Hyvää jouluista kuuta. Tässä minun 14. päivän kalenteriyllätykseni. Ja kiitoksia kommenteista, olette absoluuttisesti parhaita!
Puoliverinen prinsessa: Kiva kuulla sinusta pitkästä aikaa! Voi, kiitos kehuista. En tiedä, uskallanko allekirjoittaa kaikkea tuota, mutta olen ainakin kovin kiitollinen. Minäkään en tykkää Ruttukuonosta. SierraVivianesta taas olen oppinut tykkäämään tarinan edetessä, mutta ymmärrän kyllä täysin, jos joku on eri mieltä. Hän on kyllä kovin kiero hahmo, mutta hänelläkin on omat heikot kohtansa... Viime luvun Scorp/Domie kohtaus oli jo pitkään hyppelehtinyt kässärissä nimellä "salapussailuaaa!" - kertoo siis varmaan omasta innostuksen tasostani kohtaa kirjoittaessani.
Örkkineitinen: Hehe. Tykkään jättää cliffhangereita. Oikeastaan ehkä se on oma pieni paha tapani (lue epätoivoinen yritykseni pitää kiinnostusta yllä). Onneksi tällä kertaa jatkoa seuraa edes jokseenkin järkevän ajan sisällä. Rosen raskaus on puhuttanut viime aikoina paljon, mutta seuraavassa luvussa sitä ei käsitellä. Muuta kiinnostavaa sen sijaan on luvassa!
Emoji: No jes, niin tuli! Taidat olla hyvinkin oikeassa siinä, että alussa esiintyi pilkahduksenomaisesti oikea Sierra Dior. Aika jännittävää... Minua kiinnostaisi myös Bertie Bottin Jokamaun sokkotreffit - saattaisin jopa itse osallistua.
Toivottavasti flunssa parani, inhottavaa olla kipeänä!
Saphira: Jep, Sierra on puhdasverinen. Erittäin viihdyttäviä pohdintoja jälleen kerran. Alan itsekin pikkuhiljaa kallistua salaliittoteorioiden puoleen, olet myynyt niitä niin hyvin viimeisen parinkymmenen luvun ajan. :'D Saapa nähdä, mitä tästä vielä tulee... Yhtä kaikki; Scorpius on tosiaan jonkinlaisessa vaarassa, tämän tiedämme varmasti, kaikki muu jää edelleen arvailun tasolle. Minusta on suorastaan outoa, ettei BB:n jokamaun shotteja ole vielä lanseerattu, olisi hittiainesta ihan tänne jästienkin maailmaan! Seuraava luku kertoo Lilystä, joten häneen liittyviin kysymyksiin saadaan varmasti vastauksia.
Lasijoutsen: Kiitos kehuista! Loistavaa, että luku maistui. Nyt kannattaa kyllä lukea seuraava luku, sillä jotain saattaa mahdollisesti olla luvassa Albukseen ja Camillaan liittyen!
En spoilaa, vaikka haluaisin. Loula on ihan hyvä tyyppi, mutta hänen ja Albuksen sopimisesta yhteen voi toki olla montaa mieltä.
Cirilla: Se on monesti niin, että kun jättää monta lukua noteeraamatta, niin saattaa missata jokusen juonenkäänteen...
Mukavaa, että olet täällä taas. Paljon on tosiaan tapahtunut ja juonikuvio alkaa olla jo aika sotkuinen. Nyt voin kuitenkin luvata, että jäljellä alkaa olla enää purkamisvaihe, joten kovin paljon suurempaa solmua emme enää saa aikaan. Joten jos olet pysynyt mukana tähän saakka - onnittelut! (tulen kyllä vielä vetämään maton jalkojesi alta pariinkin otteeseen, mutta säästetään se tuonnemmaksi...) Nyt selvitetään ainakin yksi suhdekuvio, joten suosittelen lukaisemaan.
