Kirjoittaja Aihe: Kreikan jumalat: Kun Hermes varasti Apollonin karjan, S, huumori  (Luettu 2292 kertaa)

Eririn

  • valomiekkalesbo
  • ***
  • Viestejä: 956
  • Jedi like my father before me
    • lesbian with a sword and a grudge
Nimi: Kun Hermes varasti Apollonin karjan
Kirjoittaja: Eririn
Ikäsuositus: S kielenkäytön takia
Fandom: Kreikan jumalat
Päähenkilöt: Apollon, Artemis, Zeus, Maia, Hermes
Genre: huumori
Yhteenveto: Otsikko kertoo kaiken^^
A/N: Sain viimeinkin valmiiksi^^ Tämä on ollut projektina koko kevään. Sain joskus keväällä inspiraation, että kirjoitanpa oman tulkintani siitä, mitä tapahtui, kun Hermes päivän vanhana varasti Apollonin karjan.
Lisäksi oli ihan hauskaa kirjoittaa pitkästä aikaa vuosiin parituksetonta tekstiä. Artemis ei tiettävästi ole mukana alkuperäisessä myytissä, mutta koska pidän hänestä, hän on mukana.
Sokerisiivelle iso kiitos ideoiden heittelystä. Tästä ei olisi tullut ikinä valmista ilman niitä^^


Apollon oli metsällä kaksoissisarensa Artemiin kanssa. Heillä oli menossa jonkinlainen kilpailu siitä, kumpi oli parempi metsästäjä. Artemiilla oli saalista jo paljon enemmän kuin veljellään, mutta Apollon ei suostunut häviämään tytölle, varsinkin kun Artemis oli sillä hetkellä noin kaksitoistavuotiaan tytön hahmossa. Apollon ei kestäisi hävitä itseään nuoremmalle, sen Artemis tiesi. Hän ei pystynyt kätkemään itsetyytyväistä hymyä kasvoiltaan. Toisaalta hän ei kyllä edes kovin lujasti yrittänyt.
     
”Aamu valkenee ihan pian”, Artemis virnuili. ”Saat panna kunnolla vauhtia, jos aiot päihittää minut. Minulla on kaksikymmentä kaatoa, sinulla vasta kaksitoista.”
     
”Suu tukkoon, minä yritän keskittyä!” Apollon ärähti. ”Taidat sabotoida yrityksiäni tahallasi.”
     
”En ikinä!” Artemis kivahti. ”En hyväksy voittoa, jos sitä ei ole saavutettu reilulla pelillä! Sinun pitäisi tietää se, ääliö!”
   
Apollon tiesi hyvin siskonsa puhuvan totta, mutta oli helpompaa ajatella hänen sabotoivan kisaa. Artemis oli kuitenkin metsästyksenjumalatar, kyllä hän varmasti osaisi pilata kenen tahansa metsästysreissun. Apollon tarkkaili metsää silmä kovana ja kohta hän näkikin laakeri- ja oliivipuun välissä suuren villikarjun. Jos hän onnistuisi kaatamaan sen, se vastaisi ainakin kahta kaatoa, niin suuri se oli. Apollon asetti nuolen jänteelle ja tähtäsi. Niin lähellä…
     
”Ai täällä te olettekin!”
     
Apollon säikähti äkillistä huudahdusta niin, että laukaisi jousensa vahingossa. Nuoli osui puuhun jonkin matkan päässä ja villikarju juoksi syvemmälle metsään. Apollon kirosi raskaasti ja erittäin värikkäästi, mutta katui sanojaan melkein heti. Hän nimittäin tajusi katsovansa suoraan silmiin isäänsä Zeusta. Artemis näytti suunnilleen yhtä pelästyneeltä kuin veljensä. Hän puristi joustaan tiukasti, kuin pelkäisi sen putoavan. Zeus kuitenkin hymyili merkillisesti. Apollon ajatteli, että isä oli varmaan taas saanut.
     
”Mitä nyt?” Apollon kysyi.
     
”Muistatteko lapset Maian?” Zeus kysyi piittaamatta Apollonin kysymyksestä.
     
”Sen nymfin? Toki”, Artemis sanoi. ”Hän on mukava. Mitä hänestä?”
     
”Hän on synnyttänyt teille pikkuveljen!”
     
Apollon unohti ärtyneisyytensä. Hän oli siis tavallaan ollut oikeassa siinä, että Zeus oli saanut. Olihan hän, tosin ei välttämättä samana päivänä. Artemis voihkaisi, osittain siitä, ettei Maia ollut enää hänen suojeltavissaan, osittain siitä, että lapsi oli poika. Jumalilla oli liikaa Y-kromosomeja. Apollon puolestaan oli innoissaan. Kun siihen mennessä ainoat veljet olivat Ares ja Hefaistos (eikä Hefaistosta oikein edes laskettu, koska Hera oli synnyttänyt hänet ilman isää), uusi pikkuveli oli tervetullut.
     
