Alaotsikko: Twilight, S, humour, B/Ed, B/Em, 2 luku!!
Name: Sinä päivänä, kun Emmett ja Jasper leikkivät lapsenvahteja
Author: pendulum
Beta: Sleeping Sun (Suur kiitokset hänelle!)
Raiting: S
Genre: humour, fluffy love (tosi vähän), saattaa ilmetä pientä angstia
Pairing: Bella/Edward vaikkakin tämä ficci keskittyy nyt vähän muihin asioihin..
Summary:”Joten Emmett ja Jasper jäävät pitämään sinusta huolen”, Edward hymyili minulle vinoa hymyään ja minulla kesti hetki kuljettaa tieto korvista aivoihin. Katsoin häneen epäuskoisena.
Taasko hän hommaisi minulle jonkun- tai tässä tapauksessa jotkut- vahtimaan jokaista askeltani?
A/N: Epäilyksessähän kun Edward oli taas (ensimmäisellä kerralla Alice piti Bellaa ”panttivankina”) lähdössä muiden kanssa metsästämään, hän aikoi jättää Bellan Emmettin ja (Alicen) Jasperin hoitoon, mutta Bella suostutteli Edwardin viemään hänet La Pushiin, Jacobin luo. Minusta olisi ollut aivan järjettömän hauskaa lukea Bellan päivästä näiden kahden vampyyri-veljen seurassa ja olin kamalan pettynyt kun hän menikin Jacobin luo. Joten päätin itse kirjoittaa kyseisen tapauksen. Toivottavasti pidätte. ^^
Muuten, en ollut varma, oliko Jasper vielä epäilyksen aikaan koulussa, mutta koska en löytänyt mitään selvää merkintää (omat kirjani ovat ystävälläni lainassa, joka voisi ystävällisesti vaikka palauttaa ne!) , ettei olisi ollut, niin hän nyt sitten kuluttaa vielä koulun penkkiä. Jasper saattaa muutenkin olla vähän OC, mutta pyrin saamaan häneen kirjan antaman vaikutelman.
1. Vahdit
”Minä, Alice ja Rosalie sekä Carlisle ja Esme menemme metsästämään aikaisin huomen aamuna. ” Edward aloitti ja loi minuun nyt mustien silmiensä katseen.
”Mmm..” oli oma henkevä vastaukseni sivellessäni hänen kämmentään etusormellani.
”Ja kuten tiedät, en halua jättää sinua yksin.” Enkelini jatkoi. Toistin vastaukseni ja painauduin lujemmin hänen kylmää rintaansa vasten.
Istuimme sängylläni sylikkäin ja kello oli jo ties mitä, mutta se ei minua suuremmin haitannut, vaikka huomenna alkaisi loppukoe-viikko. Minulla ei olisi onneksi mitään vielä huomenna. Charlie oli jo mennyt nukkumaan ja itse olin hyvin väsynyt. En vain olisi halunnut hukata ainuttakaan hetkeä, jotka voisin viettää oman henkilökohtaisen ihmeeni seurassa. Luultavasti juuri senhetkinen tilani esti minua tajuamasta täydellisesti Edwardin hunajaista puhetta. Edward siis lähtisi metsästämään, mikäs siinä? Paitsi, että joutuisin viettämään kokonaisen päivän ilman häntä. Käännyin hiukan niin, että saatoin painaa kasvoni hänen kaulaansa vasten ja vedin syvään henkeä. Miten hän saattoikaan tuoksua niin ihanalta?
”Bella?” Edward kiskoi minut takaisin epätodelliseen todellisuuteeni. ”Kuunteletko sinä ollenkaan?” Ääni ei ollut moittiva, vain hiukan huvittunut. Hän silitti hiuksiani.
”Totta kai.” vastasin silmät ummessa.
”Annan sinun nukkua aivan kohta”, hän sanoi ja otti kasvoni käsiensä väliin ja taivutti päätäni niin, että katsoin suoraan häneen, ” mutta nyt sinun täytyy kuunnella, rakkaani. Minä olen huomenna poissa” , huono juttu, ajattelin, ” ja silloin sinä et voi olla yksin, kun tilanne Seattlessa on mikä on.” hän jatkoi. Niin, niin, kyllä minä tajusin sen. Nyökkäsin hänelle osoittaakseni ymmärtäneeni hänen pikku puheensa.
”Joten Emmett ja Jasper jäävät pitämään sinusta huolen”, Edward hymyili minulle vinoa hymyään ja minulla kesti hetki kuljettaa tieto korvista aivoihin. Katsoin häneen epäuskoisena.
Taasko hän hommaisi minulle jonkun- tai tässä tapauksessa jotkut- vahtimaan jokaista askeltani?
”Ää.. Jasper vain kyllästyy ja Emmett vitsailee kustannuksellani ko-ko päi-vän!” minä protestoin painottaen kahden viimeisen sanan jokaista tavua.
