NCIS - Tule toki peremmälle... (K11, 4. luku 18.9. VALMIS)

[Varja]

Title: Tule toki peremmälle...
Author: Varja
Fandom: NCIS
Pairing: Viittausta Tivaan
Rating: K11
Warnings: kuolema, ampuminen, kielenkäyttö
Disclaimer: Kaikki mitä tunnistatte julkisuuteen, kuuluu heille. En saa tästä rahaa.
A/N: Tosiaan, mä sain idean ainoastaan yhdestä lauseesta, jonka ympärille yritin tätä rakentaa. Tässä välissä ennätin myös kirjoittaa tämän valmiiksi, kun julkaisu vähän jäi. Yllättäen tässäkin on erittäin pienessä sivuosassa omaa harrastustaustaa, vaikkakin täysin keksittynä. Kommentin antaminen on erittäin suotavaa, väärää tai huonoa kommenttia ei ole. Edes pari sanaa, se antaa motivaatiota näiden julkaisemiseen.

Prologi

Oli varhainen maanantaiaamu, kello ei ollut lyönyt edes kuutta vielä, kun herätyskellon pirinä sai pieneen omakotitaloon eloa. Monet askeleet kantautuivat korviin. Oli aamutoimien aika. Hetkeä myöhemmin  nuorehko naisupseeri avasi metsikön laidalla olevan kotiovensa. Oven raosta ulos hyökkäsi kolme huiskuhäntää, rodultaan belgianpaimenkoiria, muut tervueren-muunnoksia ja vanhin groenendael. Koirat tungeksivat tottuneesti metallisella portilla. Narttulauman pomo, 10-vuotias Lavi hätisteli nuorempia taaemmaksi ja kiilasi niiden välistä suoraan portinkahvan luo. Laville seuraa pitivät viisivuotias Kiila ja kolmevuotias Kitti. Ulko-ovi naksahti lukkoon painuessaan kiinni.

Sandra Collins pääsi innosta häseltävien koiriensa luo ja komensi ne taakseen, heilauttaen tottuneesti mustat nahkahihnat kaulalleen roikkumaan. Hän avasi portin, astuen ulos pihasta ja antoi koirille luvan tulla mukaansa. Kolmikko oli teloa toinen toisensa oviaukkoon siinä vauhdissa, kun kaikki ampaisivat matkaan. Yhdessä he kävelivät metsäautotielle, joka lähti melkein suoraan pihasta. Koirat juoksivat onnesta soikeana pitkin poikin tietä ja metsikköä, rymyten siinä samalla keskenään. Joka päivä he kävivät saman lenkin tähän aikaan aamusta, ennen Sandran työvuoron alkua. Koirat saisivat purkaa yön aikana kertynyttä energiaa, sillä päivän aikana niillä ei olisi lelujen lisäksi muuta virikettä.

Sandra todellakin nautti nähdessään koiriensa olevan iloisia. Jokaisella oli hieno luonne. Niitä melkein pystyi jopa pitämään värisuorana. Lavi tummimpana, kokonaan mustana, Kiila mustanruskea ja Kitti harmaamusta.  Hän oli pitkän harkinnan jälkeen päätynyt ensimmäiseen belgialaiseensa, jo edesmenneeseen Rikka-koiraansa. Hän oli harrastanut jo pienestä saakka koiria aina vapaa-ajallaan.

Hiljalleen hän käveli koiriensa perässä metsäautotietä pitkin nauttien kirpeästä syysaamusta. Lavi jäi vähän väliä jälkeen ja tuijotti metsään päin. Hiljainen urahdus kantautui sen kurkusta, mutta vastahakoisesti jatkoi matkaa omistajansa käskystä. Aurinko paistoi jo ihan vähäsen puiden lomasta. Oli melkein täysin hiljaista ja autiota. Vain koirien riekkuminen kuului, risut katkeilivat silloin tällöin kolmikon jaloissa. Hän ei huomannut, kuinka häntä seurattiin kauempaa, sopivan matkan etäisyydellä metsikössä. Lavi pysähtyi jälleen tuijottamaan. Kuului laukaus, linnut lehahtivat lentoon. Sandra oli saanut osuman, suoraan sydämeen. Lavi huomasi liikettä metsänlaidassa. Muut koirat palasivat laukalla omistajansa luo, mutta Lavi painatti täyttä höyryä ohi ja poikkesi metsään.

Ketterästi se juoksi puiden lomassa iästään huolimatta, kunnes alkoi tavoittaa kohdettaan. Näppärästi ja itsevarmasti se hyppäsi takaa päin ja sai miehen kaatumaan maahan, lyöden päänsä kiveen. Hän oli tajuton. Lavi jäi makaamaan ryteikköön, etutassut tuntemattoman miehen päällä. Se ei haukkunut merkiksi, sillä sen kuului ilmoittaa vasta, kun sitä huudeltiin nimeltä.

Kiila ja Kitti yrittivät päättäväisesti nuolla omistajansa kasvoja ja tökkiä kuonoillaan tämän käsiä. Kuitenkin turhaan, sillä Sandra oli jo poissa. Ne pistivät makuulle hiekkatielle ruumiin viereen, kuin odottaen.
 
Reippaat askeleet lähestyivät kauempaa, sillä juoksija hölkkäsi reippaasti samasta suunnasta, josta he olivat tulleet. Havaittuaan tiellä makaavat koirat ja elottoman ruumiin, hän pysähtyi. Koirapelkoisena ei uskaltanut lähestyä vieraita, irti olevia suuria koiria. Hän kaivoi kännykkänsä taskustaan ja soitti hätänumeroon, josta luvattiin lähettää laivaston rikostutkijat paikalle, sillä hän oli tunnistanut ruumiin upseeriksi näinkin kaukaa, sillä hän oli törmännyt heihin usein aamuisin. Koirat olivat tuttuja ulkonäöltä.

Luku 1

Toimistolla oli jo väkeä töissä, kello oli paria minuuttia vailla seitsemän. Ensimmäisenä oli saapunut aamuvirkkuna tunnettu israelilainen, Ziva David. Matti Myöhäisenä oli ilmestynyt hänen työparinsa. Anthony DiNozzo, joka oli ennättänyt saada kahvinsa McGeeltä, joka yleensä nouti aamuisin kahvit läheisestä kahvilasta. Koska Tonyä ei ollut näkynyt, tämä oli meinannut juoda hänenkin kahvinsa. Muttei ollut ennättänyt.

“Kamat kasaan, kuollut upseeri metsäautotiellä!” Gibbs huusi terävästi portaista.

Porukka alkoi lyödä kamojaan vauhdilla kasaan, pöytälaatikoiden jouset natisivat laatikoiden auettua ja mentyä takaisin kiinni. He ottivat aseensa ja miltei juoksivat hissiin. Autolle päästyään Gibbs päätti, että olisi Zivan vuoro ajaa. Hän heitti avaimet Zivalle, joka koppasi ne kiinni kädellään. McGee Tonya unohtamatta näytti erittäin pahoinvoivalta. Heillä oli vieläkin muistissa Zivan ensimmäinen ajo, jonka kyydissä he olivat olleet. Gibbs taas oli normaali, tämä rakasti vauhtia ja tyyliä, jolla Ziva tapasi ajaa. Tämä oli varma kuski, mutta omisti raskaan kaasujalan ja tuuppasi ajamaan mutkat suoriksi.

Pian he kääntyivät jo kapealle tielle puiden väliin. Mutkan jälkeen he näkivät jo rikospaikan.
“Ei voi olla!” Ziva älähti pitäen katseensa edelleen tiessä.
“Mitä nyt?” Gibbs kysyi Zivan parkkeeratessa auton äkisti.
“Tunnen tämän naisen.” Ziva sanoi vakavasti purkautuen samalla autosta.
“Kuka hän on?”
“Sandra Collins, hyvä ystäväni.” Ziva sanoi mennen hakemaan reppuaan takatilasta.

 Gibbs lähestyi koiria itsevarmasti, mutta joutui pysähtymään Kiilan aloitettua matalan murinan. Hän ei halunnut joutua puruleluksi, mikäli se vain oli vältettävissä.
“Ziva!” Gibbs huusi.
“Niin Gibbs?” tämä vastasi pakun takaa.
“Tee jotain näille koirille!” Gibbs murisi hieman ärtyneesti, sillä hän halusi jo töihin.
“Hetki vain.” hän sanoi takaa ja tuli näkyviin.

