Author: Sole
Fandom: Glee
Genre: Romance
Rating: K11
Pairing: Kurt/Blaine
Disclaimer: Omistan vain tämän tarinan ja tarinan typerän idean, mikään ei kuulu minulle
Warnings: Spoileroi kakkoskautta
Summary: Blaine sujautti sormensa Kurtin leuan alle, kohotti pojan kasvoja. ”En sano: älä itke, sillä ellen väärin veikkaa, tuo sinun huulillasi saattaisi olla hymy.”
A/N: Tämä on minun ensimmäinen Klaine koskaan. Vastaan otetaan millaista kommenttia tahansa, myös murskakritiikkiä. Pikkusen mua hirvittää, kuinka sulatatte minun tyylin tässä, en ole vielä itsekään varma, sopiiko se Klaineen ollenkaan. Mutta kommentti olisi silti plussaa : )
Klaine forevah.
Isotkin pojat itkevät joskus
Kello soi, luritti nuotin vierestä totta kai. Kurt nosti kyllästyneenä kätensä korvilleen, haaveili korvatulpista, punaisista, solmion kanssa yhdensopivista. Kello kilisi toistamiseen, köhi ja kakoi, lopulta vaikeni. Kurt puuskahti – ei yksikään täysjärkinen voinut olettaa Kurtin kaltaisen ihmelapsen kuuntelevan mukisematta moista meteliä kertatolkulla per päivä. Vähemmästäkin sitä oli hulluksi tulla. Kurt huokaisi, kirosi kellon Sue Sylvesterin sappaisiin, mielellään niihin sukkahieltä haiseviin, jokaisen kilikellon yksityiseen helvettiin. Möykkä meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, takasi takuuvarman migreenin loppupäiväksi, kai koko joululomaksi. Kellolta Kurt ei voinut paeta, ei niin kuin Karofskylta ja Karofskyn nyrkiltä, oli se ollut sitten vasen tai oikea, Raivo nimeltään, jokatapauksessa. Kello oli ja pysyi luokkahuoneessa, huoneista jokaisessa, rappukäytävissä, siellä, minne Kurt sitten ikinä menikin Daltonissa. Kurt laski kätensä pulpetin kannelle, haroi tumman tukkansa takaraivolle. Turhautuneisuus oli tunne, joka oli tullut Kurtille tutuksi sitten toissapäivän, päivistä ensimmäisen Dalton Academyssa, koulussa, jossa ei kahvia noin vain loroteltukaan automaateista. Itseasiassa koko Dalton Academyssa ei ollut kahviautomaatin kahviautomaattia. Kahvi kuulemma kellastutti hampaita. Eivät kaiketi tienneet, että valkaiseva hammastahna oli keksitty jo vuosia takaperin. Ei se pepsodent pelkästä kahvista pilalle mennyt. Kurtin kahvikuppisyndrooma ei ollut paranemaan päin, vaikka repun pohjalla hölskyi termospullon täydeltä pannujauhatusta, vaniljacappucinoa.
Mutta ei kello ollut Kurtin ainoa ongelma, puhumattakaan kofeiiniriippuvuudesta, kahvikrapulasta, joka iski aamutuimaan pojan noustessa vuoteesta. Ei Kurt pidemmän päälle jaksanut välittää sellaisista pikkuseikoista. Ei Kurt sentään mikään diiva ollut, pois se hänestä. Mikään Dalton Academyssa ei ollut tuttua pojalle, jolla yhä oli ikävä McKinleytä, koulua, jossa pitivät majaa sekä Sue Sylvester, että seitsemänkymmentä cheerioita, unohtamatta Dave Karofskya, jonka henki haisi sinapilta ja ketsupilta, hampurilaisilta. McKinleyyn Kurt oli jättänyt pikku pelastusrenkaansa, jota myös Riemuklubiksi kutsuttiin, jollan kyydissään kasa lapsosia, joita kukaan ei tahtonut tuntea, sellaisia, joilla oli unelmia. He kaikki olivat tahtoneet olla tähtiä, tuikkia kirkkaina viihdetaivaalla, tähtikuvioina taivaankannella. He olivat tahtoneet olla kuuluisia, kulkea kaupungilla kannoillaan liuta paparezzeja, laulaa kurkku suorana, kaikki paitsi Mike Chang, jonka tanssijalka vipatti kuin Kurtin kahvihammas konsanaan. Tahtoivat kai yhä. Riemun jolla oli karahtanut karille kerran toisensa jälkeen, kellunut tuuliajolla, odotellut haaksirikkoa. Kurt pudisti päätään, hän ei olisi saanut lähteä, jättää Rachelia oman onnensa nojaan, paeta Karofskya. Mutta Kurt ei ollut koskaan ollut mikään taistelija, pikemminkin pelkuri, harrastanut rauhanneuvotteluja nyrkkitappeluiden sijasta. Kurt oli pettänyt Riemun, loikannut veneestä, vaikka oli luvannut upota jollansa mukana, niiden rinnalla, joiden unelmat ennen pitkää särkyisivät säpäleiksi. Lukuunottamatta Rachelin. Rachelista tulisi tähti, sen tiesi jopa Rachel itse.