”Millainen se ipana on?” Apollon kysyi edes yrittämättä hillitä intoaan. ”Oletko jo nähnyt hänet?”
     
Zeus oli miltei yhtä innoissaan kuin Auringonjumala. Artemis huokasi syvään ja juoksi etsimään veljensä nuolta. Apollon ei taatusti tuolla lailla liki hyppisi riemusta, jos kyseessä olisi ollut pikkusisko. Artemis kiipesi oliivipuuhun, irrotti nuolen oksasta varovasti ja pudottautui alas. Operaatioon meni huimat kaksikymmentä sekuntia. Päivä alkoi valjeta, joten kisa oli ohi. Artemis iloitsisi siitä muuten, mutta Apollonin huomio oli jossain täysin muualla, joten ilkkuminen olisi turhaa. Artemis palasi Zeuksen ja veljensä luokse ja lähetti kaatamansa eläimet suojelemaansa Efesoksen kaupungin temppeliin.
     
”Minä sitten muuten voitin”, kuunjumalatar ilmoitti, mutta odotusten mukaisesti Apollon ei keskittynyt. Apollon sanoi käyvänsä tarkistamassa karjansa ennen kuin lähtisi Zeuksen kanssa tapaamaan veljeään. Pojan nimi oli kuulemma Hermes ja monet nymfit pitivät häntä suloisimpana lapsena, joka vähään aikaan oli syntynyt. Artemis vain tuhahti, kun Apollon kertoi tämän.
     
”Veli, varo ettet tukehdu ylipirteyteesi”, Artemis totesi päätään pudistellen. ”Valitettavan moni jäisi kaipaamaan sinua.”
     
”Hei, minä olen itse Aurinko!” Apollon huudahti. ”Minulla on oikeus olla aurinkoinen tällaisella hetkellä!”
     
”Noh, lapset, lapset”, Zeus yritti hillitä kaksosia. ”Menkäämme tarkistamaan Apollonin karja, niin saamme sen alta pois.”
     
Vastoin Apollonin kuvitelmia Artemis tuli mukaan. Sisko myönsi hampaitaan kiristellen, että oli joka tapauksessa hiukan utelias näkemään, mikä Hermes oikein oli jumaliaan. He kävelivät kolmisin metsän läpi. Apollon ja Zeus eivät pysyneet sekuntiakaan hiljaa, minkä takia Artemis käveli suosiolla monta metriä heidän takanaan. Lopulta he saapuivat aukealle, jolla Apollon yleensä piti karjaansa.
     
”… ja sitten pitää vielä tarkistaa, että oraakkeli on tehtäviensä tasal-” Apollonin pälpätys keskeytyi, kun hän näki aukean. Se oli tyhjä. Siellä ei näkynyt jälkeäkään tulenpunaisesta karjasta. Zeuksen suu loksahti auki hämmästyksestä.
     
”Oho, oho”, Artemis sanoi, täsmälleen yhtä ällistyneenä.
     
”MITÄ KIROTTUA?!” Apollon karjaisi raivosta ja miltei lipsui jumalalliseen hahmoonsa. ”MISSÄ MINUN KARJANI ON?!”
     
”Jospa ne kyllästyivät sinuun?” Artemis ehdotti viattomasti alkujärkytyksestä toivuttuaan. Apollon vilkaisi siskoaan silmät leimuten. Zeus katsoi parhaaksi astua kaksosten väliin siltä varalta, että Apollon todella räjähtäisi.
     
”Mutta kyllä on merkillistä”, ukkosenjumala sanoi päätään pudistaen. ”Lauma on sentään aika iso. Eihän se voi kadota jälkiä jättämättä.”
     
Apollon riensi tutkimaan aluetta edelleen raivosta kiehuen. Tämä oli kertakaikkinen skandaali ja pyhäinhäväistys! Voi sitä kurjaa karjavarasta, kun Apollon saisi hänet kiinni. Auringonjumalan kosto tulisi olemaan kaamea. Apollon ei ollut vielä varma, millaisen koston kehittelisi, mutta kyllä hän aina jotain keksisi. Sivusilmällä hän näki, että myös Artemis oli alkanut tutkia aluetta. Se olikin virkistävää vaihtelua, että sisko auttoi eikä piikitellyt. Yhtä asiaa Apollon ei tosin ymmärtänyt. Laumasta ei näkynyt jälkeäkään. Olisi kuvitellut sellaisen lauman jättävän tuhottomasti sorkanjälkiä, mutta ei. Apollon ei löytänyt niitä ollenkaan, eikä turhautuneesta huudosta päätellen löytänyt Artemiskaan.
     
”Minä en käsitä”, Artemis puuskahti potkaisten maata. ”Täällä ei ole minkäänlaisia johtolankoja. Minä en voi lähteä metsästämään ilman jälkeä.”
     