Hän käveli koiria kohti, jotka alkoivat heiluttaa iloisesti häntää tunnistettuaan tulijan.
“Mitä tytöt?” Ziva kysyi leperrellen koirille ja nappasi hihnat käteensä. Hän hämmästyi nähtyään kolme hihnaa, mutta vain kaksi koiraa. Hän katsahti ympärilleen, muttei nähnyt koiraa eikä ketään muutakaan.
“Lavi!” Ziva huusi. Metsikön takaa kuului pari haukahdusta. Hän kytki muut koirat ja sitoi ne läheiseen puuhun kiinni.
“Yksi koirista puuttuu.“ Ziva sanoi Gibbsin elehtiessä kysyvästi.
“McGee, todisteet, DiNozzo kuvat.” Gibbs käskytti liiankin tottuneesti. Hän oli hieman dominoiva ja tykkäsi käskyttää toisia.

Ziva lähti kohti ääntä. Rämmittyään hetken pusikkoon, tämä löysi tumman koiran, joka viuhtoi innoissaan hännällään. Ziva lähestyi kiinniotettua, joka palaili juuri tajuihinsa. Hänen vieressään makasi käsiase. Hän poimi sen talteen, ottaen varmistimen pois päältä. Ziva napsautti raudat paikoilleen ja lähti taluttamaan tätä kohti autoa, tarkastettuaan, että vammat ovat lieviä.

“Gibbs, löysin epäillyn.” Ziva sanoi päästyään lähemmäksi.
“Mistä?” Tony uteli.
“Metsästä, Lavi oli ottanut hänet kiinni.”
“Viisas koira.” Gibbs kehui. Lavi kävi pyörähtämässä tämän luokse ja jolkotteli laumatovereidensa luo.
“Se on eläkkeellä jo, mutta ilmeisesti sen kyvyt eivät ole menneet hukkaan.
“Mitä koirille tehdään?” McGee kysyi hieman arasti, saatuaan kuvat valmiiksi.
“Ehdotan, että otan ne hoitooni ja otan yhteyttä niiden kasvattajaan.” Ziva ehdotti. Gibbs suostui.

He pakkasivat kimpsut ja kampsut kasaan ja jättivät ruumiin Duckyn hoitoon, joka oli saapunut juuri paikalle. Ennen lähtöään pois, Gibbs kävi kuulemassa  kuolinajan ja muut tarpeelliset tiedot. Gibbs ajoi ja Ziva meni takaosaan koirien ja epäillyn kanssa.

*
Päästyään takaisin päärakennukseen, Ziva lähti heittämään koiria kotiinsa omalla autollaan. Koirat mahtuivat juuri ja juuri takapenkille. Hän koki turvallisuusriskinä jo nyt koirien kuljettamisen takapenkillä irrallaan, mutta hänellä ei ollut vaihtoehtoa. Hän ajoi normaalia hiljempaa, vähentäen kolaririskiä.

Päästyään kotiinsa, hän nakkasi koirat sisään asuntoonsa ja alkoi kaivella netin syövereistä kasvattajan puhelinnumeroa. Pienen haun jälkeen hän löysi kennelin sivut ja sieltä yhteystiedot. Hän näpytteli kännykkäänsä numeron ja painoi vihreää.

“Heather”, langan toisessa päässä vastattiin.
“Ziva David täällä hei.”
“Hei.”
“Olen Sandra Collinsin hyvä ystävä ja soitan siksi, että on tapahtunut onnettomuus. “ Ziva aloitti.
“Hänet ammuttiin tänä aamuna aamulenkin aikana ja hänen koiransa Lavi, Kiila ja Kitti ovat toistaiseksi hoidossani.” hän lisäsi
“Voi miten kamalaa”, Heather päivitteli.
“Niin on. Pystytkö ottamaan koirat luoksesi?”
“Totta kai. Voisin hakea ne heti, jos sopii?”
“Sopii totta kai.” Ziva sanoi antaen osoitteen.
“Nähdään pian.”
“Nähdään.” Ziva sanoi ja sulki puhelun.

Hän istahti alas ja rapsutteli koiria odotellessa. Hänen kävi niitä sääliksi, mutta toivoi niiden löytävän uudet kodit. Hetken odottelun jälkeen ovikello soi. Koirat juoksivat ovelle, mutteivät päästäneet ääntäkään, mikä oli hyvä asia. Hänen vuokraisäntänsä ei pitäisi välttämästä koirien olemisesta asunnossa.

“Hei, tule sisään.” Ziva sanoi päästäen koirien kasvattajan, Heatherin sisään.
“Heather”
“Ziva”, he kättelivät.
“Mitä tiedät tapauksesta?” hän kysyi.
“Tutkimme tapausta vielä, mutta mahdollinen epäilty meillä on. Lavi oli ottanut hänet kiinni.”
“Tutkimme?”
“Niin, olen töissä laivaston rikostutkijana ja Sandran ollessa upseeri, tapaus kuuluu meille.” Ziva selitti, elehtien pienesti käsillään.
“Aivan.”
“Miten koirien käy nyt?” Ziva uteli vilkaistessaan kolmea karvakasaa, jotka makoilivat rauhallisina lattiatasolla..
“Lavi todennäköisesti jää itselleni sen iän vuoksi ja nuorisolle yritän löytää uudet kodit.” Heather sanoi.
“Hyvä on. En haluaisi olla mitenkään töykeä, mutta minun olisi palattava töihin” Ziva sanoi.
“Ymmärrän, lähdenkin sitten tästä näiden kanssa.”

He lähtivät yhtä matkaa ulos, kumpikin omille autoilleen. Ziva suuntasi takaisin päämajaan, jossa häntä luultavasti kaivattiinkin jo. Todennäköisesti eniten kaipasi Tony, hänellä oli ylisuojelevaisuuteen taipuvia piirteitä hänen suhteensa. Ehkä hän oli saanut tarpeekseen menettämisestä tai hänkin seurasi vaistoaan.

[Tutitutie]

Hei!(taas vaihteeksi)
Löysin taas uuden NCIS-ficin. Ja kukapa muu tämän on kirjoittanut, kuin Varja. No hyvää tekstiä, kuten aina. Tykkään lukea näitä asioita Zivan näkökulmasta ja pidän Tony/Ziva parituksesta, mutta tästä olisin toivonut enemmän ampujan kuvailua ja niin poispäin,että aika heppoisesti he suhtautuivat ampujaan, voisi kuvitella Gibbssin heti kovistelevan häntä tms. Hyvää tekstiä! Ansaitsit juuri mitalin lempikirjoittajani.

[Varja]

Hei!(taas vaihteeksi)
Löysin taas uuden NCIS-ficin. Ja kukapa muu tämän on kirjoittanut, kuin Varja. No hyvää tekstiä, kuten aina. Tykkään lukea näitä asioita Zivan näkökulmasta ja pidän Tony/Ziva parituksesta, mutta tästä olisin toivonut enemmän ampujan kuvailua ja niin poispäin,että aika heppoisesti he suhtautuivat ampujaan, voisi kuvitella Gibbssin heti kovistelevan häntä tms. Hyvää tekstiä! Ansaitsit juuri mitalin lempikirjoittajani.

Kiitos paljon. Mukava kuulla, että nää tekstit miellyttää jotain ja eteenkin se palaute on erittäin mukava siinä mielessä, että se auttaa kehittämään itteä.

[Varja]

luku 2

Ziva saapui takaisin työpaikalleen ja kiirehti sisään. Muut kävivät juuri läpi tapauksen tietoja. Ziva liittyi joukkoon kuuntelemaan ja valaisemaan joitain seikkoja, joista tiesi enemmän. Abby ei ollut vielä pystynyt tunnistamaan epäiltyä, sillä tämä oli kieltäytynyt antamasta sormenjälkeään, DNA:taan tai mitään muutakaan. Hänellä ei ollut henkilöllisyystodistusta mukanaan, joten sitäkään ei voinut käyttää hyväkseen. Kasvojentunnistusohjelma haki parhaillaan jo vastaavuutta.

