Uutta tulloo, ja kovaa kun on niin myöhässä!
Doubleblade Miriko: Ihan taas vaihteeksi kiitoksia kommentista :" > Oikein järkeilty, mitäpä muuta ne ajattelisivat kuin omaa hyvinvointiaan loppupeleissä! Mielestäni Italian huolenpito oli ainakin täysin puhdasta, pastan loppuminen on vakava asia!
Toivottavasti en nyt tämän luvun kanssa pistänyt sinua odottamaan liian pitkään kädet täristen, seuraavan luvun jos saisin nopeammin tänne sitten (:
Eikä Tino, perkule, anna periksi
Todellakaan! Perkule! <3
Muuttolintu: Saat anteeksi, mahtavaa kuitenkin että kommentoit :" > Ja millaisen kommentin, tuntuu kuin joku olisi heittänyt tiiliskivellä minua! Huih, hehtaarikommentit ovat pelottavia...
Itse olisin ajatellut Suomen ihan samanlaiseksi, en näe meissä mitään Tinomaista yleensä O.o Okei, ehkä vähän... Hetaliasta puuttuu kokonaan "hakkapeliittameininki"!
Vai lisää Peltosta? Noh, olihan häntä mahtava kirjoittaa... Ehkä hänen olisi pitänyt olla Suomi...
I <3 lainaamiasi kohtia + kommenttiasi
Allihopa(noinko se kirjoitetaan O.o): He, hehehe, hehahe! Anteeksi todellakin kun tässä meni pidempään kuin olin ajatellut! Onneksi tämä taitaa olla pidempi kuin muut luvut *love*
Oletteko valmiina musertamaan odotuksenne? Tarjoan teille iltapalaksi:
Luku 5 * * *
… Zssschscz…
”En puhu kieltäsi.”
… Zzzhzschcszz…
”En puhu kieltäsi!”
… Zsshz… Zz… Z…
”En ymmärrä mitä sanot, älä tyrkytä tuota saatanan sössöttävää kieltäsi minulle!”
… Zsz…* * *
Väänsi nappulaa vasemmalle, kuului rätinää. Väänsi oikealle, piti varoa ettei käännä liikaa, sillä muuten rätinä vain koveni. Siinä välissä oli pieni rätisemätön kohta, mihin oli vaikea osua liian epävakaalla nappulalla.
Tino kyyristyi lähemmäs radiota ja käänsi uudestaan vasemmalle. Rätisemätön kohta käväisi taas paikallaan, mutta katosi nopeasti. Hän käänsi oikealle ja osui lähemmäs, likelle oikeaa kanavaa.
”Zsshämisteri ilmoizsshhh hszzz zshvällä uusssssisstazhh.” Radiosta kuului. Suomi käänsi vielä kerran vasemmalle, vielä varovammin kuin aiemmin. Nyt hän osui oikeaan kohtaan ja uutislähetys alkoi kuulua selvänä. Tino mutisi äänettömän: ”Jesh”:in ja nojasi taaksepäin tuolillaan, napaten samalla pöydältä juuri sopivasti lämpimän kahvikuppinsa.
”… Puna-armeijan onnistuneesti torjutun hyökkäyksen jälkeen marsalkka Mannerheim antoi jonkin aikaa sitten määräyksen aloittaa Karjalan kannaksella vastahyökkäyksen, mikä johti raskaisiin suomalaistappioihin. Aikamoinen hölmön tölväys, eikö vain?” Ääni sanoi radiossa. Suomi pärskäytti suustaan kahvit housuilleen.
”Epäonnistui?” Hän kysyi epäuskoisesti.
”Hölmön tölväys, hienosti sanottu Juha! Eivät taida sotilaat päästä jouluksi kotiin…” Vähän nuorempi ääni sanoi radiossa surkutellen hieman. Suomi syöksähti ottamaan paperipinon pöydältä ja kävi ne äkkiä läpi, hieman suutaan epätoivoisesti aukoen.
”Sen piti olla täysin selvä suunnitelma…” Hän mumisi radion höpötyksen päälle.
Siitä asti kun sota oli alkanut Tino oli odottanut kiltisti kotonaan, niin kuin oli käsketty. Tietenkään hän ei voinut olla puuttumatta omiensa liikkeisiin, ja hän olikin ollut jatkuvassa yhteydessä kentille, antaen neuvoja ja hyviä ideoita. Koko maa olisi hajonnut käsiin ellei hän olisi ollut naruissa, itseään oli loppujen lopuksi niin helppo ohjailla. Kun hän itse neuvoi tarkkaan mitä hänen joukkonsa tekivät, eivät Venäjän joukot päässeet kovinkaan pitkälle, tietenkin tappioitakin tuli, mutta jos ihmiset päättivät jotain tehdä omine lupineen, ei koettu paljon muuta kuin vahinkoa.