”Valmis?” Baine kysyi hymyillen, tämän tummat silmät tuikkivat luokkahuoneen keinovalossa.
Kurt hymyili varovaisesti, työnsi reppuunsa kasan kirjoja. ”Valmis.”
”Mennään sitten”, Blaine sanoi suupielet korvissa, ”ennen kuin nuo keksivät, kuka tämän kaunokaisen nappasi kainaloonsa.” Blaine ojensi kätensä, kosketti Kurtin kasvoja, pojan punehtuneita poskia. ”Minä en tahdo kilpailijoita.”
Kurt käänsi katseensa lattiaan, kengänkärkiin, jotka pistivät esiin puvunhousujen punteista. ”Mennään vaan.”
He työnsivät tuolinsa taaksepäin, ottivat askelen kohti ovea, heistä kumpikin. Pulpetin pintaan he unohtivat lyijykynäsydämen, katkeneen terän, sellaisen grafiitinharmaan sirpaleen. Ei tuo yksi sydäm mitään merkinnyt, sydämiä tulisi, menisi, ehkä lopulta särkyisi. Mutta sitä Kurt ei tahtonut ajatella, ei vielä, ei nyt. Se oli sen ajan murhe, mikäli olisi murhe ollenkaan. Kurtilla oli kiire kahville, repussaan termospullon ohella palasokeria plus kaksi kuppia. Toinen Kurtille itselleen, toinen Blainelle, joka oli hyvää vauhtia jäämässä kofeiinikoukkuun, koukkuun kahvitaukoihin. Kurt heilautti reppunsa olalleen, nykäisi paidankaulusta. Kravatti ahdisti – Kurt oli kuristua punaraidalliseen hirttosilmukkaan. Jos Daltonista olisi joku pitänyt potkaista pellolle, niin pukusuunnittelija, Daltonin koulupuvuissa hengittäminen kun tuntui olevan likimain mahdotonta. Vaan kyllä se siitä suttaantuisi, kuten koulun jokainen pulpetinkansi. Kaikkeen tottui, kaikkeen aikanaan, kaikki aikanaan, kuten Blaine tuppasi sanomaan. Ja aikaa Kurtilla oli vaikka muille jakaa, ei Kurt voinut lähiaikoina McKinleyyn palata, ei ehkä koskaan. Sillä McKinleyn kaapissa piti majaa Dave Karofsky, pukuhuoneen puolelle pojalla puolestaan oli porttikielto, selkä mustelmilla muistona kolareista Karofskyn kanssa. Sinisenkirjavat mustelmat olivat haalistuneet vihreiksi, vaaleankeltaisiksi, ei Kurt enää tuntenut kipua. Mutta Kurt ei voinut unohtaa, unohtaisi Karofskya koskaan, ei suudelmaa, Karofskyn kieltä kurkussaan, oksennusta lavuaarissa. Kurt ei ollut uskaltanut vilauttaa selkänsä sinelmiä Blainelle, isäpapastaan puhumattakaan. Ties mitä Burt olisi saanut päähänsä – syytteen pahoinpitelystä, ehkäpä.