Pienoisen hiljaisuuden jälkeen Gibbs lähti kuulusteluhuoneeseen pistämään miestä koville. Tony, Ziva ja McGee jäivät istumaan toimistotiloihin, mentyään omille paikoilleen. Kello tikitti, heillä ei ollut juuri nyt mitään tehtävää.  Zivan vatsa murisi äänekkäästi, joten tämä kaivoi repustaan eväänsä. Herkullisen näköinen mansikkavaniljakiisseli kirkkaanvärisessä muovikupissa. Varoen hän avasi kannen ja repäisi pois kannen kupin päältä. Kaivaessaan  yhden lukuisista kertakäyttölusikoista työpöytänsä laatikosta, hän nosti hymyillen kupin käteensä ja nuuhkutteli tiheästi kiisseliä. Tony seurasi tapahtumaa mietteliäästi, kuin yrittäen päästä toisen pään sisään. Tapa oli hänen mielestään harvinainen. Kiisseli tuoksui hyvältä ja herkulliselta, kuin tuoreilta vastapoimituilta mansikoilta.

Valkoinen muovilusikka upposi kevyesti kiisselin sekaan, tavoittaen pohjalla olevan vaniljan. Se nousi pintaan kyydissään punaista ja valkoista, päätyen suuhun, jonne se tyhjeni.  Sama toistui useita kertoja, kunnes kuppi oli tyhjä. Ziva oli keskittynyt kiisselinsä lapioimiseen kohti vatsaansa ja saatuaan sen syötyä, havaitsi kaksi silmäparia tuijottamassa suoraan häneen. Kuin ei olisi huomannutkaan, hän viskasi kupin, kannen, suojakannen ja lusikan roskikseensa pöytänsä viereen.

"Mitä?" hän kysyi huvittuneesti, katsoen vuorotellen Tonyä ja Timiä.
"Ihmettelin vain tapaasi syödä kiisseliä." McGee sanoi.
"Saitko mielihyväntunteen?" Tony änki väliin. Ziva naurahti kohottaen kulmaan, mutta kääntyi Timin puoleen.
"Kuinka niin?"
"Näytit uppoutuneesi haaveisiisi tai jonnekin kieron mielesi sekaan." Timothy selitti.
"Vai että kieron?" Ziva hymyili pirullisesti.
"Hyvällä tavalla, älä ota sitä itseesi." Tim vastasi.
"En tietenkään.”

*
Alakerrassa Gibbs oli astunut kuulusteluhuoneeseen ja istui vain hiljaa peilin edessä, tumman pöydän toisella puolella omalla tuolillaan tuijottaen. Hän oli laskenut korkista kiinni pitäen vesipullon pöydälle heidän väliinsä, osoittaen sen olevan hänelle Hän aisti kiinniotetun olevan hieman hermostunut, koska ei tiennyt mitään, mitä olisi tulossa. Epävarmasti tuntematon mies tuijotti pulloa, kuin miettien, voiko siihen koskea tai voiko siitä juoda. Kenties se olisi jotenkin viallinen tai normaalista poikkeava, joka lätkäisisi sormille sähköiskun, jos siihen koskisi.

Kuitenkin hänen janonsa alkoi viedä voiton, joten hän tarttui epävarmasti pulloon, ja avasi sen. Hitaasti hän nosti sen huulilleen ja joi ahnaasti puolet sen sisällöstä. Gibbsin sisällä syttyi riemu, muttei antanut sen näkyä ulospäin. Kun pullo laskettiin suljettuna pöydälle, hän kaivoi taskustaan kumihanskan ja tarttui sitä suojana käyttäen pulloon. Gibbs poistui pullon kanssa ovesta kohti Abbyn labraa. Kun kiinniotettu tajusi, mitä oli mennyt tekemään, hän läimäytti päänsä pöytään.
 
Gibbs kääntyi labran ovelle ja siitä sisään, laskien pullon Abbyn metalliselle pöydälle. Abby ei ollut kuullut Gibbsin tuloa, vaan havahtui vasta pullon ja metallisen pinnan kosketuksen muodostamaan ääneen.

“Gibbs!” Abby sanoi syyttävästi kääntyessään ympäri.
“Mitä nyt?” hän kysyi levittäen kätensä.
“Et käyttänyt hissiä.” Abby syytti leikkisästi, heristäen sormeaan Gibbsin silmien edessä.
“Kuulusteluhuoneelta on vaikea tulla tänne hissillä.” Gibbs puolustautui.
“Selitys hyväksytään. Mitä sinulla on minulle?” Abby kysyi tuijottaen Gibbsiä tuimasti.
“Pullo, josta löytyy kiinniotetun sormenjäljet ja DNA.”
“Miten sait ne?”
“Iskin pullon pöydälle.”
“Niinkö yksinkertaista se on?” Abby vinoili.
“Älä ala DiNozzoksi ja vinoilemaan. Jano vei voiton, eikä hän tajunnut mitään, ennen kuin otin pullon kumihanskalla käteeni.”
“Senkin ovela kettu.” Abs sanoi virnistäen.

Hän otti pahvilaatikosta uudet käyttämättömät lateksihanskat ja alkoi työstämään vesipullon kanssa. Gibbs palasi takaisin kuulusteluhuoneeseen ja läväytti Sandra Collinsin kansion pöydälle, voidakseen käyttää sitä tarvittaessa apunaan. Abby otti hyllystä esiin sormenjälkitarvikkeet ja alkoi huiskia huiskaa muistuttavalla sudilla jauhetta pullon pinnalle. Sormenjäljet tulivat esiin, nyt hänen täytyisi enää vain skannata se tietokoneelle ja laittaa haku pyörimään. Hän otti sormenjäljen varoen talteen ja laittoi sen siististi skanneriin. Kuva oli hetkessä jo koneella, joten hän laittoi haun pyörimään.

Gibbs avasi kuulusteluhuoneen oven ja käveli sisään, kuten oli tehnyt jo aiemmin. Hän vaistosi jonkun tuijottavan heitä lasin läpi ja pysähtyi hetkeksi vain tuijottamaan peiliin ihan läheltä. Hän toivoi katseensa läpäisevän peilin ja porautuvan takana olevan takaraivon läpi. Gibbsin sinisten silmien tuima ja tiivis katse tuntui usein poraavan läpi ja pääsevän muiden ajatuksiin käsiksi. Se oli osasyy, miksi osa ihmisistä pelkäsi Gibbsiä. Osa uskalsi vastustaa häntä. Gibbs harvoin näytti mielialaansa hymyilemällä, hän oli vihaisenakin hiljaa, mikäli ei purkanut sitä johonkin muuhun karjumalla tai hakkaamalla tietokonettaan pesäpallomailalla. McGee oli jo kertaalleen sanonut asiasta, että se ei auta. Siihen Gibbs sanoi sen auttavan häntä itseään.

Hän kääntyi ympäri ja istui takaisin mustaan tuoliinsa tuijottamaan syytettyä, jonka nimi ei ollut tiedossa. Hänen mielessään välähti, jolloin hän nousi seisomaan ja poistui huoneesta. Hän käveli seuraavaan huoneeseen kuulusteluhuoneesta oikealle, joka oli tarkkailuhuone. Gibbs löi kansion Zivan käteen. Ziva hämmästyi ja hetken vain tuijotti takaisin. Gibbs käski hänen mennä ja näin ollen  pisti Zivan koetukselle. Tämä joutui kuulustelemaan tällä kertaa. Hän tiesi Zivan osaavan olla hyvin pelottava ja äkäinen, täynnä ruutia. Ehkä Zivalla olisi paremmat mahdollisuudet puristaa tieto ulos. Hän poistui tarkkailuhuoneesta ja meni kuulusteluhuoneeseen päättäväisellä asenteella.  Hän ei todellakaan ollut luovuttajatyyppiä.

Ziva meni seisomaan epäillystä katsottuna vasempaan nurkkaan. Tämä nosti toisen jalan ylös, tukien jalkapohjansa huoneen seinään. Hetken hän tuijotti kuin arvioivasti.

“Mitä teit metsässä siihen aikaan aamusta?” hän kysyi napakasti.
“Lenkkeilin, se ei tietääkseni ole kiellettyä?”
“Miten ase liittyy lenkkeilyyn?” Ziva kysyi kävellen lähemmäksi pöytäää.
“Se ei kuulu sinulle paskaakaan.”
“Kyllä muuten kuuluu.” hän ärähti iskien kämmenensä pöytää vasten, saaden miehen säpsähtämään vähän kauemmaksi. Hän koki itsensä ahdistetuksi ja samalla hänen ennakkoluulonsa katosivat sitä kohtaan, etteivät naiset osaisi olla pelottavia. Hän jopa pelkäsi hieman.
“Aseen kantaminen mukana on rikos, jos sille ei ole aseenkantolupaa.” Ziva saarnasi tottuneesti.
“Mistä sinä tiedät onko lupaa vai ei?”
“En tiedäkään vielä, mutta pian tiedän.” Ziva virnisti pirullisesti.

