Kirjoittaja Aihe: Tähtitaivaalta löydän tärkeimmän, S  (Luettu 1416 kertaa)

Crownless

  • ***
  • Viestejä: 284
Tähtitaivaalta löydän tärkeimmän, S
« : 27.12.2012 16:23:39 »
Nimi: Tähtitaivaalta löydän tärkeimmän
Kirjoittaja: Crownless
Ikäraja: S
Genre: Drama, angst, romance
Summary: Katso nyt noita valoja tuolla alhaalla, ja noita tähtiä taivaalla. Mieletöntä, miten tästä masentavasta pimeydestä voikin löytyä jotain tällaista kauneutta.

A/N: Järjetön rakkaus, joskus se voi tuottaa jotain tällaistakin synkkyyden ja kauneuden kieroutunutta poikasta. Vanhempi tekele jo, mutta oon tästä sen verran tyytyväinen että päätinpä pitkästä aikaa iskeä tänne luovuuttani.

--

Sinä iltana oli pimeämpää ja sateisempaa kuin aikoihin. Istuin vanhan Bemarisi kyydissä nahkapäällysteisellä penkillä. Ratissa oli mustavalkoinen karvallinen pehmuste ja etupeilistä roikkui kaksi pientä noppaa. Olit saanut viikko sitten ajokortin, ja tahdoit viedä minut ajelulle näyttääksesi tuoreet ajotaitosi. Toivoin todella ihan meidän kummankin kannalta, että sinä osaisit ajaa. Vaikka en sitä kyllä epäilytkään, luotin sinuun. Enhän voinut muutakaan.

”No, joko mennään?” kysyit ja sytytit tupakan. Vilkaisit minuun varovaisesti kun liekki leimahti ja savu laskeutui kiemuroina ilmaan raollaan olevasta ikkunasta.

”Ihan milloin vain herralle sopii” totesin ja laskin käsivarteni nojaamaan oven pielukseen. Yritin kai rentoutua, olin kuitenkin sen verran hermostunut tulevasta vaikka minun pitikin luottaa sinuun.
Käänsit avainta ja Bemari murahti käyntiin. Tasainen moottorin jylinä sai minut hetkeksi aloilleni. Ehkä tämä sujuisikin hyvin.

”Oletko varma, ettet aja ojaan?” kysyin puoliksi vitsillä.

Imaisit nikotiinia keuhkoihisi ennen kuin vastasit. Höyryävä tupakka lepäsi rennosti sormiesi välissä ratin vieressä. Katseesi oli suunnattuna tiukasti tiehen, mutta näin silmistäsi että seurasit samalla keskusteluamme. Hymyilit. Jotakin lämpimän tuttua liikahti sisälläni. Liiankin tuttua.

”Voin minä sinnekin mennä, jos välttämättä niin haluat.”
Naurahdin. Tätä tämä meidän huumorimme oli, sarkastista piikittelyä. Ei sillä, minä pidin siitä.

”Jos nyt kuitenkin pysyttäisiin tässä tiellä. Varo sitten lapsia ja eläimiä. Lupaathan ajaa rajoituksien mukaisesti? En tahtoisi joutua poliisien kanssa juttusille. Tiedäthän, vanhemmat saisivat kohtauksen.”

Katsoit minuun syrjäsilmällä huvittuneesti. Siniharmaat silmäsi välkähtivät aika ajoin katulamppujen kellertävässä valossa.
”Tiedoksesi, että emme ole nyt autokoulussa. Ja kyllä minä osaan ajaa ihan tarpeeksi hyvin, sainhan sen kortinkin. Vai epäiletkö muka taitojani?”

”No ei sitä aina tiedä. Eihän sinulla ole ollut muutenkaan se kortti taskussa kuin vasta viikon verran. Tarkkailen sinua kuin haukka, varo.”

