Kirjoittaja Aihe: X-Men, Tähtisumusta kätesi takoo tulikiveä, Elohopea/Pohjantähti (K-11)  (Luettu 2064 kertaa)

DISTURBANCEMBU

  • Vieras
Kirjoittaja: Granada
Ikäraja: K-11
Fandom: X-Men
Paritus/Hahmot: Elohopea (Pietro Maximoff) / Pohjantähti  (Jean-Paul Beaubier)
Genre: Drama, romance..? jotakin siltä suunnalta.
Vastuuvapaus: En omista mitään, Marvel Comics ottaa kunniaa faktaosasta ja kaikesta tuotannostaan!

A/N: Jotakin, joka vain tuli ja syntyi, kun tuli lueskeltuja vanhoja sarjakuvia, kyllä he vain toisilleen kuuluvat. :) Harmi, että Marvelin sarjakuvat eivät ole enää niin arvostuksessa, ansaitsevat älyttömät respectit. Oli vain sellainen itkufiilis, ja tässä tämä nyt on ainakin jonkin aikaa, poistan epävarmuuden takia kuitenkin, veikkaisin. Köh, aloittelua vieläkin, nämä pysyvät yleensä jossakin syvällä pöytälaatikon perukoilla anyway. Huoh, lukijakuntakaan ei ole valtava, mutta minkäs teet! Marvelikot on katoava laji, pieni yhteisö pieni maailma.
    Osallistuu Rare10 (fandomilla sarjakuvat) sekä Lastenlaulu-haasteeseen Tuiki Tuiki Tähtösellä. :) here you go.

Lue, kommentoi, arvostaisin hurjana. :) cheers.

~**~



Hän ei ollut ikinä ajoissa, sikäli kun viitsin edes katsoa kelloa ollessani hänen luonaan. Hänen asuntonsa oli aina tyhjä, moderni, ajat seisauttava ankea yksinäinen, roudankylmä. Vietin silti täällä enemmän aikaa kuin muualla, katselin sen harmaita seiniä jotta niille joku päivä tulisi jokin uusi yksityiskohta johon en ollut aiemmin nähnyt. Join aina saman lasin vettä, otin viileän kylvyn ja hukuin vaniljavaahtoon, vaikka ajatukseni nielivät kaikesta suurimman ilon. Minä vihasin vaniljaa. Silti se muistutti minua Pietrosta enemmän kuin silkka läsnäolo. Hän osasi olla yhtä aikaa sekä poissa, että paikalla, raivostunut ja kuumeinen ja olin edelleen yksin, tottunut turvattomuuteen ja puhtauteen. Kai minä vain olin mitä hän sanoikin, ylimielinen, jukuripäinen, päättäväinen, ylpeä. Olisin voinut sytyttää valot.

Henkäisin jälleen savua ja annoin sen karata kaupunkituuleen, nyökäytin kättäni tuhkakupin yllä ja jatkoin katselua. Seitsemäntoista kerrosta tyhjää alapuolellani ei ollut enää ajatuksena houkuttava, vaan enemmänkin tottumus joka oli kuivunut itsekseen. Vihasin korkeita paikkoja, enkä voinut sietää tupakansavua. Käänsin selkäni aina kun Pietro sytytti omansa ja puhalsi kiusoitellen niskaani, saattoi näykkäistä ja katua sitä, jättää sanat suuhunsa ja kävellä ovesta ulos. Hän oli aina ollut niin rationaalinen ja selkeä, virheetön. Usein hän vain tuli kotiin, sulki oven ja painoi minut seinään, nuoli säälittä amorinkaartani ja otti, katsellen minua kokoajan. Aamulla hän oli poissa. Pöydällä ei ollut lappua, eikä vesilasia.

Eilisiltana hän jätti tulematta kokonaan. Nyt minä poltin mentholsavuketta aamuviideltä, yksin ja kylmässä ilman vettä tai kahvia. Niin, olo oli tyhjä ja tulenkatkuinen. Sanojen tyhjyys maistuu aina samalta.

Maisema ei ollut edes merelle päin.