A/N: Tulevassa luvussa hypätään hetkeksi Tylypahkan seinien ulkopuolelle. Tapaamme Potterien perheen sekä vielä yhden uuden, KKK:sta tutun hahmon, jota ollaan vain kevyesti sivuttu tässä ficissä. Tämä luku on minulle tärkeä, koska Potterit esiintyvät nyt mahdollisesti viimeistä kertaa, mikä on tietysti myös vähän haikeaa, kun heistä on aina niin mutkatonta kirjoittaa. Isoja tunteita luvassa ja yllättäviäkin tapahtumia jälleen, vaikkakaan luku ei ole tällä kertaa niin pitkä. Tämän luvun viesti on, että ollaan onnellisia joka ikisestä terveestä päivästä täällä maan päällä - se ei todellakaan ole itsestäänselvyys.
Ihanaa joulunodotusta kaikille! Kertokaa mielipiteenne tästä, se todella piristää pimeitä päiviä.
~S
______________________________________________
Kolmaskymmenesviides lukuKiitos, että tulit takaisinAlbuksen mielestä Pyhä Mungo oli kolkko paikka. Eikä hänen oma rakas pikkusiskonsa näyttänyt vähääkään kuuluvan niille kalmanvaaleille lakanoille, joilla hän nyt lepäsi hohtavan punaiset hiussuortuvat tyynyliinalla aaltoillen. Hiukset olivatkin tytössä ainoa asia, joka sillä hetkellä tuntui hohtavan. Lily näytti hauraammalta kuin koskaan ennen. Hänen kasvonsa olivat värittömät, ilme oli levollinen, mutta syvän unenkin läpi voipunut. Rinnan kohoilu oli niin heiveröistä, että vailla parempaa tietoa hänen olisi voinut luulla lakanneen hengittämästä kokonaan. Albus ei pitänyt tästä. Ahdistuneena hän nojautui lähemmäs sänkyä vaikka tiesi, että tyttö tuskin avaisi silmiään.
Hän vilkaisi seinällä olevaa kelloa ymmärtämättä, mitä viisareiden suunta tarkoitti. Aika kului niin loputtoman hitaasti. Sairaalahuoneessa oli hämärää. Ainokaisen ikkunaruudun takana näkyi pelkkää mustaa. Albus ei ollut enää varma, kuinka pitkään oli istunut sängyn vierellä painostavan hiljaisuuden ympäröimänä, odottaen. Tuntui, että poikien kanssa tehty reissu Tylyahoon olisi monen päivän takainen. Hän ei myöskään tiennyt, kuinka kauan oli kulunut siitä, kun rehtori McGarmiwa oli taluttanut hänet kansliaansa, iskenyt hormipulveria hänen nyrkkiinsä ja töytäissyt takkaan. Tuokin tuntui vain kaukaiselta muistolta. Hän muisti ainoastaan sen, kuinka vihreiden liekkien nuollessa vaatteitaan ja ihoaan hän oli kyennyt ajattelemaan vain yhtä asiaa.
Lily.
Albus huokaisi tuskastuneena. Hän ei voisi enää istua tekemättä mitään.
Juuri silloin huoneen ovi avautui. Sisään astuivat ne ihmiset, joiden saapumista Albus oli odottanut kuin kuuta nousevaa. Tutut kasvot saivat helpotuksen aallon pyyhkäisemään hänen lävitseen.
"Äiti. Isä."
Huolestunut Potterien perhe saapui peräkanaa sisään oviaukosta. Albus yllättyi nähdessään, että vanhempiensa lisäksi heidän vanavedessään saapuivat myös hänen isoveljensä sekä hänen kyljessään vaaleahiuksinen nuori nainen.
"Voi, Albus", Ginny huokaisi ja heittäytyi ensi töikseen poikansa kaulaan. Albus puristi äitiään vahvasti, vahvemmin kuin sillä hetkellä oli luullut kykenevänsä. Tuttu, lohduttava syli tuntui hyvältä.
