Nimi: Sateen Vapaus
Kirjoittaja: Juuliahan se kynäilee
Ikäraja: K11
// Kaapo lisäsi otsikon alkutietoihinGenre: jonkinasteinen fluff, het, oneshot
Paritus: Meidän kaikkien rakastama Draco/Hermione
VV: Rowling omistaa hahmot, minä vain tykkään työntää lusikkani joka soppaan
A/N: Sataseen ukkosella ja genrehaasteeseen fluffylla. Ja aakkoshaasteeseen
Sirina antoi sanat ennakkoluuloinen, myrsky, kohottaa ja mieliteko, joista tämä ficci sitten lähti pyörimään. Kiitos niistä
Tämä ficci on omistettu jokaista pistettä ja pilkkua myöten Nemethykselle, joka vietti synttäreitään eilen. Onnellista syntymäpäivää, vaikkakin näin päivää myöhässä<3 
Sateen vapausDraco huokaisi ja istahti tapansa mukaan ulko-oven varjoihin katselemaan, kun ihmiset juoksivat sisälle sadetta pakoon. Ilkeät ihmiset olisivat saattaneet sanoa, että Draco piileskeli, mutta kyse ei todellakaan ollut mistään sellaisesta. Hän vain sattui katoamaan varjoihin, johon ihmiset eivät kiireissään katselleet, eivätkä sen vuoksi saaneet aihetta ihmetellä, miksi hän oli siellä. Ja se sopi Dracolle. Tämä oli niitä harvoja hetkiä, jolloin hänen ei tarvinnut teeskennellä. Teeskennellä surullista sen vuoksi, että ulkona pauhasi ukkonen. Teeskennellä kovanaamaa, joka halusi seurata isänsä kuolonsyöjäjalanjälkiä. Ei, niinä hetkinä hän sai olla juuri sitä, mitä halusi olla. Tehdä, mitä halusi. Eikä hän nauttinut mistään enempää kuin ukkosen pauhaamista hetkistä, jolloin hän vain istui ja katseli ulos.
Ukkosen pauhinan välistä kuului naurua, joka herätti Dracon huomion. Kuka muu kykeni nauramaan myrskyllä? Oliko todella joku, joka käyttäytyi samalla tavalla kuin hän ollessaan täydellisen oma itsensä? Draco vilkaisi ulos, ja näki hänet. Hänet, joka nauroi. Tai jos olemme tarkkoja, Draco näki hulmuavan kiharapilven, joka pyöri ympäri ja ympäri, yhä uudestaan ja uudestaan, keskellä sateista pihaa. Kuin lumoutuneena Draco lähti kävelemään kohti tuota nauravaista olentoa, jota hän ei ollut uskoa todelliseksi. Lähestyessään tyttöä hän kuuli yhä selvemmin vastustamattoman naurun, ja hiuspehkon, joka suorastaan käski koskettamaan.
Yhtäkkiä tyttö lopetti naurunsa, ja pysähtyi selkä Dracoon päin.
Kuuliko hän minut? Draco mietti. Hän ei ollut lainkaan ajatellut, mitä sanoisi tytölle, miten reagoisi. Hän oli vain halunnut päästä lähelle tyttöä, jonka tunsi sukulaissielukseen. Draco pysähtyi odottamaan henkeään pidätellen.
Tytön kääntyessä epäusko valtasi Dracon.
Ei, tämä ei voi olla mahdollista, ei tosiaankaan, hän ajatteli toivoen paniikinomaisesti näkevänsä harhoja. Mutta vaikka hän räpsäytti silmänsä tiukasti kiinni, ja aukaisi ne uudelleen, tyttö pysyi samana.
”Sinä?” tyttö katsoi häntä lähestulkoon halveksuvasti.
”Minä”, Draco vastasi tyynesti.
Miksi? Draco ei ymmärtänyt, miten ei ollut heti hiuspehkosta tunnistanut tyttöä.
Kuka muu omistaisi ruskeat kiharat hiukset, kuin Hermione Granger?”Mitä sinä täällä teet?” tyttö joutui huutamaan, että sai äänensä kantamaan ukkosen yli, mutta Draco epäili, että tyttö olisi muutenkin huutanut.
