Ei yhtään kommenttia?
Luku 15. ValintaBPOV*Seuraavan päivän aamu*Avasin hitaasti silmäni. Ruumiini tuntui kankealta, kuin en olisi nukkunut moneen päivään. Voihkaisin, ja suljin silmäni uudestaan, älyten että voisin nukkua vielä hieman; toiset eivät olleet ilmeisestikään vielä heränneet. Mutta juuri kun tein niin, tunsin käsien tulevan selkäni takaa, ja halaavan minua. Avasin silmäni säikähtäneenä, ja katsoin olkapääni yli.
Voi. Hyvä. Luoja.Takanani, oli Edward, halaten minua rintaansa, nukkuen äänekkäästi. Aloin heti punastua. Miten Edward päätyi sänkyyni? Yritin muistaa viime yön. Katsotaas... eksyin metsään. Metsään... ne keltaiset silmät, katsoivat minua. Sitten siellä oli murina. Kyllä, murina... sitten se katosi, ja yritin löytää tien takaisin. Menin väärään suuntaan... sitten murina tuli takaisin... käännyin ympäri, ja näin ne keltaiset silmät uudestaan. Sitten minä pyörryin... ei, odotas. Juuri ennen kuin pyörryin, jokin kylmä... jokin kylmä ja kova kosketti kasvojani... mietin mikä se oli... sitten Jake löysi minut. Ai. Jake.
Muistot alkoivat syöksyä pääni läpi, muistot viime yöltä, ja minä huokaisin. Jake. Miten saatoin unohtaa? Lupasin että annan hänelle vastauksen.
Tänään. Ai hitto. Mutta odotas, tuntuu kuin olisin unohtanut jotakin...
Edward puristi käsiään ympärilläni, todistaakseen että olin oikeassa ja muistin nopeasti miksi edes aloin miettimään eilistä. Miksi Edward makasi sängylläni? Mitä tapahtui sen jälkeen kun tapasin Jaken? Ai niin, Tyler tuli. Hän vei minut takaisin mökille, missä... me tapasimme Edwardin. Kyllä, niin me teimme. Ja sitten... menimme mökkiin, ja hän... laittoi minut sängylleni? Niinkö? Luoja, miten noloa...
Joka tapauksessa... hän laittoi minut sängylle... ja minä nukahdin. Ja minä... minä näin painajaisen. Kyllä, painajaisen. Siinä oli... oli... mitä siinä oli? Sitten minä yhtäkkiä muistin sen.
Takauma *swoosh*Kaikkialla oli pimeää, ja olin peloissani, en tiennyt mitä tehdä. Sitten yhtäkkiä, murina ilmestyi taakseni. Pyörähdin ympäri, mutta siellä ei ollut mitään. Sitten, murina kuului vasemmalta puoleltani, mutta kun katsoin, siellä ei ollut muuta kuin pimeyttä ja puita. Hengitin raskaasti, ja katsoin ympärilleni, yrittäen nähdä mistä se tuli. Sitten, murina oli taas takanani, ja käännyin ympäri. Siellä oli valtava karhun kokoinen susi, ja se oli paljastanut minulle hampaansa. Käännyin juoksemaan, mutta kun tein niin, keltaiset silmät ilmestyivät eteeni. Huusin, ja käännyin juoksemaan vasemmalle. Susi ulvoi, ja seurasi, kuulin sen askeleet lähempänä, ja lähempänä. Yhtäkkiä, kuulin jotakin muuta, oman nimeni.
"Bella..."
"Bella..."Takauman loppu *swoosh*Ai niin. Yäk, karmivaa. Kuitenkin... minä heräsin... ja itkin... ja vapisin. Kyllä. Ja hän lohdutti minua pimeydestä. Mutta minä en rauhoittunut, en vähääkään... sitten hän... hän ryömi sängylleni... ja kietoi kätensä ympärilleni... sanoen rauhoittavia sanoja. Minä sanoin että en halunnut hänen jättävän minua?
Automaattisesti, minä aloin punastua, ja tunsin miten kasvojani alkoi polttaa. Se oli noloa... mutta... jotenkin, se tuntui hyvältä, koska minä
en halunnut hänen jättävän minua. Ja hän sanoi, että hän ei jätä minua... hän olisi aina täällä vuokseni... kun muistin sen, vatsani täyttyi taas perhosista, mutta hyvällä tavalla, ja aloin tuntemaan itseni lämpimäksi ja sumeaksi sisältä päin... sitten, lopulta, lopetin vapisemisen ja itkemisen. Ja kiitin häntä... ja hän vastasi... että hän tekisi mitä tahansa vuokseni...
Perhoset vatsassani lisääntyivät, enkä voinut tehdä muuta kuin hymyillä itsekseni.