”Voi Styks”, Apollon huokasi. ”Tapan sen ääliön, joka uskalsi a) varastaa karjani ja b) tällä tavalla nöyryyttää siskoani.”
     
Artemis katsahti veljeensä kuin ei uskoisi korviaan. Apollonin suusta harvemmin kuuli mitään vastaavaa, joten sanat tuntuivat aika mukavilta. Artemis ilmoitti lähtevänsä kyselemään alueen dryadeilta, olivatko he nähneet kenenkään liikkuvan aukean lähettyvillä. Apollon ja Zeus lähtivät tapaamaan Maiaa ja Hermestä. He tarkkailisivat samalla ympäristöä siltä varalta, että löytäisivät karjan ja/tai varkaan. Zeus tiesi Maian majoittuneen erääseen luolaan muutaman kilometrin päähän. Vaikka he olisivat voineet helposti ottaa jumalallisen hahmonsa ja ilmaantua luolalle muutamassa sekunnissa, nyt oli pakko kävellä. Apollon oli niin huolissaan karjastaan, että unohti aikaisemman intoilunsa.
     
Maian luolalla oli hiirenhiljaista. Apollon ei pitänyt siitä; se oli jotenkin karmivaa ja pahaenteistä. Luolassa ei ollut valoja, mutta jumalat näkivät Maian nukkuvan ilmeisesti peurantaljalla. Ei siinä mitään ihmeellistä ollut, koska oli varhainen aamu, mutta huolestuttavaa oli se, että taljan vieressä oleva kehto oli tyhjä. Zeus säikähti pahan kerran ja ravisti Maian hereille.
     
”Maia! Herää!” ylijumala huusi. Maia mumisi unissaan ja heräsi vaivalloisesti. Hän hieraisi silmiään ja haukotteli.
     
”Mihänyh?” nymfi äännähti.
     
”Hermes on kadonnut, nainen!” Zeus huusi. Se tieto herätti Maian, joka syöksyi heti kehdolle ja päästi epätoivoisen parahduksen.
     
”Ei voi olla totta!” hän itki. Itkiessään hän näytti hädin tuskin Artemista vanhemmalta. ”Minä luulin, että hän meni nukkumaan! Minä olen surkea äiti!”
     
”Mitä oikeastaan tapahtui?” Apollon kysyi.
     
Maia nieleskeli kyyneliään, siirsi muutaman mustan suortuvan keijukaismaisilta kasvoiltaan ja sopersi: ”Hermes karkasi kehdosta jo melkein heti, kun olin synnyttänyt hänet ja minulla oli täysi työ saada hänet kiinni. Hän oli ehtinyt rakentaa jonkinlaisen soittimen ja kun olin saanut hänet takaisin tänne, hän alkoi soittaa sitä ja… muuta en muista.”
     
Apollon läimäytti otsaansa. Musiikinjumalana hän tunnisti unettavat kappaleet vaikka unissaan. Häntä ketutti myöntää, mutta Hermes kuulosti yllättävän nopeaälyiseltä lapseksi.
     
”Hienoa”, Apollon puuskahti. ”Nyt meidän pitää siis etsiä karjani lisäksi myös sitä pahuksen penikkaa. Voiko päivä tästä enää parantua?”
     
”Oles nyt siinä”, Zeus murisi, koska Maian silmät täyttyivät jälleen kyynelistä. ”Lähdetään etsimään. Kyllä poika löytyy”, hän lisäsi Maialle. Maia pyyhki silmiään ja sanoi lähtevänsä itsekin. Hän etsisi vain noin puolen kilometrin säteeltä siltä varalta, että Hermes palaisi itse kotiin.
     
Apollon ja Zeus erosivat metsän suurimman oliivipuun kohdalla. Apollon jupisi läpi kaikki tietämänsä kirosanat silkasta turhautuneisuudesta. Oli se nyt kumma, kun yhtä taaperoa ei voitu pitää aisoissa. Ei tällainen olisi tullut kuuloonkaan hänen lapsuudessaan… ja nyt Apollon tajusi kuulostavansa Heralta, joten hän luopui niistä ajatuksista. Hän ei kestänyt kuulostaa jumalten kuningattarelta, koska mikä tahansa asia oli parempi kuin se oli. Apollon manasi jälleen ja jatkoi matkaa. Hän törmäsi jossain vaiheessa siskoonsa.
     
”Onko mitään löytynyt?” Apollon kysyi.
     
”No miltä näyttää?” Artemis tuhahti halveksivasti. ”En. Jaksa. Käsittää. Tämä käy mahdottomaksi jopa minulle.”
     
”On tämäkin aivan loistava päivä”, Apollon huokasi. ”Ensin karjani viedään ja sitten Hermeskin katoaa.”
     
”Että mitä?” Artemis älähti. ”Et ole tosissasi.”
     