”Siitä vaan. Mutta luuletko tietäväsi jotakin paremmin, kun et itse ole vielä edes aloittanut koko ajokortin suorittamista?” Jälleen naamallasi aaltoili tuttu kiusoitteleva hymynpoikanen. Pyyhkisit sen edes hetkeksi pois.

”Voihan se ollakin. Minähän se tässä olin viisaampi osapuoli, etkö enää muista? Sanoit minulle kerran, että olen mielestäsi viisas.”

”Meinasinkin sitä tämän suhteen” mutisit ja heilautit sammuvaa tupakantumppia, jonka sitten viskasit auton ikkunasta ulos synkkään pimeyteen. Se nielaisi palavan syöpäläisen hetkessä sisäänsä. Jäljelle ei jäänyt kuin pelkkä tunkkainen haju.
Hetken aikaa oli hiljaista. Mietin, minne olimme menossa, mutten jaksanut kysyäkään. Olin jo niin tottunut tähän, että et suunnitellut mitään etukäteen koska tulisi kuitenkin muutoksia. Osasit kai elää hetkessä, jota kadehdin, koska minulle se oli melkein täysin vieras asia. Ajatusteni harharetket ottivat usein minusta valtansa ja unohduin ajattelemaan milloin mitäkin menneestä ja tulevasta.

Auto rullasi eteenpäin tasaisella nopeudella ja moottorin hurina sai silmäluomeni pian raskaiksi. Pelkäsin nukahtavani, joten halusin jotakin mikä pitäisi minut hereillä. Väänsin stereot auki ja koetin etsiä jonkun hyvän radiokanavan.

”Se ei toimi, pitäisi viedä jonnekin korjautettavaksi jotta taajuudet kuuluisivat kunnolla.”
”Aijaa. Ei kun ajattelin vaan, että jos kuunneltaisiin musiikkia. Saako tähän liitettyä mp3:sta?”
”Eiköhän tuota, kytke vaan jos tahdot” sanoit. Keskittynyt ilmeesi ei herpaantunut sateen kiillottamasta asfaltista hetkeksikään. Parempi niin. Kauhuskenaario katollaan lojuvasta autosta jossakin ryteikössä ei tuntunut hellittävän alitajuntani kiusaamista, huolimatta kovasta yrityksestäni luottaa ajotaitoihisi.

Pian musiikki valtasi kuitenkin sekä minut kuin koko autonkin niin että se tuntui tärisevän muhkeiden bassojumputusten tahdissa. Naputit sormiasi ratissa ja jammailit mukana. Ryhdyin itsekin keinumaan sävelien tahdissa, suljin silmäni ja lauloin mieleni puhtaaksi. Eläydyin kunnolla ja annoin kaiken muun olla, unohdin pelkoni. Tunsin, kun katsoit minua ja kuulin jostakin kaukaa naureskelusi. Silti sekään ei saanut minua pysähtymään. Minäkin halusin yrittää edes kerran olla vain tässä ja nyt.
Kesken biisin koputit olkapäähäni. Olin niin syventynyt riehumiseen, että säpsähdin kun kosketit. Osoitit edessäpäin siintävää mäkeä. Sanoit jotakin, mutta en kuullut melun ylitse mitään. Sammutin stereot, ja jälleen hiljaisuuden vaippa kääri itsensä auton sisätiloihin.

”Mitä sanoit?” kysyin.
”Niin sitä vaan, että noustaan tämä mäki ja pysähdytään sitten yhdelle levähdyspaikalle. Siitä on hienot näköalat keskustaan.”
”Miten vain. Käymmekö missä asti?”
Kohautit olkiasi ja katsahdit minua viekkaasti.
”Ihan missä asti vain neidille sopii.”
Hymähdin.
”Tuo kuulosti tutulta…”
”Se oli tarkoituskin.”