Nyt tämä häviö tulisi menemään molempien piikkiin.
”Voi hyvää joulua…” Suomi ärähti ja paiskasi paperinsa lattialle. Hän ojensi kätensä kahvikupilleen ja nosti suulleen juodakseen. Kuppi oli kuitenkin sopivan lämmin hänen kylmille käsilleen joista veri oli juuri paennut, joten hän pitikin kupin kämmenissään hetken.
Maailma tuntui kylmältä paikalta elää.
Tino laski kupin pöydälle, nousi ylös tuoliltaan ja asteli ikkunalle, katsellen pimeyteen. Ulkona satoi lunta, pieniä teräviä hiutaleita tuulessa, joka näytti koventuvan yöhön mennessä. Jollain tavalla se näytti kauniilta, mutta loppujen lopuksi se häiritsi valtiota.
Minunkin pitäisi olla tuolla. Hän näki silmissään sotilaansa kentällä, samaisessa lumisateessa taistelemassa. Nyt hän joutui istumaan kotona, vaikkakin hän oli jatkuvassa yhteydessä rajalle.
Voi hyvää joulua…Yllättäen näytti siltä kuin lumisade olisi tihentynyt. Suomi ymmärsi seisovansa lumihangessa ilman kenkiään, mutta hänen ei ollut kylmä. Hän tuntui liukuvan pihansa läpi metsikköön, katoavansa valottomuuteen. Kaukaisuudessa häntä vastaan tuli jokin, kuin kylmä henkäys. Suomi huomasi pysähtyneensä pimeyteen henkäyksen lähestyessä. Se sai kasvot ja olemuksen, ja valtion oli pakko irvistää tunnistaessaan Venäjän kasvonpiirteet. Hahmo ojensi kättään Suomelle, mutta hän yritti lähteä kauemmas, kykenemättä. Se tuli lähemmäs, eikä hän voinut tehdä muuta kuin huutaa…Puhelimen pirinä oli asia, joka herätti Suomen ajatuksistaan. Huokaisten hän nojautui hetkeksi ikkunan raamiin ja katsoi pihalle. Yhä hän kykeni kuvittelemaan Venäjän hahmon lähestyvän häntä pimeydessä, vaatien häntä mukaansa. Kiukku, jota Suomi oli pidätellyt sisällään jo hyväsen aikaa, purkaantui fyysisesti hänen lyödessä nyrkkinsä ikkunan raamiin. Hän tunsi rystystensä pettävän taistelun kovaa puuta vasten ja pienen verinoron valuvan hänen kämmenensä alapuolelle. Tieto siitä, ettei se ollut ainut sillä hetkellä vuotavista veristä sai hänet lyömään uudelleen, hieman heikommin kuin äsken itsepuolustusvaiston kieltäessä häntä satuttamasta enää itseään. Se ei silti tuntunut pahalta hänen kädessään, vain Suomen sisimmässä. Tuskalta sisimmässä, mikä piti saada pois. Suomi muisti tunteen, joka häntä oli kalvanut Venäjän talossaan asuessaan ja voimistunut aina hänen ollessa lähettyvillä, tunne, kuin jokin olisi yrittänyt kaivautua hänen mieleensä, omistaa, vallita. Määrätä hänen asioistaan, lopulta kadottaa hänet kokonaan maailmasta.
Muisto sai valtion lyömään kolmannenkin kerran ja tällä kertaa huutamalla karkottamaan asian mielestään. Venäjän kuva, joka oli näyttänyt piirtyvän ikkunan taakse, haihtui lyönnin mukana ilmaan. Suomen koko oikea käsi värisi kivusta ja veri tipahteli pieninä noroina alla olevalle ikkunalaudalle.
Hiljalleen kipu kuitenkin herätti valtion takaisin todellisuuteen ja hän kuuli jälleen korvissaan puhelimen epämiellyttävän pirinän. Kuinka nopeasti se olikin kadonnut hänen ymmärryksestään… Tino suoristi itsensä ja käänsi päänsä nähdäkseen ruskean puhelimen. Soittajan oli täytynyt odottaa toisessa päässä jo hyvän aikaa, joten asia oli varmaankin kiireellinen.