”Usko huviksesi, kyllä olen. Tämä on ehdottomasti paras päivä ikinä. Mitä hittoa tässä voi oikein tehdä?”
     
Artemis mutristi huuliaan kärsimättömänä. ”Pikkulapset osaavat olla liukasliikkeisiä. Näkisitpä temppelini Efesoksessa, jossa vanhemmat päästävät lapsensa irti, kun odottavat heille minulta siunausta. Ne vipeltävät melkoista tahtia, ja kyseessä ovat sentään vain kuolevaisten lapset. Hermes taitaa olla vielä liukasliikkeisempi.”
     
Apollon huokasi syvään ja sanoi jatkavansa etsintöjä. Artemis ei jaksanut piikitellä, joten hän toivotti rehellisesti veljelleen onnea ja sanoi itsekin tarkkailevansa ympäristöä siltä varalta, että saisi Hermeksen kiinni. Operaatio oli vaativa, kun he eivät koskaan olleet lasta nähneet, mutta tuskin metsässä kovin montaa taaperoa vipelsi. Apollon ja Artemis löivät nyrkkinsä yhteen solidaarisuuden merkiksi ja lähtivät kumpikin tahoilleen.
     
”Vau, Artemis on aika hyvä jätkä”, Apollon sanoi itsekseen. Onneksi sisko oli jo kuulomatkan ulkopuolella. Apollon veti jälleen syvään henkeä ja kapusi sitten puuhun. Ylhäältä varmasti näki paremmin ja sai kokonaisuuteenkin jotain tolkkua. Kuka sitten olikaan karjan varastanut, oli pahuksen nerokas, Apollonin oli se pakko myöntää. Harva pystyi sillä lailla huijaamaan jumalaa, eikä kovin moni edes uskaltanut kokeilla…
     
Hetki, vilahtiko muutaman kilometrin päässä punainen naudan takapää? Apollon hieraisi silmiään ja katsoi uudestaan. Kyllä, siellä vilahti punainen naudan takapää, ei epäilystäkään. No nyt touhu alkoi edistyä. Apollon arvioi matkan mielessään ja lähti sitten juoksuun. Muutaman kilometrin takia ei ollut mitään järkeä ottaa jumalallista hahmoa. Metsän siimeksessä näkyi enemmänkin kirkkaan tulenpunaista. Sillä lailla. Apollon mietti kaikkia herkullisia kidutuskeinoja, joita voisi hyödyntää varkaaseen. Tästä tulisi mielenkiintoista… ainakin siihen asti, kunnes Apollon viimein saavutti karjansa. Varasta ei näkynyt missään. Karja puolestaan laidunsi kuin mitään ei olisi tapahtunut. Apollon kulki eteenpäin ja näki pian pienen mustatukkaisen pojan, joka oli nukahtanut ruohomättäälle. Apollon kallisti hiukan päätään yllätyksestä. Tällaista näkyä hän ei ollut olettanut näkevänsä, mutta toisaalta hän oli varsin tyytyväinen itseensä. Hermes oli löytynyt, mikäli hän oli oikeassa. Pojalla oli samanlaiset mustat kiharat ja hiukan suipot korvat kuin Maialla.
     
”No johan nyt”, Apollon mumisi itsekseen. Hän ei ollut mitenkään erityisen taitava lasten kanssa. Artemis oli siinä hommassa parempi, sisko jos kuka osasi pitää kuria. Apollonilla sellaisia kykyjä ei ollut. Sen hän kyllä tiesi, että nukkuvaa lasta ei saanut herättää. Artemis oli sen joskus kertonut, eikä Apollon pahemmin halunnut sen asian suhteen ottaa riskejä.
     
Apollon istui ruoholle Hermeksen viereen ja piti silmä kovana vahtia, ettei karja taas karkaisi. Lisäksi hän tuli siihen tulokseen, että kidutuksen sijaan hän käyttäisi sanallista hiillostusta. Hermes oli varmasti nähnyt varkaan, ellei sitten… Täysin mahdoton ajatus juolahti Apollonin mieleen. Mitä jos Hermes oli varas? Ei, ei voinut olla, Hermes oli liian pieni varastaakseen mitään. Mutta toisaalta, poika oli Zeuksen ja Maian lapsi, ja Zeuksen lapsilta saattoi odottaa mitä tahansa. Olihan Apollonkin suhteellisen nuorena tappanut Pythonin. Kyllähän se tiedettiin, että jumalten lapset pystyivät sellaiseen, johon tavalliset ihmiset kykenivät vain unissaan, jos niissäkään.
     
Apollon päästi huultensa välistä pienen kärsimättömän puuskahduksen. Häntä otti päähän. Kun kerrankin tuli pikkuveli, joka ei ollut Ares…
     
Hermes haukotteli ja avasi silmänsä. Apollon tuijotti häntä murhanhimon ja tympäännyksen sekaisella ilmeellä. Hermes tuijotti tyynesti takaisin.
     