Käännyimme vasemmalle, jonne oli tehty leveämpi kohta pysähtymisiä varten. Alue ei ollut iso, mutta kuitenkin sen kokoinen, että siihen saattoi mahtua kaksikin autoa kerralla. Sillä hetkellä ympärillämme ei näkynyt ketään muita, saimme siis olla rauhassa. Sitä olinkin toivonut.
Parkkeerasit auton niin että näimme istualtamme suoraan keskustan kaukana tuhansittain tuikkivat valot, sekä korkealla sinimustalla taivaalla loistavat miljoonat tähdet. Siinä yhdistelmässä oli jotakin kaunista. Kaupungin ja luonnon valot korostivat toisiaan saaden näyttämään maailman kaikkeuden yhdeltä valomereltä.
Sammutit Bemarin ja moottorin hyrinä lakkasi kuin seinään. Tuli vieläkin hiljaisempaa mitä ajaessa, suorastaan ahdistavan hiljaista. Tuijottelin valoihin enkä miettinyt mitään, päässä humisi ja korvissa kaikui äskeinen bassonjytke tasaisena sykkeenä. Äkkiä kuitenkin unohdin sen ja siirsin katseeni sinuun. Sinä tuijotit lähes huumaantuneena ulkona siintävää valoshowta, silmissäsi oli lasittunut katse. Olit unohtunut miettimään jotain. Minusta puolestaan tuntui siltä, etten osannut ajatella lainkaan. Erittäin epäminunlaistani, mutta minkä tilanteelle mahtoi.

Hetken mielihalusta tartuin kädestäsi kiinni.
”Tännekö sinä halusit tulla?”
Katsoit ensin minuun ja sitten kättäni sinun ihollasi. Teit niin uudestaan enkä saanut ilmeestäsi selvää, mitä ajattelit. Jäit kuitenkin tuijottamaan, etkä tehnyt äkkinäisiä liikkeitä merkiksi siitä että olit vaivautunut ja hämmentynyt reaktiostani, niin kuin pelkäsin. Oikeastaan, en tiennyt kumpaa olin pelännyt enemmän, sitä vaiko tätä mikä tapahtui juuri nyt.
”Joo… niin ajattelin. Katso nyt noita valoja tuolla alhaalla, ja noita tähtiä taivaalla. Mieletöntä, miten tästä masentavasta pimeydestä voikin löytyä jotain tällaista kauneutta. Tänne minä tulen aina jos haluan rauhoittua, tai jos haluan näyttää tämän jollekin, niin kuin sinulle nyt.”
Hymyilin katsellessani maisemaa. Nuo neljä viimeistä sanaa kuulostivat korviini siltä kuin olisin tietyllä tapaa erityinen. Jolle haluttiin näyttää kaikki maailman aarteet ihan vain siksi, koska olin henkilölle itselleen yksissään aarre. Mutta ei, mitä oikein ajattelin? En saanut taas vajota tällaisiin mietteisiin, se vain sekoitti päätäni liikaa.
Irrottauduit otteestani kun kaivoit tupakat ja sytkärin esille.

”Mennään ulos” mutisit sätkä suussa heilauttaen päätäsi pihamaan suuntaan. Nousin autosta hieman vastahakoisesti, autossasi oli ollut mukavan lämmintä. Loppusyksyn kylmä tuuli ja itkevä taivas saivat ihoni kananlihalle, talvi oli jo liian lähellä. Kylmyys ei ollut minun juttuni.