”Pyydän heitä käyttäytymään kunnolla.” Edward vastasi tyynesti asia-on-loppuun-käsitelty-sävyllään. Mulkaisin häntä vihaisesti, vaikka en ollut lainkaan vihainen. En hänelle. Vain hiukan ärtynyt.
”Jasper tulee hakemaan sinut aamulla kouluun”, hän hymyili minulle enkelimäisesti. Ihan totta tämä oli epäreilua! Hän häikäisi minut jopa silmät mustina! Argh.. ” haluaisitko, että herätän sinut ennen kuin lähden?”
”Herätä vain”, minä vastasin huokaisten.
”Kuulostat onnettomalta.”
”No..” aloitin, ” olen ehkä pikkuriikkisen onneton, kun joudun olemaan koko päivän yksin..” En katsonut Edwardia silmiin.
”Niin, olet yksin Emmettin ja Jasperin kanssa”, hän naurahti ja suuteli minua kevyesti. Sydämeni jätti lyönnin väliin. Hymyilin hänelle, en vain voinut muuta. Hän naurahti ja suuteli minua uudestaan, tällä kertaa kauemmin. Hänen kätensä vaelsivat pitkin vartaloani ja olin tukehtua, koska unohdin hengittää. Hänen jäiset huulensa ripottelivat pieniä suukkoja kaulalleni ja kasvoilleni. ”Hengitä, rakkaani.” hän sanoi. Kiedoin käteni hänen niskansa taakse niin tiukasti, kuin pystyin. En halunnut hänen milloinkaan lähtevän.
En tiedä missä vaiheessa nukahdin, mutta olen täysin varma siitä milloin heräsin. Upea herätyskelloni, jonka kellotaulu muuten hohtaa pimeässä, (sain sen Renéeltä) näytti puolta kuutta, kun Edward ravisteli minut hereille hellästi.
”Bella..?” hänen äänensä kuulosti niin ihanalta. ”Minä lähden nyt, rakkaani. Jasper on tässä vieressä. Hän katsoo, ettei kukaan keksi hyökätä kimppuusi ennen kuin menet kouluun.” Kohotin päätäni ja huomasin hämäryydessä Jasperin katselevan tyyni ilme kasvoillaan ikkunastani ulos. Nykäisin peittoani hieman paremmin päälleni. Oli niin outoa nähdä Jasper seisoskelemassa minun huoneessani, jota olisin mieluiten hieman siistinyt ennen kuin olisin päästänyt häntä sisään.
”Moi, Jasper”, sanoin hänelle niin hiljaa kuin vain osasin, etten herättäisi Charlieta. Hän kääntyi minuun päin.
”Hei, Bella. Nukuitko hyvin?” hän sanoi vähintään yhtä hiljaisella äänellä. Hänen hiuksissaan oli pieniä vesipisaroita, jotka kimmelsivät sinisinä herätyskelloni hohteessa.
”Ihan riittävän hyvin”, vastasin ja yritin peittää haukotukseni. Hän hymyili kohteliaasti. Edwardin puhelin alkoi täristä. Hän vastasi siihen salamannopeasti ja puhui hyvin lyhyesti.
”Minun täytyy mennä.” hänen huulensa hipaisivat omiani ja sitten hän nousi ja käveli Jasperin luo. He puhuivat hiljaa hetken ja tunsin oloni erittäin typeräksi.
Sitten hän kääntyi minuun päin.
”Tulen illalla myöhään. Rakastan sinua.” hän kuiskasi, sitten hän käveli ikkunalleni ja oli poissa. Nyt avonaisesta ikkunasta virtasi kylmää ilmaa, joka sai minut värisemään. Jasper sulki sen päästämättä ääntäkään.
”Haluatko nukkua vielä?” hän kysyi istuutuessaan ikäloppuun keinutuoliin, jota Edwardkin oli aikanaan kuluttanut erittäin ahkerasti ja joka kaipasi kipeästi uutta maalipintaa. ”Oikeastihan sinun tarvitsisi herätä vasta kahden tunnin kuluttua.”
”Kai minä voisin yrittää”, sanoin ja tunsin itseni yhtäkkiä väsyneeksi, kun hetki sitten olin vielä täysin hereillä.
”Jasper!” mulkaisin häntä äkäisenä ja haukottelin.
”Niin?” hän kysyi kohottaen kulmiaan.
”Lopeta.”
”Mikä?”
”Minun väsyttämiseni!” sähisin mahdollisimman äänettömästi, mikä ei oikein onnistunut, koska yritin kuulostaa samalla käskevältä ja vakuuttavalta.
”Minä en tee mitään”, Jasper vastasi tyynesti täysin vilpitön ilme kasvoillaan.
”Ihan sama”, mutisin ja painoin pääni tyynyyn ja nukahdin.