”Sinulla on hiukan selittämistä”, Auringonjumala sanoi yrittäen kuulostaa mahdollisimman uhkaavalta.
     
”Sinä olet Apollon, vai mitä?” Hermes virnisti. ”Mistä ikinä minua syytätkään, en tehnyt sitä.”
     
Apollon mulkoili pikkuveljeään. ”Eli sinä et siis varastanut karjaani ja aiheuttanut äidillesi sydänkohtausta?”
     
”En ja kyllä”, Hermes vastasi ja hymyili niin, että kuka tahansa lapsirakas kuolevainen olisi sulanut siihen paikkaan. Apollon ei onnekseen ollut kuolevainen, eikä erityisen lapsirakas.
     
”Kuule, minulla ei ole kiire minnekään. Voin istua tässä koko päivän”, Apollon ilmoitti. ”Varastitko sinä minun karjani?”
     
”En”, Hermes sanoi lyhyesti ja ytimekkäästi, mutta hänellä oli ilkikurinen pilke silmäkulmassaan, joka sai Apollonin epäluuloiseksi.
     
”Itsekö ne sitten lähtivät kävelemään jälkiä jättämättä?!”
     
”Jos ne saivat sinusta tarpeekseen?” Hermes ehdotti viaton ilme pikkuruisilla kasvoillaan. ”En nimittäin ihmettelisi.”
     
Apollon räjähti. Kukaan ei puhunut hänelle tuolla lailla, ei varsinkaan joku näsäviisas nulikka. No, hyvä on, Artemis puhui hänelle tuohon tyyliin, mutta niin sisko puhui kaikille, jotka omistivat Y-kromosomin. Apollon karjui ja karjui ja kirosi yhteen väliin, mutta Hermes pysyi ärsyttävän tyynenä. Poika kehtasi jopa haukotella mielenosoituksellisesti. Apollon joutui tolkuttamaan itselleen, että lasta ei saanut lyödä, koska muuten hän saisi Zeuksen vihat ylleen. Koettu oli, Apollon oli nimittäin kerran kironnut Areen, eikä Zeus ollut siitä lainkaan mielissään. Siitäkin huolimatta, että Ares oli ensin loukannut Artemista Apollonin kuullen.
     
Auringonjumala jatkoi paasaustaan, eikä huomannut Hermeksen kääntyneen pois päin ennen kuin poika otti käteensä jonkinlaisen soittimen. Siinä oli kymmenisen kieltä pingotettuna johonkin, joka näytti kilpikonnan kilveltä.
     
”Mikä tuo on?” Apollon kysyi toinen kulma koholla.
     
”Väsäsin sen eilen”, Hermes vastasi ylpeänä. ”Kutsun sitä lyyraksi. Mitä pidät?”
     
”Näytäpä sitä hiukan”, Apollon sanoi ja Hermes ojensi lyyran veljelleen. Apollon tutki soittimen tarkoin ja kokeili kieliä. Hän oli ennenkin kokeillut erilaisia kielisoittimia, mutta yhdestäkään ei ollut lähtenyt niin ihanaa ääntä kuin lyyrasta. Häntä kismitti myöntää se, mutta lyyra oli ehkä hienoin soitin, johon hän oli koskaan törmännyt.
     
Hermes ilmeisesti tajusi sen, koska hän kysyi: ”Haluatko sen?”
     
”Täh?”
     
”Haluatko pitää sen?” Hermes toisti. ”Minulla ei ole sille oikeastaan mitään käyttöä ja sinä taidat pitää siitä.”
     
Apollon katsoi veljeään epäluuloisena. ”Okei… mikä juju tässä on?”
     
Hermes näytti niin loukkaantuneelta kuin vain jumala saattoi näyttää. ”Ei tässä mitään jujua ole.”
     
”Älä narraa, haluat kuitenkin jotain vastalahjaksi.”
     
”Hyvä on, haluan että nuolet isän persettä niin, että minustakin tulee jumala.”
     
Apollon tuijotti Hermestä miltei järkyttyneenä. ”Anteeksi, siis… mitä?!”
     
”Se oli vitsi, ainakin osittain”, Hermes huokasi ja kuulosti miltei aikuiselta, mikä tietenkin kuulosti omituiselta, koska hän oli vasta päivän vanha (ja näytti silti kaksi-kolme-vuotiaalta).
     
”En minä sitä. Mistä olet oppinut tuollaista kielenkäyttöä?”
     
Hermes kertoi salakuunnelleensa muutamaa dryadia, jotka olivat käyttäneet suunnilleen samantapaista kieltä. Apollon pudisti päätään ja mumisi: ”Ei voi olla totta, Styks varjele. Katsokin, että siistit kieltäsi, kun isä tulee. Hän saa hepulin, jos kuulee sinun puhuvan tuolla lailla.”
     