Nojasit auton keulaan, kevyt savukiehkura katosi yllättävän tuulenpuuskan mukaan. Olimme vieri vierekkäin, kuin eksyneet pingviinit jäätiköllä. Mielessäni pyöri tuhat ja yksi sanaa, joita en kuitenkaan saanut oksennettua millään ulos. Ahdisti ja teki mieli itsekin kääriä sätkä ja ruveta sauhuttelemaan. Tuntui, ettei missään ollut enää mitään järkeä. Sinä siinä minun vieressäni - jonkin täytyi olla pielessä. Mitä minä olinkaan saanut tässä piskuisessa elämässäni aikaan saadakseni jotain näin hyvää rinnalleni? Kunpa olisinkin voinut kakaista nämä sanat ulos mielestäni. Epävarmuuden muuri oli silti liian korkea ylitettäväksi.
Emme puhuneet mitään koko tupakkatauon aikana. Välillä unohduin itsekin katselemaan jonnekin, ehkä pääni sisäpuolelle, jossa näkyi hajanaisia, onnellisia muistikuvia viime kesältä sinun kanssasi vietetyn ajan jäljiltä. Toisinaan vilkuilin sinua, helvetti että osaat ollakin tuollainen. Koukutat itseesi ja kahlitset minut uhriksesi. Tietysti et voinut sille mitään, minähän se tässä syyllinen kaikkeen olin. Kuten aina.

Tumppasit riippuvuutesi syvälle lehtien peittämään maahan ja vilkaisit vuorostasi minua. Vino hymy levisi vaisusti kasvoillesi.
”Tiedätkö… on ollut hieno ilta.”
Ei mitään muuta, vain nuo sanat ja siinä se. Kaipa tämä oli sinun tapasi kiittää, niin ainakin oletin. Nyökkäsin, ja hymyilin väkisinkin tuijottaessani viimeisen kerran kauniisiin merensinisiin silmiisi, ennen kuin nousimme takaisin autoon. Lämmin, kiitollinen ilmeesi säilyi mielessäni vielä senkin jälkeen kun olimme kurvanneet takaisin tielle.
”Mitä aiot tehdä huomenna?” kysyit äkisti kun ajelimme alaspäin kiemurtelevaa tietä kohti keskustaa, josta olimme tulleet. Mietin hetken kysymystäsi. Huomenna olisi lauantai, harmaa päivä kuluisi varmaan harmaissa merkeissä. Sarkastinen lause pyöri hetken kieleni päällä, mutta jätin kuitenkin sen sanomatta.
”Riippuu mitä sinä teet.”
Taas hiljaista. Olisin voinut vaikka vannoa kuulevani mietteliästä surinaa pääsi sisältä. Oli pakko hymyillä pienesti, olin aivan mahdoton kun en pystynyt hillitsemään itseäni.
”Jaa… enpä varmaan mitään erikoista. Mitä jos otettaisiin tämä uusiksi? Vai käykö jo tylsäksi?”

Kymmenen sekuntia myöhemmin olisin varmaankin vastannut että vähempikin riittäisi, mutta sillä hetkellä en pystynyt tekemään muuta kuin havainnoimaan oikeassa silmäkulmassani jotakin tummaa joka lähestyi sivusta tietä, ja huusin enemmän kuin koskaan ennen. Yllättäen kaikkialla oli vain tyhjää. Ehkä tämä olikin ollut sitä liian hyvää ollakseen totta.

****

Toisinaan kun epätodellisuus valtaa tajunnan se on pelottavaa, nyt se oli oikeastaan pikemminkin rauhoittavaa. Kaikki se kipu ja tuska, tiedottomuus kaikesta ja sinun voinnistasi hävisi mielestäni kuin yhtä delete nappia painamalla. Unen maailma lohdutti syvältä, se keinutti minut syliinsä turvaan eikä päästänyt hetkeksikään pois ennen kuin varmisti, ettei minulla olisi rajan ylitettyä mitään hätää. Ettei todellisuudessa olisi hätää.

Silmäluomet tuntuivat raskailta. Heti ensimmäisenä ajatuksenani oli, ettei kaikki ollut kunnossa. Tahdoinkin välittömästi upota takaisin unen hauraisiin hetteiköihin, joissa kaikki sekoittui ihanan keveästi ilman että tarvitsi kysellä miksi ja kuinka. Nyt se oli oikeastaan vain pakottava tarve, etenkään kun sinä et ollut enää tarpeeksi lähellä minua.