Seuraavassa hetkessä Ginny jo laskeutui Lilyn vuoteen vierelle ja painoi kätensä tämän kasvoille, toisen otsalle ja toisen poskelle, suojaten niitä kuin lintuemo poikastaan. Naisen kasvot olivat huolen värittämät. Hänen punaiset hiuksensa sekoittuivat tyttärensä tismalleen samansävyisiin.
"Oi, rakas... Voi sinua pikku-kultaa..."
Harry tuli seisomaan vaimonsa taakse ja asetti kätensä rauhoittelevasti Ginnyn selälle. Toisella hän puristi Albuksen olkapäätä kevyesti. Hän tiirasi tytärtään otsa syvässä rypyssä ja käänsi sitten katseensa nuorempaan poikaansa.
"Hyvä nähdä sinua, Al."
Albus pudisti päätään. "Ei täällä."
"Olet oikeassa. Jokin muu paikka olisi toiminut paremmin. Mutta onneksi sinä olet kunnossa."
Albus tuijotti elottomana makaavaa siskoaan ilmeettömänä. "Kunpa minä olisin Lilyn paikalla. Sietäisin olla."
"Mitä sinä nyt oikein puhut?"
"Se on minun syytäni."
Ginny kääntyi hänen puoleensa. "Mikä? Ei todellakaan ole."
"Onpas. Minä lupasin vahtia häntä." Nyt Albus niiskaisi ja hieraisi kädellä kasvojaan. "Minä lupasin pitää hänestä huolta."
Harry katsoi häntä vakavasti ja kyykistyi sitten alas hänen tasolleen. Hän pakotti pojan kohtaamaan katseensa. "Ei. Kuuntele minua. Tämä ei ole kenenkään syytä."
Albus ei puhunut mitään. Hän tunsi kehonsa alkaneen väristä. Äkkiä oli tullut hyytävän kylmä.
Nyt taempana seisova pitkä, hoikka ja niin ikään tummatukkainen poika selvitti kurkkuaan ja taputti hänkin Albusta olkapäälle hymyillen. Pojan hymy, joskin nyt huolen sävyttämä, oli veitikkamaisen kujeileva, ja siinä oli paljon samaa kuin nuoremmassa versiossaan.
"Älä nyt hulluja puhu, pikkuveli. Ei sinulle mitään lapsenvahtikeikkaa ole missään vaiheessa uskottu."
"Ole hiljaa, James", Albus murahti katsomatta veljeensä.
"Et sinä voinut sille yhtään mitään, että pikkusiskon sydän päätti ottaa lomaa. Ei kukaan voinut”, James totesi.
"Mutta minun olisi pitänyt olla hänen kanssaan!" Albus kivahti. Huoli alkoi purkautua ulos kiukkuna.
"Mitä sinä nyt olisit osannut siinä tilanteessa tehdä, sellaista mitä ne muut eivät tehneet?"
”James..." Vaaleahiuksinen tyttö Jamesin vieressä puuttui pojan puheisiin ja asetti kätensä tyynnytellen tämän käsivarrelle.
Ginny ei irrottanut otetta tyttärestään mutta kääntyi katsomaan Albusta totisena. "Albus. Älä
hetkeäkään ajattele, että olisit jollain lailla syypää siihen, mitä tapahtui. Sinä olet tehnyt kaiken
täysin oikein. Olet auttanut sisaresi parhaaseen mahdolliseen hoitoon ja ollut hänen tukenaan täällä, kun me emme heti päässeet paikalle. Kaikki on hyvin, kulta. Usko pois."
Albus tuijotti vuodetta synkeänä. Huoli ja epätoivo hänen mielessään oli kasvanut niin suureksi möykyksi, että hänen olisi tehnyt mieli vain väittää vastaan, mutta samalla tuntui, etteivät hänen voimansa riittäisi edes siihen. Hän oli niin lopen uupuneen väsynyt. Mutta nukkuminen siinä tilanteessa ei tullut kuuloonkaan.
