A/N: Okei, näin aluksi pitää heti pyytää anteeksi kaikki tätä ns. lukua odottaneilta lukijoilta ja tiedän, että mitkään mahdolliset tekosyyt eivät kelpaa, mutta pahoitella minun silti pitää. Voin suoraan sanoa, etten ole tyytyväinen tähän lukuun ja että kirjoitustaitoni ovat jokseenkin ruosteessa melkeinpä puolentoista vuoden tauon jälkeen, mutta toivon luvun kuitenkin tyydyttävän edes hieman jatkoa janoavia lukijoita. Kuten aiemmassa viestissäni jo huomautin 6. luku tulee ilmestymään 3-4. osassa riippuen siitä, kuinka kauan minulta menee lukujen kirjoittamiseen aikaa. Yritän saada ne mahdollisimman nopeasti kirjoitettua. Voin kuitenkin näin joulu- ja pahoittelulahjana teille paljastaa, että ensimmäiset kaksi osaa ovat Edwardin näkökulmasta ja kaksi seuraavaa Bellan. Lukua ei ole betattu.
6. luku - Menneisyyden haamut Osa 1/4Edwardin näkökulmaPuolitoista tuntia aikaisemmin"Edward! Raahaa hyödytön perseesi alas sieltä. Alice sanoo ukkosen alkavan näillä minuuteilla, enkä halua hukata pelistä sekuntiakaan!" Emmetin innostunut huuto kajahti alakerrasta. Ennen kuin ehdin muuta kuin huokaista hän lähetti jo vastaavanlaisen ajatuksen sanojensa vahvistukseksi. Ajatukseen sisältyi kuitenkin lisätty uhkaus hakea ja kantaa minut itse paikalle, jos en suostuisi lähtemään vapaaehtoisesti. Kampesin itseni ylös sängyltä, koska tiesin, etten voisi välttyä mukaan lähdöltä, vaikka en osallistuisikaan peliin millään tavalla.
Siitä hetkestä lähtien, kun yli puolitoistavuosisataa sitten olin saanut kuulla Bellan kadonneen metsään ja oletetusti joutuneen petoeläimen hyökkäyksen kohteeksi ja kuolleen, perheeni oli pitänyt minua visusti silmällä ja estänyt minua tekemästä sitä kaikkein hartainta tekoa, jonka olin koskaan eläessäni (tai mitä tämä kirottu olemassaolo sitten olikaan) halunnut tehdä. He olivat estäneet minua menemästä Volturien - vampyyrimaailman niin sanottujen lainvalvojien - luokse ja anomasta kuolemaa, jonka olin ansainnut kaiken sen pahan jälkeen, mitä olin pitkän olemassaoloni aikana aiheuttanut. Sen jälkeen, mitä olin tehnyt omalle Bellalleni, omalle enkelilleni, oman olemassaoloni keskipisteelle.
Raastava tuska räjähti jälleen lävitseni ajatellessani häntä. Hänen suuria, viattomia suklaasilmiään, punastelevia poskiaan, täyteläisiä huuliaan, hänen iloista nauruaan ja sädehtivää hymyään... kaikki poissa. Se kaikki oli
poissa. Vajosin takaisin vuoteelle ja tuijotin ilmeettömästi vastapäiseen seinään. Kipu raateli minua palapalalta riekaleiksi. Ihminen olisi räjähtänyt, jos olisi pystynyt tuntemaan sen tasoista epätoivoa, kaipuuta, tuskaa ja tyhjyyttä kuin kumppaninsa menettänyt vampyyri tunsi. Mieleeni palautui muisto, joka oli kummitellut mielessäni koko tämän ajan jättämättä minua hetkeksikään rauhaan. Muisto Bellan murtuneista ja epätoivoisista kasvoista metsässä juuri ennen kuin olin lähtenyt lopullisesti hänen luotaan. Viimeinen muistoni hänestä, joka oli tarkentunut pienimpiäkin yksityiskohtia myöten aivojeni sopukoihin. Mieleni kelautui hieman ilmettä taaksemas, syyhyn joka teki Bellan kasvoista sellaiset kuin ne olivat olleet.
