Kirjoittaja: Tomsessed
Fandom: MCU (Marvel Cinematic Universe)
Ikäraja: S
Hahmot: Tony Stark, Steve Rogers
Yhteenveto: Hän sai päänsärkyä välittömästi, kun Rogers löysi tiensä takaisin hänen ajatuksiinsa.Vastuunvapautus: Minä en omista mitään enkä saa korvauksia tai muutakaan hyötyä kirjoituksestani.
A/N: Angelinan pyynnöstä. :3 Ei tämä ihan vielä Stonya ole, mutta alku kuitenkin. Tämä on aika raaka ja vähän korjattu versio, kun päätin pitää vaan kiinni ensimmäisestä fiiliksestä, eli toivottavasti ei ihan hirveitä häröyksiä tai mokia jäänyt joukkoon.
Siitä hetkestä lähtien, kun Tony Stark ja Steve Rogers olivat ensimmäisen kerran tavanneet, ilma heidän välillään oli ollut täynnä kipinöitä.
Ei kovin hyvällä tavalla, tietenkään. He olivat ajautuneet välittömästi sanaharkkaan ja vuorotellen haukkuneet toisiaan muiden seuratessa vierestä. Kaksi omalla tavallaan isoa egoa ei mahtunut samaan tilaan, hyvä jos samaan kaupunkiin.
Tony oli kaikkea sitä, mitä Steve halveksui - tai ei, halveksua oli väärä sana. Mutta armeijataustainen Steve oli tiimipelaaja siinä missä Tonysta huokui kauas sooloilijan leima. Tony taas oli kasvanut kuullen kaiken Kapteeni Amerikasta, maailman sankarista, ja oppinut inhoamaan jo pelkkää nimeä tietäen, ettei tulisi koskaan yltämään tämän tasolle isänsä silmissä.
Vaikka työskentely yhdessä oli lopulta onnistunutkin, se ei saanut Tonya pitämään Stevestä yhtään sen enempää. Aina Kapteenin nähdessään hänen päässään kaikui muisto isästä, kaikista niistä hetkistä, jolloin hän oli yrittänyt kaikkensa ja enemmänkin ja tullut silti torjutuksi.
Oliko mikään nöyryyttävämpää kuin se, että herra täydellinen naurettavan värisissä kalsareissaan komenteli Tonya vielä vuosia Howardin kuoleman jälkeen?
xxx
Korkki aukesi vuosien kokemuksella näppärästi, ja Tony joi suoraan pullosta. Karvas viski tuntui polttavan kurkkua, mutta Tonya ei kiinnostanut. Oli helpompaa hukuttaa ajatukset ruskeaan juomaan, turruttaa todellisuus, kuin oikeasti joutua käsittelemään niitä.
“Sir, saanko huomauttaa...”
“Et.”
Tekoäly hiljeni. Tony otti uuden huikan ja nosti sormensa pystyyn, jolloin raskas musiikki täytti huoneen. Hetken hän vain heilui musiikin mukana, joi ja kuvitteli, ettei ollut koskaan kuullutkaan Steve Rogersista.
Kun Tony kyllästyi tanssimiseen, hän istui ja käski JARVISin avata yhden uusimmista projekteistaan liittyen Iron Man -haarniskan uusimman version aseisiin. Suunnittelutyö onnistui pienessä pöhnässäkin, oikeastaan tuntui sujuvan välillä paremmin kuin selvänä. Osan parhaista ideoistaan Tony oli saanut nimenomaan niin, ja vaikka kaikki ideat eivät jälkikäteen katsottuna olleetkaan käyttökelpoisia, osasta oli jalostunut suoranaisia timantteja.
xxx
Aika kului pikavauhtia niin, ja samalla tyhjien tai puoliksi juotujen pullojen määrä Tonyn vieressä kasvoi uhkaavasti.
Kun hän nousi oikoakseen jumiutuneita jäseniään, hänen tasapainonsa katosi yllättäen, ja Tony löysi itsensä lattialta. Se ei ollut uutta eikä edes harvinaista. Tony oli kerran jos toisenkin tutustunut lattiaan vähän lähemmin kostean illan jälkeen. Tonyn oli kuitenkin myönnettävä, että viimeisin pullo - tai ehkä kaksi - oli ollut tällä kertaa liikaa. Nyt kun hän liikkui, paha olo iski kerralla ja lujaa.
Tony konttasi hakemaan itselleen vettä ja kiskoi itsensä lavuaarin reunan avulla takaisin pystyyn. Jääkylmä vesi auttoi, mutta ei kokonaan poistanut suuhun noussutta kuollutta makua, joka enteili herkkiä hetkiä myös vessanpytyn kanssa.
