Title: Vitut kaloista ja meristä
Author: creep
Rating: K-11
Pairing: Niklas/Kaapro, Kaapro/Noel
Genre: öh jotain draamalaamaa ja... öh
Disclaimer: joo ylläripylläri mun poikia
Summary: Mä en välitä vittuakaan mistään kaloista tai meristä, niinhän Kaaprokin oli sanonut.
A/N: Joo terve, maailman epäaktiivisin finiläinen ilmottautuu. Heheh, en oo tänä vuonna kirjottanu oikeesti paljon paskaakaan ja tänkin jutun kirjotin joskus eneesmuistamillon, mutta pihtaaminen on taas kerran niin kivaa. Mutta ehkä tää kirjottaminen tässä pikkuhiljaa alkaa taas sujua... ehkä. :'D Tää menee Inu-Chanille, because of reasons haha. Ja järkyttykää, koska Niklas POV! Nii joo ja nää on tässä (olevinaan) varmaan jotain 25-vuotiaita taijotain. Nauran koska Niklas on niin nainen mut eeei se mtn.
I
Mä hymyilin, kun tunsin mun sydämen sykkeen tasaantuvan hiljalleen. Mä liikautin kättäni, joka lepäsi toisen rintakehällä, enkä jaksanut välittää edes nihkeistä kehoista liimautuneena toisiinsa. Ne samat lauseet juoksivat mun päässä taas kerran.
Mä en ikinä enää halua panna ketään muuta kuin sua.
Sä oot niin vitun mahtava.
…Ja helvetin sekaisin, jos väität, että haluat vielä muuta kuin tätä.
Mä vilkaisin Kaapron kasvoja, mutten nähnyt sitä tuttua tyytyväisyyden hehkua sen kasvoilla. Vaan sen ilmeen, jota mä olin oppinut inhoamaan: poissaoleva ja pohtiva ilme. Ei ’sain just vitun hyvää seksiä’ -ilme, joka taas varmasti loisti mun omilla kasvoilla.
”Missähän avaruudessa sä taas oot?”
”Hm?”
Mä huokaisin. Se alkoi olla jo melkoisen turhauttavaa. Olla sataprosenttisesti siinä, läsnä, ja samalla tietää, että Kaapro oli jatkuvasti jossain muualla. Ei se alussa ollut mennyt niin… vaikka ei kai mulla pitäisi olla valittamista, sillä seksi ei ollut kuitenkaan huonontunut. Ja seksiähän se vain oli…
Kaapro nousi sängystä ja mä halusin kiskaista sen takaisin, sitoa vaikka kiinni jos ei muu auttaisi. Mutta vaikka mä voisin pakottaa sen olemaan fyysisesti paikalla, en mä voisi pakottaa sitä olemaan läsnä myös henkisesti.
”Mitä sä nyt?” mä kysyin, katsoin miestä, joka veti bokserit ja farkut jalkaansa, otti kännykkänsä esiin, katsoi ehkä viestiä, jotain, hymyili.
Vitun paska, mä sanoin mielessään, näin, että se helvetin viestikin sai Kaaprolta enemmän huomiota kuin mä sain. Kaapro näpytteli kännykkäänsä yhdellä kädellä, istui sängyn reunalle ja toisella kädellä laittoi sukat jalkaansa. Ei se edes kuullut, mä totesin. Tai kuunnellut.
Kaapro sai viestin lähtemään ja nousi, veti paitansa ylleen. Se kääntyi vilkaisemaan mua.
”Sanoit sä muuten jotain?”
”Mietin vaan, että mihin hittoon sä oot noin kiireellä pinkomassa?”
Kaapro sai laitettua vyönkin kiinni, vältteli mun katsetta. ”En mihinkään… tai siis, mulla on yks juttu.”
”Just. Tai kenties juttua? Jonkun kanssa?”
Kaapron kasvoille ilmestyi se tuttu virne, jota mä olin katsellut ihan hemmetin monta vuotta.
Sitten se irvisti, aivan kuin olisi muistanut jotain. ”No siis, ei oikeestaan… tää on vähän monimutkanen juttu.”
