Kirjoittaja Aihe: Marvel: Kisällintyö: vaarallisen henkilön kuljettaminen vapaassa pudotuksessa. | S | draama/huumori | one-shot  (Luettu 1177 kertaa)

Diinuli

  • ***
  • Viestejä: 109
Ficin nimi: Kisällintyö: vaarallisen henkilön kuljettaminen vapaassa pudotuksessa.
Kirjoittaja: Diinuli
Ikäraja: S
Fandom: Marvel-elokuvat
Tyylilaji: draama/huumori
Vastuuvapaus: en omista Marvelin maailmaa, hahmoja tai tapahtumia. Kirjoitan kirjoittamisen ilosta, en saa tästä rahaa. :)
Kuvaus: Loki: "I've been falling for thirty minutes!"
A/N: osallistuu Kasvata puu -haasteeseen.

Kisällintyö: vaarallisen henkilön kuljettaminen vapaassa pudotuksessa.


  Minut oli kutsuttu lyhyellä varoitusajalla. Nyt olisi tilaisuuteni valmistua seuraavalle tasolle opinnoissani, mutta valmistautumisaikaa itse suoritukseen ei juuri ollut. Ennakkotietoja sain Stepheniltä sen verran, että kyse oli kuljetus/säilytystehtävästä, jossa kohteena oli potentiaalinen uhka ihmiskunnalle. Sitten hän jo avasikin portin tähän tehtävään soveltuvaan paikkaan. Astuin vapaaseen pudotukseen, yrittäen vaikuttaa siltä, että olin jo tottunut siihen tunteeseen, kun vatsa kääntyy ympäri varoittamatta. Pahempaa oli kuitenkin vielä edessä, sillä kun muutaman sekunnin kuluttua sain kohteen viereeni muutaman metrin turvaetäisyyden päähän, oli mieleni kääntyä ympäri samaan tapaan kuin vatsani äsken. Onnistuin kuitenkin pitämään itseni ulkoisesti tyynen oloisena.
  ”Aaaaarrgghhhh…!” aloitti kohde, kunnes huomasi, ettei ollut välittömästi osumassa mihinkään noin 190 kilometrin tuntinopeudellaan. Tarkkailin, kun hän vaistomaisesti vakautti pyörimisliikkeensä ja alkoi havainnoida ympäristöään. Parin kilometrin korkeudessa oli kaunista, hiljaista ja kylmää. Ilmavirta suhisi korvissa ja laskeva aurinko loi jotenkin epätodellisen valaistuksen. Meren pinta ei näyttänyt lähestyvän mitenkään uhkaavasti. Kohde rauhoittui hieman ja huomasi minut.
  ”Sinä siellä!” hän huusi tuulen läpi yrittäen ohjata itseään lähemmäs, ”mitä olet tehnyt!? Palauta minut välittömästi!”
  Normaalikäytäntönä tällaisissa tilanteissa oli välttää turhaa kanssakäymistä, mutta päätin silti vastata:
  ”En ole siinä asemassa, että voisin käsitellä pyyntöäsi! Olen vain valvomassa, että kuljetus sujuu hyvin!”
  ”Kuljetus!? Minne!?”
  ”Ymmärrät varmaan, ettei ole minun tehtäväni kertoa sellaisia yksityiskohtia sinulle!”
  Meren pinta alkoi tässä vaiheessa jo lähentyä huomattavalla nopeudella, joten kohde valmistautui sukeltamaan kädet edellä. Meren sijaan hän sukelsi kuitenkin aaltojen ylle kehräämääni kipinäkehään. Hulahdin läpi välittömästi hänen jälkeensä, ja olimme taas lähtökorkeudessamme, noin kolmessa kilometrissä.