Hänen kännykkänsä soi, se oli Gibbs. Abby oli soittanut hänelle selvittäneensä nimen. Johnny Frasier, hänellä ei aseenkantolupaa. Abby oli selvittänyt senkin saman puhelun yhteydessä Gibbsin kysyessä asiaa. Ziva kiitti ja läpsäytti kännykkänsä läpän kiinni, laittaen sen tumman pöydän pinnalle.

“Kuten sanoin selvittäväni asian Johnny Frasier, sinulla ei ole aseenkantolupaa ja siitä saat rangaistuksen.” Ziva sanoi.
“Niin varmaan.” Johnny vähätteli.
“Haluatko välttämättä lisää syytöksiä?”
“Mistä nyt tällä kertaa?”
“Valtion virkamiehen vastustamisesta.” Ziva piikitteli. Tavallaan hän rakasti päästessään piikittelemään.
“Et ole tosissasi?”
“Voi kyllä, olen täysin tosissani.” Ziva sanoi hymähtäen ja poistui huoneesta.

Hän jätti Frasierin huutamaan hänen peräänsä ja kiroamaan yksin huoneeseen.  Päästyään takaisin tarkasteluhuoneeseen, hän kysyi joko Abby on saanut aseen ballistiikkatulokset. Aseen testaaminen kuulemma kesken ja vertaileminen samaten. Nyt olisi vain odotettava, he eivät voisi edestä ennen Abbyn tutkimuksien tuloksia.

[Tutitutie]

Hei, kiva kun oot kirjoittanut toisen luvun... Kuvasit jännästi Zivan kiisselinsyöntiä. Itse olisin laittanut vaan: "Ziva kaivoi repustaan herkullisen näköisen kiisselin ja avasi purkin ja söi saadensa vatsansa rauhoittumaan..." yms. Tarkoitan, siis että jaksat kuvailla. (montakohan kertaa oon sanonut ton?) Kirjoita lisää, lisää ja lisää äläkä koskaan lopeta NCIS-ficcien kirjoittamista!
-Tutitutie

[mordelove]

Taas hyvä ncis fic sulta, toivottavasti jatkat pian

[Varja]

Tutitutie Kiitos jälleen. Tämä on jo saatu valmiiksi, loput osat on mulla koneella.
Mordelove Kiva, että pidät
Luku 3

Gibbs lähti alakertaan Duckyn luo. Hissi hurisi tasaisesti, kunnes pysähtyi pienesti nytkähtäen. Metalliovet aukesivat hieman kolahtaen. Gibbs astui ulos, käytävän täytti suhahdus, liukuovien erkaannuttua toisistaan päästäessään Gibbsin kävelemään ohitseen.

"Hei Duck, mitä tiedämme?" Gibbs kysyi kävellessään tutkimuspöydän luo, kuten tuhansia kertoja ennenkin. Ducky teki vielä ruumiinavauksen lopettelutöitä, sininen asu päällään.
"Hän kuoli pienikaliiberiseen luotiin, tämän lävistäessä hänen sydämensä. Kuolema oli välitön."
"Kerro jotain uutta." Gibbs käski.
"Hänellä oli terveet elämäntavat, hän ei ollut vielä syönyt aamiaista."
"Jotain oleellista, Duck"
"Sinä olet tänään jotenkin kärsimätön." Ducky totesi vakavana, kohottaessaan leukaansa ylöspäin tulkitessaan samalla Gibbsin olemusta parhaansa mukaan.
"Tämä ei vain tunnu etenevän yhtään, vaikka tämä on aika selvä tapaus." Gibbs sanoi. Ducky nyökkäsi pienesti.
“Löysin luodin, joka ei ollut tullut ulos etupuolelta. Abby tutkii sitä yläkerrassa.” Ducky sanoi osoittaen sormellaan ylöspäin kattoa.
"Hyvä on. Ilmoita, jos on jotain uutta." Gibbs sanoi ja poistui ovien suhahduksen saattelemana takaisin hissiin.

Hän suuntasi kerrosta ylemmäksi lempitutkijansa luo, hakien tälle uuden kofeiinijuoman. Gibbs oli kerran erehtynyt maistamaan sitä ja sylkenyt kaiken takaisin purkkiin avattuaan kannen tämän onnistumiseksi. Kahvin kuului olla kahvia, eikä epämääräistä marjalitkua, jota ei voinut edes kahviksi kutsua. Marjat ja kahvi kuului pitää visusti erillään toisistaan. Mutta se ei poistanut sitä tosiasiaa, että Abby on Abby, jolta voi odottaa mitä vain ilman, että sitä pitäisi mitenkään outona. Jokaisella heillä oli jotain outoa, mutta kukaan ei vetänyt vertoja Abbylle.

Hissi kilahti Gibbsin saapuessa oikeaan kerrokseen ja hän käveli peremmälle, pitäen juomaa oikeassa kädessään. Musiikki pauhasi tuttuun tapaan, jos musiikki ei soinut, kaikki ei ollut hyvin. Musiikista pystyi melkein tunnistamaan Abbyn mielialat, mikäli tunsi hänet tarpeeksi hyvin. Abbyä ei kuitenkaan näkynyt. Gibbs joutui huudella tutkijaa nimeltä useita kertoja, yrittäessään saada äänensä musiikin yli. Hänen kävellessä peremmälle, Abby näkyi olevan perimmäisessä huoneessaan, leikkimässä aseella. Gibbs pysähtyi odottamaan oven ulkopuolelle. Abby ei näyttänyt huomanneen häntä.

Hänellä oli kuulosuojaimet päässään, säästääkseen kuuloaan. Abby tähtäsi ja pian kuului kumahdus, kun ase laukesi koneen sisään. Abby nosti sen koneen päälle ja käveli sen viereen avaten sivuluukun ja otti luodin ulos. Gibbs avasi oven ja astui sisään.

“Hei Gibbs.” Abby sanoi huomaten tämän.
“Joko olet saanut tulokset?”
“Näethän, että otin vasta testiammuksen aseesta ja olen juuri vertaamassa niitä keskenään.”
“Totta kai, sokea en silti ole.”
“Miksi sitten kysyit?” Abby kysyi hymyillen.
“Tottumuksesta.” hän sanoi ja ojensi Caf-Pow!:n Abbylle.

Hän kiitti ja istui alas tietokoneensa eteen. Hetkessä hän oli saanut ampumansa luodin kuvan koneensa näytölle ja pääsi vertailemaan niitä. Pari klikkausta pääkallokuvioisella hiirellä riitti kertomaan testitulokset.
“Näyte täsmää Duckyn löytämään luotiin. Samoin sormenjäljet aseeseen, joka ei ole mikään ihme.” Abby sanoi.
“Kiitos Abs.” Gibbs sanoi ottaessaan Duckyn löytämän luodin todistepurkissaan mukaansa ja lähti kävelemään laboratorion läpi kohti hissiä.

Päästyään takaisin tarkkailuhuoneeseen muun tiimin luo, hän kertoi tulokset.. Ziva pyörähti ovelle päin sulkien sen perässään. Pian kuulusteluhuoneen ovi aukesi ja hän käveli sisään. Lähes väkivaltaisesti hän nosti Johnny Frasierin seisaalleen ja kolautti raudat paikoilleen. Tämä kieltäytyi poistumasta huoneesta ja hanasi vastaan. Hän työnsi tämän rajusti ulos oviaukosta, saaden hänet horjahtamaan eteenpäin. Ziva lähti avuksi kuljettamaan tätä autolle, sillä koki olevansa hyödyksi, jos tämä jatkaisi samanlaista pelleilyä. Hissillä sama juttu jatkui edelleen, Frasier ei suostunut menemään sisään.

“Nyt hissiin siitä.” Ziva ärähti, mutta ei onnistunut olemaan tarpeeksi pelottava.
“En.” hän kieltäytyi, jolloin Ziva ei jaksanut katsella tuollaista lapsellista käytöstä ja työnsi tämän hissiin. Hän ei voinut ottaa käsillään vastaan, joten Johnny ei voinut estääkään Zivaa.
“Tuommonen helvetin pystyyn paskannettu lapamato.” Frasier jatkoi ärsyttämistään.
“Nyt saakelin turvanlouskuttaja pää kiinni tai et lähde täältä elävänä!” Ziva räjähti saaden muut hississä olijat säpsähtämään äkisti. Myös Frasier ymmärsi tukkia sen suuren turpansa ja oli hiljaa loppumatkan.