Ja sitten, nukahdin uudestaan, luulisin; en muistanut mitään muuta.
Edward halasi minua rintaansa vasten tiukemmin kuin ennen, ja minä lähes sulin onnesta. Vaikka hän olikin unessa,
hän halasi
minua. Mutta odotas hetki... miksi minä olin iloinen siitä?
Yhtäkkiä, Edward alkoi liikkua takanani, ja arvasin että hän alkoi heräillä. Sitten hän halasi minua tiukemmin itseään vasten, minkä luulin olevan inhimillisesti mahdotonta, mutta jotenkin hän onnistuin siinä. Se ei ollut epämukavaa, mutta se ei ollut myöskään kivoin asia minkä olen kokenut...
Sitten, hän höllensi hieman käsiään ympäriltäni, mutta halasi minua vieläkin.
"Bella? Oletko hereillä?" hän kuiskasi takaani.
"Olen", kuiskasin yksinkertaisesti takaisin, posket kuumentuen.
"... öh... no, hyvää huomenta sitten", hän sanoi hetken päästä. Hän irrotti heti otteensa minusta, ja veti kätensä pois. Suru kohisi ylitseni, ja tunsin itseni kylmäksi ja yksinäiseksi. Tiesin että hän makasi vieläkin takanani, mutta hänen kätensä olivat olleet niin lämpimät ja lähellä. Tunsin oloni turvalliseksi.
"Öh... anteeksi tuosta", Edward pyysi anteeksi hetken päästä. Halusin sanoa hänelle 'Sinun ei pitäisi pyytää anteeksi, se oli oikeastaan mukavaa', mutta näinä päivinä, totuuden kertominen ei ole kovin hyvä idea. Sitä paitsi, se kuulostaisi todella oudolta...
Edward alkoi taas liikkumaan takanani, ja hän nousi hitaasti sängyltä. Käänsin pääni katsoakseni häntä, ja kaduin sitä heti kun veri tulvi poskiini.
Ei, etkä. Ääni syvältä päästäni kaikui, ja minä punastuin jopa enemmän, koska se oli totta.
Siinä, Edward seisoi verkkareissaan...
vain verkkareissaan.
Käännyin äkkiä ympäri, punastellen kuin hullu. Kuvat vilkkuivat mielessäni, kaikki hänestä... hänen lihaksikkaasta rinnastaan, hänen hauiksistaan... kuulostan hieman karmivalta, vai? Odota? Miksi minä ajattelen hänen lihaksiaan? En voinut kovin hyvin tänään...
Nuosin sängyltä, todella varovasti katsomatta taakseni, välittämättä kuinka paljon olisin halunnut. Kävelin repulleni, ja otin pesupussini, ja puhtaita vaatteita.
"Menen suihkuun", mumisin ja karkasin huoneesta, kävellen kylmään aamuilmaan. Sade tihutti päälleni, ja harmaat pilvet peittivät taivaan, kuten peitto. Rakas aurinkoni oli jossain pilvien takana, piilossa minulta... mistäköhän se on loukkaantunut, tarkoitan, se oli ainoa asia mikä vitutti minua. Huokaisin, ja menin suihkuille, paeten sadetta. Ihmeellistä että ei ollut satanut tätä ennen, ja nytkin vain tihutti.
Otin vaatteeni pois, ja menin suihkuun, antaen lämpimän veden virrata selkääni pitkin. Kun seisoin siellä suihkussa, en ajatellut mitään. Mitään paitsi miten mukavalta lämmin vesi tuntui selkääni vasten. En ajatellut mitään muuta, en
antanut itseni ajatella mitään muuta. Oli kaksi asiaa mitä en todellakaan halunnut ajatella sillä hetkellä. 1: Jakea ja hänen tyhmää ongelmaansa & 2: Edwardin hauiksia.
Astuin ulos suihkusta ja pukeuduin nopeasti. Kun olin valmis, olin juuri poistumassa suihkuista, kun näin ulos. Satoi kaatamalla. Vakavasti... ei satanut rakeita, mutta se näytti silti siltä että taivaalta sataisi golfpalloja...
Huokaisin ja ärähdin itselleni henkisesti.
Tyhmä, tyhmä Bella! Sinun täytyi
ajatella miten 'onnekkaita' olemme sään kanssa, eikö niin?Se oli oikeasti mahdotonta mennä ulos; olisit kuollut kymmenessä sekunissa. Huokaisin ja istuin alas lattialle suihkutilaan, odottaen sen loppuvan, tai edes golfpallojen vaihtuvan herneiksi. Suljin silmäni ja odotin, hyräillen 'Clair de Lunea'.