Näin maailman aluksi vain valkoisina valonpisaroina, jotka tanssivat ympärilläni kuin rituaalia suorittaen. Ehkä se olikin joku sen kaltainen, minun kuoleman samettinen tanssi. Vai olinko jo kuollut? Olo oli ainakin sen mukainen, tuskin jaksoin avata näitä silmiänikään. Tai ehkä olin syntynyt uudelleen, johonkin parempaan paikkaan mitä ennen. Mitä hyvää olin tällä kertaa tehnyt ansaitakseni sellaisen palkinnon? Mutta vastaus kaikui jostakin kaukaa, eikä se ollut hyvä laisinkaan.
Maailma tarkentui pikku hiljaa, valkoisuuden pyörre hävisi silmistäni ja värit sekä huonekalut saivat muotoja. Kipu palasi armeliaina aaltoina luokseni. En olisi tahtonut sitä tänne, mutta valinta ei ollut käsissäni. Sen sijaan se oli jonkun muun, kuin myös luultavasti sinunkin vauriosi.

Yritin liikuttaa jotakin ruumiinosaani mutten pystynyt, joka paikkaan sattui liikaa. En tunnistanut missä olin. Ei tämä ainakaan kotini ollut. Vasta kun tunsin allani hotellimaisen pehmeän sängyn ja näin ympärillä ne kolkot betoniset seinät sekä miljoona eri laitetta piipittämässä surumielisiä säveliä korviini, tajusin että olin teljettynä sairaalahuoneeseen.
Mutta oikeastaan oivalsin sen kunnolla vasta sitten, kun käänsin tuskallisesti särkevää päätäni vasemmalle, sinne, missä vaistoni kertoi sinun olevan. Tiesin, että makasit juuri sillä kohdin. Vain kaksi askelta sivulle ja olisin ollut siinä pitämässä kipsistä kättäsi omani turvana. Olisin hellästi silittänyt paketoitua päätäsi ja koskettanut murtunutta jalkaasi vain nähdäkseni, reagoitko mitenkään ollaksesi elossa. Toivoin koko pienen elämäni puolesta, että olisit. Minusta ei ollut väliä, mutta kunhan sinulla olisi kaikki hyvin, niin olisi ihan se ja sama selviäisinkö täältä ehjänä takaisin.

Käänsin pääni ja tuijotin kattoon. Kuumat kyyneleet valuivat hiljaisina noroina pitkin kohmettuneita kasvojani, kun viimein suostuin itselleni myöntämään, mitä ihan oikeasti oli tapahtunut kun olimme joutuneet tänne. Mieleni lietsoma kuva katollaan olevasta autosta ja sen sisäpuolella särkyneinä makaavista ruumistamme oli kääntynyt varoittamatta todeksi. Miksi helvetissä olin edes ryhtynyt ajattelemaan sellaisia, kun kaikesta tulikin yllättäen totta? Tiesin kuitenkin, ettei minun pitäisi syyttää itseäni. Eikä sinuakaan. Ketään. Olinhan yrittänyt varoittaa sinua tietä ylittävästä hahmosta, mutta totta kai liian myöhään. Eikä sateen liukastama tie ollut auttanut asiaa yhtään sen enempää, joten tietenkin automme oli suistunut ajoradalta ja olimme syöksyneet tuhatta ja sataa ties minne. Jokin korkeampi voima oli vain päättänyt niin, että näin pääsisi käymään. Kirosin saman tien sellaiset voimat ja päätin, etten enää koskaan uskoisi mihinkään enkä varsinkaan ajattelisi vahingossakaan kauheuksia, joita voisi jonkin hienon aikana tapahtua. Jonkin, joka voisi muuttaa vaikka koko loppuelämäni parempaan suuntaan.