"Me tulimme niin pian kuin pääsimme. Onni onnettomuudessa, etten vielä ehtinyt lähteä Saksan matkalle. Ilmoitin heti töihin, etten ole lähdössä sinne huomenna", Harry sanoi.
"Isä lähetti pikalennokin meille. Me oltiin juuri lähdössä Lindan kanssa kauppaan, kun se saapui", James kertoi.
"Ja minäkin halusin lähteä mukaan katsomaan, mikä Lilyn vointi on", Linda sanoi ja hymyili. "Mukava nähdä sinuakin, Al."
"Samoin", Albus töksäytti. Hänestä tuntui, ettei hän ollut kykenevä mihinkään sosiaaliseen kanssakäymiseen, vaikka olikin totta, ettei hän ollut nähnyt blondia tyttöä aikoihin.
Linda Hafton oli Jamesin tyttöystävä. He olivat seurustelleen Tylypahkan viimeiseltä vuodelta lähtien, ja pariskunta asui nykyään pienessä asunnossa Lontoon keskustassa. Albus tunsi Lindan jo aiemmalti, sillä tyttö oli paitsi entinen rohkelikko myös Scorpiuksen ensimmäinen oikea tyttöystävä, ja pariskunta oli aikoinaan seurustellut pitkään. Scorpiuksella olikin mennyt syvästi tunteisiin, kun tyttö oli lopulta jättänyt hänet ja päätynyt pian tämän jälkeen yhteen Albuksen isoveljen kanssa. Poikien välit olivat edelleen viileät kyseisen tapausketjun johdosta. Linda ja Scorpius puolestaan olivat hädin tuskin enää puheväleissä. Tilanne ei siis ollut paras mahdollinen, mutta James ja Linda tuntuivat rakastuneen toden teolla, joten tyttö pysyisi ainakin näillä näkymin mukana kuvioissa. Albuksella ei ollut mitään Lindaa vastaan. Hänen mielestään tyttö sopi oikein hyvin isoveljensä paremmaksi puoliskoksi ja sitä kautta heidän perheeseensä. Linda oli mukavan rento mutta myös järkevä ja määrätietoinen. Jamesissa hän oli saanut aikaan oikein positiiviseen muutoksen. Hän oli onnistunut hiomaan pojan karkeimmat reunat siedettäviksi, mutta ei kuitenkaan kahlinnut toista tai säädellyt tämän valintoja millään lailla. Samanlaisen kumppanin kanssa Albus toivoi jakavansa elämänsä jonakin päivänä.
"Miten Lily voi?" Linda kysyi ja katsoi Albusta.
Poika pudisti päätään."En tiedä. Minusta hän näyttää huonolta. Mutta parantaja sanoi, että tila on vakaa ja että hänen pitäisi nyt vain levätä.
Harry nyökkäsi. "Selvisimme onneksi säikähdyksellä tällä kertaa."
"Juttelimme jo tulomatkalla Lunan kanssa. Hän sanoi, että selvää syytä kohtaukselle ei ole", Ginny sanoi. "Onneksi meillä on luotettava parantaja täälläkin päässä."
Albus nielaisi. "Louis sanoi, että hän oli vaikuttanut ihan normaalilta, istunut katsomossa ja kannustanut. Ja sitten vain yhtäkkiä kaatunut kyljelleen penkille."
Ginny katsoi Harrya tietäväisesti. "Liika stressi... Ja innostuminen."
Harry näytti tuskastuneelta. "Hänen
olisi pitänyt ottaa rauhallisesti!"
"Kulta, me teimme valintamme ja päästimme hänet kouluun. Tiesimme kyllä riskit", Ginny sanoi ja silitti miehen käsivartta rauhoittelevasti.
Silloin oveen koputettiin.
"Se on varmaankin Luna", Ginny sanoi hymyillen. "Sisään vain!"