  Hämmentyneen huudahduksen saattelemana kohde tajusi, mitä oli tapahtunut. Nyt hän vaikutti jo kohtuullisen äkäiseltä:
  ”No niin! Nyt saa riittää!” hän huusi, ja tarttui takinliepeisiinsä, saaden näin riittävästi pinta-alaa ohjatakseen itseään lähemmäs minua. Nyt kuitenkin putosin häntä nopeammin, joten tein nopean korjauksen – samalla väistäen hänen lähestymisyritystään – avaamalla kipinäkehän alapuolelleni ja humpsahtamalla siitä hieman kohdetta korkeammalle. Tällainen epätahtisuus olisi pitemmän päälle ärsyttävää.
  ”Hei! Epäreilua!”
  ”Tuskin! Pidän vain turvaetäisyyden!”
  Hän totesi itsekseen jotain, jota en kuullut, mutta saatoin lukea närkästyksen hänen kasvoiltaan. Toistamiseen hän yritti ohjata itseään lähemmäs, mutta jälleen väistettyäni luovutti lopulta. Turvaetäisyyden säilyttäminen suhteellisen vakiona vaikutti olevan tämän tehtävän ehdottomasti suurimpia haasteita. Ainakin siihen asti, kun meinasin saada tikarista silmääni. Luonnollisesti olin varautunut vaarallisen henkilön kuljetukseen kyhäämällä kehoni suojaksi energiavyöhykkeen, mutta säpsähdin siitä huolimatta. Otin aina melkoisena epäluottamuksen osoituksena, kun minua ammuttiin, heitettiin jollain tai lyötiin.
  ”Hei!” huudahdin vuorostani loukkaantuneena. Hän vain kohautti olkapäitään ja väläytti pseudohyväntahtoisen hymyn kuin ilmaisten, että tämä kaikki vain kuului peliin. Samassa hän kuitenkin kurtisti kulmiaan ja näytti hämmentyvän hieman. Lähestyvä meri vei tässä vaiheessa kuitenkin huomiomme, ja kyhäsin tottuneesti palautusportin korkeuksiin.

  Tässä vaiheessa kohde vaikutti jo lievästi turhautuneelta. Häntä kuitenkin askarrutti jokin, ja hetken päästä hän avasi suunsa:
  ”Näytät jotenkin tutulta.. olen nähnyt sinut jossain…” hän totesi tuskin tuulen läpi kuuluvalla äänellä. Kieltämättä olin erinäköinen kuin viimeksi; vuosia oli tullut pari lisää, ja silmiinpistävin ulkoinen piirteeni, runsas tumma kiharapilvi pääni ympärillä, oli vaihtunut käytännölliseen poikatukkaan. Silti vähän loukkaannuin, kun hän vasta nyt kolmannella kierroksella huomasi nähneensä minut jossain aiemminkin. Sitten hänellä välähti, ja hän huudahti vain:
  ”Sinä!”
  Nyökkäsin.
  ”Eihän sinulla ole taikavoimia!”
  ”Ei ollutkaan, ennen kuin opettelin!”
  ”Ei Midgårdissa ole enää opettajia!”
  ”Et tiedä mitään, Loki! Luulitko, että olet ainoa maailmoissa, joka osaa temppuja!?” Se siitä vuorovaikutuksen välttämisestä. Korvissani suhisi, eikä se ollut pelkkä ilmavirta. En ollut muistanut, miten vihainen hänelle vielä olin edelliskerrasta! Sitä paitsi, mitä hän edes teki täällä? Onneksi Stephen oli näköjään huomannut hänet ajoissa, ennen kuin hän ehtisi tehdä enempää tuhoa jonkun älyttömän maailmanvalloitussuunnitelman parissa. Melkein unohdin luoda uuden portaalin takaisin yläilmoihin, niin kiihdyksissäni olin!

  Seuraavan putouksen ajan olimme hiljaa.