Englantiko taas? Hän oli ainoa, joka oli soitellut vähän väliä, tarkistellut järjestelyjä. Aluksi niin sanottu ”huolenpito” oli kuulostanut lohduttavalta, mutta pieni oman edun ajattelu oli selvästi paistanut entisen merirosvovaltion soitoista. Nykyään se vain ärsytti, jos Arthur soitti ja aloitti kyselemällä kuulumisia. Joskus Suomi vain painoi luurin korvalle kuullessaan Englannin äänen luurin toisessa päässä. Saarivaltio ei kuitenkaan kuulostanut ottavan sitä loukkauksena, sillä aina seuraavan parin tunnin jälkeen hän soitti uudestaan.
Hankkisi hänkin elämän eikä häiritsisi muita valtioita, Tino ajatteli ja käveli pöydän luokse. Hän antoi sen soida vielä pari kertaa napatessaan pöydältä paperintukon, joka oli siihen joskus jäänyt, ja painaessaan sen verta valuville rystysilleen.
”Tino Väinämöinen.” Suomi sanoi nostaessaan luurin korvalleen. Aluksi ei kuulunut mitään, ei edes hengitystä. Tinon ilme muuttui hetkellisesti vihaiseksi ja ehti jo ajatella toisessa päässä olevan Venäjä. Lopulta hän kuuli pitkän sisäänhengityksen.
”Hej…” Ääni oli hieman hiljainen, mutta Suomi tunnisti sen ja kipu, kaikki maansa paha, katosi hetkellisesti. Hän oli odottanut kuulevansa tuon äänen liian pitkään.
”Ruotsi!” Suomi henkäisi ja hymyili, kuin ei olisi ikinä hymyillyt ennen, ”Ihana kuulla äänesi, odotin soittoasi jo kuukausi sitten!” Pieni epäilys ja ärtymys palasivat kuitenkin niiden sanojen jälkeen. Ruotsi, maista juuri se jonka olisi pitänyt soittaa heti sodan alettua, tulla tukemaan häntä, oli pysynyt hiljaa jossain piilossa ja jättänyt Tinon täysin oman onnensa nojaan pitkäksi aikaa. Ei soittoa, ei kirjettä mikä selittäisi hänen puuttumisensa Suomen elämästä, vain totaalinen hylkäys.
”Ursäktä mig.” Ruotsin ääni kuului, ”En saanut… Soitettua sinulle.” Suomi virnisti hiukan ja huokaisi jo helpotuksesta. Tietenkin, Ruotsin johtajisto oli kieltänyt häntä soittamasta. Kaikki pohjoismaat olivat yrittäneet pysyä poissa sodan jaloista, ehkä tämä oli ruotsalaisten tapa pidättäytyä siitä.
”Ei se haittaa, pääasia, että nyt-” Tino alkoi puhua, mutta Ruotsin ääni keskeytti hänet.
”Oletko kunnossa? Onko sinulla kaikki hyvin?”
Suomi mietti hetken mitä vastaisi. Ei ollut yleisessä tiedossa, ettei hän osallistunut itse sotaan, oikeastaan hän ei tiennyt tiesikö sitä edes Venäjä. Nyt hän joutuisi siis valehtelemaan myös Ruotsille.
”Eipä tässä mitään! Tänään taisi tulla hieman häviötä, mitäs menin yrittämään liikoja!” Tino yritti luoda itselleen iloista, pirteää ääntä ja naurahtikin vielä varovasti sanojensa jälkeen, mutta ei uskonut esityksen menevän Ruotsille läpi. He olivat tunteneet toisensa liiankin pitkään ja Ruotsi huomasi aina kun jokin painoi hänen mieltään.
”No, mutta yleisestihän tämä on mennyt ihan hyvin, en minä tätä häviämään tule.” Hän jatkoi vielä.
En ehkä minä, mutta kansani tulee jos tämä meno jatkuu… Ruotsi ei vastannut hetkeen mitään, mutta Suomi kuuli hänen hengityksensä.
”Se on hyvä kuulla.” Hän sanoi lopulta, ”Olen ollut liian huolissani sinusta siitä asti kun kuulin sinun aloittaneen sodan Venäjää vastaan…”
Kylmät väreet ja viha kulkivat yllättäen Tinoa varpaista päähän. Ruotsi ei voinut sanoa tuota tosissaan, hän käytti sanojaan väärin.