”Tulin katsomaan, kuka mahtaa tanssia tällaisella säällä. Se oletkin vain sinä”, Draco vastasi ja kääntyi kohti linnaa.
”Miten sinä voit olla noin hemmetin ennakkoluuloinen ja halveksuva?” Hermione huusi kiukkuisesti. Draco kääntyi ja oli yhdellä harppauksella Hermionen luona.
”Ennakkoluuloinen? No anteeksi vain, luuletko sinä, että jotenkin nautin siitä, että tyttö, jonka näin sateessa tanssimassa ja ajattelin hänen olevan sielunkumppanini, oletkin sinä?”
Hermione henkäisi. ”Sielunkumppani?”
”Äsh, ei vaan.. Siis tuota..” Draco sotkeentui sanoissaan, ja ymmärsi nopeasti, että sen jälkeen oli turha yrittääkään vakuutella yhtään mitään. ”Anna olla”, Draco mutisi kääntyen kohti linnaa. Hän ei ehtinyt ottaa kuin muutaman askeleen, kun kuuli Hermionen kysyvän hiukan pehmenneellä äänensävyllä:
”Miksi sinä et ole valmis edes tutustumaan minuun? Ethän sinä voi sanoa, etten ole sielunkumppanisi, koska et tunne minua.”
Draco jähmettyi niille jalansijoilleen.
Oliko Hermione juuri sanonut… tarkoittiko hän todella sitä mitä luulin kuulleeni… ehkä minä vain ylireagoin… Ajatukset risteilivät Dracon päässä. Hitaasti hän kääntyi ja kohtasi Hermionen katseen.
”Tarkoititko..” Draco aloitti, muttei osannutkaan jatkaa. Tämä oli täysin erilainen tilanne kuin kenenkään muun kanssa koskaan aikaisemmin. Muiden kanssa hän oli menettänyt vain palan kuorestaan, mutta jos hän tarttuisi Hermionen ehdotukseen, hän saattaisi menettää jotain paljon syvemmältä.
Jos hän tarttuisi Hermionen ehdotukseen…Dracon järkytykseksi hänen mielensä ei lyönyt stoppia kuville, jotka pyörivät filmin lailla hänen päässään. Kuinka hän suutelisi Hermionea, leikittelisi tämän hiuksilla, riisuisi hitaasti tytön märät vaatteet nähdäkseen houkuttelevat alusvaatteet, riisuen lopulta nekin…
”Draco?” Hermione lausui hänen nimensä niin pehmeästi, että Dracon sydän teki kolmoisvoltin. Oliko hän muka todella vihannut tuota tyttöä aamulla? Ei, ei se mitenkään voinut olla mahdollista, sillä nyt hänen ainoa mielitekonsa oli suudella noita ruusunpunaisia huulia. Kuin unessa hän astui askeleen lähemmäs tyttöä. Hermione ei siirtynyt kauemmas, mikä oli epäilemättä hyvä enne. Draco nosti oikean kätensä Hermionen poskelle, lähtien kuljettamaan sitä poskipäitä pitkin leualle, kuljettaen siitä etusormen sivelemään huulia. Hermione voihkaisi raottaen huuliaan, ja silloin Dracon viimeinenkin järjenhiven katosi. Hän halusi vain Hermionen lähelleen, lähemmäs kuin ketään milloinkaan. Draco kumartui, ja kuin hidastetussa filmissä heidän huulensa kohtasivat, epäröiden. Kumpikaan ei kuitenkaan vetäytynyt pois ja vähitellen suudelma muuttui varmemmaksi. Draco kietoi kätensä Hermionen ympärille vetäen tytön tiukasti itseään vasten. Hermione siirsi kätensä Dracon paidan alle sivellen tämän vatsalihaksia aiheuttaen pojalle lähes hullun kaipauksen. Draco nosti kätensä Hermionen takaraivolle syventäen suudelmaa. Koko maailma tuntui pysähtyneen. Ei ollut ketään muita kuin he kaksi, ja heidän tuntemuksiensa rinnalla mikään ei merkinnyt mitään.
Hermione kohotti Dracon paitaa saaden sateen kastelemaan pojan vatsan. Draco ei vain huomioinut sitä, sillä hänen mielessään oli paljon merkittävimpiä asioita hänen kohdatessa Hermionen katseen. Hermione kohottautui varpailleen.