Jokin ärsyttävä pauke pyrki tietoisuuteeni aivan liian lyhyen ajan kuluttua. Se tuntui voimistuvan ja siihen liittyi epämääräistä vaimeaa huutoa. Tajusin äänen olevan peräisin ovestani, jota hakattiin.
”Bella!” tunnistin Charlien äänen, ”oletko hereillä? Bella!” Kiskoin itseni todellisuuteen ja tajusin, että pian Charlie avaisi oven ja näkisi Jasperin istumassa tyynesti keinutuolissani! Väänsin silmäni auki. Huojennus valtasi minut (”Bella!Herätys!”) Jasperia ei näkynyt missään. Totta kai hän oli tajunnut lähteä. Tyhmä minä.
”Olen hereillä”, huusin heikosti Charlielle ja nousin ylös. Menin avaamaan hänelle oven.
”Bella sinä myöhästyt koulusta”, Charlie henkäisi minulle.
”Mitä kello on?” kysyin häneltä koettaen jälleen peittää haukotuksen.
”Puoli yhdeksän!” Charlie lähti ärtyneenä lampsimaan alakertaan. ”Paistoin kananmunia ja pekonia.” hän huikkasi peräänsä.
Puoli yhdeksän? Voihan helvetti. Miksei Jasper herättänyt minua? Käännyin kannoillani ja huomasin Jasperin seisovan ikkunan vieressä. Kamalaa, kun hän on niin pitkä, ajattelin lähtiessäni kävelemään häntä kohti. Vedin henkeä aloittaakseni saarnan viattomien ihmisten kiusaamisesta, mutta hän painoi sormensa suulleni ja hymyili anteeksipyytävästi. Hän muodosti huulillaan sanat:” Odotan sinua ulkona autossa.” Ja sitten hän oli taas poissa ja ikkunani puolillaan auki.
”Bella vauhtia!” Charlie huusi. Puin nopeasti päälleni, menin kylpyhuoneeseen harjaamaan hiukseni ja pesemään hampaani, sitten riensin alakertaan. Jätin Charlien valmistaman herkullisen aamiaisen väliin ja nappasin itselleni myslipatukan ja juoksin ulos. Sydämeni jätti lyönnin väliin, kun huomasin harmaan Volvon odottavan pihatiellä. Äh, senkin tyhmä, sanoin itselleni. Tietenkään se ei ole Edward. Hän on metsästämässä, Jasper vain oli ottanut hänen autonsa. Matka sujui pääosin hiljaisuudessa. Jasper ajoi vielä lujempaa kuin Edward yleensä ja niin olimme viittä vaille yhdeksän koulun pihassa. Jotkut kääntyivät katsomaan, kun autosta ei noussutkaan Edward vaan hänen vaalea veljensä ja pelkästään minä. Lähdimme yhdessä kävelemään 3. rakennusta kohti.
”Miksi et herättänyt minua ajoissa?” kysyin Jasperilta syyttävään sävyyn.
”En tiennyt pitäisikö ja ajattelin, että herätyskellosi soisi sitten, kun sinun tarvitsee herätä.” hän kuulosti anteeksipyytävältä. ”Itse asiassa lähdin huoneestasi kahdeksalta kun Charlie heräsi.”
”Vai niin.” minä mutisin. ”Mutta tulit takaisin. Miksi?”
”Kuulin huutoa.” hän sanoi sen niin kuin kaikki olisi sillä selvä. Hän aivan ilmeisesti aisti kummastuneen tunteeni, koska lisäsi vielä: ”Minunhan on Emmettin kanssa tarkoitus huolehtia sinusta.”
”Niin, niin.”
Ensimmäisellä tunnilla oli englantia. Istuin vierekkäin Angelan kanssa, joka kysyi heti, missä Edward on? Vastasin hätäisesti, että hän oli lähtenyt tapamaan sairasta tätiään, jonka tila oli yhtäkkiä huonontunut. Rukoilin mielessäni, että Angela ei tajuaisi minun valehtelevan. Sairas täti? Enkö tosiaankaan parempaan pystynyt? Mitä Edward olikaan sanonut poissaolostaan? En millään muistanut oliko hän edes sanonut mitään, joten vaihdoin sujuvasti puheenaihetta kysymällä Angelalta, minkä kirjan hän oli valinnut esitelmää varten. Hän vastasi ottaneensa Jane Austenin: Järki ja tunteet.
Totta kai, kirjanhan piti olla klassikko. Itse olin kahlannut kyseisen teoksen moneen otteeseen, etu- ja takaperin.
Sitten, minun onnekseni, opettaja tuli luokkaan ja kertoi aikovansa sivistää meitä niin kauan kuin mahdollista (viitaten lähestyviin valmistujaisiin) ja kertovansa tänään kotimaisista kirjailijoista. Hän huomautti vielä odottavansa kaikkien tekevän muistiinpanoja. Lopputunnin olimme hiljaa, täyttäen opettajan odotukset.