Ikkunalasit helähtivät ja etuovelta kuului kolahdus, avain työnnettiin lukkoon ja kahva kääntyi. ”Nyt vasta”, huomasin huokaisseeni ääneen ja imaisin taas savuketta, lämmin tunne rentoutti lihaksia ja hartiat lysähtivät hervottomiksi. Ovi paiskautui kiinni ja hetken etsinnän jälkeen Pietron äänettömät askeleet olivat jo alta sekunnin parvekkeella. Hän oli nopea kuten aina, hänenä kuka tahansa saattaisi olla.

Viileät, nahkatakin peittämät kädet kietoutuivat vyötärön ympäri ja pää painautui olalle. Pieni sänki oli kasvanut hänen kapealle leualleen, yritin vain ajatella jotakin muuta kuin kuumaa hengitystä.
    ”Aikaisessa”, Pietro totesi ja painautui tiukemmin selkääni vasten, kiusoitellen antamatta enempää. Minä huokaisin, tunsin leukaperien kiristyvän.
     ”Ei, vaan myöhässä”, napautin ja imaisin taas savuketta, olin tumppaamassa sen miltei kokonaisena pois ja kääntynyt lähteäkseni. ”Ainakin sinä tulit.”
    ”Älä viitsi”, hän ärähti ja ei päästänyt minua kääntymään. Kädet kiristyivät. ”Olemme puhuneet tästä jo aiemminkin.” Toinen käsi nousi ylös ja siirtyi korvalleni, hiveli sen takaa ja käväisi kaulalla, palasi takaisin. ”Näyttäisit minulle edes hymyn”, hän pyysi ja painoi huulensa leukani sivuun, vaikka yritin riipiä ne irti.
    ”Ei tänään”, minä sanoin kirpeästi mutta nojauduin silti hänen syliinsä, hivelin nahkatakin reunusta. ”Haetko minulle lasin vettä”, enemmänkin käskin, halusin hänet irti ja silti likelle. Tapailin hänen kämmenselkäänsä, karheita rystysiä, marmorinvaaleaa ihoa ja hopeahipiää sormenpäissä. Hän ei ollut ikinä tyytyväinen eikä hyväksynyt suuria kuvioita. Vain yksinkertaisti ja antoi olla.
  "Älä ole vihainen, ethän?" Tunsin itsetyytyväisen hymyn poskeani vasten, karhea naurahdus kävi ilmassa. ”Tuiki, tuiki, tähtönen..”, hän hyräili karheasti ja painautui entistä kipeämmin selkääni vasten, pukitti itseään lähelle ja imi ylimpiä selkänikamiani, nojasi vielä lähemmäs. Ironia oli jo tuttua. ”Iltaisin, sua katselen..”
   Olisin voinut myöntää olevani väärässä monessakin asiassa, myös siinä etten kuulunut hänen kanssaan yhteen. Hän myös tiesi että olin liian ylpeä hänen leikkeihinsä, hän oli liian nopea minun kärsivällisyydelleni.
   ”Älä viitsi, Jean-Paul”, hän mutisi hauraasti, kun yritin päästä hänen puristuksestaan, hän siirtyi korvanlehdelleni ja otti sen suuhunsa. Hän tarttui minuun tiukemmin, jotten valahtaisi lattialle.
    ”Korkealla loistat taas…
    ”En minä tiedä miksi minä jaksan tätä pelleilyä.”
    ”Tapaaminen venyi vain tavallista pidemmäksi”, hän kertoi välinpitämättömästi, nuollen samalla korvani viertä. Hän kurotti ottamaan savukkeen kädestäni, joka oli polttaa kohta kättäni ja tumppasi sen, toi käden sitten vaeltamaan hiuksiini, siirtämään niitä sivuun saadakseen tilaa. ”Lorna tahtoi että jäisin”, hän jatkoi vaikka tuskin kuuntelin. Hän nuoli ahnaammin. ”Ethän ole vihainen?”
 ”Olen”, sanoin ja kampesin itseni ympäri väkipakolla, ja painoin hänet likelle, että se teki eniten kipeää. ”Niin kuin aina, mutta et sinä siitä jaksa välittää.” Hän virnisti, kun kiersin käteni lujasti hänen valkoisiin hiuksiinsa. Ne olivat kiiltävät ja pitelemättömät, en saanut niitä käteeni vaikka kuinka yritin pidellä kiinni, päädyin vain haromaan raakasilkkiä sormieni lomassa joka häilyi kuin valkea tulenliekki.