Johdatin Bellan tämän talon takana olevaan metsään. Pidin kuitenkin tarkasti silmällä, etten vienyt häntä liian kauaksi talosta. Bellan huonolla onnella ja suuntavaistolla hän saattaisi jopa eksyä metsään yrittäessään löytää tietä takaisin kotiin. Ohitimme siis vain muutamia puita ennen kuin käännyin kohtaamaan hänet kertoakseni hänelle asian, johon olin valmistellut itseäni viimeisten kolmen päivän ajan. Lähtöön hänen luotaan... "Edward! Minä tulen sinne, ellei sinua kuulu ulos tällä sekunnilla!"
Nojauduin puuta vasten ja yritin kerätä itseeni tarpeeksi päättäväisyyttä tehdä se mitä täytyi tehdä. Valmistautumisesta huolimatta tarvitsin kaiken puhdin, joka itsestäni löytyi muotoillakseni sanottavani yhteen yksinkertaiseen lauseeseen. Vedin syvään henkeä ja tyhjensin ilmeeni.
"Bella, me lähdemme." Kuului kova pamaus, kun huoneeni ovi irtosi saranoiltaan ja Emmett rynnisti sisään. Esmen raivostunut sihahdus kajahti alakerrasta.
Vasta hänen vastauksensa kuullessani tajusin, kuinka huonosti olin asiani ilmaissut. Bella oli luullut, että tarkoitin perhettäni, itseäni ja
häntä. Korjasin väärinkäsityksen nopeasti turvautuen merkityksettömiin yksityiskohtiin, jotka olivat mitättömän pieniä ja yhdentekeviä. Ne eivät olisi pystyneet pitämään minua poissa Bellan luota, jos olisin oikeasti halunnut siellä olla. Mikään muu ei olisi pystynyt ajamaan minua pois hänen luotaan kuin oma tahtoni, hänen tahtonsa tai kuolema.
"Bella, nyt on korkea aika. Kuinka pitkään me voisimme enää asua Forksissa muutenkaan? Carlisle näyttää tuskin kolmikymmenvuotiaalta, ja hän väittää olevansa nyt kolmenkymmenenkolmen. Meidän pitäisi joka tapauksessa aloittaa alusta jossain muualla."
Kului tovi, ennen kuin hän ymmärsi. Kovetin ilmeeni täysin, valmistauduin pitkään kyynelten täytteiseen taisteluun.Tunsin, kuinka hartioihini tartuttiin ja minua ravisteltiin kovakouraisesti. "Edward, ryhdistäydy mies! Etkö ole jo kärsinyt tarpeeksi yhden ikuisuuden osalle? Jos sinun täytyy tosiaan kiduttaa itseäsi, mikset tee sitä onnellisimmilla muistoilla?" En reagoinut ravisteluun enkä sanoihin, annoin vain muiston johdattaa minua entistä syvemmälle oman mieleni syövereihin. Emmett huokaisi turhautuneena, mutta hänen äänessään oli surullinen pohjavire.
"Kun puhuit meistä -", hän kuiskasi.
"Tarkoitin minua ja perhettäni", sanat tipahtelivat suustani tunteettomina ja kirkkaina, vaikka koko olemustani raastoi katsoa Bellan kasvoissa tapahtuvaa muutosta.
"Hyvä on. Minä tulen mukaan", hän sanoi yrittäen kuulostaa päättäväiseltä ja itsevarmalta, mutta havaitsin hänen silmissään toisen tarinan. Hän ei ollut koskaan ollut hyvä valehtelemaan tai olemaan jotain mitä ei oikeasti ollut. Bellan silmät kavalsivat tytön aina.
"Et voi. Se paikka... Se ei sovi sinulle.""Jasper, tule tänne! Hän tekee sitä taas!"
Odottamaani taistelua ei kuitenkaan koskaan tullut. Hänestä ei löytynyt jälkeäkään siitä raivoisasta kipinästä, jonka tiesin lepäävän jossain syvällä hänen sisällään, ja jota olin odottanut tämän keskustelun alusta asti.
Kaikki päättäväisyys, joka Bellasta löytyi, tuntui haihtuvan ladeltuani muutamia sekä valheisiin että tosiseikkoihin perustuvia syitä lähtöömme.
"Minä en ole sinulle hyväksi."