Toisena oli matematiikan kaksoistunti. Mike tuli istumaan viereeni huomattuaan Edwardin loistavan poissaolollaan. Tänään hän tuntui näyttävän tavallista enemmän yli-innokkaalta koiranpennulta.
”No?” Mike aloitti hiukan hengästyneenä. Hänen takkinsa oli huonosti ja repun yksi tasku oli revennyt. Hän näytti siltä kuin hänellä, Ericillä ja Tylerilla olisi ollut erittäin hauskaa aivan äskettäin, sillä Ericin naamassa oli suuri mutatahra ja Tyler nauroi maha kippurassa.
”Missä.. öh..missä Edward on?” hän jatkoi silmät kiiluen. Ei. Ei. Ei. Miksi kaikkien täytyi kysyä tätä? Tai no ei kaikkien, Angelassa ja Mikessa kuitenkin oli aivan tarpeeksi. Eikä sillä, että Angela olisi erityisesti ärsyttänyt minua, oma tyhmyyteni oli syynä. Ja Mike oli se ärsyttävä. Mitä minä oikein höpötän? No joka tapauksessa nyt joutuisin sepustamaan Mikelle saman kuin Angelalle, eikä Mike sulkisi suutaan yhtä säyseästi kuin Angela. Vedin syvään henkeä:” Hän meni katsomaan sairasta tätiään, koska hän oli jo aiemmin sairas, mutta se on nyt mennyt huonommaksi.” mokelsin mitä sattuu. Katsoin pulpettiani tiukasti ja kuvittelin siinä olevan kuva nälkiintyneestä koirasta, jolla on jalka poikki luodakseni kasvoilleni surullisen ilmeen.
”Voi.. sehän on ikävää”, Mike sanoi onnistuen töin tuskin peittämään vahingonilonsa. Ilmeisesti hänestä sairas täti oli varsin huvittava juttu.
”Niin, eikä hän ole edes kovin vanha..”, lisäsin vielä hämmästyen itsekin kuinka vakuuttavan surulliselta kuulostin. Mike punastui hiukan. Ehkä häntä alkoi hävettää oma käytöksensä? Jos niin, se oli hänelle oikein. Keskityin hetken ajan kaikessa rauhassa opettajan viimehetken kertausvinkkeihin, mutta pian huomasin, että voisin aina ja ikuisesti luottaa Miken olevan Mike, sillä pian hän taas avasi suunsa.
”No, milloin hän tulee takaisin?” Illalla ja kun hän tulee käsken hänen muotoilla turpasi uuteen uskoon. Tai ehkä suon sen kunnian Emmettille., hän on lähempänä, joten extreme make-over voidaan toteuttaa jo ruokavälitunnilla.
”Tänään, myöhään illalla.” vastasin, pitäen katseeni tarkoituksella opettajassa.
”Okei” kuulin pettymyksen Miken äänessä. Jälleen hiljaisuus laskeutui ja sain muodonmuutosleikki-kuvitelmani kuriin. Tällä kertaa hiljaisuutta kesti ruhtinaalliset kaksikymmentä minuuttia.
”Tuota...jos sinulla ei ole tänään mitään, niin käytäisiinkö vaikka leffassa? Ihan kavereina vaan.” Emmett! Jasper! Apua!
”No itse asiassa minun pitäisi lukea historiaa.” sanoin niin rauhallisesti kuin vain suinkin saatoin, Mike näytti hyvin pettyneeltä, ”mutta ehkä joku toinen päivä?” Uaah! En kai minä vain sanonut tuota?
Selvästi piristyneenä, Mike sanoi:” Okei.”
Kun armon kello soi tunnin päättymiseksi, pomppasin ylös ja kävelin mahdollisimman nopeasti pois Miken luota, joka minun onnekseni jäi odottamaan Tyleria ja Ericiä. Kun olin päässyt pois Miken näköetäisyydeltä hidastin vauhtiani lähestyen ruokalaa tietämättä, mitä odottaa. Olisiko Jasper siellä? Ja jos olisi menisinkö hänen luokseen istumaan vai ystävieni pöytään. Vai olisiko Jasper ystävieni pöydässä? Toisaalta halusin olla Cullen ja Cullenit pitävät yhtä. Eli menisin istumaan Jasperin kanssa istui hän sitten missä tahansa.