Hermes lupasi pitää kielensä kurissa.
     
”Mistä pääsemme takaisin aiheeseen nimeltä karjani”, Apollon sanoi. ”Jos sinä et varastanut niitä, kuka sitten? Ja miksi niistä ei jäänyt… jälkiä?”
     
Apollon hoksasi vasta silloin, että joka ikisen naudan sorkat oli topattu niin, ettei niistä jäänyt minkäänlaisia jälkiä maahan. Se selittikin kaiken – tai ainakin sen, miksi edes Artemis ei ollut kyennyt jäljittämään laumaa. Hermeksen kasvoilla välähti sekunnin ajan syyllinen ilme, jonka Apollon sattui näkemään.
     
”Se olit siis sinä!”
     
Hermeksen ilme muuttui uhmakkaaksi ja hän puristi pienet kätensä nyrkkiin. ”Hyvä on, minä myönnän.”
     
”Ettäs kehtasit varastaa omalta veljeltäsi!”
     
”Minulla oli tylsää! Äiti nukkui ja halusin kokeilla, pystynkö siihen!”
     
”Se nyt ei ole mikään syy varastaa minun karjaani, senkin…!”
     
Zeus tuli paikalle ja asettui veljesten väliin. ”Stop tykkänään! Apollon, eihän se nyt sovi, että räyhäät pienelle lapselle!”
     
”Tuo mikään lapsi ole, se on paatunut kieroilija”, Apollon tuhahti laittaen kädet puuskaan mielenosoituksellisesti.
     
”Minä kuulin kyllä”, Zeus huokasi. ”Hermes teki väärin, mutta voisit sinäkin pitää itsesi kurissa. Mitä siskosi sanoisi, jos näkisi sinun räyhäävän lapselle?”
     
Luultavasti pilkkaisi minua maailman tappiin, Apollon ajatteli kitkerästi, muttei viitsinyt sanoa mitään ääneen. Toisaalta siinä, että Artemis pilkkaisi häntä, ei ollut kerrassaan mitään uutta. Apollon mutristi huuliaan, ja mulkoili osin Hermestä, osin isäänsä. Hermes nosti lyyran maasta.
     
”Tässä”, hän sanoi ja ojensi sen Apollonille. ”Minä pyydän anteeksi. Tein väärin ja haluan, että otat lyyran vastaan korvaukseksi.”
     
Apollonista tuntui kuin häntä olisi revitty kahteen suuntaan. Toisaalta hän kiehui edelleen raivosta, mutta toisaalta Hermes tuntui olevan täysin vilpitön anteeksipyyntönsä kanssa. Sitä paitsi Apollon ei ollut koskaan törmännyt lyyraa hienompaan soittimeen, eikä hän muutenkaan ikinä jaksanut olla pitkään kiukkuinen. Tahtojen taistoa ja syvää hiljaisuutta (karjan märehtimisääniä lukuun ottamatta) kesti puolisen minuuttia. Apollon päästi pienen huokauksen ja sanoi: ”Minun on paras olla katumatta tätä.”
     
Hän laskeutui kyykkyyn ja otti lyyran vastaan. ”Saat anteeksi.”
     
Hymy, joka äkkiä valaisi Hermeksen kasvot, oli huikaisevan suloinen. Apollon ei itsekään voinut olla hymyilemättä. Hän nosti Hermeksen syliinsä ja sanoi: ”Eiköhän viedä sinut kotiin. Maia on varmaan jo hermoromahduksen partaalla.”
     
”Hetki vielä”, Zeus ilmoitti. ”Hermes, tehdään yksi asia selväksi. Varastaminen ei sovi jumalan arvolle, ymmärrätkö?”
     
Hermes nyökkäsi ja tajusi vasta sekunnin kuluttua, mitä Zeus oli sanonut. Hän räpytteli sinisiä silmiään hämmästyksen ja ilon sekaisin tuntein: ”Tuleeko minusta jumala?”
     
Zeus pörrötti pojan mustia hiuksia isällisesti. ”Tulee. Jumalten sanansaattajan asema sopii sinulle taatusti. Mutta älä enää varasta keneltäkään, ainakaan Apollonilta.”
     
Hermes oli niin iloinen, ettei tiennyt miten päin olla. Apollonilla oli omat epäluulonsa ajatusta kohtaan, muttei viitsinyt ryhtyä ilonpilaajaksi. Ei sitä joka päivä nähnyt jonkun ilahtuvan sillä lailla. Apollon muisti kuin eilisen, kun hän oli ollut samanikäinen, ja Zeus oli luvannut tehdä hänestä jumalan. Hermes käyttäytyi tismalleen samalla tavalla kuin Apollon silloin, lupasi samoja asioita ja loisti samalla tavalla.
     