Ziva palasi toimistotiloihin saatuaan hänet autoon, kohti seuraavaa päämäärää. Happamasti tuhahtaen hän istui alas.
 
*
Työpäivä oli pulkassa, kun Tony pääsi kotiinsa ja rojahti istumaan sohvalleen. Hän antoi ajatustensa juosta. Hän oli saanut idean jo pari päivää sitten, mutta toteutus oli kesken ja hän oli epävarma koko asian suhteen. Yksi ilta hän oli surffaillut netissä ja päätynyt katsomaan mökkejä pohjoisessa. Hänellä oli kova hinku lomailemaan pohjoiseen tuntureiden liepeille. Kuitenkaan hän ei halunnut lähteä yksin ja tarvitsisi jonkun seuraksi. Jotenkin hänen ajatuksensa karkasivat työpariinsa, Zivaan.

Ehkä taustalla oli jotain muutakin, kuin vain ystävyyttä. Tony tunsi olevansa ihan hukassa tunteidensa ja ajatustensa kanssa, hän ei ottanut niistä minkäänlaista selkoa. Tai sitten hän ei vain osannut tulkita niitä. Kuitenkin hän oli sitä mieltä, että haluaisi Zivan mukaansa. Tonyn täytyisi keksiä, miten hän sanoisi asian ääneen kuulostamatta täydelliseltä idiootilta Hetken mietittyään asiaa kädet niskansa takana Tony päätti yrittää houkutella tämän mukaansa kertomatta päämäärää tai juuri mitään. Kaikki olisi yllätyksenä. Vilkaisu seinäkelloon kertoi sen olevan vasta vähän yli seitsemän illalla, joten Tony päätti hoitaa homman heti alta pois. Hän meni eteiseen pukemaan ulkovaatteita päälleen ja otti pöydältä autonavaimet lähtiessään ulos.

Hän ajoi pitkin Washingtonin vedestä märkiä katuja, oli sateista. Tuulilasinpyyhkijät saivat tehdä työtä pitääkseen veden pois tuulilasin päältä. Pian hän oli jo määränpäässään, Zivan talon ulkopuolella. Tony parkkeerasi vastapäätä asuntoa, muttei poistunut autostaan. Hän oli sammuttanut sen ja vain tuijotti ikkunastaan yläkertaan. Zivan ikkunaan. Sisällä oli valot päällä, verhot eivät olleet ikkunan edessä. Ziva käveli ikkunan ohi. Tony keräsi rohkeutta, ennen kuin uskaltautuisi ulos autosta. Hän ei ymmärtänyt miksi tämä oli nyt näin vaikeaa. Hän oli tuntenut Zivan jo useamman vuoden ja olivathan he maanneetkin keskenään. Kameroiden edessä vieläpä. Kuitenkin he olivat silloin peitetehtävissä ja muut uskoivat heidän näytelleen. Kuitenkin Tony oli sanonut sen ääneen, muttei suoranaisesti ollut myöntänyt mitään.

Ziva tuli hetkeksi ikkunaan, hän ei ilmeisesti tunnistanut autoa pimeän sään vuoksi. Hän tuijotteli taivaalle ja pitkin tietä, katsellen sateen ropisemista tummalle asfaltille. Pienen hetken jälkeen hän hävisi pois Tonyn näkökentästä jonnekin päin asuntoaan, tielle oli vaikea nähdä. Varsinkin näin vaikeasta kulmasta. Tony poistui autostaan ja juoksi märän kadun yli rapun ovelle, välttäen sadetta parhaansa mukaan. Alaovi oli auki, joten hän astui hiljaa rappukäytävään. Tony käveli ylös rappusia, kunnes oli Zivan oven takana. Hän ojensi kätensä summeria kohti, mutta pysäytti sen. Hän ei painanut kelloa, piti vain sormeaan siinä. Hän kävi kamppailua ajatustensa ja tunteidensa kanssa. Jokin sai hänet epäröimään. Se jokin ei kuitenkaan selvinnyt. Hän kääntyi nojaamaan ovea vasten ja vain oli siinä. Hän ei kyennyt soittamaan kelloa, joten hetken olemisen jälkeen hän lähti hiljaa pois. Ulos rakennuksesta omaan autoonsa ja kaasutti kotiinsa. Tony soimasi itseään ääneen nynnyksi, miksi hän ei kyennyt tekemään jotain noin yksinkertaista. Hän todellakin olisi pelkuri. Hän ei todellakaan pelännyt Zivan kanssa puhumista, ellei tämä ollut vihainen. Ziva ei ollut vihaisena mukavaa seuraa ja tämän ollessa vihainen tai ärsyyntynyt, ei kannattanut pahentaa tilannetta yhtään sen enempää, kuin oli pakko. Tony oli saanut kokea Zivan vihan ja tunneryöpyn itsessään Mossadin vierailullaan. Kun hän oli tappanut Michael Rivkinin.

Tonyn päästyä kotipihaansa, hän parkkeerasi auton ruutuunsa ja poistui sisälle. Kun hän oli saanut vaatteet pois päältään, hän kaivautui saman tien peittonsa alle, pettyneenä itseensä. Mutta hän päätti tehdä asian eteen jotain huomenna, kun he tapaisivat töissä.

[Tutitutie]

Eihän tää ollut viimonen luku? Olisi ollut kiva, että Tony olisi pyytänyt Zivan mukaan...
Tunnistin tästä ainakin yhen jakson kohdan. Sen jossa Gibbs sylki ne Abbyn kahvit takasin sinne purkkiin. En vaan muista mitä se käsitteli. Niin ja sä kirjoitat kamalan nopeesti. Siis kun mä kirjotan korkeintaan yhen tarinan kuukaudessa. Ja oon itte ajatellut kokeilla kirjoittaa NCIS- ficcejä, mutta kun oon nähnyt ainoastaan 1,2,3, suurimman osan nelos- ja osan kymmenestä tuotantokaudesta niin ei pakosti ideoita löydy/infotietoja. Kannattaisko mun kirjottaa se???
Kuitenkin hyvää sisältöä, mutta löysin muutaman kirjoitusvirheen...
-Tutitutie

[Varja]

Tutitutie Ei ollut viimenen luku, seuraava on viimeinen, eli neljäs. Joo, on totta, että tuo kahvin sylkeminen on oikeastikin tapahtunut, kauden numeroo en valitettavasti pysty muistamaan, mutta mulla olis sellanen kutina, että ykkönen tai kakkonen. Kokeile ihmeessä kirjoittaa, ei se haittaa, vaikket oo kaikkia nähnykään. Mulla itellä tosin on kaikki tähän mennessä ilmestyneet kaudet, eli 1-9. Kymppiä odotellessa, mä olen tosin nähnyt senkin jo kokonaan, kun Amerikan tahdissa seuraan. Sama juttu seuraavan kauden kanssa.

Luku 3

Gibbs lähti alakertaan Duckyn luo. Hissi hurisi tasaisesti, kunnes pysähtyi pienesti nytkähtäen. Metalliovet aukesivat hieman kolahtaen. Gibbs astui ulos, käytävän täytti suhahdus, liukuovien erkaannuttua toisistaan päästäessään Gibbsin kävelemään ohitseen.

"Hei Duck, mitä tiedämme?" Gibbs kysyi kävellessään tutkimuspöydän luo, kuten tuhansia kertoja ennenkin. Ducky teki vielä ruumiinavauksen lopettelutöitä, sininen asu päällään.
"Hän kuoli pienikaliiberiseen luotiin, tämän lävistäessä hänen sydämensä. Kuolema oli välitön."
"Kerro jotain uutta." Gibbs käski.
"Hänellä oli terveet elämäntavat, hän ei ollut vielä syönyt aamiaista."
"Jotain oleellista, Duck"
"Sinä olet tänään jotenkin kärsimätön." Ducky totesi vakavana, kohottaessaan leukaansa ylöspäin tulkitessaan samalla Gibbsin olemusta parhaansa mukaan.
"Tämä ei vain tunnu etenevän yhtään, vaikka tämä on aika selvä tapaus." Gibbs sanoi. Ducky nyökkäsi pienesti.
“Löysin luodin, joka ei ollut tullut ulos etupuolelta. Abby tutkii sitä yläkerrassa.” Ducky sanoi osoittaen sormellaan ylöspäin kattoa.
"Hyvä on. Ilmoita, jos on jotain uutta." Gibbs sanoi ja poistui ovien suhahduksen saattelemana takaisin hissiin.