Blaine tarttui Kurtia kädestä, Kurtin sydän jysähti, jätti välistä lyönnin, lyöntejä kaksin kappalein, jätätti. Hassu tunne, se rakkaus nimittäin. Ihastuksesta se kai kaikki lähti, hetkistä, joita alkoi odottaa kuin kuuta nousevaa, suudelmista, jotka saivat perhosparven lepattamaan mahanpohjassa. Ei Kurtia ollut ennen kukaan kertonut rakastavansa, ellei Burtia laskettu. Ja Burt oli sentään Kurtin isä, niin isien kuuluikin pojilleen sanoa, olivatpa nämä sitten homoja tai eivät. Ei Kurtia ollut ennen kukaan pitänyt kädestä, ei toinen poika, vielä vähemmän tarkoituksella. Kurtille kulkeminen käsikädessä oli uutta ja ihmeellistä, Blainelle kai pelkkä pinttynyt tapa ajalta, jolloin tällä oli vielä ollut poikaystävä. Vaan eipä sillä, että Kurt olisi tiennyt, ketä Blaine oli pitänyt kädestä ennen häntä, vai oliko edes pitänyt koskaan ketään. Äitiään ehkä, silloin joskus tarhaikäisenä tietä ylittäessään. Kurt ei tiennyt, oliko Blainella ollut poikaystävä, -ystäviä, saati sitten tyttöjä. Ehkä oli, ehkä ei. Todennäköisesti oli. Ehkä jopa useita. Mutta ei sentään tyttöjä, ei, sitä Kurt ei uskonut. Kurt ravisti päätään, antoi Blainen taluttaa itsensä ulos ovesta, vasemmalla käytävänkulmasta. Ehkä Blainella oli liuta eksiä odottamassa oven takana, Vaan ei sillä ollut merkitystä, ei nyt, ei enää. Olettaen tietysti, ettei Blaine päästäisi irti Kurtin kädestä, keksisi pitävänsä miehisemmistä miehistä, dumppaisi Kurtia kaapinpohjalle parkumaan silmänsä päästään, särkisi tämän sydäntä säpäleiksi. Nyt Blainella oli Kurt ja Kurtilla Blaine. Niin Blaine oli sanonut, sanonut rakastavansa, painanut huulensa Kurtin huulille vesisateessa jalkakäytävällä, vetänyt syliinsä sateenvarjon alla.
Blaine huokaisi. ”Pusu ajatuksistasi.”
”Pää tyhjää täynnä”, Kurt mumisi, piti Blainea kädestä kuin viimeistä päivää. ”Humisee kuin harjut tuulessa.”
”Lukisit välillä muutakin kuin pelkkää Brontëa,” Blaine naurahti. ”Oli se nainen sitten jumalasi tai ei.”
Kurt virnisti. ”Ne ovat nuo rakkaustarinat, jotka minuun vetoavat.”
”Meidänkin?”
Kurt punastui. ”Meidänkin.”
He kävelivät käsikkäin pitkin käytävää, kohti kierreportaita, kakkoskerrosta. Daltonissa riitti rappausia kerrostolkulla, kerroksia rappukaupalla. Dalton oli kuin katiska, josta kerran sisään päästyään ei kukaan noin vain tehnytkään vankilapakoa, siitä sokkelosta ei päästy pihalle vailla turistiopasta.Luojan kiitos Kurtilla oli Blaine, josta pitää kiinni, poika, joka oli enemmänkin kuin ystävä, vaikkei Kurt ollutkaan uskaltanut sitä Burtille kertoa. Ei vielä, myöhemmin, ehkäpä. Parisuhde poikaseurassa kun saattaisi olla sydänsairaalle isäpapalle sokki, pumppukohtauksen paikka. Eikä Kurt tahtonut Burtin sydämen sanovan poks, ei Blainen takia, ei homopoikansa, jota Burt ei ollut kutsunut neidiksi, ei koskaan. Burtille oli aina tuntunut rittävän se, että Kurt oli onnellinen, saisi onnellisen loppunsa, lopulta. Ehkä Burtille riittäisi Blaine, poika, jota Kurt rakasti, suuteli silloinkin, kun joku kurkisti korttelinkulmalta, katseli heitä kahta, toisiinsa kietoutuneita, kai rakastavaisia. Burt ei huutaisi hintti, ei niin kuin ne tekivät, niistä kaikki, ei heiluttaisi keskisormea. Burt oli antanut Kurtin etsiä Blainea sateenkaaren alta, poikaa, jota tahtoisi naida. Burtin kauhuksi kylläkin. Kurt kiikkui Blainen käsipuolessa, he ravasivat rappusia askelma askelmalta. Kurt kuljetti kätään pitkin portaikon takorautakaidetta, muisteli McKinleyn muovisia puutarhatuoleja, Sue Sylvesterin konfettitykkejä, niitä, jotka tämä oli hampaitaan kiristellen kärrännyt takaisin kaupan hyllylle Beisten palatessa paikalleen kisakatsomoon, pillin varteen kentän laidalle. Kurt tunsi Blainen käden kädessään, ja muisti olevansa kotona. Missä oli Blaine, olisi Kurtin koti, kenties kerrostalokaksio. Daltonin tapauksessa oli tosin kyseessä kodinkorvike.