"Minun maailmani ei ole sinua varten."Rauha ja tyytyväisyys ympäröivät minut, mutta taistelin tuntemuksia vastaan, sillä tiesin, etteivät ne olleet omiani. Miksi minun olisi pitänyt tuntea rauhaa, kun olin tuottanut Bellalle vain surua ja tuskaa? Miksi minun olisi pitänyt tuntea tyytyväisyyttä, kun oma enkelini oli kärsinyt niin tuskallisen kuoleman, koska minä en ollut häntä silloin suojelemassa, kuten velvollisuuteni kuului?
Viimeinen naula jo valmiiksi haudattuun arkkuun olivat valheet, jotka sotivat koko olemassaoloani vastaan, mutta jotka minun oli pakko lausua tehdäkseni tästä viimeisestä kohtaamisesta mahdollisimman lyhyen. Kerrasta poikki. Niin oli Bellaa hoitava sairaanhoitaja kertonut Phoenixissa. Haava paranee silloin helpommin ja nopeammin."Ei minusta ole sen enempää apua Edwardille kuin kenestäkään muustakaan tässä talossa, Emmett. Hän taistelee vastaan kuten aina ennenkin."
"Minä en halua sinua mukaani."
"En enää jaksa teeskennellä olevani muuta kuin olen."
"Sinä et ole minulle hyväksi."Kuului raskas huokaisu. "En tajua, miksi meidän piti siirtyä takaisin tänne, vaikka me kaikki tiesimme, että se vain toisi takaisin kaikki pahat muistot ja vaikuttaisi Edwardiin vielä pahemmin kuin ne toiset, joissa olemme asuneet näiden kirottujen vuosien varrella", Emmett marmatti hiljaa.
Bellan päättäväisyys pitää minut luonaan haihtui kuin tuhka tuuleen. Tilalle jäi vain raivoisa anelu. Oman kärsimykseni keskellä en voinut kuin ihmetellä, miten hän saattoi uskoa valheeni niin helposti. Vakuuteltuani satoja kertoja rakastavani häntä, Bella antoi muutaman valheen muusata kaikki ne kerrat alleen. En olisi uskonut, ellen olisi nähnyt sitä omin silmin ja kuullut omin korvin.
Raivo, kyyneleet, mikä tahansa olisi ollut parempi kuin raaka tuska, joka ei ilmennyt hänen turrilta, hämmentyneiltä kasvoiltaan, mutta johon hänen silmänsä hukkuivat. Kivinaamiota oli lähes mahdotonta pitää yllä. Jasperin ääni oli kova, mutta yhtä hiljainen kuin veljensäkin, kun hän puolusti kumppaniaan. "Alice näki, että kaikki muuttuisi täällä paremmaksi."
Emmett tuhahti ivallisesti. "Paremmaksi? Olemme olleet täällä jo kirotut puoli vuotta eikä mikään ole kääntynyt parempaan suuntaan. Sen kun ollaan upottu yhä syvemmälle tähän hemmetin pohjattomaan suohon."
Panin hänet lupaamaan, ettei hän tekisi mitään holtitonta tai typerää, Charlien ja oman mielenrauhani vuoksi. Bellan luvatessa oli kuin pieni painolasti täyteen kuormatuilta hartioiltani olisi kadonnut. Tosin hyvin, hyvin pieni.Jasper huokaisi. "Tätä on turha enää jauhaa kuudettasadattaviidettäkymmenettäyhdeksättä kertaa Emmett. Alice näki, Alice
näkee mitä näkee ja yleensä hän on oikeassa. Hänen näkynsä eivät ole pettäneet meitä vielä koskaan."
Emmett ei kuulostanut vakuuttuneelta. "Sinä tiedät, että hän haluaa Edwardin toipuvan yhtä paljon, ellei enemmänkin kuin me muut. Hän haluaa veljensä takaisin. Hänkin kaipaa Bel–" Jasper sähähti. Bellan nimen mainitseminen oli kielletty. "Selvä, hyvä on,
häntä suunnattomasti. Ehkä se saa Alicen näkemään visioita, jotka eivät ole tulevaisuutta vaan pelkkää toiveajattelua. Sitä paitsi eihän hän ole nähnyt mitään takuuvarmaa. Alice sanoo niin itsekin. Se on vain pelkkä tunne tai pikemminkin intuitio, joka käski häntä pyytämään meitä muuttamaan takaisin tänne. Ei mitään varmempaa."