Työnsin ruokalan oven auki ja kiersin katseellani koko ankean laitosmaisen huoneen. Angela ja Ben olivat Jessican, Laurenin ja jonkun kolmannen tytön, jonka nimeä en muistanut, kanssa istumassa meidän pöydässämme. Ja Jasper istui itsekseen Cullenien vanhassa pöydässä. Sen jälkeen kun Rosalie ja Emmett olivat lähteneet opiskelemaan ja Alice, Edward ja Jasper olivat liittyneet ´meidän´ seuraamme, ei kukaan ollut vieläkään kehdannut ottaa heidän pöytäänsä omakseen. Minusta se oli huvittavaa. Kävin ostamassa kokiksen ja kävelin rauhassa Jasperin luo. Vedin itselleni tuolin häntä vastapäätä ja keräsin siinä samassa muutamia kummastuneita katseita, pääosin meidän pöydästämme.
”Ihmisten pitäisi syödä pysyäkseen hengissä.” Jasper tokaisi minulle.
”Niin ihmisten pitäisikin”, vastasin ja avasin kokiksen ja otin kulauksen.
”Mutta, koska en ole enää kauan ihminen ajattelin alkaa totutella syömättömyyteen”, jatkoin vielä. Jasper hymyili. Hän nousi ylös ja käveli ruokajonoon. Pian hän palasi kädessään pahvirasiassa ranskalaisia perunoita.
”Ole hyvä”, hän sanoi ja laittoi ranskikset eteeni pöydälle.
”Öh.. kiitos, mutta minun ei ole nälkä.” katsoin Jasperia hiukan vaivautuneesti.
”Ole kiltti, syö nuo.” Hän sanoi maanittelevasti. En ollut ikinä kuullut Jasperin maanittelevan ketään tekemään mitään ja oli nyt outoa kuulla hänen puhuvan niin minulle.
”Edward vain repii minut kappaleiksi ja syöttää kappaleet ihmissusille, jos löytää sinut meiltä nälkäkuoleman partaalla. Enkä minäkään tahdo sinun kuihtuvan. Eikä Emmett, hän olisi aivan surun murtama”, Jasper hymyili taas kohteliasta hymyään, mutta tällä kertaa hänen silmänsä tuikkivat ilkikurisesti. Huokaisten raskaasti otin yhden ranskalaisen, dippasin sen ketsuppiin, jota oli kekona pahvirasian nurkassa, ja laitoin sen suuhuni. Jasper nauroi, siis oikeasti nauroi, marttyyrimaiselle asenteelleni ja minä punastuin. Monet ihmiset kääntyivät katsomaan tätä epätavallista näkyä.
”Ehkä otat ranskalaiset mukaasi ja menemme pihalle syömään”, Jasper sanoi hiljaa hiukan vaivautuneena, mutta yhä hymyillen. Olin sanoa, että ulkonahan sataa, mutta samassa muistin, kuinka paljon Jasper rakastikaan valokeilassa paistattelua. Nousimme ylös ja kävelimme (muiden mielestä selvästi liian) lähekkäin pois ruokalasta. En voinut olla hymyilemättä Miken ilmeelle, kun hän tuli meitä vastaan Tylerin ja Ericin kanssa.
Menimme istumaan sisäpihan katokseen penkille. Söin kuuliaisesti ranskalaiseni loppuun ja heitin pahvilautasen roskikseen. Tai no, se tömähti maahan, metrin sivuun roskiksesta. Sade rummutti hiljaa katoksen peltikattoa. Tänään oli niin kamalan harmaata, puutkin olivat täysin menettäneet värinsä, eikä Edward ollut täällä piristämässä minua. Huokaisin. Jasper katsahti minuun säälivästi. Hienoa, nyt hänkin muuttuisi aivan apaattiseksi.
”Ei sinun tarvitsisi huolehtia minusta kuin pikkuvauvasta.” sanoin hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Kyllä tarvitsee”, hän vakuutti.
”Paljonko nuo ranskalaiset maksoivat?” minä kysyin jättäen Jasperin kieltämättä liikuttavan vakuuttelun omaan arvoonsa.
”3 dollaria.” hän vastasi. Kaivoin taskustani kolme dollaria ja ojensin niitä Jasperille. Hän vain pudisti päätään.
”Hei älä viitsi!” Ei Jasper voinut olettaa, että antaisin hänen maksaa lounaani.
”Minähän tarjosin sinulle lounaan, en ota rahojasi.” Jasper sanoi ja nousi ylös.
”Mennään tunnille”, hän vastasi kysyvään katseeseeni. Katsoin kelloani ja huomasin sen olevan jo aivan liikaa. Mikä minulla tänään oli? Myöhästyin joka paikasta.
Loppu päivä kului tuskallisen hitaasti. Huomasin ajattelevani melkein koko ajan pois pääsyä. Sitä, kuinka menisin matkalla kotiin ostamaan suklaakarkkeja ja kaivautuisin peittojeni alle sadetta piiloon lukemaan jotain mukavaa... vai sallittaisiinko minun mennä kotiin? Enhän ollut edes omalla autollani liikkeellä. Kaikki ikäväkin loppuu aikanaan, myös koulu, ja niin lähdin viimeiseltä tunnilta osin huojentuneena, osin epävarmana. Epätietous siitä, mitä minun pitäisi nyt tehdä haihtui, kun kävelin parkkipaikalle. En voinut olla hymyilemättä nähdessäni kuka nojaili harmaaseen Volvoon. Emmett virnuili minulle ilkikurisesti. Hän avasi minulle matkustajanpuoleisen oven sanomatta sanaakaan. Minä istuin autoon kilttinä tyttönä, hän laittoi oven kiinni ja kiersi kuljettajan puolelle ihmisvauhtia.