Heidän jalkansa tapasivat lattian kerroksessa numero kaksi, Kurt astui purkkaan, kai hubba bubbaan, vaaleanpunaiseen tahmaan, yhtä kaikki. Kurt huokaisi – oli asioita, jotka eivät koskaan muuttuneet, muuttuisi, eivät McKinleyssä, eivät Daltonissa, jonka käytäntöihin leikki kuuluvansa kiusauksen nollatoleranssi plus kiusaajien eliminointi. Päättäjistä fiksuimmatkaan vain eivät olleet ottaneet huomioon pikkurikollisia, jotka rakastivat räkiä purukumiklimppejä ohikulkijoiden kengänpohjiin, varomattomiin takapuoliin. Yksikään aukrorittetti ei ollut keksinyt kieltää ksylitolia, joka oli hyväksi hampaille, vaan ei housuntakamukselle. Kuinka Kurt kaipasikaan Puckia ja Puckin purkkapalloja, joihin ei tepsinyt kumisaappaassa kuin kynsiviila, tukassa pari keittiösaksia. Daltonissa Kurt välttyi ehkä sinelmiltä selkäpuolella, unettomilta öiltä, painajaisilta Karofskylta, mutta purkka olikin jo toinen juttu, kiiltonahkakengät hetkessä ensiset. Daltonissa kukaan ei osoitellut sormella, retuuttanut roskalaatikkoon Sue Sylvesterin myhäillessä ihka-ainoaan partakarvaansa. Daltonissa ketään ei kutsuttu ruskean reijän ritariksi niin selän takana kuin päin naamaa toivoteltaessa hyviä huomenia, käsketty kääntämään selkäänsä pukuhuoneen puolella, tuherrettu huulipunalla vessanseinään päällään mekko, käsiveska kainalossa – menneen sesongin muotia, pthyi. Daltonissa Kurt ei ollut se homopoika, Daltonissa heitä oli kaksi: Kurt ja Blaine, ne kaksi b-rappulaista. Kurt istuutui kierreportaiden alimmalle askelmalle, Blaine pyllähti pojan vierelle pidellen yhä kiinni tämän kädestä. Daltonissa Kurtilla oli kaikkea, mitä toivoa. Kaikkea paitsi Glee.
”Kahvia?” Blaine kysyi, kietoi käsivartensa Kurtin vyötäisille.
Kurt kaivoi termospullon reppunsa pohjalta, ojensi Blainelle kaksi kuppia. ”Kahvia.”
Blaine ”Sokeria?”
Kurt pudisti päätään, kaatoi kotikeittoisen kuppeihin.”Vain maitovara.”
Blaine kallisti päätään.”Maitoa?”
”Maitomieheltäkö minä näytän?” Kurt kysyi hymyillen.
Blaine irvisti. ”Mustanako minun pitäisi tämä kitata?”
”Kuten cappucino yleensä.”
Blaine ojensi Kurtille toisen kupeista. ”Kippis.”