EPOV*Aikaisemmin sinä aamuna*"Bella? Oletko hereillä?" kuiskasin, odottamatta vastausta. Halusin maata siinä ikuisesti, hän sylissäni.
"Olen", hän kuiskasi takaisin, mikä yllätti minut ja sai minut nolostumaan.
"... öh... no, hyvää huomenta sitten", sanoin hetken päästä. En odottanut hänen olevan hereillä. En
halunnut hänen olevan hereillä. Halusin hänen nukkuvan hieman kauemmin, jotta voisin pidellä häntä kauemmin, jotta voisin maata hänen vierellään hieman kauemmin, jotta voisin suudella hänen hiuksiaan vielä enemmän, jotta voisin kuulla hänen hengittävän hitaasti vierelläni. Mutta en voinut, koska nyt hän oli hereillä.
Vasta tavanneiden ihmisten ei pitäisi tehdä sellaisia asioita... mutta me emme ole vasta tavanneita, tapasimme kuusi vuotta sitten, vietimme neljä niistä yhdessä, joka päivä... mutta hän ei vain muista sitä...
Voihkaisin henkisesti ja irrotin otteeni hänestä, siirtäen käteni pois. Rintani tuntui heti kylmältä ja raskaalta ja minä voihkaisin henkisesti. Toivoin että olisimme voineet olla niin ikuisesti, että voisin pidellä häntä sylissäni aina, päästämättä koskaan irti... Mutta me kaikki tiedämme, että sadut eivät koskaan toteudu...
"Öh... anteeksi tuosta", pyysin anteeksi hetken päästä. Minua tappoi kertoa hänelle noita kauheita valheita, mutta minun oli pakko.
Tajusin että hän voisi ajatella että on outoa että minä makasin hänen sängyssään, muukalainen jonka hän tapasi vasta kaksi viikkoa sitten, joten nousin hitaasti sängyltä, ja käännyin katsomaan häntä. Hänen mahongin ruskeat hiuksensa makasivat sotkuisena nippuna hänen tyynyllään.
Hän alkoi liikkua hitaasti ja käänsi päänsä suuntaani. Kun hän näki minut, hän jähmettyi ja tuijotti, posket muuttuen punaisiksi. Hän kääntyi nopeasti ympäri, ja näin miten hänen kaulansa muuttui punaiseksi. Miksi hän nolostui? Katsoin alas itseeni ja löysin syyn; minulla ei ollut paitaa. Miksi hän siitä nolostui?
Bella nousi hitaasti sängyltään; hän kääntyi selkä minuun päin kun hän käveli repulleen ja otti joitain tavaroita, varmaankin mennäkseen suihkuun. Sitten hän kääntyi ovelle.
"Menen suihkuun", hän mumisi, ja sitten hän oli ulkona, sulkien oven perässään. Päästin turhautuneen huokaisun ja istuin sängylleni, roikuttaen päätäni.
Miksi hän ei halunnut katsoa minuun? Oliko se se että hän katsoi vieraan puoli alastonta vartaloa? Oliko hän nolostunut siitä että nukuin hänen sängyssään? Vai oliko hän nolostunut koska hän katsoi jotakuta josta piti?
Jatka unelmoimista, luuseri. Jos se on totta, lentäviä sikoja on olemassa... ei niin positiivinen ääni päässäni sanoi minulle. Voihkaisin. Se oli oikeassa, tottakai se oli.
Vaihdoin vaatteeni ja menin Tylerin sängyn luo, herättäen hänet.
"Tyler, herää", sanoin aika kovalla äänellä. Hän ähkäisi ja kääntyi ympäri, vihaten minua selvästi sillä hetkellä. Huokaisin ja otin hänen peittonsa, kiskoen sen pois hänen päältään. Ehkä se oli rajan ylittämistä, mutta olin tavallaan masentunut Bella-jutun takia, että olin mielelläni itsekäs, enkä jaksanut välittää.
"Hei!" hän valitti ja mulkoili minua.
"Anteeksi, aika herätä", sanoin yksinkertaisesti, ja heitin peiton takaisin hänelle, iskien häntä kasvoihin. Mike, joka oli jo hereillä, nousi istumaan lattia paikaltaan, ja katsoi minua, sitten Tyleriä, sitten taas minua.
"Jätkä, mistä hyvästä tuo oli?" Tyler sanoi, ärsyyntyneenä, ja heitti minua tyynyllä. "Mitä ikinä tapahtuikaan sinulle ja Bellalle, ja teki sinut vihaiseksi, ei anna sinulle oikeutta purkaa sitä meihin." katsoin alas lattiaan, tuntien syyllisyyttä.
"Mutta oikeasti, miksi olet niin vihainen?" Tyler kysyi uudestaan. Sitten Mike alkoi nauramaan siellä missä istui. Me molemmat käännyimme tuijottamaan häntä, yrittäen ymmärtää mikä oli niin hauskaa.