”Minä en ole tätä aloittanut!” Suomi puuskahti, ”Venäjä se oli, pyysi minut käymään jossain kokouksessaan ja sitten rupesi pyytelemään minua asumaan hänen luonaan! Tietenkinhän minä kieltäydyin ja lähdin pois, mutta hän tuli perässäni ja alkoi puhua rajan siirtämisestä. Sanoin, etten kuulu hänelle, mutta sitten hän alkoi tulla lähemmäs ja minä juoksin karkuun!”
Ruotsi ei sanonut mitään.
”Kun pääsin takaisin Helsinkiin, ensimmäinen tieto oli, että olin yllättäen sodassa hänen kanssaan! En tiedä miten hän sen oli tehnyt tai miten oli siihen päätynyt, mutta niin se vain oli! Päättäjäni olivat minulle vihaisia, eivätkä he varmasti vieläkään kaikki usko minun puhuvan totta! Ranskakin epäili sitä, Sveitsi ei edes halua puhua minulle! En edes halua tietää mitä Norja minusta ajattelee kun kuulostaahan se siltä, että olisin pettänyt yhteisen sopimuksemme!”
Suomi ei tiennyt missä vaiheessa oli valahtanut polvilleen tai ruvennut itkemään, sanatkin vain tulivat hänen suustaan. Ruotsi ei vieläkään sanonut mitään ja Tino valui vain syvemmälle epätoivoon.
”Sitten sinäkin annoit odotuttaa itseäsi, ja sen kerran kun soitat, rupeatkin syyttelemään minua!” Hän parahti, ”Luulin sinun jos jonkun ymmärtävän minua, sinä sentään tunnet minut! Minä en ole sellainen ihminen, minä en halua enää olla missään tekemisissä Ivanin kanssa! Vähiten sotaa hänen kanssaan, hän on liian vahva…”
Puhelimen toisesta päästä ei kuulunut vieläkään muuta kuin hengitystä. Suomi niiskaisi, yrittäen tasata hengitystään ja nosti kyyneleiden sumentaman katseensa kattoon.
”Se en ollut minä.” Hän sanoi hiljaisella äänellä, rauhallisemmin, ”Se en ollut minä…”
”Su-san?” Suomi yritti saada hänet puhumaan jotain, sanomaan jotain, lohduttamaan häntä, ”Su-san… Kai sinä sentään uskot minua?” Ei vieläkään vastausta.
”Kai sinä sentään uskot minua? Kaikista maailman valtiosta, et kai juuri sinä usko isoveljen valheita?” Tino puristi silmänsä kiinni, odotti vastausta, jota ei vieläkään kuulunut.
”Su-san…”
”Pääasia on.” Kuului vihdoin Ruotsin ääni, kylmempänä kuin Suomi oli odottanut, ”Että sinä olet turvassa.”
”Turvassa… Enhän minä voi ikinä olla turvassa… Olen sodassa Su-san, joka hetki voi-” Pieni idea, pieni hölmö ajatus nousi epätoivon yli pintaan.
Turvassa, turvassa, turvassa, turvassa... Ruotsin pitäisi olettaa hänen olevan kentällä, taistelemassa itsensä ja kansansa puolesta, ei turvassa. Vaarassa pikemminkin, valmiina antamaan henkensä jos asukkaansa jäisivät suojaan.
”Su-san… Missä turvassa?” Suomi kysyi.
Tiesikö Su-san? Tiesikö hän minun olevan kotona?”… Tino…” Ruotsin ääni sanoi hieman vaivalloisesti.
”Ruotsi!” Suomi huusi, ”Missä turvassa?” Hän tarvitsi tietoa, hänen piti saada se selville. Nyt.
”Mistä sinä tiedät missä minä olen!?”
”Svara till mig!”
Vastaukseksi Suomi kuitenkin sai vain pari tuuttausta. Ruotsi oli sulkenut puhelimen. Lattialla oleva valtio jäi tuijottamaan seinää pettyneen järkyttyneesti, puristaen luuria edelleen korvallaan.
”Su-san!” Tino karjui vielä puhelimeen, vaikka kukaan ei sitä enää kuullutkaan. Kyyneleet alkoivat valua jälleen vuolaana hänen vihdoin laskiessaan korvansa vapaaksi ja painaen luuria otsaansa, kiroten mielessään läntistä sekä itäistä naapurinsa.
Pieni ajatus, pieni hölmö idea, ei se voinut pitää paikkaansa. Ei, ei yksikään valtio voisi olla niin hölmö, ei Suomi yksinkertaisesti voinut syyttää kaikesta Ruotsia.
