olivat hetken hiljaa. Sitten äiti puhui.
"Jamie. Hän on se, joka makaa hautakiven alla puutarhassa. Hän on..." äidin lause katkesi, kun isä alkoi puhua.
"Et voi kertoa hänelle, Carleigh! Se satuttaisi häntä, sinua ja minua ja vahingottaisi suhdettamme pysyvästi", Jamesin isä yritti vielä.
"Ole sinä hiljaa, Thomas Potter! Minä kerron hänelle mitä haluan!" Carleigh kivahti. Äänessä oli aivan uusi sävy, jota Thomas ja James eivät olleet kuulleet koskaan aiemmin. Se oli oudon päättäväinen. Thomas sulki suunsa heti.
"Jamie", Carleigh jatkoi. "Oli sinun siskosi."
Olohuoneeseen laskeutui hiljaisuus. James ei voinut käsittää äidin sanoja. Sisko? Mutta ei hänellä ollut siskoa, äiti tai isä eivät olleet koskaan puhuneet... Ajatus hiipui.
"Sisko", James sanoi soinnittomasti.
"Niin, aivan. Jamie kuoli viisi vuotta ennen kuin sinä synnyit. Hän oli kuollessaan vain kuusivuotias. Jamiella oli paha sydänvika, jota parantajat eivät osanneet korjata. Hautasimme hänet takapihallemme. Oletko ikinä katsonut, mitä hautakivessä lukee?" Carleigh kysyi. Yksi ainoa kyynel vierähti hänen poskelleen. James pudisti päätään. Hän ei ollut kiinnittänyt kiveen huomiota aiemmin.
"Mene katsomaan", Carleigh kehotti hiljaa. James kääntyi sanaakaan sanomatta ja meni eteiseen. Hän puki kengät jalkaansa, mutta ei takkia.
Ulkona oli tuulista ja paljon pakkasta. James ei silti tuntenut kylmää. Hän tunsi vain omituista tyhjyyttä sisällään. Kuin joku olisi lohkaissut palan sydämestä. Mitä hän olisikaan antanut, jos hänellä olisi ollut sisko! Sisko joka olisi ollut Tylypahkassa ennen häntä, kertonut kaikki salaisuudet ja auttanut häntä. James käveli hautakiven luokse. Se seisoi isona varjona hänen edessään. Hän kumartui lähemmäs. Kiveen oli kirjoitettu valkoisella tekstillä nimi: Jamie Drucilla Potter, syntynyt 24.12.1948, kuollut 25.1.1955.
James henkäisi terävästi. Hänen siskonsa oli ollut joululahja, mutta millainen joululahja. Sairas mutta suloinen, kuollut mutta elävä. Hänen katseensa valui alemmas, muistokirjoitukseen.
Jotkut elävät vain lyhyen aikaa, jotkut liiankin pitkään.Se oli kirjoitettu siisteillä tikkukirjaimilla, mutta ei näyttänyt kuuluvan muuhun kirjoitukseen. Carleigh oli luultavasti kirjoittanut sen itse. James arveli hänen rakastaneen tytärtään paljon, ja rakastavan häntä yhä. Hautapaasi oli hieman korkeammalla kuin muu piha, samoin kuin paikka johon Jamie oli haudattu. Paikka oli aidattu, ja pimeässäkin James näki kuinka pieni aitaus oli. Jossain mullan alla lepäsi Jamien pienoinen ruumis. Haudasta huolehdittiin edelleen hyvin. Kesällä siinä varmasti olisi kukkia. James kääntyi hiljaa ja meni takaisin sisälle.
Jamesin kuudentena vuonna Sirius muutti asumaan heille. Carleigh ja Thomas ottivat pojan mieluusti kotiinsa, olihan heillä vain yksi lapsi. Sirius kävi usein kotonaan hakemassa unohtuneita tavaroitaan. Eräänä päivänä hän tuli Pottereille mukanaan paljon unohtuineita pilatavaroita. James avasi hänelle oven.
"Jamie!" Sirius tokaisi. Hän ei tiennyt mitään oikeasta Jamiesta, hän vain sattui kutsumaan Jamesia niin. Se ei haitannut toista poikaa, hän oli pikemminkin mielissään.
"Se on tytön nimi!" James huusi ja aloitti leikkipainin olohuoneen lattialla. Carleigh ei estellyt heitä. Jamie eli ikuisesti Jamesin kautta, aivan niin kuin tyttö oli toivonut. Hän oli sanonut elävänsä ikuisesti.
"Elä ikuisesti, Jamie", Carleigh kuiskasi hiljaa. Hän tunsi äkillisen lämmön ja oli kuulevinaan vaatimatonta mutta hyväntahtoista naurua ja hiljaisen kuiskauksen.
"Katselen teitä ikuisesti."_____
A/N2: Tässä oli. Kiitos kun jaksoitte lukea. Ja sitten kommentteja kiitos!