"Ehkä Edwardilla on se aika kuukaudesta?" hän sanoi, ja virnisti ilkeästi, mutta ei kauan, koska Tyler ja minä heitimme häntä tyynyillä. Ne osuivat häntä suoraan päähän, ja saivat hänet kaatumaan takaisin maahan.
"HEI!" hän valitti, mutta emme kumpikaan kiinnittäneet häneen huomiota, kääntyen takaisin toisiimme päin, jatkaen keskustelua.
"No..." sanoin, ja selitin kaiken. No... melkein kaiken.
"Hyvä on, mutta missä hän nyt on?" Tyler kysyi kun olin lopettanut. Hups... unohdin selittää sen.
"Ai niin! Teidän pitää pukeutua, hän meni suihkuun ja tulee takaisin minä hetkenä hyvänsä", sanoin, ja katsoin ulos ikkunasta.
"Öh... en usko että hän tulee ihan heti takaisin", Tyler sanoi ja osoitti ulos ikkunasta ulos, jossa satoi kaatamalla.
BPOVSade ei näyttänyt koskaan loppuvan. Istuin siellä, hyräillen itsekseni kun sade ropisi kattoa vasten. Kun istuin siellä, en voinut olla miettimättä Jakea. Mitä minun pitäisi tehdä? En halua loukata hänen tunteitaan sanoen hänelle ei... mutta toisaalta, en halunnut sanoa myöskään kyllä. Tunne sisälläni sanoi minulle, että minun ei pitäisi sanoa kyllä, mitä ikinä tapahtuukaan. Ja minä tavallaan luotin siihen tunteeseen, muistaen Jaken...
Takauma *swoosh*Avasin oven ja katsoin ympärilleni. Kukaan ei ollut kotona, ei edes Billy. Huokaisin, ja istuin hänen sohvalleen, ollen kuin kotonani. Se oli ensimmäinen asia minkä hän sanoi silloin kun hän näytti talonsa ensimmäistä kertaa. Niinä kertoina kun hän hymyili, nauroi, itki... nyt, luulen että hän ei edes reagoisi vaikka tappaisin koiranpennun hänen edessään.
"Mitä sinä haluat?" käheä, tunteeton ääni sanoin takaani. Säikähtäneenä, käännyin ympäri, ja näin hänen seisovan siinä, nojaten seinää vasten.
"Ai, hei", sanoin, ja selvitin kurkkuani, hieman hermostuneena.
"Hei", hän sanoi, yhtä tunteettomana kuin ennenkin. Viha velloi minun läpi, antaen minulle voimaa tehdä se. Suljin silmäni hetkeksi, ja hengitin syvään, rauhoittaen itseni. Sitten avasin ne, nousin ylös, ja kävelin hänen luokseen.
"En halua nähdä sinua enää", sanoin lyhyesti, odottamatta mikäänlaista reaktiota. Ja olin oikeassa, hän ei reagoinut.
Hän nyökkäsi lyhyesti, näyttäen että hän ymmärsi mitä sanoin.
"Hyvästi", sanoin, ja aloin kävelemään kohti ovea, ulos sateeseen. Mutta hän tarttui käteeni, ja veti minut takaisin, halaten minua.
"Hyvästi", hän sanoi kylmällä, tunteettomalla äänellään. Sitten hän päästi minusta irti.Takauman loppu *swoosh*Vapisin muistolle, ja huokaisin, tietämättä vieläkään mitä tehdä. Kun tapasin hänet metsässä sinä päivänä, hän vaikutti niin normaalilta, niin lämpimältä ja ystävälliseltä, taas täynnä tunteita. Mutta saatoin olla väärässä, kuten yleensä.
"Bella?" tuttu ääni kutsui ovelta, ja minä käänsin pääni ääntä kohti.
"Edward?" kysyin, ja mietin olinko nukahtanut, ja oliko enkeli verkkareissa ja T-paidassa tullut käymään luonani.
"Kyllä, se olen minä", hän sanoi ja nauroi, huvittuneena käytöksestäni. No... luulen että on hyvä että viihdytän jotakin tyhmyydelläni. Hän seisoi ovella, pieni sateenvarjo kädessään, suojaten häntä sateelta. Hän käveli luokseni ja tarjosi kättään auttaakseen minut ylös, minkä otin kiitollisena.
"Mennään takaisin mökille", hän sanoi, ja lähti kävelemään takaisin ovelle, minä ensin. Hän laittoi kätensä ympärilleni ja käveli kanssani ulos sateeseen, mikä oli jo tappavaan.