Hän suuntasi kerrosta ylemmäksi lempitutkijansa luo, hakien tälle uuden kofeiinijuoman. Gibbs oli kerran erehtynyt maistamaan sitä ja sylkenyt kaiken takaisin purkkiin avattuaan kannen tämän onnistumiseksi. Kahvin kuului olla kahvia, eikä epämääräistä marjalitkua, jota ei voinut edes kahviksi kutsua. Marjat ja kahvi kuului pitää visusti erillään toisistaan. Mutta se ei poistanut sitä tosiasiaa, että Abby on Abby, jolta voi odottaa mitä vain ilman, että sitä pitäisi mitenkään outona. Jokaisella heillä oli jotain outoa, mutta kukaan ei vetänyt vertoja Abbylle.

Hissi kilahti Gibbsin saapuessa oikeaan kerrokseen ja hän käveli peremmälle, pitäen juomaa oikeassa kädessään. Musiikki pauhasi tuttuun tapaan, jos musiikki ei soinut, kaikki ei ollut hyvin. Musiikista pystyi melkein tunnistamaan Abbyn mielialat, mikäli tunsi hänet tarpeeksi hyvin. Abbyä ei kuitenkaan näkynyt. Gibbs joutui huudella tutkijaa nimeltä useita kertoja, yrittäessään saada äänensä musiikin yli. Hänen kävellessä peremmälle, Abby näkyi olevan perimmäisessä huoneessaan, leikkimässä aseella. Gibbs pysähtyi odottamaan oven ulkopuolelle. Abby ei näyttänyt huomanneen häntä.

Hänellä oli kuulosuojaimet päässään, säästääkseen kuuloaan. Abby tähtäsi ja pian kuului kumahdus, kun ase laukesi koneen sisään. Abby nosti sen koneen päälle ja käveli sen viereen avaten sivuluukun ja otti luodin ulos. Gibbs avasi oven ja astui sisään.

“Hei Gibbs.” Abby sanoi huomaten tämän.
“Joko olet saanut tulokset?”
“Näethän, että otin vasta testiammuksen aseesta ja olen juuri vertaamassa niitä keskenään.”
“Totta kai, sokea en silti ole.”
“Miksi sitten kysyit?” Abby kysyi hymyillen.
“Tottumuksesta.” hän sanoi ja ojensi Caf-Pow!:n Abbylle.

Hän kiitti ja istui alas tietokoneensa eteen. Hetkessä hän oli saanut ampumansa luodin kuvan koneensa näytölle ja pääsi vertailemaan niitä. Pari klikkausta pääkallokuvioisella hiirellä riitti kertomaan testitulokset.
“Näyte täsmää Duckyn löytämään luotiin. Samoin sormenjäljet aseeseen, joka ei ole mikään ihme.” Abby sanoi.
“Kiitos Abs.” Gibbs sanoi ottaessaan Duckyn löytämän luodin todistepurkissaan mukaansa ja lähti kävelemään laboratorion läpi kohti hissiä.

Päästyään takaisin tarkkailuhuoneeseen muun tiimin luo, hän kertoi tulokset.. Ziva pyörähti ovelle päin sulkien sen perässään. Pian kuulusteluhuoneen ovi aukesi ja hän käveli sisään. Lähes väkivaltaisesti hän nosti Johnny Frasierin seisaalleen ja kolautti raudat paikoilleen. Tämä kieltäytyi poistumasta huoneesta ja hanasi vastaan. Hän työnsi tämän rajusti ulos oviaukosta, saaden hänet horjahtamaan eteenpäin. Ziva lähti avuksi kuljettamaan tätä autolle, sillä koki olevansa hyödyksi, jos tämä jatkaisi samanlaista pelleilyä. Hissillä sama juttu jatkui edelleen, Frasier ei suostunut menemään sisään.

“Nyt hissiin siitä.” Ziva ärähti, mutta ei onnistunut olemaan tarpeeksi pelottava.
“En.” hän kieltäytyi, jolloin Ziva ei jaksanut katsella tuollaista lapsellista käytöstä ja työnsi tämän hissiin. Hän ei voinut ottaa käsillään vastaan, joten Johnny ei voinut estääkään Zivaa.
“Tuommonen helvetin pystyyn paskannettu lapamato.” Frasier jatkoi ärsyttämistään.
“Nyt saakelin turvanlouskuttaja pää kiinni tai et lähde täältä elävänä!” Ziva räjähti saaden muut hississä olijat säpsähtämään äkisti. Myös Frasier ymmärsi tukkia sen suuren turpansa ja oli hiljaa loppumatkan.

Ziva palasi toimistotiloihin saatuaan hänet autoon, kohti seuraavaa päämäärää. Happamasti tuhahtaen hän istui alas.
 
*
Työpäivä oli pulkassa, kun Tony pääsi kotiinsa ja rojahti istumaan sohvalleen. Hän antoi ajatustensa juosta. Hän oli saanut idean jo pari päivää sitten, mutta toteutus oli kesken ja hän oli epävarma koko asian suhteen. Yksi ilta hän oli surffaillut netissä ja päätynyt katsomaan mökkejä pohjoisessa. Hänellä oli kova hinku lomailemaan pohjoiseen tuntureiden liepeille. Kuitenkaan hän ei halunnut lähteä yksin ja tarvitsisi jonkun seuraksi. Jotenkin hänen ajatuksensa karkasivat työpariinsa, Zivaan.

Ehkä taustalla oli jotain muutakin, kuin vain ystävyyttä. Tony tunsi olevansa ihan hukassa tunteidensa ja ajatustensa kanssa, hän ei ottanut niistä minkäänlaista selkoa. Tai sitten hän ei vain osannut tulkita niitä. Kuitenkin hän oli sitä mieltä, että haluaisi Zivan mukaansa. Tonyn täytyisi keksiä, miten hän sanoisi asian ääneen kuulostamatta täydelliseltä idiootilta Hetken mietittyään asiaa kädet niskansa takana Tony päätti yrittää houkutella tämän mukaansa kertomatta päämäärää tai juuri mitään. Kaikki olisi yllätyksenä. Vilkaisu seinäkelloon kertoi sen olevan vasta vähän yli seitsemän illalla, joten Tony päätti hoitaa homman heti alta pois. Hän meni eteiseen pukemaan ulkovaatteita päälleen ja otti pöydältä autonavaimet lähtiessään ulos.

Hän ajoi pitkin Washingtonin vedestä märkiä katuja, oli sateista. Tuulilasinpyyhkijät saivat tehdä työtä pitääkseen veden pois tuulilasin päältä. Pian hän oli jo määränpäässään, Zivan talon ulkopuolella. Tony parkkeerasi vastapäätä asuntoa, muttei poistunut autostaan. Hän oli sammuttanut sen ja vain tuijotti ikkunastaan yläkertaan. Zivan ikkunaan. Sisällä oli valot päällä, verhot eivät olleet ikkunan edessä. Ziva käveli ikkunan ohi. Tony keräsi rohkeutta, ennen kuin uskaltautuisi ulos autosta. Hän ei ymmärtänyt miksi tämä oli nyt näin vaikeaa. Hän oli tuntenut Zivan jo useamman vuoden ja olivathan he maanneetkin keskenään. Kameroiden edessä vieläpä. Kuitenkin he olivat silloin peitetehtävissä ja muut uskoivat heidän näytelleen. Kuitenkin Tony oli sanonut sen ääneen, muttei suoranaisesti ollut myöntänyt mitään.