Joku käveli sisään huoneeseen. En jaksanut kiinnittää huomiota kuka hän oli, oliko se ainoastaan yksi vai oliko heitä monta. Askeleet kumisivat jossakin tuhannen kilometrin päässä sieltä missä minä olin nyt. En jaksanut myöskään vastata huolestuneisiin huutoihin. Miksi minun täytyisi huutaa vielä kertaalleen, kuluttaa ääntäni johonkin turhaan kun olin jo kerran käyttänyt sitä siihen. Hukannut kaiken menemään. Ehkä jopa mahdollisuutemme selviytyä. Sinun mahdollisuutesi, toisin sanoen. Jos sinä et kykenisi nousemaan enää tuolta sängyltä, en minäkään jaksaisi enää liikuttaa näitä jalkoja. Nousisin siivilleni ja tulisin hakemaan sinut takaisin. Naiivia, mutta totta. Ajatukseni sattuivat minua niin että vuosin kuin vesiputous. Surkuhupaisaa.
Putoukseni sai kuitenkin muut kerääntymään ympärilleni, ”hän on valveilla” puheet kantautuivat sisälleni. Niin olin, mutta oliko hän? Tarkistakaa nyt jumalauta onko hänkin, niin minä voisin levätä tässä rauhassa. Tahdoin kiljua heidän kuuroihin korviin nämä kaikki, mutta muuri oli taaskin liian suuri, kynnys oli aivan mahdottoman korkea ylitettäväksi. Kivun ja surun kynnys. Kuinka raskaalta niiden paino tuntuukaan jalkojeni alla. Tahtoisin olla kevyempi. Tiedän, että sinäkin.

Raotin jälleen silmiäni. En jäänyt seuraamaan hoitajien reaktioita vaan siirsin katseeni suoraan sinuun ja kasvoihisi. Ne olivat niin luonnottoman ilmeettömät, että sillä hetkellä niiden katsominenkin sattui kaksin verroin enemmän kuin ruumiini loputon särky.
”Onhan hän…?” raakuin vieraalla äänellä. Ehkä se oli mennyt huutamisesta voimattomaksi. Enää en jaksanut miettiä.
Hoitajat vilkaisivat toisiaan varovasti. Ei älkää sanoko sitä mitä pelkään, minä pyydän. Murrun tähän saman tien jos te annatte minun nyt kuulla sen mitä olen tähän aikaan ja paikkaan mennessä aina kaikista eniten pelännyt. Älkää antako sen olla niin.
Suljin silmäni ja nyyhkytin tuskallisesti.
”On.”
Mitä? On vai? Älkää valehdelko, haluatte vain minun luulevan että hän on elossa ainoastaan siksi, että minä jaksaisin toipua ja suostuisin ylipäätään yhteistyöhön.
Jokin hoitajien ymmärtäväisissä katseissa ja äidillisissä hymyissä saivat kuitenkin lopulta epäluuloni väistymään, ja raskas kivi tuntui vierähtävän rinnaltani. Toivoin hoitajienkin puolesta, että he puhuivat totta. En vastaisi teoistani, jos saisinkin kuulla kohta jotain aivan muuta.