”No niin, viehän Hermes kotiin, Apollon”, Zeus kehotti ja laski kätensä Apollonin olalle. ”Autathan hänen kouluttamisessaan?”
     
”Tietenkin”, Auringonjumala vastasi. Zeus nyökkäsi ja katosi kirkkaaseen valonvälähdykseen. Apollon vilkaisi Hermestä, joka näytti edelleen hämmentyneeltä ja samalla sanoinkuvaamattoman onnelliselta.
     
”Minusta tulee jumala”, hän kuiskasi.
     
”Jep”, Apollon virnisti. ”Isä ei sitä hommaa ihan kevein perustein jakele, joten pidä huoli, että osoittaudut tittelin arvoiseksi.”
     
”En petä teitä”, Hermes lupasi.
     
”Tiedän.” He olivat hetken hiljaa, kunnes Apollon kysyi: ”Hei, Hermes, haluatko reppuselkään?”
     
”Joo!” Hermes huudahti. Apollon laski hänet noin metrin korkuiselle siirtolohkareelle ja kehotti häntä tarttumaan hartioista. Hermes teki työtä käskettyä. Hän oli todella kevyt kannettava. Veljekset lähtivät kohti Maian luolaa ja juttelivat samalla kaikesta Manalan ja Olympoksen välillä. Kaikki Apollonin aiempi raivo oli haihtunut ja tuntui kuin aurinko olisi paistanut kirkkaammin. Puolimatkassa Maian luolalle he törmäsivät Artemikseen. Kuunjumalatar näytti uskomattoman turhautuneelta.
     
”Minä luovutan”, hän huokasi. ”En löydä karjaasi vaikka aseella uhattaisiin.”
     
”Ei hätää, siskoseni”, Apollon hymyili häikäisevästi. ”Minä löysin ne pahuksen lehmät. Ne ovat ihan kunnossa. Ai niin, tässä on Hermes. Hermes, tämä on kaksoissiskoni Artemis.”
     
Hermes nyökkäsi kunnioittavasti ja tervehti. Artemis näytti hiukan epäluuloiselta, mutta vastasi tervehdykseen joka tapauksessa. Apollon kertoi, mitä oli tapahtunut, ja Artemiin ilmeet olivat näkemisen arvoiset.
     
”Ei ole totta”, hän sanoi ja purskahti nauruun. ”Käskitkö todella Apollonin nuolla isän ahteria?”
     
”Joo, mutta se oli olevinaan vitsi”, Hermes vastasi virnistäen.
     
”Sarkasmista annan kymmenen pistettä”, Artemis kehaisi. ”Jatka samaan malliin, niin ajetaan yhdessä Apollon hulluuden partaalle.”
     
”Hei!” Apollon huudahti närkästyneenä. Artemis ja Hermes vain nauroivat veljensä vastalauseille ja alkoivat heti pohtia mahdollisia kiusaamismetodeja – tosin eivät ihan tosissaan, koska veli oli paikalla. Apollon joutui jälleen tolkuttamaan itselleen, ettei saanut tintata lasta, saati sitten siskoaan. Artemis pörrötti Hermeksen hiuksia (se oli muuten yksi harvoja kertoja, kun hän vapaaehtoisesti koski poikaa) ja sanoi, että heidän kannattaisi mennä. Maia oli sekoamisen partaalla.
     
Hermes puristi Apollonin hartioita. ”Onkohan äiti minulle vihainen?”
     
”No jaa, ehkä hiukan”, Apollon vastasi. ”Mutta luulen, että hän on pikemminkin helpottunut siitä, että palaat ehjänä kotiin. Ehkä hän unohtaa räyhätä.”
     
Artemis oli kerrankin samaa mieltä veljensä kanssa. Lisäksi todella kävi niin, että Apollon oli oikeassa. Kun he tulivat muutaman kilometrin kävelyn jälkeen Maian luolalle, Maia oli niin helpottunut, että itki eikä kyennyt lopettamaan vuolaita kiitoksiaan.
     
”Kuule, Maia, jos haluat, me voidaan huomenna tulla katsomaan Hermeksen perään”, Apollon sanoi. ”Saat vähän taukoa.”
     
”’Me’?” Artemis toisti epäuskoisena.
     
”Artemis, ole kiltti! Sinä olet loistava lapsenvahti!”
     
Kuunjumalatar kohautti hartioitaan selvästi imarreltuna. ”Okei.”
     
”Se on sitten sovittu”, Maia hymyili ja pyyhki poskiaan. ”Kiitos.” Hän silitti Hermeksen kiharoita ja he vetäytyivät sitten luolaan syömään. Apollon ja Artemis lähtivät takaisin metsään.
     
”Minä muuten voitin meidän kisan”, Artemis ilmoitti, nyt kun hänellä oli veljensä jakamaton huomio.
     