Yritin parhaani olla kaatumatta, ja yllätyksekseni, en kaatunut. Pääsimme mökille parissa minuutissa, ja siinä ajassa, sade ei loppunut tai rauhoittunut vähääkään, luulen että se muuttui pahemmaksi. Menimme sisälle mökkiin, ja löysimme Miken ja Tylerin Tylerin sängyltä pelaamassa korttia.
"HA! Sanoin sinulle, että minä voittaisin, mutta kuka ei kuunnellut? Kyllä, sinä!" Mike hurrasi ja teki yhden monista juhla-tansseistaan. Tyler huokaisi syvään, ja laski päänsä käsiinsä kukistettuna. Edward rykäisi, ja koputti seinää, ilmoittaen että olimme siinä. Molemmat pojat käänsivät päänsä suuntaamme, ja heillä oli vastakkaiset reaktiot. Tylerin naama kirkastui, ja hän katsoi meitä uteliaana, ja iloisena. Samaan aikaan, Mike lopetti tanssimisen, ja näytti inhoavalta. Me kaikki päätimme olla välittämättä hänestä, kuten yleensäkin.
*Aamupalalla*"Hei!" Victoria tervehti meitä ystävällisesti; viitoten meitä istumaan kolmelle tyhjälle tuolille pöydässä. Tyler, Edward ja minä istuimme alas aamupalojemme kanssa ja Victoria alkoi puhumaan välittömästi.
"Joten... nukuitteko te hyvin viime yönä?" hän kysyi, haluten selvästi kysyä jotakin muuta. Tyler virnisti ja katsoi minua ja Edwardia. Koska olin minä, kasvoni punehtuivat heti, ja muistin miten heräsin, paidattoman Edwardin sylissä. Victorialta ja Jamesilta ei jäänyt mitään huomaamatta, ja he katsoivat meitä nälkäisen näköisenä, haluten lisää tietoa.
"Minä nukuin", Edward sanoi, ollen ensimmäinen joka vastasi, ja minä katsoin häneen, nähden miten hän hymyili kirkkaasti. Oho... hän oli mukana pelissä... minunkin kannatti olla, en halunnut kertoa Victorialle viime yöstä... oikeastaan, en halunnut kertoa kenellekään.
"Niin minäkin", Tyler vastasi ja he kaikki katsoivat nyt minua, haluten tietää mitä minun piti heille kertoa.
"Minä... minä nukuin hyvin", sanoin, mutta he kaikki valheeni läpi. Victoria mulkoili minua, silmät sanoen;
Älä viitsi, kerro totuus'. Huokaisin, ja päätin kertoa totuuden, tai ainakin osan siitä.
"Hyvä on... minä näin painajaisen", sanoin matalalla äänellä, haluamatta ihmisten tekevän siitä ison jutun. Oikeastaan, en halunnut heidän välittävän lainkaan, mutta minun tuurillani, toivominen ei auttanut yhtään.
"Mitä? Oletko kunnossa? Mitä siinä oli?" Victoria sanoi, huolehtien minusta. Huokaisin ja katsoin häneen.
"Victoria, se oli keskellä yötä, se ei vaikuta minuun enää", sanoi, vältellen hänen kysymyksiään.
"No,
anteeksi, olitko kunnossa? Ja silti, mitä siinä oli?" hän sanoi, vieläkin huolestuneena, mutta samaan aikaan vittuuntuneena minun viisastelevasta kommentistani. Voihkaisin, ja roikutin päätäni, älyten etten voinut päästä pakoon tilanteesta.
"Hyvä on. Kyllä, olin kunnossa. Ja olen pahoillani, ei; en muista mitä siinä oli", sanoin, kertoen puoliksi valheen, puoliksi totuuden. Muistin
tarkalleen mitä siinä oli, murina, ne keltaiset silmät, tuijottamassa minua... yritin olla vapisematta, ja otin puraisun leivästäni.
"Siiiiis... kuulitteko te? Me saatamme saada vapaapäivän tänään! Se riippuu jos Mr. Smith päättää olla paskiainen vai ei", Victoria sanoi, ja katsoi pöytää missä hän istui. Me katsoimme myös ja yllätyksekseni, hän katsoi meitä. Juuri kun käännyin, hän hymyili ja vilkutti meille ystävällisesti. Käännyimme takaisin toisiimme päin, pois kalasta, ja aloimme taas puhumaan.
"Hemmetti! Tuo tyyppi todella karmii minua", Tyler sanoi, ja otti huikan vesilasistaan. Me kaikki nyökkäsimme ollen samaa mieltä, ja tällä kertaa, en voinut olla vapisematta. Yhtäkkiä, joku laittoi takin olkapäilleni. Katsoin taakseni ja näin Edwardin huolestuneen hymyn.