Kahvi tuoksui vaniljalta, huurusi pinnallaan höyryhaituvia. Ja vaikka kahvi olikin ehtinyt jäähtyä pihalla pakkasessa, Kurtin kahlatessa helmillä hangilla, lumisateessa, kuppi tuntui yhä lämpimältä tämän kädessä. Dalton Academyn ikkunoissa kimmelsivät kuurankukat, kuin hallanvalkeita suukkoja, pakkasenpuremia. Lämpömittarissa elohopea laski päivä päivältä alemmas nollan tuolle puolen, plussasta miinukselle, punaisesta siniselle. Hengitys haalistui pilvenhattaroiksi, kyynelet jäätyivät pisaroiksi poskille, riitteeksi ripsiin, itkettiin sitten onnesta, surunsirpaleita. Kurt huokaisi, nojautui vasten Blainen kylkeä, pojan siipien suojaan, siipien, jotka jaksoivat kantaa siipirikkoa. Blaine piti kiinni Kurtista silloinkin, kun poika tunsi putoavansa. Hetkiä tuli, hetkiä meni, kuin peilinsirpaleita, sen kerran särkyneen, haavekuvien. Blaine tiesi, kuka Kurtin siivet oli katkaissut, saksinut silpuksi siipisulat, työntänyt pojan sekä seinää vasten, alas sinitaivaalta. Karofsky ei ollut tahtonut kenenkään tietävän, vaan Blaine tiesi. Vain Blaine. Blaine tiesi, miksi Kurt ei osannut lentää enää, ehkä koskaan lentäisi, ei selkä sinelmillä, vailla siipiparia, rikkonaisia haaveita. Blaine tiesi, kuka Kurtin oli rikkonut, särkenyt sisältä, kai unohtanut korjata. Ei Karofsky pyytäisi anteeksi, ei koskaan. Blaine laski lattialle kahvikupin, veti Kurtin syliinsä, piti hyvänään hyvänä. Oli tullut talvi, satanut ensilumi, lumihiutaleita miljoona. Oli vaihdettu katseita, puhelinnumeroita, leikitty ihastuneita. Oli pidetty kädestä, kai rakastuttu, suudeltu ensimmäinen suudelma, hymyilty vasten huulia. Kurt painoi päähänsä lentäjänlakin, opetteli lentämään uudelleen.
Heidän ohitseen pyyhälsi poikia tasaista tahtia, mutta Kurt ei nähnyt poikien kasvoja, vain tummansinisiä koulupukuja, prässejä housunpunteissa. Pojat olivat Kurtille enää vain varjoja lattiassa, käytävässä kaikuvia askelia, sanoja, jotka Kurt kuuli, muttei jaksanut kuunnella. Kurt ei tuntenut heistä ketään, ei vielä eilen, ehkä huomenna, ensi viikolla. Kurt tiesi muutaman nimeltä, pojat, jotka olivat katselleet sydämiä pulpetinkannessa, vain hymyilleet varoen, kääntäneet katseensa numeroihin liitutaululla, valkoiseen mustalla, eikä mikään enää ollutkaan mustavalkoista. Kurt ei katsellut poikia, jotka juoksivat edestakaisin kierreportaissa, ei yhden yhtä, yhtä ainutta. Kurt ei katsellut poikia, jotka kompastuivat kengännauhoihinsa, solmivat rusetteja, solmioista hirttosilmukoita. Kurt ei kuullut poikien naurua, ei vielä, ehkä myöhemmin, iltapäivällä, ehkäpä. Ei Kurt tahtonut enää ihastua, ei rakastua puolivahingossa. Blainessa oli Kurtille miestä riittämiin, ja Kurtissa Blainelle, kuulemma. Kurt ei tarvinnut heistä ketään, ei enää. Olihan Kurtilla Blaine. Kurt oli kulkenut vuosikausia varjonsa rinnalla, vain he kaksi rinnakkain asvaltissa, yksissä askelissa, he kaksi, joista toinen katosi pimeän laskiessa, kulki katulamppujen valokeiloissa, haalistui käytävien keinovaloissa. Kurt oli työntänyt takataskuunsa perhoshaavin, toivonut sen oikean kävelevän vastaan kadunkulmassa, porttikongissa keskikaupungilla. Kurt oli löytänyt perhosensa poikakoulusta, sen, jota killittää sillä silmällä, löytänyt pojan, joka sanoi rakastavansa, poikaystävän. Blaine ei kääntänyt katsettaan Kurtin ruskeista silmistä, ei kääntäisi koskaan.
Blaine sujautti sormensa Kurtin leuan alle, kohotti pojan kasvoja. ”En sano: älä itke, sillä ellen väärin veikkaa, tuo sinun huulillasi saattaisi olla hymy.”
Kurt mutristi huuliaan. ”Minä en ole mikään itkupilli.”
”Isotkin pojat itkevät joskus.” Blaine kumartui, painoi huulensa Kurtin huulille, suuteli hellästi.
Heidän suudelmansa olivat sellaisia, sellaisia kahvinmakuisia.
Fin.