Hänhän oli hänen ystävänsä. Su-san ei voinut, ei… Ei hän… Vai oliko? Oliko se ollut Ruotsin idea? Olisiko hän soittanut Suomen päättäjille ja ehdottanut, että häntä ei päästettäisi taistelemaan?
Miksei olisi? Ruotsi halusi aina vääjäämättä suojella Suomea, Tino oli joskus pistänyt samaksi syyksi heidän vetäytymisensä taistelusta Puolaa vastaan. Ajat olivat nyt kuitenkin täysin erilaiset, eikä vastustaja ollut mikään hölmö. Vastassa oli Venäjä, hän ei tulisi luovuttamaan ennen kuin saisi Suomen käsiinsä. Ruotsi tiesi senkin, hänenkään ei pitänyt olla mikään hölmö.
Ei hän olisi voinut…Tino muisti päättäjiensä ilmeet ja nyt niissä heijastuva väsymys alkoi tehdä järkeä hänen päässään. Heillä ei ollut muuta vaihtoehtoa… Su-san antoi hyvän idean ja he takertuivat siihen, loppujen lopuksi tietämättä miksi. Palaset asettuivat hiljalleen kohdalleen. Suomi naurahti hiljaa itkuisesti, nojaten edelleen luuria otsaansa, silmät vieläkin kiinni.
Niin tietenkin. Eivät hänen kansalaisensa olleetkaan hölmöjä, Su-san oli. Hän oli aiheuttanut Suomelle enemmän pahaa kuin oli tarkoittanut. Hänen takiaan Suomi oli virunut kotonaan jo liian pitkään, päästen vain pihalleen ja silloinkin jatkuvan valvonnan alle. Se oli kaikki Ruotsin idea.
”Hölmön tölväys…” Suomi mutisi, ”Kuka se tässä tölväsi?”
* * *
Joulukuusta oli jo pitkään, kun nuoren hahmon varjo hyppäsi laivan kannelta satamaan ja jatkoi matkaansa laituria pitkin kaupunkia kohti. Hän tiesi, ettei tulisi tarvitsemaan kyytiä, sillä hänen kohteensa oli vain parin kilometrin kävelymatkan päässä, ja hän oli tarponut saman matkan parikin kertaa ennen. Kotonaan hän käveli joskus pidempiäkin matkoja, ja piti autoja jostain syystä alhaisessa arvossa. Vanhan mallin hevosvaunuissa oli sentään tyyliä, mutta niitä nyt tuskin tähän hätään löytyisi.
Hahmo kääntyi yhdestä mutkasta vasempaan ja rukoili, että hänen kuulemansa huhut pitivät maan tilanteesta paikkansa. Muuten hän saattaisi joutua käyttämään autoa. Toisekseen, sitten hän oli saapunut turhaan.
Hän saapui päämääräänsä, mutta joutui selvittelemään välejään hiukan vartijan kaltaisten miesten kanssa, jotka eivät meinanneet päästää hahmoa eteenpäin. Sanottuaan nimensä ja saatuaan todistettua henkilöllisyytensä miehet kuitenkin väistyivät, pyydellen kovasti anteeksi. Hahmo löysi lumen alle jääneen polun joka vei talolle ja tarpoi nopeasti lumen halki ovelle. Hetken hän vielä keräsi ryhtiään ja koputti sitten oveen.
Kesti hetki kunnes talon omistaja löysi tiensä ovea avaamaan. Tulija katsoi hieman järkyttyneenä toista valtiota, joka ei selvästi ollut ulos talostaan tullut pariin päivään. Yleensä vielä suhteellisen siistit vaaleat hiukset eivät olleet minkäänlaisen kurin alla, eikä niitä ollut varmaan pariin päivään pestykään. Tummareunusteiset sinipunaiset silmät yrittivät hetken ymmärtää kuka siinä ulkopuolella seisoi kunnes hän tunnisti hänet.
”Islanti…” Suomi henkäisi hämmentyneenä. Nuorempi valtio yritti hymyillä, mutta tämän ilme oli enemmänkin järkyttynyt nähdessään mihin kuntoon Suomi oli päätynyt. Seuraavaksi yritti tervehtiä, mutta Suomi vetäisikin tämän aivan yllättäen halaukseen. Saarivaltio ei ollut vieläkään tottunut sellaiseen ja jähmettyi täydellisesti paikalleen.
”Ihana nähdä sinua!” Suomi sanoi paljon iloisemman kuuloisesti kuin miltä oli äsken näyttänyt. Hän päästi Islannin hieman hengittämään, päästämättä irti tämän olkapäistä ja katseli tämän piirteitä.