"Minäkin lupaan sinulle yhden asian. Lupaan ettet näe minua enää koskaan. Minä en enää palaa. Sinun ei tarvitse enää käydä tällaista läpi minun vuokseni. Voit jatkaa rauhassa elämääsi ilman, että minä sekaannun siihen. Aivan kuin minua ei olisi koskaan ollutkaan", olin luvannut vastineeksi. Vähänpä minä silloin tiesin. En olisi voinut rikkoa valaani vaikka olisin halunnutkin. Bellan elämän valo sammui kauan ennen kuin kaipuu enkelini luo vei voiton suojelemisen halusta."Me olemme jo sopineet lähtevämme täältä, ellei käännöstä parempaan suuntaan tapahdu muutaman kuukauden sisällä. Turha sinun on aiheesta enää spekuloida. Olet jo ilmaissut mielipiteesi ja se siitä."
"Ikään kuin lähtö olisi enää silloin mahdollista. Tuskinpa edes nyt. En usko, että edes paluupäivämme jälkeen Forksista lähtö olisi ollut enää mahdollinen vaihtoehto. Jopa silloin Edwardin raahaaminen pois Be–
hänen muistomerkkinsä ääreltä oli lähes mahdotonta ja kuvittele päivää, jolloin hän ei saa viettää päivän kahtatoista ensimmäistä tuntia hautuumaalla. Edward pimahtaa täysin – tai siis vielä pahemmin kuin nyt", Emmett totesi happamasti.
Hipaisin hänen otsaansa huulillani vielä viimeisen kerran, käskin hänen pitää huolta itsestään ja juoksin kauas hänen luotaan taakseni katsomatta. Ja samalla tein elämäni siihen mennessä pahimman virheen. Virheen joka musersi henkeni pirstaleiksi, repi minut pelkäksi Edward -nimiseksi hylyksi, ja sai perheeni kärsimään yhdessä kanssani. Emmekä ole siitä toipuneet. Jos se on edes mikään vaihtoehto. Ei ainakaan minulle. Mutta kenties toisille. Ainakin niin toivon."Kuule –"
Kiinnitin tuskin mitään huomiota järkyttyneeseen henkäykseen, joka kajahti koko talon läpi kuin kaiku suuressa typötyhjässä luolastossa. Emmett ja Jasper kuitenkin reagoivat Alicen hengenvetoon syöksähtäen tuulispään lailla alakertaan. Saranoiltaan irronnut ovi valitti kumeasti rysähtäessään seinää vasten ja pirstoutuessaan palaksiksi.
Käperryin vielä tiukemmalle kerälle itseni ympärille. Yritin lukita itseni todellisuudesta muistojen maailmaan yhä kiihkeämmin. Vain muistoissani, olivatpa ne kuinka tuskallisia hyvänsä, Bella eli yhä. En halunnut olla osa nykymaailmaa ilman elämäni keskipistettä, omaa loistavaa aurinkoani, joka poisti pimeyden verkon yltäni.
Alakerran ääniä oli kuitenkin yhä hankalampi ja hankalampi sivuuttaa. Varsinkin kun toisten ajatusten voimakkuus kasvoi äänen volyymin kanssa tasaiseen tahtiin. Mitä ikinä Alice sitten näkikin, sen on täytynyt olla melkoinen shokki, jos toisetkin reagoivat asiaan yhtä lailla voimakkaasti. Lopulta ajatuksia oli liian vaikea ohittaa ja ne vyöryivät ylitseni hyökyaallon lailla.
"En ymmärtänyt, en nähnyt... miten ihmeessä... miten se on edes mahdollista?"
"Toisia vampyyreita... mitä he täältä haluavat?"
"Sen ei pitäisi olla mahdollista... vain punaiset, mustat tai kullanruskeat... voisiko olla..."Meni hetki ennen kuin sain jutun juonesta kiinni. Tiesin jo Alicen nähneen muutama viikko sitten ihmisperheen suunnittelevan muuttoa Forksiin aivan meidän naapuriimme ja varoittaneen kaikkia lähestyvästä vapaudettomuudesta käyttäytyä kuten luontoomme kuului talon seinien ulkopuolella. Rosalie oli suorastaan uhannut Emmettiä kuukauden selibaatilla ellei tämä osaisi käyttäytyä kunnolla ja huomaamattomasti perheen saapuessa ja eläessä lähistöllämme. Mutta nyt oli ilmeisesti käynyt ilmi, ettei naapuriin muuttaisikaan viisihenkinen ihmisperhe kuten oli luultu ja varauduttu vaan viisi vampyyria, joiden motiiveista meillä ei ollut mitään tietoa. Ja joilla sattui olemaan ihmissilmät, ei vampyyreille tyypilliset punaiset, mustat tai kullanruskeat vaan ruskeat, siniset, harmaat ja vihreät, minkä ei olisi pitänyt olla mahdollista elleivät he sitten käyttäneet piilolinssejä. Alice väitti kuitenkin painokkaasti värin olevan aito.