No mikset sä sitten vittu jää tähän, koska tää meidän juttu ei ainakaan oo millään tapaa monimutkainen. Niin mä halusin sanoa.
”Mutta mä meen nyt. Nähellään.”
”Joo”, mä mumisin, painoin kasvot tyynyyn ja yritin olla kuulematta, kun ovi Kaapron jäljessä kävi.
II
Mä kyllästyin Kaapron synkkään ilmeeseen ja päätin lopultakin piristää sitä parhaalla mahdollisimmalla tavalla. Mä otin kaljapullon sen kädestä ja kiipesin hymyillen sen syliin, kumarruin ja sanoin hiljaa sen korvaan: ”Mä haluun, et sä panet mua.”
Kaapro tuhahti ja työnsi mut pois. ”Ei nyt.” Mä nousin ja katsoin, kun se nappasi pullonsa takaisin ja otti hörpyn.
”Eli sä tulet tänne ja saat työntää mut pois tosta vaan?”
Kaapro huokaisi, katsoi mua vihdoin. ”Vittu, Niklas… me ollaan sovittu tästä. Jos mä haluan panna sua, niin mä soitan tai laitan viestiä ennen kuin tulen tänne. Teinkö mä niin tänään? No en.”
Mä tuhahdin ja lysähdin sohvalle Kaapron viereen, nappasin pullon sen kädestä ja join viimeisen kulauksen, pamautin pullon sohvapöydälle. ”Aha, just niin. Sä aina päätät kaikesta, mulla ei oo mitään sanomista.”
”Joo joo, mä oon hirvee kusipää, kun mua ei huvita panna sua just nyt… ja miten niin mä päätän kaikesta? Meillä on säännöt, enkä mä keksinyt niitä yksin, jos muistat.”
Vittuun ne säännöt. Vaikka okei, Kaaprolla oli pointti. Mäkin olin ollut niistä päättämässä silloin pari vuotta sitten, kun me oltiin päädytty sänkyyn useampaan otteeseen ja todettu, että vittu sehän oli aika tosi jees ja päätetty, että siitä pitäisi tulla ihan säännöllinen juttu.
Ja kaikki oli mennyt ihan vitun hyvin, kunnes. Yhtäkkiä Kaaprosta tuli poissaoleva ja sillä oli aina jotain muuta, se ei ehtinyt edes näkemään mua, saatikka sitten panemaan. Sillä oli se sama leveä hymy naamalla kuin sillon joskus. Ja sitten, yksi ilta, se ilta, se tulee sinne mun ja Vilin kämppään ja menee saman tien tunkemaan kaljakorin jääkaappiin, ottaa yhden, istuu sohvalle ja kertoo kaiken Noelista.
Eli siitä helvetin Koivulasta, joka oli ilmeisesti tullut takas Kaapron elämään ja sehän on niin vitun hieno juttu, että ei tosikaan. Paitsi että se Koivula oli vakavassa suhteessa ja Kaapro oli se kolmas pyörä.
Mä laitoin käteni Kaapron reidelle. ”Kamoon, mä haluun vaan piristää sua.”
”Vittu, Niklas! Mua ei nyt kiinnosta, usko jo saatana!”
Vili tuli keittiöstä, kantaen kolmea pulloa, jotka se asetti pöydälle ja Kaapro nappasi heti yhden, avasi sen hampaillaan.
”Onks kaikki okei?” Vili kysyi ja istui alas.
”Joo, koskaan ei oo ollut enemmän okei”, Kaapro urahti.
Vili huokaisi ja avas oman pullonsa. ”Kuule, mä tajuun, että toi sun tilanne on aika paska, mut… there’s plenty of fish in the sea.”
Vili puhui asiaa. Mäkin istuin siinä ja ootin vain, että Kaapro tulisi järkiinsä ja vain panisi mua, unohtaisi sen hemmetin Koivulan lopullisesti. Siitä jätkästä ei ollut Kaaprolle kuin harmia. Sen takiahan Kaapro nytkin istui siinä, se synkkä ilme kasvoillaan.