Ziva tuli hetkeksi ikkunaan, hän ei ilmeisesti tunnistanut autoa pimeän sään vuoksi. Hän tuijotteli taivaalle ja pitkin tietä, katsellen sateen ropisemista tummalle asfaltille. Pienen hetken jälkeen hän hävisi pois Tonyn näkökentästä jonnekin päin asuntoaan, tielle oli vaikea nähdä. Varsinkin näin vaikeasta kulmasta. Tony poistui autostaan ja juoksi märän kadun yli rapun ovelle, välttäen sadetta parhaansa mukaan. Alaovi oli auki, joten hän astui hiljaa rappukäytävään. Tony käveli ylös rappusia, kunnes oli Zivan oven takana. Hän ojensi kätensä summeria kohti, mutta pysäytti sen. Hän ei painanut kelloa, piti vain sormeaan siinä. Hän kävi kamppailua ajatustensa ja tunteidensa kanssa. Jokin sai hänet epäröimään. Se jokin ei kuitenkaan selvinnyt. Hän kääntyi nojaamaan ovea vasten ja vain oli siinä. Hän ei kyennyt soittamaan kelloa, joten hetken olemisen jälkeen hän lähti hiljaa pois. Ulos rakennuksesta omaan autoonsa ja kaasutti kotiinsa. Tony soimasi itseään ääneen nynnyksi, miksi hän ei kyennyt tekemään jotain noin yksinkertaista. Hän todellakin olisi pelkuri. Hän ei todellakaan pelännyt Zivan kanssa puhumista, ellei tämä ollut vihainen. Ziva ei ollut vihaisena mukavaa seuraa ja tämän ollessa vihainen tai ärsyyntynyt, ei kannattanut pahentaa tilannetta yhtään sen enempää, kuin oli pakko. Tony oli saanut kokea Zivan vihan ja tunneryöpyn itsessään Mossadin vierailullaan. Kun hän oli tappanut Michael Rivkinin.

Tonyn päästyä kotipihaansa, hän parkkeerasi auton ruutuunsa ja poistui sisälle. Kun hän oli saanut vaatteet pois päältään, hän kaivautui saman tien peittonsa alle, pettyneenä itseensä. Mutta hän päätti tehdä asian eteen jotain huomenna, kun he tapaisivat töissä.
 

[Varja]

A/N: Se oli sitten tässä, viimeinen osa. Loppu ei miellyttänyt itseäni hirveästi, mutta ei voi mitään. Toivottavasti joku muu pitää.

Luku 4

NCISin toimistossa oli aamulla normaalin rauhallista. Ihmiset saapuivat töihin ja tekivät jo omia asioitaan. Käytävällä oli kuitenkin pääosin hiljaista, päiväsaikaan oli aina vilkkaampaa, mikä ei ollut yllättävää. Kello tikitti tuttuun tahtiinsa, mustien paksujen viisareiden osoittaessa kellon olevan varttia vaille aamu seitsemän. Tony oli tullut hetkeä aiemmin ja päässyt työpöytänsä ääreen. Ziva asteli ulos hissistä sen kilahdettua saapumisen merkiksi.

Ziva hämmästeli mielessään DiNozzon oloa paikalla jo tähän aikaan aamusta. Yleensä hän tuli viime tingassa tai viittä minuuttia ennen työvuoron alkua. Hän käveli oman työpöytänsä luo ja pudotti reppunsa lattialle. Tony ei nostanut katsettaan, tämä näytti selaavan tarkkaavaisesti pöydällään olevaa paperia. Ziva istuutui harmaalle tuolilleen ja tuijotti hetken DiNozzoa, kuin tehden arviota tämän käyttäytymisestään. Hän avasi tietokoneensa, jolloin se alkoi hurista tutun kuuloisena. Tony nosti vihdoin katseensa pöydästä, jota Ziva väisti rennosti. Hän ei halunnut jättää merkkejä, jotka paljastaisivat tarkkailut tai minkäänlaiset epäilyt.

“Kuulehan Ziva...” Tony aloitti tuijottaen työpariaan.
“Niin?”
“Olen tässä ajatellut pientä reissua pohjoiseen päin ja ajattelin kysyä, lähtisitkö seurakseni?”
“Minäkö?” Ziva kysyi yllättyneenä.
“Niin, tiedäthän miten tylsää on istua useampi tunti autossa ihan yksikseen. Samoin myös itse lomailu on aika tylsää, jos on yksin.” Tony selitti kyynärpäihinsä nojaten. Hän halusi välttämättä nimenomaan Zivan mukaansa.
“Se on totta. Minne ja miten pitkäksi aika olet ajatellut?”
“Paikka pysyköön salaisena toistaiseksi, viikonlopun mittaista.”
“Voisin vaikka lähteäkin, oletko puhunut asiasta Gibbsin kanssa?” Ziva kysyi lupaillen lähtöä.
“En ole vielä, halusin vain tietää, että olenko saamassa seuraa vai en, ennen kuin kysyisin asiasta mitään.” Tony sanoi rehellisesti
“Miten lyhyellä varoitusajalla tämä tulee?” Ziva uteli kiinnostuneena, vaikkakin epäili tässä olevan takana jotain muutakin.
“Ajattelin, että nyt ensi viikonloppuna, mikäli Gibbsillä ei ole mitään tätä vastaan.” Tony ehdotti. Ziva mietti hetken, kunnes nyökkäsi.
“Puhu hänen kanssaan ja kerro tuomio.” Ziva pyysi.

Tony nousi ylös ja lähti etsimään pomoaan. Pienen haeskelun jälkeen hän löytyi taukotilasta juomasta kahviaan. Tony koputti pari kertaa avonaiseen oveen. Hän työnsi päänsä oviaukosta sisään ja piti kätensä ovenkarmia vasten.

“Hei pomo, onko sinulla hetki aikaa?” hän kysyi hieman epäröiden.
“Tottahan toki, tule sisään.” Gibbs kehotti. Tony rohkaistui tarpeeksi ja käveli peremmälle. Gibbs pyysi häntä istumaan käsimerkillä.
“Halusin vain kysyä, olisiko meidän mahdollista saada vapaaksi ensi viikonloppu?”
“Meidän?” Gibbs kysyi siemaillen edelleen kahviaan valkoisesta Starbucksin pahvimukista.
“Pahoittelen huonoa sanavalintaani. Minun ja Zivan.” hän sanoi korjaten
“Mikä ettei, olette hoitaneet työnne hyvin, joten en näe mitään estettä asialle.”
“Kiitos Gibbs. Ajattelin reissua pohjoiseen päin, mutten haluaisi lähteä yksin, joten kysyin Zivaa seurakseni.”
“Ainakin hän suojaa selustaasi.” Gibbs sanoi naurahtaen.
“Totta.” Tony sanoi hymyillen ja poistui huoneesta hymyillen.

Gibbs pystyi tuntea hymyn, muttei nähnyt sitä takaraivon läpi. Tony käveli portaita kohti alakertaan. McGee oli jo saapunut, sillä hän istui pöytänsä edessä nyppimässä donitsistaan strösseleitä irti. Muut eivät tajunneet, miksi hän ei voinut tilata leivostaan ilman strösseleitä, jos kerta ne oli otettava pois. Se ei kuitenkaan olisi sama asia, sillä siitä oli tullut enemmänkin rutiini. Tony käveli pöytänsä luo ja istui alas.

“Onnistuu, Ziva” Tony sanoi.
“Hyvä juttu, alan pakkaamaan piakkoin.” hän vastasi.
“Mitä on tekeillä?” McGee kyseli.
“Ei mitään mokuille kuuluvaa.”
“Itse asiassa Tony, Ziva on alokas. En minä.” Tim intti.
“Sillä ei ole väliä, McProbie.” Tony kuittasi.
“Tony, älä viitsi olla noin ilkeä. Saat pian lähteä yksin reissullesi.” Ziva puuttui puheeseen. Tonyä harmitti hieman reissun paljastuminen, mutta päätti pitää itsensä kasassa ja olla vaivaamatta päätään noin pienen jutun vuoksi.
“Entäs sääntö numero 12?” McGee jatkoi.
“Kyseessä ei ole mikään suhde, vaan puhtaasti pelkkä lomareissu ystävien kesken.” Tony sanoi tietäen, että se ei pitänyt paikkansa. Hän halusi selvittää omat tunteensa, hän ei voisi edetä suuntaan tai toiseen ennen sitä.
“Hyvä on.” McGee myöntyi. Ziva oli havaitsevinaan pientä epäröintiä, mutta olisi hän itsekin epäillyt McGeen housuissa.

*
Oli vihdoin perjantai, edellisenä päivänä molemmat olivat laittaneet tavaransa kasaan. Kun he olivat päässeet töistä muutaman tunnin etuajassa, Ziva oli ajanut Tonyn asunnolle ja siirtänyt tavaransa parinsa autoon. Hän lukitsi oman Fiat Mininsä parkkipaikalle ja astui sisään Tonyn autoon.  Radiosta soi musiikki, välillä kuului keskustelua, jolloin Tony yritti lähes hysteerisesti vaihtaa kanavaa, mikäli puheenaihe ei ollut kiinnostava.