"Ota se, en halua että sinulla on kylmä", hän sanoi, ja käveli ruokapöydän luo. Kohautin olkapäitäni ja käännyin uudestaan pöytään päin, huomaten että kaikki pöydässä olijat katsoivat minua.
"Mitä?" kysyin ja katsoin heitä, ymmärtämättä miksi he kaikki katsoivat minua.
"Ei mitään", Victoria sanoi, viekas hymy kasvoillaan. Katsoin pöydän ympäri, mutta kaikilla oli sama viekas hymy. Minä huokaisin, luovuttaen. Juuri silloin, Edward istui meidän pöytäämme. Juuri kun hän istui, Mr. Smith oli noussut tuoliltaan ja rykäisi. Kaikki hiljenivät välittömästi.
"No niin. On ollut liikkellä huhu, jonka mukaan tämä päivä on vapaata. Mutta minäpä kerron teille totuuden; se ei ole", hän sanoi, ja kaikki oppilaat voihkaisivat, huokaisivat tai valittivat.
"Hiljentykää, ja antakaa minun puhua loppuun!" hän sanoi kovalla ja selvällä äänellä, mikä sai kaikki hiljentymään ja kuuntelemaan.
"Meillä ei ole vapaapäivää, mutta kuten te kaikki tiedätte, ulkona sataa kissoja ja koiria", hän sanoi, ja seuraavaksi puhui super viisas Mike, jonka ÄO oli kymmenen alapuolella.
"Oikeasti? Missä?" hän kysyi, ja nuosi seisomaan, katsoen ikkunasta ulos. Kaikki alkoivat nauraa hänen tyhmyydelleen, jopa kala, mikä sai hänet punastumaan, ja istumaan uudestaan alas. Mr. Smith rykäisi hetken nauramisen jälkeen, ja kaikki hiljenivät uudestaan.
"Kuten olin sanomassa, ulkona sataa kaatamalla, joten emme tee mitään ulkotoimintaa. Sen sijaan, me pelaamme joukkuepelejä vihreässä mökissä, joka on minun mökkini vieressä. Tulkaa sinne kymmenessä minuutissa", hän lopetti, ja käveli pois, jättäen kaikki yllättyneenä ja pettyneinä.
"Joukkuepelejä?" Victoria sanoi, selvästi ilottomana päätöksestä. "Minkä ikäisiä me olemme? Kolme?"
Me kaikki huokaisimme, ja viimeistelimme aamupalamme.
*Myöhemmin Mr. Smithin mökin vieressä olevassa vihreässä mökissä*"No niin, hiljentykää kaikki", Mr. Smith sanoi, ja pari ihmistä voihkaisivat mutta kaikki hiljenivät. "Tänään, kuten sanoi aikaisemmin, me pelaamme joukkuepelejä. Joten nyt, jaamme teidät kahteen joukkueeseen, joukkue 1 & joukkue 2." hän sanoi ja hymyili "Kysyttävää?"
Pari ihmistä nosti kätensä.
"Jessica?" hän sanoi, ja sositti häneen, antaen hänen kysyä ensimmäisenä.
"Onko meidän pakko pelata?" hän kysyi, ja useat kädet laskeutuivat, ja ihmiset nyökkäsivät.
"Kyllä. Muita kysymyksiä? Niin Lauren?" hän sanoi, ja osoitti olen-täysi-narttu-nro 2.
"
Miksi me teemme tämän?" hän kysyi omalla ärsyttävän kimeällä äänellään.
"Koska ulkona sataa. Muita kysymyksiä jotka eivät ole täysin idioottimaisia? Enpä usko", hän sanoi, ja hymyili ystävällisesti.
Meidät jaettiin kahteen joukkueeseen, ja koska Mike valitti siitä niin paljon, me annoimme joukkueille nimet. Oli joukkue 1, Lentävät siat ja 2, Muffinit. Me pelasimme kaikenlaisia pelejä, harjoituksia ja juttuja tunteja. Mutta en voinut keskittyä harjoituksiin, mietin jotain muuta,
jotakuta muuta. Jakea. En vieläkään tiennyt mitä sanoa hänelle. Joukkuepelit loppuivat vihdoinkin parin tunnin päästä. Silti satoi kaatamalla golfpalloja kun me lähdimme vihreästä mökistä. Kaikki juoksivat mökkeihinsä, mutta minä en voinut. Tulla märäksi
ja mutaiseksi ei vaikuttanut minusta hyvältä idealta, joten kävelin, jääden viimeiseksi.
Kun kävelin mökille, kuulin yhtäkkiä kovan jyrähdyksen taivaalta. Tiesin mitä se tarkoitti; ukkosta. Hengitykseni nopeutui, ja yritin kävellä nopeammin, mutta niin kuin ennustin aikaisemmin; ei hyvä idea. Kaaduin maahan, päätyen isoon mutalätäkköön. Olin juuri nousemassa ylös, kun ukkonen jyrisi uudestaan.