”Kiitos vaan tosta maailman hyödyttömimmästä neuvosta. Mä en nimittäin välitä paskan vertaa mistään helvetin kaloista tai meristä. Mä välitän Noelista, mä rakastan sitä, okei? Mä oon aika monta vuotta yrittänyt olla muiden kanssa… mut ei niistä jutuista koskaan tuu mitään. Koska se on aina Noel. Se on vain Noel.”
Mä puristin käsiä nyrkkiin, kuunnellessani Kaapron tunteesta karheaa ääntä. Noel, Noel, Noel. Niin tietysti. Niin aina. Ei niistä jutuista koskaan tuu mitään. Kyllä, se oli yrittänyt olla ties kenen kanssa niin monta kertaa. Entä se meidän juttu? Se toimi, se oli hyvä, se oli kestänyt enemmän kuin mikään Kaapron juttu. Eikö se merkannut sille mitään? Vähän siltä vaikutti…
”Mitä sä sit meinaat tehdä?” Vili kysyi hiljaa.
Kaapro huokaisi turhautuneena, nojasi päätään sohvan selkänojaan, tuijotti kattoa, silmät kosteina.
”En mä tiedä. Mä kerroin jo, mitä se sano. Että ei me voida nähdä enää. Koska mä oon vittu ihan liian rakastunut siihen.”
”Joo, tosi traagista ja silleen, voi kyynel”, mun oli pakko tuhahtaa.
”Älä jaksa”, Vili huokas mulle.
Mä tuhahdin ja nousin. ”Te tytöt voitte ihan rauhassa kattoo vaikka nyyhkyleffoja tai jotain… mä meen tonne makkariin ja jos sä Kaapro tuut järkiis ja päätät panna mua, niin lähetä vaikka se vitun tekstari.”
Kumpikaan ei sanonut mulle mitään, eikä Kaapro edes vilkaissut mua, kun mä menin, paiskasin oven perässäni. Mä join ja odotin, nukahdin jossain vaiheessa. Eikä Kaapro tullut.
III
”Kuule”, Kaapro sanoi lopulta. Vihdoinkin. Se oli istunut siinä keittiössä jo hetken, sanomatta mikään, vaikka se olikin tullut sinne ihan varta vasten puhumaan jostain.
”Sä oot mun hyvä frendi, ollut aina”, Kaapro jatkoi ja katsoi mua.
Mä hymähdin. ”Joo joo, niin mäkin sua”, mä tokaisin virnistäen, en tajunnut, mihin Kaapro pyrki.
Se oli ollut pari kuukautta ihan vitun down, haikaillut sen hemmetin Koivulan perään, mutta sitten se vihdoin oli tasoittunut ja se oli ollut pari viikkoa jopa aika vitun hyväntuulinen. Mutta se ei ollut pannut mua hetkeen. Mä en tiennyt, mistä se halusi puhua, mutta todellakin toivoin, että kun se olisi saanut asiansa sanottua, me voitaisiin vihdoin siirtyä makkarin puolelle.
”Ja vaikka me ollaan tehty vaikka ja mitä”, se sanoi ja mä virnistin. Todellakin. Ja vaikka ja missä asennossa, vaikka ja missä paikassa. Satoja kertoja.
”Niin me ollaan silti yhä oltu frendejä. Ja se on ihan vitun harvinaista… ja mä toivon, että se ei muuttuis.”
Mä kurtistin kulmiani. Jotenkin mulla oli huono tunne siitä.
”Mitä sä yrität sanoa?”
”Että meidän pitää lopettaa se hiton säätäminen, okei? Se jatku ihan liian pitkään, pidempään ku oli tarkotus.”
Miten niin? Mitä vittua se sanoi? Hiton säätäminen? Sitäkö se oikeasti sille oli?
Se ei ollut koskaan puhunut lopettamisesta, se oli vaikuttanut olevan täydellisen tyytyväinen siihen meidän tilanteeseen. Mä pysähdyin, tarkastelin Kaaproa. Se katsoi mua vakavana, mutta sen silmissä oli jotain… lämpöä. ”Et oo tosissas. Mitä, nytkö sä säädät sen Koivulan kanssa?”