Ihan kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi.
“Sir, herra Rogers on oven takana”, JARVIS ilmoitti.
“Miksi ihmeessä?”
“Hän tarvitsee teitä laatimaan raporttia.”
“Ja miksi helvetissä minä tiedän siitä vasta nyt?” Tony murahti ja hieroi ohimoitaan. Hän sai päänsärkyä välittömästi, kun Rogers löysi tiensä takaisin hänen ajatuksiinsa.
“Yritin kertoa teille, sir. Te ette kuunnelleet.”
Tony murahti uudelleen ja löi nyrkkinsä pöytään. Viimeinen asia, jota hän nyt kaipasi, oli moraalisaarna henkilöltä, joka oli alun perin ajanut hänet siihen kuntoon.
“Kerro Rogersille, että raportti saa odottaa. Minulla ei ole aikomustakaan tehdä sitä hänen kanssaan.”
“Sir, herra Rogers haluaa tulla sisään”, JARVIS kertoi hetken kuluttua. “Hän on huolissaan teistä.”
“Minua ei kiinnosta.”
“Herra Rogers aikoo odottaa niin kauan, että päästätte hänet sisään, sir.”
“Helvetin helvetti”, Tony mutisi. Päänsärky paheni entisestään. Hän halusi käskeä Steveä painumaan helvettiin, jättämään hänet rauhaan. Olisi helppoa vain olla avaamatta ovea ja viettää muutama päivä eristyksissä. Se oli hänelle täysin normaalia elämää. Mutta samalla hän tiesi, että se siirtäisi ongelmaa vain ja ainoastaan eteenpäin. Ainahan hän voisi oksentaa Steven päälle, jos tämä ei muuten lähtisi menemään.
Tony heilautti turhautuneena kättään ilmassa, ja pian hän kuuli reippaat askeleet, jotka lähenivät.
“Tony, siitä raportista…”, Steve aloitti, mutta pysähtyi ja hiljeni, kun Tony kohdisti halveksuntaa täynnä olevan katseen suoraan häneen. Se tuntui porautuvan syvälle, niin syvälle, että se melkein sattui. Hän vilkaisi ympärilleen ja huomasi pullot sekä Tonyn räjähtäneen olemuksen.
“Sinä olet humalassa”, Steve totesi lopulta.
“Terävä havainto, Kapteeni Kultainen. Moni muu ei olisi huomannut.”
“Hauskaa, Tony.”
Steve ojensi välittömästi käsiään ja kiirehti lähemmäs, kun Tony vaihtoi asentoa ja horjahti. Hän onnistui kuitenkin säilyttämään tasapainonsa ja löi Kapteenin käden pois.
“Uskallakin koskea minuun, Rogers”, Tony ärähti. Steven ilmeestä paistoi yllättyneisyys, mutta tämä astui hiukan kauemmas.
“Se raportti voi varmaan odottaa”, Steve sanoi. “Mene nukkumaan, Tony.”
Tony ei voinut muuta kuin nauraa.
“Maailmanpelastaja Steve Rogers määräilemässä minua jälleen kerran”, Tony pudisti päätään. “Olisinpa yllättynyt.”
“Tony, mistä on kyse?”
“Mistäkö on kyse? Sinusta. Sinusta on kyse.” Tony suoristi ryhtinsä ja siristi silmiään. “Ihan sama kuinka vanha minä olen, mitä minä elämässäni teen, onnistunko vai en, en pääse sinusta eroon. Sinä olet kaikkialla.”
“Minä en ymmärrä…”
“Et tietenkään ymmärrä”, Tony tuhahti. “Minäpä kerron. Ainoa huomio, mitä isältäni sain, oli vertailu
niin täydelliseen Kapteeni Kiiltokuvaan, joka urhoollisesti taisteli sodassa ja oli kaikkien rakastama roolimalli ja vielä viimeisenä tekonaan pelasti kokonaisen kaupungin uhraamalla itsensä. “Ottaisit mallia tästä, Tony. Kapteeni olisi kyllä saanut sinut kuriin, Tony. Yrittäisit nyt edes, Tony. Olisitpa kuten hän, Tony.” Isäni rakasti sinua varmaan enemmän kuin äitiäni, Rogers.” Tony suorastaan sylkäisi viimeisen sanan suustaan, ja hänen silmänsä kiilsivät. “Tiedätkö, millaista on elää jonkun muiston varjossa tietäen, ettei tule koskaan yltämään lähellekään niitä odotuksia? Ei, et tiedä. Sinä olit jumalauta jääpuikkonakin isälleni tärkeämpi saavutus kuin minä koskaan. Ja sitten vuosikymmeniä myöhemmin sinä palaat kuolleista arvostelemaan ja määräilemään minua, kun isäni ei enää ole tekemässä sitä ja muistuttamassa jatkuvista epäonnistumisistani. Mikä lottovoitto!”