”Oletko ikinä pitänyt käsissäsi elohopeaa?” minä kysyin ilman syytä, annoin käsieni tarttua häneen, en saanut otetta, nahkatakki oli kiinni ja hän kielsi. Retoriset kysymykset eivät käyneet laatuun hänen rationalisuudelleen. Hän tuoksui puhtaalta, kuten aina, kun hän nojasi kummastuneena korvalleni. ”En”, hän vastasi ja sulki suunsa sen ympärille ja mietin, miksi hän olisikaan.
 ”Minä olen”, minä totesin ja hän ymmärsi. ”Hopeaa ja norjaa.” Nuolaisin hänen ylähuultaan. ”Voit katsoa ja koskettaa, mutta hopeaa pakenee pois otteesta.”
  ”Vain sinun, vaikkei sitä voi saada kukaan”, Pietro lopetti ja painoi kätensä reidelleni, toi sen sisemmäksi. ”Sitä minä olen.” Hetken hänen kätensä oli siinä, hetkessä se oli jo poissa ja hän valui otteestani, mutta oli taas niin likellä, että keuhkojani koski ilman happea. ”Et sinä voi muuttaa minua.” Hän, ailahteleva ja virheetön, minun ilman ehtoja, sai vain yhden tähden taivaalta, ja hän valui sormieni lävitse. ”Hallaisit itseäsi.”

  ”Sinä hallaat jo nyt, Pietro.” Kauneus hiveli vain katsojaa, mutta nopea kun oli, hän oli jo saanut minut ja takonut tähtisumusta katkeraa tulikiveä. Vain hän myrkytti minua sisältäpäin, valaen sisääni voittajanhopeaa ja minä kärsin, mietin edelleen sitä parempaa näköalaa.

  ”Ehkä niin, mutta se on se mikä meitä yhdistää. Pohjantähti”, hän naurahti. ”Minä en vain saa sinua itselleni.” Hän taivutti selkääni taaksepäin, lähemmäs seinää mutta piti lähellä, rujona mutta rakastavana - ei hän kuitenkaan sanonut niin. Vain minä. ”Olet niin korkealla, olevinasi ylpeä”, hän pudisteli päätään ja laskeutui raastamaan rintakehääni, nosti jalkani ilmaan ja pukitti vyötäröäni, karkeat kädet vaelsivat kehoani kuin nälkäkuoleman partaalla. ”Tuiki, tuiki, tähtönen..” hän hymisi karheasti kuin hiekkapaperi, ”iltaisin, sua katselen.” Poskipäilläni maistui taas kuulemma suola, ja hän painoi selkäni äärirajoilleen. ”Pohjantähti”, hän naurahti katkerasti ja sai katseellaan kananlihan nousemaan iholleni.

Ja taas hän sanoi;

”Sinä johdat minut kotiin”, mutta vesilasi ei ollut pöydällä aamullakaan.
« Viimeksi muokattu: 19.02.2015 08:49:41 kirjoittanut plööt »

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 366
  • Lunnikuningatar
Jepjep, en ehtinytkään betata vielä kun pitikin hypätä junaan kohti Helsinkiä ja kiirehtiä kokoukseen, mutta junamatkan aikana ehdin sentään kirjoittaa tähän kommentin. :) Laadusta en lupaa mitään - yöunetkin jäivät nimittäin vähän lyhkäisiksi - mutta enköhän minä jotain saa kyhättyä kasaan.