”Heipä hei, Bella!” hän huudahti istuuduttuaan. ”Mitä kuuluu?”
”Ihan hyvää”, minä vastasin ja hymyilin hänelle. ”Paitsi, että Edward on poissa.”
”Aivan.” hän naurahti. ”No, mitä haluaisit tehdä tänään?”
”Öh”, pitikö minun ihan tosi keksiä minulle Emmettille ja Jasperille tekemistä moneksi tunniksi? ”Päätä sinä”, ajattelin kokeilla toimisiko tämä näin.
”Me voidaan mennä leffaan tai katsoa meillä joku leffa tai mennä Port Angelesiin ihan muuten vaan.” Emmett luetteli. ”Ja me voidaan Jasperin kanssa kokata sinulle”, hän nauroi. ”Tai sitten...” Emmett aloitti tikahtuen omaan vitsikkyyteensä, ”me voidaan tehdä sinulle muuttumisleikki!” hän huudahti matkien hämmästyttävän hyvin Alicea.
”Tuota.. jos nyt vaikka katsotaan teillä joku leffa?” Kokkaamisesta en sanoisi mitään. Minulla oli tunne, että jos vain pitäisin suuni supussa kaikki menisi ihan hyvin.
”Okei”, Emmett lähti ajamaan. Olimme ajaneet jo hyvän matkaa Cullenien kotia kohti, kun tajusin, että jotain puuttui.
”Missä Jasper on?”
”Hänellä on vielä tunti kulissien kannattelua. Hän voi juosta kotiin.” Emmett vastasi hymyillen.
”Vai niin”, katsahdin vauhtimittariin: sataseitsemänkymmentä kilometriä tunnissa! Sain vain vaivoin pidettyä suuni kiinni. Tiesin, että jos mainitsisin vauhdista jotain Emmettille se menisi kuin kuuroille korville. Käännyimme Cullenien metsätielle ja muutaman minuutin kuluttua talo tuli näkyviin. Emmett ajoi suoraan autotalliin. Siellä oli hänen jeeppinsä, Rosalien räyhäkkä BMW ja Alicen upea Porsche. Vain Carlislen musta Mercedes puuttui.
”No niin, rouva, olemme perillä.” Ennen kuin ehdin avata oveani, Emmett oli jo noussut autosta, kiertänyt minun puolelleni ja kiskaissut sen auki. Hän kumarsi minulle virnistellen ja auttoi minut pois autosta, ikään kuin olisin tarvinnut siinä apua.
”Olen toistaiseksi neiti”, minä mumisin Emmettille.
”Niin toistaiseksi..”
”Esme kävi eilen kaupassa”, Emmett informoi minulle, kun tulimme keittiöön. ”Hän osti leipää, sipsejä, mehuja, muroja, jäätelöä, keksejä, hunajaa, voita, maapähkinävoita, kanaa, riisiä, thai-kastiketta ja..” hänen kasvonsa muuttuivat hetkellisesti mietteliäiksi ja sitten hän jatkoi, ”mausteita, suklaata, pop-cornia, maitoa, juustoa vihanneksia sekä salaatinkastiketta.” Katsoin tyrmistyneenä Emmettiä.
”Sinua varten, hömppä!” hän hymyili.
”Luuleeko Esme tosissaan, että minä syön sen kaiken.?” katsoin Emmettiä epäuskoisena.
”No... mistä hän voi tietää, kuinka paljon sinä syöt. Ja osan voit säästää seuraavaan kertaan, kun tulet leikkimään Emmett-sedän ja Jasper-tädin luo”, Emmett virnisti ja asteli pois keittiöstä. Seurasin häntä yrittäen peitellä hymyäni. Toista kertaa ei tulisi, huusin mielessäni nenäkkäästi! Tulimme Cullenien olohuoneeseen. Siellä oli melko valoisaa (no kuinka valoisaa Forksissa voi sateella olla?) ja hyvin avaraa. He olivat vaihtaneet huonekalujen järjestystä. Nyt televisio oli ikkunaseinää vasten ja sohvat ja nojatuolit television suuntaan. Edwardin flyygeli oli vanhalla paikallaan. Sade oli voimistunut ja iski voimalla ikkunaan. Jäin tuijottamaan ulos aukeavaa näkymää haikeana. Miksi Edwardin piti olla poissa luotani? Toisaalta halusin kyllä pysyä hengissä...
