Isfet, tämä on tällaista vuoristorataa!
Välillä itsekin hengähdän helpotuksesta, että jes, kaikki hyvin ja rauha maassa, mutta sitten taustalla väijyvät jorit ja muut vaikeudet marssivat taas estradille. Hyvä jos draamakin on kuitenkin mieluista luettavaa! Tuskastelua uskon minäkin olevan luvassa, Samulilla on sen verran suuria vaikeuksia ollut avautua. Minustakin tuntuu, että Samuli kaipaisi taas kipeästi tukea, vaikkei se itse sitä ehkä tiedostakaan. Toivotaan, että puheyhteys taas löytyy! Kiitos kovasti kommentista ja tsemppauksesta!
Toivon todella, että saan tämän spurtin rutistettua loppuun.
Vendela, olen samaa mieltä siitä, että Juuso ja Samuli voisivat nyt yhdistää voimansa ja käydä taisteluun Joria vastaan! Molemmat taitavat kuitenkin olla turhautuneita Joriin ja sen jatkuvaan läsnäoloon ja oikkuihin. Taas taidettiin tosiaan astua askel taaksepäin, mutta toivottavasti pian mennään taas etiäpäin. Suuret kiitokset!
40.
Helpompi hengittää
300 sanaa • spurttisana innostua
Seuraavana päivänä Juuso avautui Mikolle tennisvuoron jälkeen. He istuivat pukuhuoneen penkillä vieretysten kuin joskus vanhoina hyvinä aikoina lukion liikuntatunnilla, pyyhkivät hikeä kasvoiltaan ja siemailivat vesipulloistaan.
Juuso oli miettinyt päänsä puhki, mitä hän kertoisi Mikolle ja milloin. Samulin salaisuuksien pitäminen ei ollut ollut mikään ongelma aikaisemmin, mutta Annikan kertomus oli mutkistanut tilannetta ja saanut Juuson siihen tulokseen, että hänen täytyisi kertoa
jotain. Mikkokin oli Samulin iso, ja jos Jorin kaltainen vainoaja päätti soluttautua kampukselle, Mikon oli hyvä tietää.
Niinpä Juuso kertoi, että Samulin menneisyydessä oli joku, joka ei suostunut jättämään tätä rauhaan, ja että se joku oli uhkaillut Juusoakin. Alastonkuvat ja arkaluontoiset yksityiskohdat Juuso jätti mainitsematta. Ne eivät kuuluneet ulkopuolisille, eivät edes parhaille ystäville.
Mikko kuunteli hiljaa, ja kun Juuso lopulta vaikeni, Mikko puuskahti ja pudisti päätään epäuskoisena. ”Huh”, hän sanoi. ”Nyt mä ymmärrän, miksi te kaksi etenette niin hitaasti jos ollenkaan.” Hän naurahti. ”Mä täällä sivustaseuraajana innostun jokaisesta pikku etenemismahdollisuudesta tajuamatta, ettei asiat välttämättä olekaan niin yksinkertaisia…”
”Et sä voinut tietää. Sori kun en kertonut aiemmin. Mä…” Juuso vaikeni, hieroi niskaansa ja huokaisi. ”No, mä en halunnut laverrella Samulin yksityisasioita, mutta jos Jori nyt aikoo tunkeutua sen opiskelijaelämäänkin, niin… No, musta tuntuu että sun on hyvä tietää.”
”On”, Mikko vahvisti. ”Mä pidän tän omana tietonani. Tosin jos mä joskus kohtaan tämän Jorin, mä en voi luvata, että pystyisin olemaan toivottamatta sitä sydämellisesti sinne missä pippuri kasvaa.”
Molemmat naurahtivat. Juuso tiesi, että Mikko oli kärsimättömämpi ja kipakampi luonne kuin hän. Mikko sanoi, mitä ajatteli – hyvässä ja pahassa –, ja oli aina valmis puolustamaan arvojaan ja rakkaitaan. Mikon käytöksestä ei tosin yleensä tarvinnut kantaa huolta; Mikolla oli hyvä sydän ja järkeä päässä.
”Sulla vaikuttaa olleen vaiherikas syksy”, Mikko jatkoi. ”Mä olen pelkkänä korvana, jos joskus tarvitsee päästellä höyryjä.”
Juusoa hymyilytti. ”Mä tiedän.”
Juuso hymyili vielä kotimatkallakin. Hänestä tuntui, että yhtäkkiä oli helpompi hengittää.