Elohopea ei ole minulle kovin tuttu hahmo, Pohjantähti sen sijaan tutumpi. Tällaiset vähän surumieliset ja vaikeat romanssit ovat kuitenkin minusta aina kiinnostavia ja siksi tätä oli mukava lukea, vaikka hahmot eivät niin tuttuja olleetkaan. Tykkäsin pienistä yksityiskohdista, vesilaseista ja vaniljakylvystä ja mentholsavukkeista. Ne tuovat tähän samaan aikaan sellaista arkista karheutta ja kosketuspintaa ja toisaalta tunnetta, koska on helpompi samaistua kertojaan jos tässä on jotain tuttua. Miljöönäkin pidin tuosta kerrostaloasunnosta, sellainen tavanomainen ja itsellekin tuttu ympäristö. :)

Kielikuvat olivat myös kauniita ja tuo Tuiki, tuiki tähtönen -hyräelmä hauska yksityiskohta, samaan aikaan surullinen ja kujeileva. Joissain kohdin kielikuvat ehkä sortuivat liikaankin maalailuun ja muuttuivat siksi vähän kankeiksi. Tuo tulikiveksi takominen oli toisaalta hirveän nätisti sanottu, mutta tässä se ei ehkä ihan merkitykseltään auennut. Toisaalta voi ihan hyvin olla, että olen vain liian väsynyt ymmärtämään sellaisia kunnolla. :D

Joka tapauksessa, pidin tästä. :) Pitänee tutustua hahmoihinkin paremmin niin ehkä ficci aukeaisi vielä lisää, mutta oli se mukava lukukokemus tällaisenaankin.


someone i loved once gave me a box of darkness.
it took me years to understand that this, too, was a gift.

DISTURBANCEMBU

  • Vieras
Nevilla - Voi aa kiitos Vehka kommentista :) Anteeksi tosiaan ettet päässyt betanjakkaralle tän kanssa, arvostan sitä että siitä huolimatta jaksoit kirjoittaa kommentin. Waukiitos!

Jännää että tunnet ennemmin Pohjantähden kuin Elohopean! :D epätavallista, mutta tietty toimii niinkin, kumpikin omia lempparihahmojani (Pyron ja parin muun ohella.. köh). Ihana että pidit, vaikka tämä onkin vähän lyhyempi välituotos mitä tuli kyhäiltyä.. outoa, että julkaisin tämänkin, kun useimmat omista teksteistä lymyilee vieläkin koneen uumenissa piilossa. Ja kans se, että oon oikeesti alkanut kirjoittamaan taas, yleensäkin. Kiva kuulla että löysit kaikki yksityiskohdat, kielikuvat ja vastaavat kivoiksi, ja että tekstin kanssa oli helppo samaistua.. ainakin näin tuon käsitin ;D olen vain innoissani jo siitä, että tämä sai ylipäänsä kommentin, kun fandom on minimaalinen täällä päin ja lukijat niukassa.
     
Ja pahoittelen tosiaan noista maalailuista ja ylikoristelusta yms. tekstintäytöstä, mie olen pakollakin draamalaama joka tunkee tekotaidetta joka rakoon ;D eivaan, ei vaan aina uppoa! Tulikiven merkitys oli piilossa ja vain osittain avoimena tuolla, aina siellätäällä jotakin pientä ja aukaisevaa, mutta perusidea oli tulkintaa vain. :) Mutta ei elämän tarkoitus-tyylistä suurta osviittaa tosiaan! Tulisuutta, katkeruutta ja luonteiden ääripäitä, tulen voimaa ja tuhoavuutta, Jeanin koppavuus ja kivisyys ja silti tunteiden palo ja surullinen romanssi ja niin, Pietron kusipääluonne joka tuhoaa tätä ja samalla tekee entistä terveemmäksi ja elävämmäksi. Olen huono selittämään.. mutta jotenkin näin olen nähnyt nämä kaksi yhdessä! Kyllä sitä sieltä kai saa, tai sitten se olen vain minä kirjoitellut väsyneenä! :D hauska että lastenlaulukin toimi.. Pohjantähti, sydänsydän.

Kiitos risuista ja ruusuista ja rakentavasta kritiikistä! :) Ihanaa, eka (ja ainoa?) kommentti, kiitos paljon siis myös siitä. Ti amo bello!
« Viimeksi muokattu: 05.01.2012 20:54:50 kirjoittanut Granada »