”Voin ottaa takkisi”, Emmett sanoi ja otti takin päältäni. Sitten hän käveli eteiseen ja asetti sen suurielkeisesti henkariin ja tunki massiiviseen tummasta puusta tehtyyn vaatekaappiin. Laukun minä heitin takkini perään kaapin uumeniin.
”Käyttäydynkö minä nyt hyvin?” Emmett kysyi. ”Edward huusi ja murisi ja meuhkasi minulle oikeasta käyttäytymisestä yli tunnin tänä aamuna.” katsoin Emmettiin anteeksipyytävästi.
”Joo.. kyllä sinä ihan hyvin.”
”Ei vaan! Edward puhui minulle varsin sivistyneesti.” Emmett naureskeli.
”Noniin!” hän sanoi aivan liian innostuneesti. ”Nyt vielä kun odottelemme Jasperia, niin mennään laittamaan sinulle välipalaa”, Emmet otti minua kädestä ja tunki kulkemaan edellään takaisin keittiöön. Hän käveli suurelle hyvin modernin näköiselle jääkaapille, joka hyrräsi hiljaa.
”Mitä haluat?” hän huikkasi olkansa yli.
”Ihan sama”, vastasin ja ristin käteni rinnalleni. Emmett naurahti.
”Sinä olet niin hauska!” Hän otti jääkaapista maapähkinävoipurkin ja hilloa ja asetti ne harmaalle kivitasolle. Sitten hän avasi yhden monista keittiökaapeista ja otti sieltä vaaleaa paahtoleipää, aivan kuin heillä olisi aina kaapit pullollaan ruokia ja aivan, kuin niille kaikille olisi aina ollut oma paikkansa.
Hän laittoi leivät paahtimeen. Uskomatonta, heillä on leivänpaahdinkin! Välipalani kimpussa hääräillessään Emmett hyräili jotain kamalaa radiorenkutusta, jonka olin kuullut pari kertaa Angelan luona. Leivät pompahtivat paahtimesta ja siinä samassa ne olivat Emmettin kädessä. Hän otti toisesta kaapista valkoisen posliinilautasen ja laittoi leivät sille.
”Istu toki”, hän sanoi minulle ja osoitti minua veitsellä, jossa oli iso löntti maapähkinävoita. Hän heilutti veistä osoittaakseen, että minun pitää istua ja veitsestä lennähti maapähkinävoita hänen puhtaanvalkoiselle hupparilleen.
”Oho!” Emmett laski veitsen pöydälle ja repäisi talouspaperirullasta palasen ja pyyhki sillä enimmät voit pois. Minua nauratti, mutta en uskaltanut alkaa nauraa Emmettille. Minun hytkyessäni tukahdutetusta naurusta Emmett katsoi minuun toinen kulma kohollaan hyvin Edwardmainen vino hymy huulillaan.
”Naura pois! Näet sitten illalla, kun Rosalie hämmentää minusta sinulle illalliskeittoa.”
”Ei hän sellaista tekisi.” minä vastasin epävarmana.
”Voi kyllä tekisi! Tämä oli jostain hienosta merkkiliikkeestä, jonka nimeä en oikeastaan tiedä... Ja sain sen Rosalielta hääpäivälahjaksi.”
”No älä kerro hänelle”, minä tokaisin saatuani ilmeeni kuriin. Emmett katsoi minua kuin vähäjärkistä.
”Sinä siis tosissasi luulet, että tällainen jää häneltä huomaamatta?”
”No viet sen vain pyykkiin, etkä jätä sitä lojumaan pitkin ja poikin odottamaan, että Rosalie huomaisi tahran.”
”Bella”, Emmett huokaisi tuskaisena, ”hän haistaa sen!”
”Ai pesun jälkeen?”
”Niin. Vaaditaan ainakin kolme pesua, että haju lähtee.” hän hymyili minulle ja otti hupparinsa pois. Sen alla hänellä oli tiukka yönsininen v-aukkoinen t-paita.
Hän heitti hupparinsa tuolille ja samassa huomasin hänen kaulassaan jotain, mikä ei ollut näkynyt hupparin epätavallisen korkean kauluksen alta, jotain sinistä. Mitä ihmettä? Oliko tuo sininen fritsu? Voiko vampyyreille ylipäätään tulla fritsuja? Taisin tuijottaa Emmettin kaulaa jotenkin hämmästyneen hölmistyneesti, koska Emmett alkoi nauraa sitä kumeaa karhumaista nauruaan.
”Mitä nyt, Bella?” hän ei yrittänyt mitenkään peittää jälkeä kaulassaan. Ei se mustelmakaan voinut olla. Ha! Vampyyrilla mustelma? Emmettillä mustelma? Kaulassa? Yhtä hyvin minä olisin voinut väittää olevani trapetsitaiteilija, ballerina sekä Japanin keisari.