”En ole nähnyt ketään sodan alettua!” Hän huudahti iloisesti, saaden Islanninkin hieman hymyilemään, ”Mikä sinut tänne tuo, ja mistä…” Suomen hymy hyytyikin yllättäen.
”Mistä tiesit missä olen?”
Islanti huokaisi hieman ja taputti varovasti Tinon jo sotkuisia hiuksia.
”Kuulin juoruja kotonani… Ja minun oli pakko tulla katsomaan miten sinut oli saatu pidettyä paikallaan näin pitkän ajan.” Vastaus sai Suomen virnistämään ja tämä vei nuoremman valtion uudestaan halaukseen. Islanti sävähti säikähdyksestä.
”Näytätkin siltä, että tarvitsit jotain seuraa.” Hän kakoi ulos suustaan, ”… Ja kunnon kylpyä.”
Kohta kaksikko oli löytänyt tiensä sisälle Islannin järkyttyen yhä uudestaan ja uudestaan. Hän oli tottunut siihen, että Suomen talo näytti sisältä aina siistiltä, mutta nyt ei ollut todellakaan niin. Joka paikasta löytyi jotain lojumaan jätettyjä tavaroita, pääasiassa papereita ja pilalle menneitä suunnitelmia. Nytkin valtio istui ruokapöydän ääressä ja yritti löytää siitä kohtaa johon voisi juuri käteensä saamansa vesilasinsa asettaa, sillä sellaista ei vain ollut kaikkien paperien takia.
Suomi puolestaan oli alkanut piristyä. Jotenkin Islanti pystyi kuvittelemaan hetken ennen saapumistaan, kun Tino oli lojunut jossain sohvan perukoilla, melkein homehtuen paikalleen. Tämän hetkinen tilanne oli täysin päinvastainen, hän oli alkanut puhua papattaa kovaa vauhtia, siivota ja samaan aikaan yrittää keksiä jotain millä syöttää vierastaan. Välistä hän kuulosti kysyvän jotain, mutta ennen kuin Islanti ehti mitään vastata, hän oli aloittanut jo toisen asian selittämisen. Nuorempi henkilö antoi tämän kuitenkin puhua niin paljon kuin halusi, sillä hän tiesi tuon tunteen, yksinäisyyden.
Samoin hän tunsi myös Suomen, joka oli melkein viimeinen henkilö jonka olisi olettanut istuvan näinkään pitkään neljän seinän sisällä. Maailmassa oli toki pahempiakin touhuajia kuin tämä kyseinen valtio, mutta joulun mentyä Islanti oli oikeasti huolestunut. Aina, joka joulu parin sadan vuoden aikana, oli Suomi kummallisesti ilmestynyt jakamaan joululahjoja, mutta tänä vuonna kukaan ei saanut mitään. Se ei ollut normaalia, se oli järisyttävän huolestuttavaa. Niinpä Islanti oli päättänyt mennä tarkistamaan tämän kuntoa, vaikkakin ensin piti saada selville hänen sijaintinsa. Sepäs oli nuorta saarivaltiota järkyttänyt, kun hän oli kuullut sattumalta, ettei Suomi ollut osallistunut sotaan lainkaan, saatikka poistunut talostaan.
Se nyt ainakaan ei ollut normaalia.
Tino sai kaivettua jostakin Islannille hiukan syötävää, mutta saarivaltio otti huomioon, ettei hän syönyt itse lainkaan. Samalla hän sattui huomaamaan koko miehen laihtuneen huomattavan verran kahdessa kuukaudessa. Viimeistään silloin hän tajusi saapuneensa juuri sopivaan aikaan.
Islanti mutusteli vaitonaisena Suomen hänelle tarjoamaa omenapiirakkaa kuunnellen tämän jutustelua tilanteesta, josta oli päätynyt sotaan, kun hän ensimmäisen kerran tohkeni keskeyttää hänet.
”En kyllä ymmärrä sinua.” Hän totesi, ”Saatikka johtajistoasi, mutta pääasiassa sitä miten olet pystynyt pysymään poissa kentältä.”
Suomi naurahti hieman kylmä sävy taustalla.
”Se tuli suoraan käskynä!” Hän virkkoi nojautuessaan pöytää vasten, ”Helppoa se ei ole ollut, mutta hyvinhän minä tähän olen pystynyt, vielä minussa on jotain taisteluintoa.” Islanti kohotti kulmakarvojaan.
”Ketä vastaan sitten taistelet? Itseäsi? Voisit mielestäni käyttää taisteluintosi johonkin hyödyllisempään.”
