Tavoista ja tottumuksista
fandom: One Piece
hahmot/paritus: Zoro/Sanji a’la Robin
ikäraja: S
genre: draama
yhteenveto:
Toisin kuin rutiinit, jotka toistetaan aina samanlaisina ihan vain iskostuneen tavan vuoksi, rituaalien jokaisella osalla on tärkeä merkitys kokonaisuuden onnistumisen kannalta.A/N: En edes tiedä, mitä tämä pläjäys yrittää olla, mutta allekirjoittaneella on nyt ollut niin kuollutta ficcaus-rintamalla, että julkaistaan pois kun jotain sai ihan loppuun asti. Ehkä jossain vaiheessa ilmaantuu taas draivia kirjoittaa jotain kunnollistakin
(ja öööö, sori otsikosta, oli pakko lätkäistä äkkiä jotain tai muuten jäisi koko teksti julkaisematta)
Robin oppi nopeasti, että
‘rutiinit’ olivat kohtalaisen vieras käsite Olkihattupiraattien keskuudessa. Toki yksittäisillä miehistön jäsenillä oli kullakin omat henkilökohtaiset mieltymyksensä ja sisäpiirihuumori kukki rehottaen, mutta kaavamaisesti aina tismalleen samankaltaisena toistuvaa tapakulttuuria ei niillä nurkilla juurikaan harjoitettu. Se teki joukkoon sopeutumisesta uudelle tulokkaalle sekä yksinkertaisempaa että samanaikaisesti mutkikkaampaa — kun ei ollut tiukkoja raameja, joiden puitteisiin asettua samalla tavoin kuin kaikki muutkin, sopiva sija täytyi löytää muilla keinoin.
Se sopi Robinille täydellisesti. Kaikilla oli vapaus toimia itselleen luontevalla tavalla, joskin samalla se myös haastoi tarkkailemaan, hienovaraisesti kaivelemaan, tarttumaan rivien väleihin kätkettyihin pieniin vihjeisiin ja yhdistelemään palasia jyvälle päästäkseen.
Ja tarkkailemisen jos jonkin Robin hallitsi.
Kenties juuri boheemin, miltei tyystin strukturoimattoman arjen tähden tietyt säännöllisyydet alkoivat nopeasti pistää silmään. Kuten jo todettua, kullakin miehistön jäsenellä oli omat tottumuksensa — Luffy tahtoi istua keulan lampaanpäällä aina tuulisella kelillä, lääkeyrttejä jauhaessaan Chopper laski survimen pyöräytyksiä morttelissa tasaisia kymmenlukuja, Namia ei saanut missään nimessä häiritä hänen piirtäessään karttoja, eikä Usopp milloinkaan ojentanut suolasirotinta kädestä käteen vaan piti visusti huolen, että se kosketti asianmukaisesti pöydän pintaa — ja joillain tietysti nyt vain sattui olemaan niitä tottumuksia enemmän kuin muilla. Sanji ja Zoro olisivat aikataulutetuista elintavoistaan huolimatta asettuneet samaan jatkumoon toisten kanssa, mutta kun Robin sitten havaitsi kaksikon harrastavan keskinäistä välienselvittelyään myös yöaikaan keittiössä, hän ymmärsi kyse olevan jostain aivan muusta kuin pelkästään asianomaisten ajautumisesta tietynlaisiin tilanteisiin.
Kyse oli
rituaalista. Ja toisin kuin rutiinit, jotka toistetaan aina samanlaisina ihan vain iskostuneen tavan vuoksi, rituaalien jokaisella osalla on tärkeä merkitys kokonaisuuden onnistumisen kannalta.
Kuvioon kuului aina Zoron äkillinen tarve iltatreeniin sekä Sanjin hillitön halu suunnitella huomisen menu aivan erityisen huolellisesti. Sillä ei ollut mitään merkitystä, kumpi ilmaantui ensin, mutta kunhan toinen oli riittävän kovaan ääneen julistettu ja hyvällä tuurilla jo aloitettukin, myös toiseen toimeen tartuttiin. Poikkeuksetta.
Kun muu miehistö oli sitten vetäytynyt yöpuulle ja vahtivuorolainen kivunnut märssykoriin pois kahden asianomaisen näköpiiristä, siirryttiin rituaalin seuraavaan vaiheeseen; Zoro haki juotavaa. Ei tarvinnut kasvattaa korvia seinille kuullakseen, kuinka tavanomaiset herjat merellisistä kasvustoista sekä marinadiin kuolaavista läähättelijöistä syljettiin ilmoille; kuinka kiillotetut kengät ja katanat viuhuivat halki ilman hyökkäyksissä, kuin huolella harjoitelluissa tanssikuvioissa; kuinka joku heitettiin seinään, lattialle, vasten työtasoa tai keskelle pöytää, ja kuinka sama toistettiin aina uudestaan ja uudestaan ja —
Ja kuinka sitten äänet katkesivat kuin hyvin teroitetulla veitsellä leikkaamalla.
Siitä eteenpäin oli aina hipihiljaista, keskittyneen vaitonaista. Ei tukahdutettuja murahduksia, ei lempinimeksi asti vakiintuneita ivoja, ei uusia paiskomisia seinälle tai lattialle, ei mitään.
Robinia harjaantumattomampi tarkkailija olisi voinut jopa epäillä kuvitelleensa kaiken; tulkinneensa väärin, liioitelleensa.
Mutta koska palasten kokoaminen yhdeksi suureksi sommitelmaksi oli sitä, minkä Robin parhaiten taitoi, hän saattoi vain hymähtää itsekseen kirjan sivua kääntäessään ja odottaa rituaalin viimeistä, kuvion täydentävää osaa.
Seuraavana aamuna Sanjin solmio on kiristetty paikoilleen tavallista huolellisemmin,
tiiviimmin, se painaa kaulukset kurkulle niin ettei kaistalekaan ihoa pilkahda esiin kankaan alta. Hänen kätensä hakeutuu hivelemään niskaa useammin kuin on täysin luontevaa, tai ainakin useammin kuin on
huoletonta. Silti hän hymyilee, ja paljon tavallista herkemmin, sanan molemmissa merkityksissä.
Laivan naisväki saa luonnollisesti nauttia yhtä innokkaasta tarjoilusta kuin kaikilla muillakin aterioilla, mutta hetkittäin ne Sanjin silmissä välkkyvät sydämet taitavat sykähtää muihinkin suuntiin katsoessa.
Eikä Zorokaan jaksa tympääntyä samaan tahtiin kuin normaalisti; ei, hän tyytyy lähinnä painamaan kämmenensä kasvoilleen ja mutisemaan jotain parantumattomasta idiootista niin ponnettomasti, ettei hänen sanoistaan saa edes kunnolla selvää.
Noina aamuina rituaali viimeistellään tavalla, joka ei jätä mitään arvailujen varaan — maustaahan antaumuksellinen kokki valmistamansa aterian jollain paljon vertauskuvallisemmalla kuin pelkillä ruokakomeron antimilla. Noina aamuina kahvissa maistuu lempeä häivähdys kardemummaa ja mustassa teessä tuoksuvat ruusujen terälehdet, paahdetut leivät ovat reunoiltaan rapeat ja rosoiset mutta keskeltä suussa sulavan pehmeät, ja salaatti on silattu passion-hedelmän makealla lihalla.
Ja noina aamuina on niin tyyntä, että lopulta Robinkin unohtaa tarkkailunsa.
(Jokuseksi toviksi ainakin.)