”Millainen on vointisi? Tarvitsetko lisää lääkettä? Te molemmat olette kyllä pahasti loukkaantuneet, mutta uskoisimme, että ainakin jompikumpi teistä parantuu täysin ennalleen. Mahdollisuuksiahan on toki monia, sekä parempia että huonompia, mutta ennusteet ovat tällä hetkellä nämä.” Toinen hoitaja puheli ja hääräsi ympärilläni kohentaen sänkyä ja tuomalla syliini tarjottimen, jossa oli jotain pahanhajuista juomaa ja pari hyödyttömän näköistä pilleriä. Luulevatko he, että nuo kipulääkkeet muka auttaisivat henkiseen tuskaankin?
Kun en vastannut mitään, alkoivat he automaattisesti työntää suuhuni niitä epämääräisen näköisiä aineita. Olin kuin hauras pikkulapsi, jota piti hoivata uutterasti. Mutta entä sinä, olit meistä hauraampi, eikö sinusta kannattaisi pitää enemmän huolta? Kyllä minä pärjäisin ja kestäisin vaikka minkälaiset kipumyrskyt.
”Onko hän saanut lääkettä? Mikä hänen tilansa on ylipäätään?” kyselin lähes kuiskaamalla ja jälleen käänsin päätäni suuntaasi, muuta kun en voinut näihin lakanoihin, siteisiin ja kipseihin muumioituneena.
Ja taas ne samat ymmärtäväiset suut, silmät ja kaikki, koko olemus kieli siitä että he tahtoivat vain hyvää ja auttaa, kaunistella ehkä hieman totuutta ettei kaikkea shokkia kaatuisi kerralla muutenkin heiveröisen potilaan niskaan.
”Kyllä me hänestä huolehdimme, yhtä paljon kuin sinustakin. Lepää nyt vain, katsellaan taas vointia myöhemmin. Ilmoita tätä nappia painamalla jos tulee hätä, tai on muuten vain jotakin asiaa.”

Sitten he lähtivät ja jättivät yksin. Kuin tuhat varpusparvea olisi lentänyt sisältäni kauas horisonttiin, kun jäin tuijottamaan sinun tyhjää kuortasi heidän jälkeensä. Tahtoisin niin koskettaa sinua, parantaa kaikki haavasi ja tuntea taas kuinka halaat minua sanoessasi, ettei ole mitään hätää, kaikki on hyvin. Minulla on niin ikävä sinua.
Huokaisin syvään. Putous ei tällä kertaa saattanut kasvojani märiksi, mutta tunsin kuinka se velloi jossakin odottaen taas sopivaa hetkeä. Nyt ei vielä ollut sen aika. Tämä on se hetki, jolloin kiipeän muurin yli ja luotan itseeni.

”En tiedä, kuuletko minua… mutta tahdon, että tiedät, jotta tapahtui mitä tahansa, kävi tässä kuinka kävi, minä pidän sinusta kiinni enkä päästä irti ennen kuin on pakko. Sinä olet avartanut maailmaani paljon ja saanut huomaamaan itsessäni aivan uusia puolia, mitä en juuri kenenkään muun seurassa ole näyttänyt. Usko pois, ne ovat ainoastaan hyviä. Kaikkia joista olisit varmasti ylpeä. Tiedän, ettet tunne minua kohtaan samoin kuin minä oikeasti sinua, ihan syvimmästä ja pohjimmasta saakka. Minä rakastan sinua, rakastan niin paljon, että se sattuu kymmenen kertaa enemmän kuin tällä kuolinvuoteella makaaminen. Tahdon, että tiedät sen. Tunnet sen. Antaisin mitä vain, jotta tiedostaisit nämä sanat juuri nyt. Olin hölmö, kun en kertonut niitä aiemmin, esimerkiksi silloin kohtalokkaalla automatkallamme… niin, miten tyhmä kohtalokin voi olla. Typerää, että se antoi viedä ne tapahtumat tähän pisteeseen. Vaan tiedätkö mikä ei ole tyhmää? Se, että sain tasan vuosi sitten tutustua sinuun. Kiitos, että olet olemassa. Olethan jatkossakin… minun takiani. En kestä jos hajoat nyt palasiksi siihen...” sopersin ja annoin padon murtua. Kaikki se jäljelle jäänyt väsymys ja onnettomuuden aiheuttama järkytys purkautui kokonaisvaltaiseksi tyhjyydeksi keskelle huonetta. Kun rauhoituin, annoin unen maailmojen ottaa minusta uudelleen vallan. Esirippujen laskeutuessa havaitsin vielä tähtitaivasta muistuttavan katseesi, jonka olit luonut minua kohden.

Oli helpompi hengittää.