Mutta kun ovi avautui, sen takana ei seisonutkaan lumenvaalea parantajanoita, vaan mustatukkainen tyttö, joka tiirasi sisään huoneeseen hiukan aran oloisena. Hän näytti kuin ei itsekään aivan tietäisi, miksi oli saapunut paikalle. Potterit tuijottivat tulijaa hämmästyneinä. Albus jähmettyi kauhuissaan paikoilleen.
"
Ööh... Hei..." tyttö tervehti hiljaa. "Anteeksi, että keskeytän, mutta..."
Silloin Ginnyn kasvot sulivat hymyyn, ja hän tervehti tyttöä lämpimästi: "Camilla, kultaseni! Onpa ihana nähdä sinua."
"Samoin, rouva Potter", Camilla hymyili kiitollisena. "Toivottavasti ette pahastu. Halusin tulla katsomaan, kuinka Lily voi."
"Ei haittaa lainkaan. Ei ollenkaan. Se on oikein huomaavaisesti tehty”, Ginny höpötti yllättyneenä. ”Tosin juuri nyt emme voi tehdä paljoakaan muuta kuin odottaa."
Albus ei edelleenkään kyennyt kuin tuijottamaan ovella seisovaa tyttöä lamaantuneena. Häneltä puuttui täysin kyky kommunikoida.
"Mitä sinulle kuuluu?" James kysyi.
"Kiitos kysymästä, ihan hyvää. Koulussa on kiirettä... Muuten kaikki on oikein hyvin", tyttö vastasi vilkaisemattakaan Albukseen.
Albus ei ymmärtänyt ollenkaan, mistä oli kyse. Hän ei voinut käsittää, miksi ja miten Camilla oli päätynyt Mungoon. He eivät olleet vaihtaneet sanaakaan viikkoon. Ja nyt tyttö tupsahti paikalle aivan kuin tyhjästä ja esitti hänen vanhemmilleen, että kaikki oli täysin normaalisti. Tilanteelle ei tuntunut olevan mitään rationaalista selitystä.
"Käy toki peremmälle", Harry sanoi ja veti tuolin vierelleen.
"Kiitos", Camilla nyökkäsi ja puikkelehti sulavasti huoneen lävitse. Hän istuutui tuolille Harryn ja asteen verran jäätyneen Albuksen väliin.
James rekisteröi pikkuveljensä oudon käytöksen. "Noh, velipoika. Mikäs sinua vaivaa ? Tyttöystävä tupsahtaa paikalle ja näytät siltä kuin olisit nähnyt aaveen."
Linda tuuppasi poikaystäväänsä ja kurtisti kulmiaan. "James! Älä viitsi."
Albus ravisti päätään kuin horroksesta heränneenä. "Joo, niin... Ei tässä mitään. Yllätyin vain vähän", hän sanoi ja vilkaisi Camillaa kaikkea muuta kuin ilahtunut ilme kasvoillaan. Tyttö vastasi hänen katseeseensa ärsyttävän tyynen rauhallisesti.
"Miksi sinä tulit?" Albus kysyi yrittäen pitää äänensä peruslukemilla. Nyt ei ollut oikea hetki kertoa muille heidän välirikostaan.
"Kuten sanoin; kuulin mitä Lilylle tapahtui ja halusin olla tukenasi. Teidän kaikkien tukena", Camilla vastasi ja antoi katseensa kiertää läpi Potterien perheen.
"Vai niin", Albus totesi hölmistyneenä. Hän ei ymmärtänyt enää yhtään mitään.
Harry selvitti kurkkuaan ja katsoi tyttöä. "Miten isäsi voi?"
Ja sitten Camilla selvitti isänsä ja muidenkin perheenjäsentensä kuulumiset lyhyesti. Hän puhui rennosti ja sujuvasti. Mistään hänen olemuksestaan ei olisi voinut päätellä, että jokin oli vialla. Hän oli täysin luonteva ja tilanteen tasalla. Albuksen olisi ollut jopa pakko hiukan ihailla toisen vakuuttavia näyttelijänlahjoja, ellei olisi ollut sillä hetkellä niin katkeroitunut.