Tuo lause kolautti pahasti Suomea. Ketä vastaan hän taisteli, todellakin. Oikean vastauksen olisi pitänyt olla Venäjä, mutta eipä se siltä näyttänyt. Islanti saattoikin olla oikeassa, hän oli tainnut taistella itseään vastaan, tappaen mielenterveyttään sisältään päin jatkuvasti. Jos hän olisi joutunut samanlaiseen tilanteeseen pari sataa vuotta sitten, hän ei olisi tyytynyt istumaan kotonaan vaan seurannut täysin omia päätöksiään.
”Kuulostat aina vain enemmän Norjalta! Ihme, ettette ole veljeksiä!” Suomi naurahti, saaden pöydän toisella puolella olevan valtion närkästyneeksi. Islanti ei pitänyt siitä, että heitä väitettiin sukulaisiksi ja eräs tietty Tanska oli saanut tuntea sen nahoissaan pariinkin otteeseen.
”Todella hauskaa.” Hän puuskahti, ”Mutta, sellainen on jo menneisyyttä. Meillä ei ole minkäänlaista näyttöä siitä, että olisimme veljeksiä ja minä puolestani en edes halua sellaista.”
”Sehän olisi vain hienoa jos olisitte!” Suomi väitti vastaan, ”On hienoa tietää, että maailmassa on joku jolle voi aina mennä purkamaan huoliaan vaikka ystävät jättäisivätkin ja-… Ja…” Hän ymmärsi puhuvansa itseään pussiin ja sen näki jo Islannin ilmeestä. Ei ollut hienoa omistaa melkein veljeä, joka yritti väkivalloin saada Suomi luokseen, ja joka ei muutenkaan ollut oikein sellainen ihminen jolle menisi purkamaan huoliaan. Ei, vaikka hän olisi ollut viimeinen valtio maailmassa.
”Huomaatkos? On ihan hyvä ettei tällaisista ole tarkkoja todisteita.” Islanti totesi.
”Te kaksi olette aivan eri asia! Te näytätte samalta,” Suomi aloitti selittämään ja saarivaltion ilme vain happani, mitä pidemmälle hän pääsi, ”Te puhutte samalla tavalla, olette luonteeltanne hyvin samanlaisia.”
”Te näytätte samalta, teidän kielissänne on hiukan samanlaisuuksia , molemmat käyttäydytte kuin pikkulapset ainakin välillä,” Islanti alkoi luetella vastalauseeksi.
”Teidän kielet ovat melkein identtiset!” Suomi väitti, ”Te-”
”Niin on monen muunkin, mutta en ole silti sukua…” Islanti joutui miettimään hetken kenellä olisi samanlainen kieli kuin hänellä, ”Saksalle.”
”Voisitte hyvinkin olla, onhan Ruotsillakin jotain sukulaisyhteyksiä häneen.” Suomi totesi, ja alkoi miettiä kyseisiä valtioita. Saksa, Saksastakaan ei ollut muuten kuulunut aikoihin mitään muuten kuin radion kautta…
”No nyt on kyse aivan eri asioista, he-”
”Italialla ja Espanjalla on samanlainen kieli.” Suomi huomautti.
”He eivät ole veljeksiä.”
”… Italia ja Romano! He puhuvat samaa kieltä, he ovat veljeksiä.”
”Niin, ja he ovat sama valtio.”
”Ai… Niinkös se menikin…” Suomi jäi miettimään, ”Se selittääkin monenlaista… Hei, Espanja ja Chile, Argentiina ja mitä niitä muita nyt olikaan, heillä on sama kieli ja he ovat varmasti sukua toisilleen!” Nyt oli Islannin vuoro jäädä miettimään.
”Se voi jo pitää paikkansa, Espanjahan heidät löysi… Toisaalta he voisivat olla myös hänen lapsiaan.”
”Kenen kanssa? Amerikan vai Englannin?” Suomi vitsaili. Islanti harkitsi hetken.
”Amerikka oli liian nuori silloin, joko siis Englannin tai ehkäpä Portugalin. Hänhän on sentään nainen, ellen aivan väärässä ole?”