Ja sekö on muka mua parempi? Älä naurata.
”Mä en säädä mitään Noelin kanssa. Me ollaan yhdessä.”
Mä naurahdin, jopa mun korviin se kuulostaa ihan hemmetin väkinäiseltä. ”Mä kun luulin, että se seurusteli! Kumma juttu! Vai mitä, pettääkö se sitä kultamussukkaansa?"
"Täh…? Ei! Kukaan ei oo pettämässä ketään… mä ja Noel halutaan alottaa ihan puhtaalta pöydältä ja niin me kans aiotaan tehdä.”
”Joo eli mut pitää heivata vittuun.”
”No hei, suhteessa yleensä ei paneskella muita. Enkä mä edes halua muita, kun mulla on Noel”, se kusipää sanoi ja sen kasvoille ilmestyi se vitun leveä hymy ja mä halusin lyödä siltä kallon rikki paistinpannulla.
”No voi että. Onnea vaan vitusti.”
”Sä oot vihainen”, Kaapro sanoi varovasti.
Mua naurattaa niin paljon, koska ihanko totta?!
”Miks olisin? Justhan mä onnittelin, vai halusitko sä että mä alan heitteleen jotain saatanan konfetteja ja tanssiin ripaskaa?”
Kaapro puri huultaan, katsoi mua hetken ja sanoi sitten, vielä varovammin: ”Niklas, se mitä meillä oli, se oli vaan seksiä…”
Sen äänessä oli kysymys ja mä tuijotin seinää.
”Joo, sitähän se vaan oli.”
Mä katsoin Kaaproa silmiin, näin siitä, että se tiesi kyllä. Ei sekään ollut niin typerä. Ei ainakaan enää.
Mutta se ei sanonut mitään. Sen sijaan se nousi ja sanoi: ”Kuten Vili sano… there’s plenty of fish in the sea.”
Se naurahti. Mä nyökkäsin, naurahdin myös. Haista vittu, mietin. Toivottavasti sä tukehdut tohon vitun onnellisuutees, sä ja se helvetin Koivula.
Mä en välitä vittuakaan mistään kaloista tai meristä, niinhän Kaaprokin oli sanonut.
Olin mäkin yrittänyt, ollut muiden kanssa. Ei mua kiinnostanut olla kenenkään kanssa yhtä yötä pidempään, kenenkään kuin Kaapron kanssa. Ja sitä taas ei ollut koskaan kiinnostanut kukaan muu kuin Noel vitun Koivula. Aina, vittu aina!
Kaapro halasi mua, hakkasi mua selkään. ”Sä oot ihan vitun hyvä jätkä, vaikka ootkin aika kusipää suurimman osan ajasta”, se sanoi, nauroi. Mä väänsin kasvoilleni jonkun virneen tapaisen.
”Joo joo, ei tarvi alkaa lässyttään.”
Kaapro virnisti ja mä vihasin sitä, kuinka sen silmätkin loisti.
”Ollaanhan me okei?” se kysyi sitten, sen kasvot vakavoitui.
”Joo ollaan. Alaks sä painuun siitä, vai pitääkö mun heittää sut ulos?” mä sain kaivettua jostain ääneeni sen sävyn, joka kertoo, että mä heitän läppää. Vaikka mä olinkin ihan tosissani.
”Okei, mä meen.”
Mä en sanonut mitään, seison siinä, paikalleni jämähtäneenä, kunnes ovi kävi ja silloin mä paiskasin Kaapron mukin seinään. Eikä siitä irronnut kuin yksi vitun säälittävä pala.
IV
Kun Vili tuli kotiin, mä olin onnistunut saamaan jo keittiön ihan sekaisin ja olohuone alkoi näyttää myös aika pahalta. Mutta mitä väliä.
”Mitä hittoa sä teet?!”
Mä en vastannut, paiskasin viimeisenkin leffan seinään ja Vili tuli mun luokse, tarttui mun ranteesta.
”Rauhotu!”