****

”Katso, mikä tuolla on” poika kuiskasi etusormi kurkottaen ylös taivaalle. Lakipiste oli tumma kuin meren syvin kohta, jota kuitenkin valotti siellä täällä kiiluvat pikkuruiset pallot. Keskeltä niiden lomasta suhahti salamannopeasti pyrstötähti, niin suuri ja kirkas, ettei tyttö ennen ollut nähnyt moista. Hän huokaisi ihastuksesta ja halusi itsekin osaavansa lentää.
”Mitä minä nyt saan toivoa?” tyttö kysyi ja katsoi pojan kapeita kasvoja, jotka olivat aivan hänen lähettyvillään.
”Ihan mitä vain. Vaikka uutta mp3-soitinta ja kaiuttimia” poika lausahti ja katsahti tyttöön olevinaan tosissaan, kuitenkin hymyn kare suunpielessä vilkkuen.
”Hah, siinä tapauksessa sinä varmaan toivot itsellesi vuoden tupakat ja tuliterän auton” tyttö vastasi samalla mitalla, yhtä tosissaan kuin poikakin. He molemmat virnuilivat. Sieluissa sykki tasainen lämpö, eikä kumpikaan pelännyt sillä hetkellä tapahtuvan mitään, mikä voisi rikkoa heidän elämänviivan. Sylikkäin he katselivat toiveitansa, jotka olivat hetki sitten kiinnittyneet tähtiin - aivan kuten he olivat kiinnittyneitä toisiinsa, eivätkä päästäneet irti niin kuin tyttö oli todellisuudessa toivonut.

Ota minut syliisi,
enkä enää pelkää
Kiedo siivet ympärilleni,
enkä enää pelkää

Pehmeä äänesi
tänä yönä minut nukuttaa
Saanko ikuisesti
tähän jäädä, sua rakastaa?
Kaikki, mitä mä etsin
Kaikki sinusta löysin
Kaikki, mitä mä etsin
Kaikki sinusta löysin

En enää pelkää.


(by Chisu)
« Viimeksi muokattu: 13.11.2014 21:38:49 kirjoittanut flawless »
kuu vain lainaa valoaan

jossujb

  • Q
  • ***
  • Viestejä: 4 083
  • Peace & Love
Vs: Tähtitaivaalta löydän tärkeimmän, K-7
« Vastaus #1 : 19.01.2013 19:37:42 »
Varsin mielenkiintonen tarina, tästä tuli vähän erikoinen fiilinki. Minä-kertoja on aina jännä valinta, vaikka se on kyllä minusta usein vaikea saada toimimaan hyvin. Tässä tapauksessa minusta ei tullut sellaista feikkiä fiilistä mikä usein tulee kun oikein tietoisesti kirjoittaa vähän niin kuin sisäistä monologia, vaan tässä tuli jotenkin hyvin esille puhutun dialogin ja ajattelun välinen ero.

Tai siis, jotenkin nuo kaikki ajatukset olivat vähän lakonisia, niin kun ne pitäisi puhua hiukan liian nopeasti filmin päälle, mutta puhut repliikit taas olivat hyvin normaalin ja luontevan omaisia. Miten sen nyt sanoisi, asiat tapahtuvat kahdella eri tasolla, jos ymmärrät mitä haen takaa.

Onpas tämä nyt vähän sekava kommentti. Tarkoituksenani on nyt kuitenkin sanoa, että pidin kovasti tästä tekstistä lähinnä tietynlaisen vähän surunmielisen tunnelman takia ja jotenkin mulla tuli vahvasti tunnelmakuva päähän siitä missä ollaan ja millainen värimaailma on ja sen sellaista. Koska tässä ei tapahtunut kovin suuria asioita, eikä ollut isoja tunnehuippuja tai kuoppia niin on hyvä että tunnelmasta tulee vahva kuva.

Joo oikeesti, musta ei kyllä tänään saa tämän fiksumpia kommentteja xD Kiitos nyt tästä paljon.

T: jjb
Here comes the sun and I say
It's all right