"Rosalie ja Dessy ovat täällä minuutissa. He tapasivat juuri yhden heistä. Naispuolisen", Alice ilmoitti toisen näyn ilmestyessä hänelle rikkoen huoneen typertyneen hiljaisuuden.
Jasper astui eteenpäin ja silmäili edessään seisovaa pikkuruista vaimoaan epävarmana siitä, pitäisikö toisen vampyyrilauman ilmestymistä pitää uhkana. "Kertoiko näkysi mitään heidän suunnitelmistaan?"
Alice pudisti päätään. "Ei, mutta näin yhden heistä tyhjentämässä puumaa, joten oletettavasti heidän aikeensa asettua tänne ovat rauhanomaiset, eivätkä he toivo kenellekään pahaa."
"Siis kasvinsyöjävampyyreja, loistavaa..." Emmett mumisi silmät kirkastuen, ja alkoi samantien suunnitella, miten saisi yhden tai useamman heistä painimaan ja pelaamaan videopelejä kanssaan.
"Onko siis turvallista olettaa rinnakkaiselon olevan mahdollista?" Esme kysyi huolestuneen näköisenä. Sain selville hänen ajatuksistaan, ettei hän halunnut kenellekään tapahtuvan mitään pahaa. Alicen myönnettyä asian olevan mahdollista, Esme huokaisi helpotuksesta, mutta vilkaisi sitten kerrosta ylemmäs ja hänen helpottuneet ajatuksensa vaihtuivat levottomiksi, kun hän mietti, miten heidän muuttonsa vaikuttaisi minuun.
Samalla hetkellä talon ovi aukesi kumeasti rysähtäen, ja Rosalie ja Desirée syöksyivät peräkanaa sisään. Ehdin Alicen ajatuksista nähdä vain Rosalien raivostuneen ilmeen ennen kuin tämä räjähti huutamaan:
"JA MINÄHÄN EN VARMASTI MUUTA TÄÄLTÄ POIS ENNEN AIKOJAAN JONKUN TOISEN VAMPYYRIPERHEEN TAKIA, JOKA USKALTAA TUNKEA NENÄNSÄ TOISTEN REVIIRILLE TUTKIMATTA ENSIN, OMISTAAKO SEN JO JOKU TOINEN! JOS JOKU LÄHTEE NIIN HE!"
Ensimmäisen osan loppuA/N2: Jos jollekin siis jäi epäselväksi niin Edward seurasi tapahtumia perheensä ajatusten välityksellä. Ja jos jotakuta jäi ärsyttämään, että muisto, jonka Edward koki oli täysin samanlainen kuin kirjassa, tosin Edwardin näkökulmasta kuvattuna, niin sitä en rupea muuttamaan enkä lisäilemään omiani kenenkään mieliksi. Kirjoitin sen niin kuin olisin voinut kuvitella Edwardin sen kokeneen, ja tarkoituksenihan on ollut alunperinkin vain hieman muokata tarinaa jättämällä toisen kirjan lopun, kolmannen ja neljännen kirjan kokonaan tapahtumatta, ja kirjoittamalla oman
mitä jos-versioni siitä, mitä olisin kuvitellut voineen tapahtua, jos Laurent olisikin purrut Bellaa.
Ilmoittaisin myös, että aion vaihtaa ficin nimeä Ikuisesti ilman häntä Sydänten tuskaksi. Nimi vaihtuu seuraavan osan ilmestymisen myötä, joten olkaa valppaita!
Hyvää joulua ja uutta vuotta kaikille. Toivottavasti nautitte luvusta! Yritän saada seuraavan mahdollisimman pian valmiiksi ja lupaan ja vannon pyhästi, ettei siihen mene toista puoltatoista vuotta!