”Miten niin?” Apollon tuhahti. ”Minulla oli isompaa saalista! Ainakin kaksi niistä hirvistä lasketaan kahdeksi kumpikin!”
     
”Älä yritä, minä voitin.”
     
”Me kuule otetaan se uusiksi!”
     
”Totta kai veliseni, totta kai. Valmistaudu elämäsi nöyryyttävimpään tappioon!”
     
”Ja sehän nähdään!” Apollon huudahti. ”Otetaan uusiksi vaikka saman tien! Odota vain hetki.”
     
Apollon otti lyyran esille ja lähetti sen Olympokselle turvaan. Niin kaunista soitinta ei saanut hajottaa. Apollon oli luvannut Hermekselle pitää siitä hyvää huolta, eikä hänellä ollut pahemmin halua rikkoa sen enempää lupausta kuin lyyraakaan.
     
”Mikä se oli?” Artemis kysyi aidosti kiinnostuneena.
     
”Lyyra”, Apollon vastasi. ”Hermes teki sen ja antoi minulle anteeksipyyntönä.”
     
”Vau”, Artemis huokasi. ”Se poika osaa jo nyt ahterinnuolemisen jalon taidon.”
     
”Taidat kerjätä turpiisi, tiedätkö?” Apollon sanoi hampaitaan kiristellen. Artemis vain nauroi ja pinkaisi juoksuun – pakoon veljen epäilemättä kaamealta kostolta.
« Viimeksi muokattu: 12.11.2014 10:54:46 kirjoittanut Beyond »
We had each other. That's how we won.

Mansikkalimu

  • Ärsyyntynyt kakara
  • ***
  • Viestejä: 157
  • Sapienti sat.
Jesh!

Jotenkin olen ootellut että tämä tulisi tänne ;) Tämä on vain sellainen aihe, josta olisi helppo (väärä sanavalinta kentie... ymmärrätkö mitä tarkoitan?) kirjoittaa. En edes tiennyt koko tapahtumasta ennen kuin luin Kuolemattoman Veljeni.

Lainaus
Lainaus
Zeus oli miltei yhtä innoissaan kuin Auringonjumala
Poimin tuon kohdan suhtkoht alusta, koska jäin pohtimaan että onko Apollon innostuneempi veljestään kuin Zeus pojastaan. Tai onhan vanhemmalla jumalalla noita lapsia kuin matoja sateella, mutta siitä huolimatta luulisi että isä olisi onnesta pakahtunut kuullessaan lapsesta.

Aika tynkä kommentti, sori :))
Be who you are and say what you feel, because those who mind don't matter and those who matter don't mind.
- Dr. Seuss
ava: raitakarkki

Kristalisydän

  • ***
  • Viestejä: 96
Tää oli aivan mahtava.Hermes, Apollon ja Artemis vaikuttivat omilta itseltään. Repesin muutamissa kohdissa. Rakentva on hukassa, mut päätin kirjoittaa nyt jonkinlaisen kommentin.

Olis ihanaa lukea kun Artemis ja Apollon on Hermeen lapsen vahtina ;).

Sokerisiipi

  • Teemestari
  • ***
  • Viestejä: 6 085
Hii, tää on yks mun lempitaruista ja höystettynä sun tavalla kertoa ja sujauttaa taitavasti huumoria väliin, nam! Apollonin ja Artemiin metsästyskisa oli hyvä aloitus eikä yhtään haitannut, vaikka poikkesit alkuperäisestä tarusta tuomalla hänet mukaan. Artemis on vain niin paras. Kaksosten sisaruussuhde tuli ihanasti tässä esille. Kun muuten kinastellaan ja härnätään toista, niin sitten tositilanteessa, kun toisella on hätä, autetaan ja tuetaan. Monet unohtavat sen. Onneksi sinä et ^^

Tässä oli monta hykerryttävän hauskaa kohtaa, mutta yksi suosikkini oli tämä:

Lainaus
”Maia! Herää!” ylijumala huusi. Maia mumisi unissaan ja heräsi vaivalloisesti. Hän hieraisi silmiään ja haukotteli.
     
”Mihänyh?” nymfi äännähti.
     
”Hermes on kadonnut, nainen!” Zeus huusi.

Way to go, Zeus! Mainio tapa herättää rakastettusi unesta. Hellää ja huomaavaista, varsinkin kun Maia on niin pihalla. Voi Zeus minkä teit! xDD

Ja Apollonin hirmuinen raivoaminen ja lehmien punaisten takapäiden pongaaminen oli kans napakymppi :D  Ja tietenkin myös pikkuinen Hermes oli niin shuloinen ja "viaton". Olin ihan sulaneena lätäkkönä täällä, kun Apollon otti veljensä syliin ja vielä kantoi tätä repparissakin, awww <3
Loppu oli myös ihana. Samaan tapaan hyväntuulinen kuin koko muukin ficci. Hienoa työtä!