  Sitä seuraavalla avasin taas suuni:
  ”Sitä paitsi, sinunhan piti olla kuollut! Erik – tohtori Selvig kertoi Thorin sanoneen niin!”
  ”Suritko minua?” hän kysäisi avoimen sarkastisesti, mutta teki sen normaaliäänenvoimakkuudella korvani juuressa. Säikähdin niin, että melkein hyppäsin puoli kilometriä ylemmäs, mutta koska näin hänet edelleen silmissäni turvaetäisyyden päässä, tajusin pian juttelevani kuvajaisen kanssa.
  ”Mitä? Kyllästyin huutamaan, ei kai sinun tästä tarvitse pitää etäisyyttä?” hän viittoili kohti aineetonta kehoaan.
  ”Joka tapauksessa”, hän totesi, ”huhut kuolemastani ovat suuresti liioiteltuja.”
  ”Mutta… mitä oikein teet täällä? Tietääkö Thor?”
  ”Hänhän se minut tänne raahasi”, hän totesi närkästyneenä.

  ”Olisin istuskellut varsin tyytyväisenä Asgårdin valtaistuimella”, hän jatkoi jälleen korkeuksiin siirryttyämme, ”ellei velikulta olisi sangen lyhytnäköisesti tullut sotkemaan kaikkea. Nyt kansani on hämmentynyt ja vailla kuningasta – ja minä olen epämukavasti vapaassa pudotuksessa ja vailla kunnioitusta.”
  ”Sinä… siis olit saavuttanut tavoitteesi. Kuinka omituista. Tai siis, onneksi olkoon. Sanoit, että kansa hämmentyi lähdöstäsi, nautit siis kansasikin luottamusta?”
  ”Ei sillä, että olisin siitä kenellekään tilivelvollinen, mutta kyllä. Kansa oli varsin tyytyväinen. Aina siihen hetkeen asti, kun Thor paljasti todellisen henkilöllisyyteni ja pilasi kaiken. Ihan kuin hänellä ei olisi muuta tekemistä, kuin tulla sotkemaan elämääni aina kun minulla menee hyvin!”

  Kehän läpi takaisin ylös hulahdettuamme tajusin, mitä Loki oli sanonut.
  ”Hetki. Eli siis. Keneksi he sinua sitten luulivat.”
  ”No, mitäpä luulet?”
  ”Olit… olit siis Odinina Odinin paikalla. Huh. Ja minnes olit isäsi piilottanut?” Tämä alkoi kuulostaa jo todella sotkuiselta. Olin kuitenkin mielissäni kuullessani, että Thor oli alkanut selvittää tätä vyyhtiä.
  ”Odin ei ole isäni. Thor nyt kuitenkin halusi välttämättä tulla häntä etsimään, joten täällä ollaan. Ja mikä rooli minulle sitten lankeaa kun hän on taas kuningas, kysynpähän vain?”
  ”Wou! Odin on täällä? Maassa?” kysyin, missaten kenties kaikkein hedelmällisimmän avauksen, minkä Loki oli koskaan tehnyt keskustellakseen omasta asemastaan suhteessa adoptioperheeseensä.
  ”No, tiedä häntä. Tänne minä hänet kuitenkin jätin.”
  Hurjaa. Tämän Stephen haluaisi ehdottomasti saada tietää. Kunpa vain olisin tiennyt, kuinka kauan tämä kuljetus kestäisi.

  Noin minuutti kerrallaan putosimme maiseman läpi, aina ennen mereen osumistamme ylös siirtyen. Minun tehtäväni oli vain pitää yllä vapaata pudotusta, kunnes Stephen avaisi kehän sinne, minne halusi Lokin päätyvän. Auringon viime säteet eivät enää valaisseet meren pintaa, ylhäällä olimme vielä ilmakehän läpi suodattuvan valon punertamia. Muutaman pudotuksen jälkeen Loki avasi jälleen keskustelun:

  ”Kuule, sinähän voisit antaa minun vain mennä, eikö niin? Palauttaa minut veljeni luo. Minähän olen täällä tällä kertaa ihan kunnollisella asialla, etsimässä Odinia palauttaakseni hänet kotiin.”
  ”Niin, sen jälkeen kun olit ensin jättänyt hänet tänne ja varastanut paikan valtaistuimella.”
  ”Sivuseikkoja. Kuitenkin, etkös sinä sanonut olevasi kaikkien puolella tasapuolisesti? Etsiväsi kaikkien kannalta parasta ratkaisua? No nyt voisit auttaa minua tekemään jotain hyvää ja kunnollista. Eikö se olisi omien jalojen pyrkimystesi mukaista?”
  Mokoma oli teknisesti ottaen oikeassa. Jos olisin toiminut itsenäisesti, olisin jo harkinnut hänen pyyntöään. Kuitenkin, hänen äänensävynsä oli rauhallinen ja sovitteleva, ja jo se seikka yksin sai kaikki hälytysjärjestelmäni villiksi. Vastasin siis vain:
  ”Tavallaan, mutta minulla on velvollisuuteni ensisijaisesti muille kuin sinulle.”
  ”Ajattele asiaa. Sinä olet nyt saanut uuden näkökulman tilanteeseen, ja voit muuttaa toimintaasi sen mukaan. Pystyt kyllä siihen – minäkin teen niin koko ajan.”
  No johan nyt oli – hän vain jatkoi omien taannoisten sanojeni käyttämistä minua vastaan! En tiennyt mitä hän juoni tällä kertaa, mutta tiesin tietäväni tilanteesta aivan liian vähän edes muodostaakseni mielipidettä hänen aikeistaan.
  Hän näki että pohdin hänen sanojaan ja odotti, kunnes sain muotoiltua jonkinlaisen vastauksen:
  ”Ei käy”, sain vain sanottua, ja siirsin meidät jälleen korkeuksiin.

  Aloin pikkuhiljaa epäillä, olisiko minusta sittenkään suorittamaan tehtävää loppuun, jos tätä kestäisi vielä kauankin. Ei kai Stephenin ollut sentään tarkoitus tuntikausia pitää vapaata pudotusta yllä? Jossain vaiheessa keskittymiseni herpaantuisi, ja silloin Loki saattaisi päästä karkuun. Peiliulottuvuudessa sillä ei sinänsä ollut ratkaisevaa merkitystä, mutta opintojeni kannalta se tarkoitti kisällintyön epäonnistumista – ja se taas tarkoitti vähintään yhtä ylimääräistä oppivuotta. En saanut antaa ajatusteni harhailla juuri nyt.
  Myös Loki alkoi vaikuttaa ärtyneemmältä. Hänkään ei pitänyt mistään tässä tilanteessa: ei epämukavasta putoamisesta, ei määräämättömän pituisesta odottelusta, eikä varsinkaan rahdin asemastaan. Hän kuitenkin näytti tajuavan, että minä en ollut se, jolle tulisi olla vihainen tästä kaikesta, joten vaikutti siltä, että hän vain antoi olla ja keskittyi olemaan ärtynyt, kunnes kuljetus saavuttaisi päämääränsä.

  Olimme pudonneet jo kymmeniä kertoja, ja taas lähestymässä meren pintaa, kun näin valon kehrän kyhäytyvän Lokin putoamisradalle.
  ”Varo!” ehdin vain henkäistä, ja kuulin kun hän huudahduksen saattelemana tömähti lattiaan. Sitten kehä hupeni olemattomiin, ja palautin vielä kerran itseni korkeuksiin. Tehtävä oli suoritettu, joten kyhäsin energiasta itselleni hitaasti loivenevan liukumäen, joka keräsi liian liike-energiani, ja avasin sen päähän portin kotiin – mereen osuminen ei olisi ollut tästä vauhdista kovin miellyttävää, vaikka energiavyöhyke suojasikin heikkoa ihmiskehoani. Vapaa putoaminen oli ollut puistattava kokemus, joten suuntasin ensin lämpimään suihkuun. Sitten menisin antamaan suullisen selostuksen tehtävän kulusta. Kirjalliset ehtisi tehdä myöhemminkin.
Sorry. Too many paradigm shifts. Nowadays, I just see the matrix.