Nimi: Tähtitaivaita ja pieniä huoneita
Kirjoittaja: Lydien
Ikäraja: S
Tyylilaji: raapaledraamaa(?), tulkinnanvarainen slash/het
A/N: Moikka! Tää on eka kerta ikinä, kun uskallan julkaista jotain tekstejäni jonnekin, joten vähän jännittää.. Uteliaisuus kuitenkin voitti ja halusin tietää, mitä mieltä muut näistä on, onko näissä yhtään mitään järkeä, vai kuvittelenko vain osaavani kirjottaa. Nää raapaleet on lojunut mun tietokoneen tiedostoissa jonkin aikaa ja oon käynyt aina välillä lukemassa niitä uudelleen ja miettinyt, että pitäiskö nämä julkasta, nyt se päivä tuli! Nauti, tai älä nauti, mutta kerro ihmeessä mielipiteesi, sitä mä arvostaisin enemmän kuin mitään. (myönnän mua pelottaa tosi paljon)
001
Hiron sormenpäät tiputtelee tarinoita tähtitaivaista ja pienistä huoneista, aavasta merestä ja toisista maailmoista. Se sanoo, että tahtoo vielä joskus runoilijaksi, muttei usko itseensä. Se kirjoitttaa tekstejään aamun sarastuksessa, neljännentoista kahvikupin kanssa keittiön lattialla, ja kun mä pyydän sitä nukkumaan se sanoo, että vie mut vielä joskus pois tästä pimeästä kaksiosta.
Kun mä näin sen ensimmäisen kerran mä ajattelin, että se on ihan toivoton takkuisten hiustensa ja väsyneiden silmiensä kanssa. Ja kun huomasin jääneni siihen jumiin tiesin, ettei se ollut, vaan se oli kaikkea muttei kuitenkaan mitään. Sillä on edelleen takkuiset hiukset jotka ei suostu sen tahtoon ja väsyneet silmät joissa voi nähdä maailman, mutta vain jos osaa katsoa. Sen sanat on harvoja, mutta painavia ja tarkoittaen lausuttuja.
Hirolla on upeita runoja ja se ajattelee paljon. Se katoaa päiviksi omiin maailmoihinsa ja kertoo myöhemmin nähneensä koko Universumin salaisuudet.
Mä taidan rakastaa sitä ja sen kulmikkaita leukaluita ja mä kerron sen sille. Hiro katsoo mua kulmiensa alta ja lausuu runoa jonka se kirjoitti aamun sarastuksessa, neljännentoista kahvikupin jälkeen. Myöhemmin se nukahtaa mun kylkeen ja mä tiedän sen rakastavan mua. Ehkei niinkuin mä sitä, mutta se riittää mulle.
002
Tänään Hiro kirjoittaa pimeitä asioita keittiön ikkunaan. Se harvoin kirjoittaa pimeitä asioita ja joka kerta, kun se niitä kirjoittaa mä tiedän, että sillä on tosi paha olla. Silloin sitä pitää jonkun pidellä käsivarsillaan, pitää Hiro koosssa, kun se itse ei enää meinaa siihen pystyä.
Hiro vihaa ongelmiaan. Se haluaisi olla koskaan surua näkemätön, huoleton ja arveton. Se vihaa kaikkia ja kaikkea joka muistuttelee menneisyydestä edes vahingossa tai vaivihkaan. Välillä se vihaa muakin. Silloin kun Hiro vihaa, sen kasvot on tulta ja silmien täthitaivas enemmänkin myrskyinen ja musta. Sen sanat muuttuu silkistä huonoksi keinokuiduksi ja vihaisen katseen voi tuntea neuloina iholla.
Mutta kun Hiro vihaa liikaa, se hajoaa. Katseen neulat sulavat pehmeiksi pisaroiksi poskille ja poskilta putoillen lattioille Hiro mukanaan. Lattialta Hiro etsii kynää, vihkoa ja kadotettua tyyneyttään. Kaksi edellä mainituista se löytää, kynää se pyytää joltain joka sattuu kuulemaan, eli multa, koska mä olen aina siellä. Ja mä vien sille kynän, istun sen viereen lattialle ja otan sen syliin, koska jonkun täytyy pitää sen raajoja kiinni vartalossa. Se antaa mun tehdä niin ja alkaa kirjoittamaan pimeitä runojaan mustakantiseen vihkoon.
”Kiitos, että oot siinä”, se kuiskaa hiljaa ja mä painan hymyilevän suudelman sen kulmikkaalle leualle.