Mä en todellakaan aikonut rauhoittua, sen sijaan mä kampitin Vilin sohvalle ja menin sen päälle.
”Sä tulitkin sopivaan aikaan, mä tarviin nimittäin panon nyt heti”, mä sanoin ja aloin kiskoa sen paitaa, yritin avata sen housujen vyötä, kaikkea yhtä aikaa. Vili tarttui mun ranteisiin melko tiukasti ja mä nauroin, ihan liian kovaan ääneen, se kaikui seinissä.
”Mä jotenkin arvelinkin, että sä haluut olla päällä. Hei, kyllä se mulle käy. Ihan vitun sama.”
”Nyt vittu lopetat! Mä en aio panna sua.”
”Mikset?”
Vili katsoi mua ’haloo, ääliö!’-ilmeellä. ”No jaa, en tiedä… ehkä siks, että mulla on tyttöystävä? Mikä sua vaivaa?”
Mä nauroin. ”Ai niin joo, tosiaan. Sinäkin, Brutukseni. Ihan vitun onnellisesti niin vitun onnellisessa parisuhteessa!"
Vili hiljeni mun alla. ”Kaapro siis kerto sulle…”
”Kerto?” mä sihahdin sen naamaa vasten. ”No joo, kai sen niinkin voi sanoa, kyllä se sen ohimennen mainitsi siinä, kun se tuli tossa aiemmin kertomaan että ’joo kuule mä nyt lopetan tän meidän jutun, enkä kysy sulta mitään ja sä oot vittu niin hyvä frendi ja ollaanhan okei’… ei vittu, olisit kuullut kaiken sen paskan, mitä se sanoi!”
Mä vihasin sitä säälivää ilmettä, joka ilmestyi Vilin kasvoille. ”Kuule, Niklas – ”
” – There’s plenty of fish in the sea? Totta, pakko täs maailmas on joku olla, joka mua suostuu panemaan.”
Mä nousin, mutta Vili nousi myös ja tarttui mua olkapäästä, pakotti mut katsomaan sitä.
”Sä et voi aina tehdä tälleen…”
”Milleen muka? Vähän selvennystä nyt.”
”Sä et voi vittu aina paeta tätä, selvittää ongelmias panolla. Koska ei se niitä selvitä. Enkä mä tajua, mitä vitun pahaa siinä on, että sulla on tunteita Kaaproa kohtaan, jos sä vaan hyväksyisit sen, niin sä voisit ehkä –”
Mitä se sanoi? Mitä vitun paskaa se siinä jauhoi?
”Mulla? Tunteita sitä vitun ääliötä kohtaan? Mä en vittu välitä jostain vitun tunteista, mä välitän vain panemisesta ja kyllä, se muuten on paras keino ihan kaikkeen. Että joko sä panet mua tai annat mun mennä ettiin jotain muuta, joka panee.”
Vili hiljeni ja mä olin jo varma, että se antaisi mun mennä. Mä panisin jotain tyyppiä, upottaisin kaluni lisäksi myös kaiken sen paskan jonkun tuntemattoman perseeseen tai pilluun, ihan miten vain ja sitten kaikki olisi taas hyvin.
”Ei. Mä sanoin jo, sun on pakko opetella käsitteleen ongelmias. Se, että sä nyt meet ja panet voi ehkä tuoda sulle hetken helpotusta, mutta ei se mitään ratkase. Sä oot niin vitun monta vuotta nieleskellyt sun tunteitas ja luuletko sä, etten mä tiedä, mitä sellanen ihmiselle tekee? Ei ainakaan mitään hyvää, sen mä voin sanoa.”
Vitun Vili ja se mun vitun älynväläys kun piti muuttaa samaan kämppään tyypin kanssa, joka oli melkein valmis kallonkutistaja.
”Sä oot ihan vitun paska! Mä en oo sun asiakkaas, etkä sä oo mun psykiatri, joten painu nyt vittuun siitä!”
”En mä ookaan sun psykiatri, mä oon vittu sun ystävä! Ehkä ainoa sellainen!”