“Joko voit kertoa, minne olemme menossa?” Ziva kysyi vänkärin penkiltä.
“En. Siinä ei olisi mitään hauskaa, jos paljastaisin sen nyt.”
“Totta, pidän yllätyksistä.” Ziva totesi.

He katselivat maisemia, vaikkakin Tony keskittyi enemmän siihen itse ajamiseen ja Ziva tuijotteli maisemia. Oli korkeita kukkuloita ja tuntureita, asutuksen määrä harveni, mitä pidemmälle ajettiin. Pian Tony poikkesi oikealla olevalle metsätielle. Ziva muuttui tarkkaavaisemmaksi alkaessaan etsiä merkkejä heidän määränpäästään. Pian hänen silmänsä rekisteröivät pienen hirsimökin edessä päin. Tonyn kaarrettua siististi sen pihaan, Zivan sisällä heräsivät vanhat mökkimuistot. Se oli silloin, kun hänellä oli vielä perheensä. Nyt hänellä ei ollut enää ketään jäljellä. He kaikki olivat poissa, jäljellä oli vain muistot, joita hän ei halunnut missään nimessä unohtaa. Ziva hymyili, Tony katsahti häneen lyhyesti.

He purkaantuivat ulos autosta, kumpikin omalta puoleltaan ja ottivat tavaransa pois auton peräkontista. Alkoi sataa, sillä vesipisaroita tipahteli ilman halki maahan tiheään tahtiin. Vesipisarat saivat kaksikkoon liikettä, joten he kiirehtivät vikkelään mökin kuistille, etteivät kastuisi heti saavuttuaan. Tony kaivoi mökin avaimen taskustaan ja avasi ulko-oven, päästäen Zivan kohteliaasti edellään sisään. Ziva laski tavaransa seinustalla olevalle sohvalle Tonyn tullessa perässään sisään. Ovi kolahti sen mennessä lukkoon. Mökissä oli yksi makuuhuone, pieni keittiö ruoan tekemistä varten, olohuone ja sauna.
Tony päätti ensitöikseen lämmittää takan, jotta pieneen mökkiin saataisiin lämpöä. Ziva hieroi kämmeniään vastakkain, kunnes Tony nakkasi hänelle suuret nahkakintaat. Ziva ei pistänyt vastaan, vaan laittoi kätensä niiden sisään. Kintaat tuntuivat hyvin pehmeiltä ja lämpimiltä, eteenkin nyt, kun Tony oli juuri käyttänyt niitä. Pian pienessä mustavalkoharmaista tiilistä kasatussa takassa oli valkea. Sillä aikaa, kun puiden palaessa tuli lämpöä sisätiloihin, he purkivat ruokatarvikkeet jääkaappiin ja riisuivat ulkovaatteet pois.

“Tarvetta suihkulle?” Tony kysyi seisoessaan pesuhuoneen ovella.
“Ei tänään, kävin aamulla ennen töihin tuloa.” Ziva vastasi.
“Hyvä on, sano sitten, niin lämmitän kiukaan. Mikäli et tahdo käydä jääkylmässä suihkussa.” Tony letkautti.
“En mielelläni kyllä ihan jäähilesuihkussa, joten lämpimämpi vesi kelpaa, kiitos.” Ziva sanoi.
“Saat nukkua sängyssä, minä otan sohvan.” Tony sanoi päättäväisesti, tehden selväksi Zivalle, ettei olisi valinnanvaraa.
“Mikäli välttämättä tahdot valittaa kipeää selkääsi huomisen.”
“Se on vuodesohva, levitettävä sellainen.”
“Ai.”
“Mihin sattui?” Tony kysyi vakavoituessaan.
“Ei mihinkään.” Ziva ihmetteli kummastuneena.
“Miksi sitten sanoit niin?”
“En, vaan tarkoitin sitä, etten tiennyt sen olevan vuodesohva.” Ziva korjasi.

Tony poisti takan edessä olevan verkon ja lisäsi muutaman puun pesään. Ziva siirtyi istumaan sohvalle. Hän antoi katseensa kiertää pitkin mökkiä ja uppoutui ajatuksiinsa. Hänen ajatuksensa palasivat takaisiin nuoruuteen. Tony laittoi verkon takaisin ja huomasi toisen olevan ihan ajatuksissaan.

“Penni ajatuksistasi.” Tony sanoi rikkoen hiljaisuuden.
“Mitä?” Ziva kysyi.
“Mitä mietit, näytit kadonneen jonnekin kauas.”
“En sen kummempia, mökki saa mukavat lapsuudenmuistot tulemaan mieleen.” hän vastasi ja hymyili vähän.
“En epäile yhtään. Vietin täällä muutamia kesiä nuorempana.” Tony sanoi ja hymyili pienesti.
“Taidan siirtyä nukkumaan, kun kello on jo näin paljon.” Ziva jatkoi ja haukotteli.
“Ei hassumpi idea”, Tony sanoi  tajuttuaan olevansa väsynyt ajamisesta ja työpäivästä.
“Öitä.” Ziva sanoi ja katosi matkalaukkunsa kanssa makuuhuoneeseen.

Tony näki puunvärisen oven sulkeutuvan Zivan perässä. Hän oli yksin, Ziva oli silti vain oven toisella puolella. Riisuuduttuaan hän kömpi peiton alle, vetäen sen tiukasti ympärilleen. Hänen nenänsä oli kylmä, sillä lämpö ei ollut vielä ennättänyt lämmittämään kovinkaan paljoa. Oli muuten täysin hiljaista, mutta puut rätisivät takassa. Tony ei ollut saada unta millään. Hän pyöri edelleen sängyssään levottomana, ajatellen tunteitaan ja sitä, mitä halusi tulevaisuudelta. Hän ei ollut varma, halusiko Zivaa elämäänsä enemmän tai vähemmän pysyvästi. Takassa alkoi olla jo hiillos, puut olivat palaneet, joten oli pimeää. Vain takassa hehkuivat hiilet. Tony tunsi itsensä janoiseksi, joten nousi ylös ja käveli keittiöön.

Ziva säpsähti rajusti hereille kuullessaan kolauksen ovensa ulkopuolelta. Hänen huomasi olevansa oudossa ympäristössä. Hetken tuijottamisen jälkeen muisti tulleensa mökille yhdessä Tonyn kanssa. Hän nousi ylös ja raotti varovasti makuuhuoneen ovea. Se ei päästänyt ääntäkään. Tony istui vuodesohvalla ja tuijotti lattiaa, selvästi uppoutuneena syvälle ajatuksiinsa. Ziva nojasi ovenkarmiin. Pieni hymy kohosi hänen suupieliinsä Zivan tuijotellessa ajatuksiinsa syventynyttä Tonyä.

“Etkö saa unta?” Ziva kysyi. Tony hätkähti säikähdettyään ja käänsi päätään.
“En.”
“Mikä painaa?” Ziva kysyi, pysyen edelleen oviaukossa.
“Mietin vain tulevaisuutta ja ajatuksiani.” Tony vastasi.
"Tämä on kuin se runo, 'tule toki peremmälle, sanoi hämähäkki kärpäselle', tiedätkö?" Ziva sanoi ja hymyili jälleen. Hänen hymynsä oli tarttuvaa, sillä myös Tony alkoi hymyillä.

[Tutitutie]

Terppa!
No, niin. Mistä aloittaisin?
Ensin pisti silmään se, että mökissä on sauna. Ohhoh SAUNA! (okei, ei se nyt niin ihmeellistä ole.) Se oli myös kiva, kun ne meni sinne yhdessä. Voisi luulla että Gibbs olisi sanonut:
"Voit mennä, mutta muista sääntö numero 12." Olikeastaan jos tarkemmin ajattelee, sääntö numero 12 on ihan tyhmä, siis ei voi tapailla työtoveriaan, vaikka olisi kuinka ihastunut. No, DiNozzo olisi rikkonut tota sääntöä ennemmin tai myöhemmin.
No se viis näistä löpinöistä. Kirjoita lisää NCIS-ficcejä. On ollut tylsää odotellessa.

T:Vannoutunut lukijasi -Tutitutie

[Varja]

Tutitutie Mä revein tuon saunan tuonne mummun mökistä, siellä kun on sauna. Pieni mökki, mutta silti. Mulla on julki uusi oneshot, jonka julkaisin tässä vähän aikaa sitten. NCIS & NCIS L.A on vieläkin kesken, vaikkakin lisäsin vasta uuden osan. Mulla on hukassa oleva inspiraatio, viimeistä osaa siinä yritän työstää valmiiksi.