Nousin nopeasti istumaan ja peitin korvani huonona yrityksenä saada äänen menevän pois. Suljin silmäni ja aloin hymistä jotakin, yrittäen peittää äänen. Tiedän että on tavallaan ironista että tyttö joka pelkää ukkosta, asuu sateisimmalla paikalla maan päällä, mutta pelkään ukkosta, ja olen aina pelännyt. Äkkiä joku taputti olkapäätäni, saaden minut avaamaan silmäni ja ottamaan kädet pois korvista.
"Bella?" tuttu miehen ääni kysyi.
EPOVKun juoksin mökille päin, minulla oli tunne että olin unohtanut jotakin, mutta en voinut muistaa mitä...
Kun pääsimme mökille, olimme läpimärkiä, päästä varpaisiin. Mietin mitä Bella ajattelee tästä...
Katsoin oikealle puolelleni, ei ketään. Katsoin vasemalle, kaksi läpimärkää huonekaveria. Katsoin taakseni, ei ketään.
"Missä Bella on?" kysyin Tyleriltä, joka oli ottanut pyyhkeen repustaan, ja joka nyt kuivasi hiuksiaan sillä. Hän katsoi minuun, näyttäen hämmentyneeltä.
"Hän ole kanssasi?" hän kysyi, yllättyneenä, ja järkyttyneenä. Pudistin päätäni, ja katsoin häneen, panikoiden.
"Mitä, onko Bella taas kadoksissa?" Mike kysyi sarkastisesti pikku paikaltaan lattialta. "Mitä tällä kertaa tapahtui? Kidnappaus? Metsään katoaminen? Ehkä hän tapasi pienen kääpiön ja seurasi häntä kotiin", hän sanoi, ja nauroi itsekseen. Sekunneissa, hän oli peittynyt tyynyihin. Sitten, ukkonen jyrähti taivaalla ulkona. Jos olin huolissani aikaisemmin, olin nyt paniikissa. Juoksin ulos talosta, kastuen jopa enemmän kun juoksin sateen läpi. Mutta en välittänyt, koska juuri nyt, Bella oli jossakin, ja peloissaan.
Jatkoin juoksemista kunnes näin henkilön, mutta se ei ollut Bella. Se oli mies, pitkä ja kupari ihoinen, lyhyt hiuksinen, ja paidaton. Mies seisoi selkä minuun päin, joten en voinut nähdä hänen kasvojaan. Lähdin kävelemään henkilöä kohti, kunnes näin jotakin. Ison kuparisen miehen takana oli tyttö, jolla oli pitkät mahongin ruskeat hiukset. Se oli Bella.
"Bella?" minä kutsuin.
BPOV*Aikaisemmin*"Bella?" Jake kysyi, ja katsoi alas minuun. Katsoin hitaasti häneen. Se oli Jake, pitkä, kupari ihoinen ja, tottakai, paidaton. Olin juuri sanomassa jotakin, kun ukkonen jyrähti uudestaan. Suljin lujasti silmäni, ja laitoin kädet korvieni peitoksi. Sitten, tunsin jotain lämmintä, käden, tarttuen minuun, ja vetävän minut ylös. Avasin hitaasti silmäni kun hän veti minut syliinsä.
"Sinun ei tarvitse olla peloissasi", hän sanoi, ja halasi minua paljaaseen, lämpimään rintaansa. Siinä oli kivaa ja lämmintä, ja tuntui melkein samalta kuin ennenkin, mutta ei. Ja kun hän halasi minua, en saanut sitä tunnetta joka tuntuu siltä että olisi vain sinä maailmankaikkeudessa. Mutta oli joku joka sai minut tuntemaan niin...
"Bella?" Edwardin ääni kutsui Jaken takaa. Jake, joka oli laittanut päänsä pääni päälle, jäykistyi ja kääntyi, minä sylissään.
"Kuka sinä olet?" Jake ivasi. En pitänyt tästä tunteesta. En pitänyt siitä yhtään.
"Hei, olen Edwad Cullen. Kuka sinä olet?" Edward kysyi, kuten herrasmies, mutta hän ei katsonut Jakeen, vaan minuun.
"Olen Jacob Black", hän vastasi. Kun seisoin siinä, halusin epätoivoisesti juosta Edwardin luo, ja olla hänen sylissään Jaken sijaan, mutta ukkonen jyrisi vieläkin yllämme, joten en välittänyt.