Se sai mut jostain syystä hiljenemään. Kai siksi, että se oli oikeassa. Mulla oli paljon frendejä, mutta Vili oli niistä ainoa, joka tuntui aina tajuavan, että mitä mun päässä oikeasti liikkui. Oli aina tajunnut. Siksi mä välillä vain vihasin sitä.
Vili oli hetken hiljaa, kunnes se istahti alas ja huokaisi. ”Hei, kyl mä tajuun… se on Kaapro. Ja musta jotenkin tuntuu, että kaikki jossain vaiheessa oli ainakin vähän rakastuneita Kaaproon. Ehkä mäkin, mutten vaan koskaan tajunnut sitä. Sulla toi vaihe on vaan kestänyt tavallista pidempään.”
Mä istuin alas, koska se oli varmaan omituisin juttu, mitä se on koskaan sanonut. ”Mitä vittua, Vili?”
Vili kohautti olkiaan.
”Mä en – ” ole rakastunut Kaaproon, mitä helvettiä sä selität? se mun piti sanoa. Koska mä en ollut. Se oli vitun hyvä pano, kiinnosti mua vain siinä mielessä. Ja hyvä frendi tietty myös. Ei muuta. Mutta jotenkin, sillä kertaa, mä en vaan jaksanut.
Mietin että jos mä oonkin? Ehkä, saatan olla, jonkin verran, vähän.
Koska Vili sanoi ’ehkä mäkin, mutten vaan koskaan tajunnut sitä’, vaikka mä tiesinkin, että se oli paskaa, koska se jätkä oli niin hetero kuin olla ja voi.
” – todellakaan välillä tajua sua”, mä lopetin, huokasin. Ja se oli ensimmäinen kerta ikinä, kun mä en kieltänyt sitä. Ja se oli outoa, mutta jotenkin tuntui kuin joku olisi lakannut vääntämästä mun sisäelimiä solmuun, edes hetkeksi.
Vilin katseessa oli hieman hämmästystä, kai sekin oli huomannut saman, mun kieltämättä jättämisen. Mutta se ei sanonut mitään siitä, vaan virnisti.
”Mä oon niin viisas, siitä se johtuu.”
”Vähän epäilen”, mä murahdin ja mulla oli yhä paska olo, mutta no. Vähemmän paska.
”Mitäs sanot, riipastaanko känni?”
”Ja mitä, katotaan nyyhkyleffoja?” mä tuhahdin.
”No, jos sä haluut, niin okei.”
Känni ei kuulostanut yhtään paskalta idealta. ”Okei.”
”Ja hei… jos sä haluut puhua, ihan millon vaan, niin mä kyllä kuuntelen. Ja ihan vain siksi, että sä oot mun ystävä.”
Mä tuhahdin. ”Joo joo, tuo nyt mulle sitä hemmetin kaljaa ja pidä turpas kiinni.”
Vili liikahti. ”Okei, mä käyn ostamassa. Ei mee kauaa.”
Se lähti saman tien ja mä jäin siihen istumaan, mietin, että voisin aivan hyvin lähteä sen panoni saamaan, kun Vili ei ollut mua enää estämässä. Mutta jostain syystä mä jäin ja Vili tuli takaisin, se oli aika hengästynyt ja mä mietin, että juoksikohan se koko matkan.
Se heivasi korin sohvalle ja mä nappasin saman tien yhden. Vilikin otti ja kilautti pullonsa mun omaa vasten. Se pysähtyi miettimään ja mä tiesin, että se mietti, mille se just kilisteli.
”Kaikelle paskalle”, mä tokaisin ja join.
Vili virnisti. ”Kaikelle paskalle.”
Mä tuumasin, että sillä oli kaikki ihan vitun hyvin ja se vois olla pitämässä hauskaa, mutta siinä se istu, juomassa mun kanssa kaikelle paskalle.
Ja jotenkin mä odotin jo sitä, että olisin tarpeeksi humalassa sanoakseni, että se oli oikeastaan ihan helvetin hyvä tyyppi, parempi kuin kukaan. Enköhän mä selviäisi. Kunhan se ei mainitsisi mitään niistä vitun kaloista ja meristä.