Näytös kuitenkin keskeytyi, kun Lily alkoi yhtäkkiä vääntelehtiä sängyssään sen oloisena, että olisi tulossa tajuihinsa. Kaikki huoneessa olijat hiljenivät kuin napista painamalla ja kumartuivat sängyn ylle. Punahiuksinen tyttö mumisi ensin jonkin aikaa jotain, mistä ei saanut mitään selvää. Ginny puristi tyttärensä kättä ja tuijotti herkeämättä tämän kasvoja odottaen.
Sitten Lily viimein avasi silmänsä hitaasti. Hän joutui ensiksi siristelemään jonkin aikaa kirkkaiden kattovalojen loisteessa ennen kuin kykeni katsomaan ympärilleen.
"Mi-missä minä olen?"
"Sinä olet sairaalassa, kulta", Ginny sanoi pehmeällä äänellä, josta paistoi läpi helpottunut ilo.
Hetken päästä Lily tunnisti huoneessa olijat. "Äiti... Isä... Mitä te täällä teette?"
"Tulimme katsomaan sinua. Sinä menetit tajuntasi huispauskentällä, muistatko?" Harry kysyi ja istuutui alas sängyn laidalle myöskin huojentuneen näköisenä.
Lilyn otsa kurtistui. "Hämärästi... Muistan, että olin Louiksen kanssa katsomassa Hugon harjoituksia."
Harry nyökkäsi. "Ja jossain kohtaa pyörryit."
"Oliko sinulla huono olo ennen sitä, kulta? Muistatko yhtään?" Ginny kysyi.
Lily puisteli heikosti päätään. "Ei oikeastaan. Ehkä olin vähän väsynyt, mutta meillä on ollut aika paljon kokeita lähiaikoina..."
"Rakas, sinun ei pitäisi pingottaa liikaa."
"Säikäytit meidät aika huolella, pikkusisko", James sanoi. Hän seisoi isänsä takana kädet puuskassa.
"James, Linda..." Nyt Lily hoksasi muiden läsnäolon. Hänen katseensa siirtyi vanhemmasta isoveljestään nuorempaan, ja hän näytti aidosti hämmästyneeltä. "...Al ja Camilla... Te olette kaikki täällä... Miksi? Minähän vain pyörryin. Matami Loneline päästää minut varmasti jo pian pois."
"Emme me ole enää Tylypahkassa, Lily", Albus sanoi.
"Täh? Missä sitten?"
"Mungossa."
Väri pakeni Lilyn kasvoilta, kun veljen sanat hiipivät hänen tajuntaansa. "Ei..."
"Sinun sydämesi käy ylikierroksilla", Ginny puhui rauhallisesti ja silitti tytön tulipunaisia hiuksia.
Lily näytti hätääntyneeltä. "Mutta... pääsenhän minä pian takaisin kouluun, pääsenhän??"
Ginny vilkaisi aviomiestään, ja he vaihtoivat huolestuneen katseen. "Kuule, kulta... Sinun sydämesi ei ole oikein siinä kunnossa, että voisit nyt rehkiä. Sinun pitäisi levätä vähän aikaa."
"Ei! En tule kotiin kesken vuoden!" Lily voihkaisi, eikä tarvittu enää muuta, kun hän jo purskahti kyyneliin.
"Voi, rakas. Olen pahoillani", Ginny huokaisi ja yritti halata tyttöä, mutta tämä töytäisi hänet pois.
"Etkä ole! Te ette voi tehdä minulle näin. Ette
voi pakottaa minua pois. Meillä on huomenna Victoiren esitelmä, jota ollaan valmisteltu koko kevät!"