"Bella, oletko kunnossa?" Edward kysyi, ja katsoi minuun, huolestuneena. Vastasin hänen katseeseensa, ja nyökkäsin hieman. Edward siirtyi lähemmäs minua, joka askeleella, Jake jännittyi. Viimeinkin, hän oli niin lähellä, että voisimme koskettaa.
"Meidän pitäisi viedä sinut takaisin mökille", hän sanoi, ja laittoi kätensä olkapäälleni. Tunsin miten Jake jännittyi jopa enemmän, ja pystyin vannomaan että hän mulkoili Edwardia.
"Näpit irti hänestä", Jake sihisi hänelle, ja ensimmäistä kertaa, Edward katsoi ylös häneen.
"Eikö se ole Bellan valinta?" hän murisi takaisin, ja tunsin miten he molemmat jännittyivät.
"Tiedän mitän hän haluaa, ja mitä hän tarvitsee", Jake kinasi takaisin, ja mulkoili häntä vihaisena. Halusin vain huutaa
'ETPÄS, SINÄ ET TIEDÄ MITÄÄN!' jos hän tiesi mitä halusin ja tarvitsin, olisin Edwardin sylissä, sisällä mökissä. Mutta Jake oli Jake.
"Todellako?"
"Kyllä, olemme olleet yhdessä pitkään", Jake sanoi, ja sai sen kuulostamaan että olisimme vieläkin yhdessä.
"Mikä sinä olet, hänen poikaystävänsä?" Edward kysyi sarkastisesti.
"Hänen entinen poikaystävänsä", hän sanoi ylpeästi, kuin se olisi hyvä juttu.
"Onko tuosta tarkoitus olla sinulle jotain hyötyä?" Edward kysyi, kuin ajatuksiani lukien.
"Öh... no..." Jake änkytti, tietämättä mitä vastata. Ukkonen oli vihdoinkin hiljentynyt, vain golfpallot olivat jäljellä. Otin syvään henkeä, rauhoittaen hermojani.
"Jake", sanoin tiukasti, mikä sai molemmat pojat katsomaan minua. Tulin pois hänen sylistään, ja katsoin häntä.
"Jake, minulla on vastaus kysymykseesi jonka kysyit minulta toisena päivänä. Ja vastaus on ei, Jake. Tottakai, me voimme olla ystäviä, mutta ei mitään enempää", sanoin, ja näin kivun vilkahtavan hänen silmissään, kun sanoin sen.
"
Hänenkö takiaan?" hän kysyi, ja osoitti Edwardia. "Koska jos on, voimme pitää ottelun. Juuri tässä, juuri
nyt. Se joka voittaa, voittaa", hän haastoi Edwardin, kuin olisin pelkkää ilmaa.
"Oletko varma? Älä juokse itkien äidin luo jos nenä murtuu", Edward vastasi, haastaen, kuten Jakekin. En pitänyt siitä mihin tämä oli menossa...
"Antaa tulla", hän sanoi, ja yritti lyödä Edwardia, mutta hän kumartui.
"Lopettakaa!" huusin, mutta kukaan ei näyttänyt kuuntelevan. He aloittivat tappelun, ja kun he aloittivat, huusin heitä epätoivoisesti lopettamaan. Mutta he eivät lopettaneet. Sen sijaan he jatkoivat. Mutta kumpaankaan ei osunut; he löivät ohi koko ajan. Myöhemmin, minulla oli siitä kaksi teoriaa; Yksi, he olivat molemmat yhtä hyviä kuin vastustaja. Tai kaksi, he molemmat olivat yhtä surkeita.
"LOPETTAKAA!" huusin uudestaan, varmaan viidettäkymmenennettä kertaa, mutta tämä oli erilaista, koska kun huusin, ukkonen alkoi taas jyristä. Päästin veren seisauttavan kirkaisun, ja kyykistyin alas, peittäen korvani käsilläni ja sulkien silmäni.
"Bella!" he molemmat kirkaisivat yhteen ääneen. Yritin hengittää syvään, mutta tuntui siltä että en saanut yhtään happea keuhkoihini. Tunsin käsiparit molemmilla olkapäilläni, avasin hitaasti silmäni, mutta hämmennyin, kaikki näytti olevan hidastettua. Jacobin ja Edwardin huolestuneet naamat olivat edessäni, huutaen minulle, mutta en kuullut mitään. Huomasin myös että makasin maassa. Miten minä tähän jouduin? Tönäisivätkö he minut alas? Jos he tönäisivät, heidän pitäisi olla pahoillaan...
Molemmat pojat auttoivat minut ylös maasta, mutta kaikki näytti pyörivän. Katsoin ympärilleni, yrittäen epätoivoisesti nähdä, mutta näköni hämärtyi, ja tunsin miten polveni pettivät. Viimeinen asia minkä kuulin ennen kuin lyyhistyin, oli oma nimeni. Bella...