”Onko tuo fritsu?” kysyin hieman hämilläni.
”On”, Emmett hekotteli reaktiolleni.
”Okei, en tiennytkään, että vampyyreille voi tulla fritsuja.”
”No ei se siihen itsestään tullut. Rosalie tietysti teki sen.” Mitähän Rosalie sanoisi jos tietäisi Emmettin puhuvan näin estottomasti heidän asioistaan minun seurassani? Toisaalta luulenpa, että hän tiesikin. ”Eikä se onnistu, ellei ole juuri ollut metsästämässä, koska silloin ruumissa on verta.” Emmett valisti minua. Näin silmäkulmassani välähdyksen yönsinistä ja yhtäkkiä Emmett seisoi aivan takanani ja tunsin hänen kylmän hengityksensä niskassani.
”Ehkä minä demonstroin sinulle, kuinka tehdään hyvä fritsu..” Silmäni laajenivat yllätyksestä. Emmett puhui haudanvakavalla äänellä ja pakostikin pelko alkoi hiipiä kehooni.
”Öh..” minä sain ähkäistyä. Emmett siirsi hiukseni toiselle olkapäälleni ja kumartui kaulaani kohden. En ollut lainkaan varma vitsailiko Emmett vai aikoiko hän tosissaan nyt tappaa minut tähän paikkaan? En pystynyt liikkumaan. Pelkäsin, mitä tapahtuisi, jos liikkuisin ja sitä, mitä tapahtuisi jos pysyisin paikallani? Tunsin kylmien huulten koskettavan kaulaani. Sydämeni löi lujaa ja liian nopeasti.
”Mmm... tuoksuupa hyvältä.” Emmett painoi taas huulensa kaulalleni ja olin pyörtyä siihen paikkaan. Sitten hän alkoi nauraa ja pyöräytti minut ympäri ja halasi minua tiukasti.
”Sinua on niin helppo kiusata!” Emmett nauroi. Lehahdin tulipunaiseksi naamaltani ja läimäytin Emmettiä käsivarrelle. Hän irrotti otteensa minusta ja juoksi muka-kauhuissaan karkuun pöydän toiselle puolelle.
”Senkin ilkeä kamala vampyyri!” minä huusin hänelle raivoissani. Ärsyttävän taipumukseni takia vesi kihosi silmiini. Käänsin selkäni Emmettille pyyhkien mahdollisimman huomaamattomasti kyyneleet hihaani.
”Bella..” Emmett käveli luokseni ja laski kätensä olalleni. ”Se oli vitsi..”
”Tajuatko, että minä luulin, että kuolen!?!” rähisin hänelle ja järkytyksen saattoi kuulla äänestäni. Emmett näytti hämmästyneeltä.
”Et kai sinä oikeasti..et kai ottanut sitä todesta?” tönäisin hänen kätensä pois olaltani ja tuijotin jalkoihini. ” Tiedän, etten ole Edward, mutta se ei tarkoita, että minä en pystyisi käyttäytymään. En vahingoittaisi sinua.” Emmettin äänessä oli jotain huvitunutta, mutta vilpitöntä. Helpotuksen aalto kulki lävitseni.
Emmett meni jatkamaan leipieni tekoa.
”Istuisitko nyt viimeinkin, vai täytyykö minun sotkea tämäkin t-paita ja stripata vielä lisää?” Minä katsahdin Emmettiin ja istuin alas. Emmett hymyili pienesti ja asetti valmiit leivät eteeni ja käveli sitten jääkaapille uudestaan. Hän otti sieltä mehua ja kaapista lasin.
”Olkaatte hyvät, arvon rou.. neiti”, hän kaatoi mehua lasiin ja ojensi sen juhlallisesti minulle.
”Kiitos”, minä mumisin ja hörppäsin kirkkaan punaista mehua. Se oli hiukan kirpeää, mutta hyvää.
”Leivät myös”, Emmett muistutti. Minä otin toisen leivän käteeni ennen kuin Emmett keksisi alkaa syöttää minua. Söin leivät ja join mehun kiltisti. Syötyäni Emmett otti lautasen ja lasin ja laittoi ne tiskialtaaseen. Sitten hän istahti minua vastapäätä.
”Onko hauskaa syödä?” Emmett kysyi.
”On ja ei”, minä vastasin hiukan yllättyneenä. ”Kuinka niin?”
”Sinä tunnut vastustavan syömistä nykyään; Jasper kertoi.”
”Enhän”, minun ei vain ollut nälkä, mutta he eivät sitä tajunneet. Eiväthän he tuntenet nälkää koskaan.
”Kyllähän”, Emmett vastasi ja näytti minulle kieltä.
//Ainahan, jos on lukenut näinkin pitkälle, saa kyllä kommentoida. ^^ Kaikki plussat ja miinukset ovat tervetulleita.//