Tony hiljentyi vain vetääkseen hetken happea, mutta samalla hänen kehonsa reagoi rajuun tunteenpurkaukseen ja väänsi hänen vatsansa ympäri. Lavuaari oli lähempänä kuin Steve, joten Tony käänsi päänsä ja antoi tulla.
Ärsyttävä Steve tuli pitämään hänestä kiinni, tietenkin. Tony yritti töniä häntä pois, mutta Steve ei päästänyt irti. Kun mitään ei enää tullut ylös, Tony sai käteensä vesilasillisen, jolla hän huuhtoi suunsa. Hänellä olisi ollut vielä sanottavaa, mutta hän tunsi olonsa entistäkin väsyneemmäksi, ja antoi Steven taluttaa hänet verstaan sohvalle. Luojan kiitos sentään Steve oli hiljaa, eikä edes yrittänyt sanoa mitään.
“Minä edelleenkin vihaan sinua”, Tony mutisi saatuaan viltin päälleen.
“Hyvää yötä, Tony”, Steve tyytyi toteamaan, ja varmistettuaan, että sohvan vieressä oli ämpäri ja täysi vesilasi, hän poistui jättäen Tonyn nukkumaan humalaansa pois.
xxx
Herätessään Tony puoliksi odotti, että löytäisi Steven vahtimasta häntä, mutta Kapteenista ei näkynyt jälkeäkään. Hyvä niin.
Seuraavan viikon Tony vältteli Steveä, ja oikeastaan vähän muitakin. Hän ei muistanut kaikkea, mutta muisti silti tarpeeksi tietääkseen, että oli huutanut Stevelle melko raskaalla kädellä. Ei sillä, ettei se olisi ollut ansaittua ja ettei Tony olisi tarkoittanut kaikkea mitä sanoi, mutta valitettavasti moiset tunteenpurkaukset yleensä kostautuivat hänelle tavalla tai toisella. Sana oli varmasti kulkenut jo muillekin.
Lopulta Steve oli se, joka tuli hänen luokseen.
Tony ei reagoinut, kun JARVIS päästi Steven sisään, ja Steve istui tuolille parin metrin päähän hänestä. Hän ei edes katsonut Steveä, vaan piti huomionsa näytössä kuten siihenkin asti.
“Minä olen pahoillani”, Steve aloitti ilmeisesti ymmärtäen, ettei Tonylla ollut aikomustakaan tehdä mitään keskustelun eteen. Sillä hän viimein sai Tonyn huomion ja kohtasi tumman katseen, joka ei tällä kertaa sentään viestinyt puhdasta halua murhata häntä.
Hetken hän keräsi ajatuksiaan, ja jatkoi sitten: “Minä en tiennyt… Ei sellainen ole reilua. Ei tarkoitukseni ollut muistuttaa isästäsi tai epäonnistumisistasi. En minä halunnut olla sellainen esikuva.”
Tony ei sanonut vieläkään mitään, mutta kuunteli kuitenkin kaiken heittämättä Steveä ulos, ja se oli Steven mielestä iso saavutus. Parhaita ystäviä heistä tulisi tuskin koskaan, ja he joutuisivat varmasti käymään samaa asiaa läpi vielä myöhemminkin, mutta ehkä se oli ihan kelvollinen alku.
“Tämä ei alkanut parhaalla mahdollisella tavalla meidän osaltamme, mutta ehkä me voisimme kuitenkin yrittää sietää toisiamme vähän paremmin. Miltä se kuulostaisi?” Steve nousi ylös, astui varovasti vähän lähemmäs ja ojensi Tonylle kättään. “Meitä molempia tarvitaan vielä.”
“Minä en siltikään aio olla samaa mieltä kanssasi, ellei ole pakko. Ja sinä olet edelleen ärsyttävä.” Mutta Tonyn kasvoille nousi kaikesta huolimatta pieni hymyntapainen, ja hän nousi rutistaakseen Steven kättä. Steve vastasi siihen, ja he nyökkäsivät toisilleen. Se oli enemmän kuin hän oli uskaltanut odottaa.
Ehkä heidän välilleen voisi sittenkin kehittyä myös positiivisia kipinöitä.