”Mennään sisälle”, hän mutisi Dracon korvaan, ja sillä hetkellä Draco oli valmis seuraamaan tyttöä vaikka kuuhun. Käsi kädessä he astelivat hiljaiseen aulaan.
”Draco”, Hermione aloitti nopeasti, pieni pelon häivähdys äänessään, ”mihin tämä johtaa?”
Draco yritti kalastaa tytön katsetta. Itsepintaisesti tyttö kuitenkin tuijotti lattian kuvioita, joten viimein Draco tarttui Hermionen leuasta kohottaen tytön kasvot itseään kohti.
”Minä en tiedä vastausta. En tiedä kuin sen, että tuolla pihalla koin jotain sellaista, mitä en ole koskaan aikaisemmin kokenut”
”Onko tämä mahdoton yhtälö?” Hermione kysyi epätoivoisena. ”Sinä olet kuolonsyöjä, minä taas taistelen viimeiseen asti hyvyyden puolesta.”
”Tunnunko minä kuolonsyöjältä?” Draco vastasi tyynesti, vaikka syvällä sisimmässään hän oli loukkaantunut.
”No et, mutta...”
”Tiedätkö, mistä se johtuu?” Draco keskeytti hänet pehmeästi. ”Minä en tahdo olla kuolonsyöjä. Sadehetkinä pakenen kaikkea. Katselen ovien varjoista myrskyä, ja saan olla juuri sellainen kuin minusta tuntuu. Silloin kukaan ei vaadi minulta mitään, ei odota mitään. Silloin minä olen todellinen Draco, se, mitä syvällä sisimmässäni todella tahdon olla.”
Dracon päätettyä puheensa hiljaisuus valtasi heidät. Hetki oli ratkaiseva, sillä kummankin oli päätettävä, mihin suuntaan tästä lähtisi. Dracon varmuus kasvoi hiljaisuuden jatkuessa. Hermione epäröi liian kauan, hän ei halunnut tätä.
”Hyvä on, minä menen, niin ei tarvitse turvautua korulauseisiin”, Draco sanoi yrittäen tiukasti pitää äänensävynsä tyynenä. ”Ei muistella pahalla.”
Jokaisella askeleella Dracon paha olo kasvoi.
Miten hän pystyi tuntemaan näin syvästi, vaikka Hermione ei selvästi välittänyt edes sen vertaa, että olisi vastannut hänelle?Juuri kun Draco oli astumassa aulasta tyrmille johtaviin portaisiin, Hermione oli siinä hänen vieressään ja tarttui hänen käteensä.
”Sade tekee ihmisen vapaaksi, eikö totta?” Draco ei ymmärtänyt, mihin Hermione kysymyksellään pyrki.
”Minäkin pakenen asioita sateeseen. Nautin sadepisaroiden puhdistavasta kosketuksesta, siitä, että saan kerrankin pudottaa naamioni pois. Ja juuri sellaisena hetkenä sinä saaavut eteeni! Onko se ihmekään, että ajatukseni ovat sekaisin?” Draco nosti katseensa Hermionen silmiin.
”Mitä sinä tunnet?”
”En tiedä. Tiedän vain sen, että jos päästän sinut poistumaan tästä aulasta, tulen pettymään suuresti."
”Onko meidän pakko olla järkeviä?” Draco kysyi halaten Hermionea. ”Emmekö voisi olla hyvin typeriä ja tehdä mahdottomasta mahdollisen? Ehkä olit oikeassa. Sinä olit oikeassa, minun täytyy oppia tuntemaan sinut. Kuka tietää, vaikka olisitkin sielunkumppanini.” Hermione hymyili leveämmin kuin aikoihin suudellessaan Dracoa, jonka sydän lähti villiin laukkaan. Jo pelkästään siitä Draco tiesi, että hänen loppuelämänsä sanelisi tämän naisen tahto.
En sitten seuraakaan isäni jalanjälkiä, Draco ajatteli epäröimättä hetkeäkään. Tästä hetkestä lähtien hän eläisi täsmälleen kuten itse haluaisi.
Hyvästi, isä ja sinun helvetin typerät sääntösi. Nyt minä olen viimeinkin vapaa.//Kommentithan ne ovat iloni