”En oikeastaan osaa sanoa…”
Oli ollut jo iltapäivä Islannin saapuessa Suomen luokse kylään ja heidän jutellessaan päivä valui hiljalleen yöhön. Suomi oli piristynyt vain enemmän päivän myötä ja oli päätynyt siivoamaan taloakin, mikä oli nuoremman valtion mielestä hyvin lohduttavaa. Siinä riitti loppujen lopuksi molemmille mukavasti hommaa ja kohta saarivaltio huomasi joutuvansa jäämään toiselle yöksi. Tähän hän toisaalta oli osannutkin varautua, tätä hän oli hieman suunnitellutkin matkatessaan loppujen lopuksi aika pitkän matkan kotoaan. Vierashuone, jollainenkin Suomen talosta olisi löytynyt, ei jostain syystä ollut käytettävissä, mutta Islantia ei haitannut sohvalla nukkuminen. Kyseinen sohva oli oikeastaan todettu monesti erittäin mukavaksi nukkumispaikaksi jopa isommalle porukalle.
Ja lopulta talossa oli hiljaista. Suomi oli kummallisen nopeasti pujahtanut nukkumaan, jättäen vieraan yksin valmistelemaan sänkyään, mikä oli jälleen kummallista. Huultaan pureskellen Islanti oli alkanut laittaa lakanaa tyynylle, kun hän olikin vajonnut mietteisiinsä.
Koko päivän Suomi oli käyttäytynyt hiukan kummallisesti. Islanti oli välillä ottanut ihan kokeilumielellä puheeksi Ruotsin, jolloin toinen oli hiljentynyt ja hymy oli kadonnut hänen naamaltaan. Muistaessaan päivällä käydyn sukulaisuuskeskustelun Islanti oli jopa uskaltanut odottaa samanlaista masentunutta muminaa mitä Venäjäkin päästeli, mutta sitä ei onneksi kuulunut. Sehän se nyt vielä puuttuisi jos Suomesta olisi parin kuukauden aikana tullut yhtä hullu kuin Venäjästäkin.
Muutenkin Tino oli käyttäytynyt hyvin epä-Suomimaisesti, ei ollut edes ehdottanut saunassa käymistä. Islanti oli saanut hänet lopulta pakotettua käymään suihkussa ja saanut sillä aikaa luvan tehdä ruokaa. Se jos mikä kuulosti kummalliselta.
Joku muu kuin Suomi tekisi Suomen keittiössä ruokaa? Islanti oli jo kotonaan ymmärtänyt, ettei toinen valtio ollut kunnossa, mutta hän ei olisi ikinä osannut arvella hänen olevan näin huonossa kunnossa.
Se oli jotain sellaista mille piti tehdä loppu.
* * *
Pakkanen oli kova, se oli ollut jo pitkään, eikä sille näkynyt loppua. Tummahiuksinen sotilas käveli ryhdikkäästi tietyn alueen poikki ja astui varoen sisään lämmintä ilmaa hohkavaan telttaan. Hän rykäisi ja teki kunniaa.
”Ei vieläkään jälkeä hänestä.” Hän ilmoitti nopeasti venäjäksi. Pari ihmistä nyökkäsi ja kääntyi takaisin pöydän ääreen, mutta kolmas, pidempi hahmo kääntyi päinvastaiseen suuntaan katsomaan sotilasta.
”Oletko varma?” Hän kysyi pettyneellä äänellä. Mies nyökkäsi, saaden toisen huokaisemaan. Hän käveli teltan poikki ja nappasi sotilaan pitelemät kiikarit.
”Vielä hän tulee.” Venäjä totesi hymyillen vinosti, ”Ei Finljándija koko sotaa aio piileskellä, katsotaan vaikka.” Sen sanottuaan hän astui ulos teltasta puristaen kiikareita nyrkissään.
Ei Finljándija pakenisi taisteluaA/NLupasin itselleni kirjoittavani tämän luvun joululomalla, ja tein sen minkä lupasin! Mahtavaa <3 Ihana helpottunut tunne jälleen kerran.
Jos huomaatte enää selityksiä ”oli viettänyt monta kuukautta kotonaan” tai vielä pidempien aikajaksojen kuvauksia, ei tarvitse välittää. Ehdin tätä lukua kirjoittaessani unohtaa totaalisesti milloin talvisota alkoi ja milloin loppui, oletin jotenkin sen kestäneen pidempäänkin kuin nelisen kuukautta! Yritin läpi lukiessani etsiäkkin sellaisia, mutten enää nähnyt…
Islanti ei ole siis vielä tehnyt DNA-testiä, veljeys ei siis ole vielä todistettua Norjan kanssa.
Svara till mig = Vastaa minulle
Hei! Bileet! 10 000 sanaa ylitetty! Todellakin pisin tarinani tähän mennessä : D Ja tätä saa kommentoida <3