Albus kurtisti kulmiaan ja vilkaisi Camillaa. Tyttö näytti aidosti surulliselta katsoessaan sängyssään itkua tuhertavaa Lilyä. Albus huokaisi hiljaa. Hän pystyi vain kuvittelemaan, kuinka pahalle pikkusiskosta tuntui. Hän oli jo joutunut jäämään niin paljosta paitsi terveytensä takia, päällimmäisenä vetelehtimään kotona koko neljännen vuoden samalla, kun muut kaverit kävivät koulua ja lähettelivät iloisia kortteja Tylyahon reissuilta. Ulkopuolinen ei voinut kuvitellakaan, kuinka hirveää se kaikki oli nuorelle tytölle.
"Lily, sinun täytyy nyt rauhoittua", Harry sanoi. "Me haluamme vain sinun parastasi, ja sinä tiedät sen."
"Minulle parasta on, että saan käydä koulua! Olen ollut niin
onnellinen koko vuoden. Tulen hulluksi kotona. Ettekö ymmärrä?"
"Ymmärrämme me. Mutta sinun täytyy myös ymmärtää oma tilanteesi. Kukaan ei tee tätä sinulle ilkeyttään."
"Me lupaamme tulla usein käymään. Ja nyt, kun mekään ei olla enää koulussa, voimme tehdä kaikkea kivaa yhdessä", Linda yritti piristää.
Mutta Lily vain sortui uudelleen lohduttomaan itkuun. Hän tiesi, ettei vastaan taisteleminen auttaisi, muuta tulevaisuus näytti sillä hetkellä niin synkältä. "Olisin mieluummin vaikka kuollut..." hän mumisi käsiensä lomasta.
"Älä ikinä sano noin", Ginny henkäisi.
"Mutta se on totta."
"Älä viitsi, Lily. Terveydellä ei voi leikkiä", Albus sanoi totiseen sävyyn.
"Kuulit veljeäsi. Olemme kiitollisia, että olet nyt siinä."
"Sinä olet taistelija, sisko. Ei sinua yksi reistaileva sydän nujerra.” Albus yritti rohkaista. ”Käyt vain vähän latailemassa siihen lisää sykettä kotipuolessa ja tulet sitten takaisin.”
Mutta Lilyn ilme oli synkeä, kun hän totesi: "Tiedät itsekin, ettei siihen enää paljon lisäsykettä latailla."
Albuksen vatsassa muljahti ikävästi, eikä hän sanonut enää mitään. Muiden huoneessa olijoiden ilmeet synkkenivät tytön sanojen myötä. Ginny näytti siltä, että voisi purskahtaa itkuun millä hetkellä hyvänsä, mutta pidätteli urheasti ja kääntyi äänettömästi paijaamaan tyttärensä arvokkaita kutreja. Harry asetti kätensä vaimonsa olkapäälle.
Sitten Camilla aivan yllättäen kääntyi Albuksen puoleen ja katsoi häntä syvälle silmiin.
"Albus, voitaisiinko me vähän jutella?"
Albus hätkähti. Hän oli lähes unohtanut tytön läsnäolon. "To-toki."
Camilla soi hänelle pienen hymyn ja vinkkasi kohti huoneen ovea. Sitten tyttö nousi ja käveli edeltä ovelle. Hän mutisi hiljaiset pahoittelunsa muille huoneessa olijoille ennen kuin vetäytyi ulos käytävään. Albuksen ei auttanut kuin seurata perässä.
"Emme viivy kauaa", hän lupasi perheelleen.
Sitten ovi jo kolahti kiinni hänen selkänsä takana, ja hän tajusi seisovansa sairaalan valkealla käytävällä aivan kahdestaan mustahiuksisen tytön kanssa, joka tuijotti häntä omaan, ahdistavan intensiiviseen tapaansa.
Mutta enää ei onneksi tarvinnut näytellä.
"Mitä hittoa sinä täällä teet??" Albus sihahti ensi töikseen ja kohtasi tytön katseen. "Jos et sattunut huomaamaan, niin Lily on tosi sairas!"
Mutta Camillan tyyneys ei vieläkään järkkynyt. "Juuri siksi. En halunnut, että joudut olemaan yksin."
"En minä ole yksin. Siellä on koko meidän perhe."
"Hyvä on. Anteeksi..." Tyttö vilkaisi kenkiään ennen kuin jatkoi: "...Korjaan. Minä itse
halusin tulla tukemaan sinua."
"Miksi muka??"
Nyt Camilla värähti ja piti pienen tauon, ennen kuin vastasi:
"Koska olin huolestunut sinusta."
"Olit vai?" Albus kysyi yllättyneenä.
Tyttö nyökkäsi. "Olin."
"Viime aikoina et ole kyllä tuntunut paljon välittävän minun ajatuksistani."
"Ehkä siksi, että olen ollut vihainen."
Nyt pojan äänessä oli aitoa kiukkua: "No, jos kerran vihaat minua, niin minusta on vähän kummallista, että tulit tänne. Lily makaa tuolla, eikä ole tietoa, mitä hänelle tapahtuu. Minun pitäisi olla siellä hänen tukenaan, eikä seistä täällä riitelemässä sinun kanssasi."
"En minä halua riidellä, Albus."
"No mitä sitten?? Pyydän, että sanot sanottavasi äkkiä, että pääsen takaisin tuonne", Albus tiuskaisi ja oli jo puoliksi kääntymässä, kun tytön seuraavat sanat pysäyttivät hänet niille sijoilleen.
"Minulla on ikävä sinua", Camilla henkäisi puoliääneen, kuitenkin niin kovaa, että poika kuuli.
Albus kääntyi hitaasti tytön puoleen. "
Mitä?"
Camilla tuijotti lattiaa ja puhui hiljaa: "Kuulit kyllä."
"Mutta... entä se riita?"
"Silti..."
Albus kurtisti kulmiaan ja tiputti kätensä ovenkahvalta, johon oli jo ehtinyt tarttua. "Mitä sinä yrität sanoa?"
Tyttö kohtasi pojan katseen. "Olin niin vihainen, ja olen edelleenkin. Sinä teit väärin, Albus. Todella väärin. Oli väärin käydä Artemiksen kimppuun, ja oli väärin, että valehtelit siitä minulle. Tarvitsin todellakin aikalisän,
pitkän aikalisän. En halunnut olla missään tekemisissä sinun kanssasi."
Albus nielaisi. Ei kuulostanut kovin hyvältä.
"...Mutta en voi sille mitään, että minulla on ikävä sinua. Inhoan riidellä kanssasi. Inhoan nähdä sinut surullisena”, Camilla henkäisi ja katsoi Albusta syvälle silmiin.
"Olet kyllä tuntunut viihtyvän ihan hyvin Flintin kanssa..."
Camilla näytti nolostuneelta. "Tietysti halusin tehdä sinut vähän mustasukkaiseksi."
"
Halusit tehdä minut
vähän mustasukkaiseksi? Oletko tosissasi??"
"Tiedän, että se oli ihan lapsellista... Ja Flint alkoi lopussa käydä aika ahdistavaksi."
"Ai millä tavalla??" Albuksen suonissa kuohahti, kun hän edes ajatteli kieroa luihuispoikaa viettelemässä Camillaa.
"Hän ehkä tavallaan ymmärsi vähän väärin.... Mutta en voi kyllä väittää, etten olisi ollut osasyyllinen siihen."
Nyt poika nosti äkkiä kätensä ilmaan. "Okei. Älä kerro. En halua kuulla."
Tyttö hymyili pienesti. "Flint on oikeasti välillä aika tyhmä."
"No, tuon kyllä halusin kuulla."
"Niin minä arvelinkin..."
Vitsi ei kuitenkaan naurattanut. He seisoivat hetken hiljaa ja tuijottivat toisiaan. Sitten Albus levitti käsiään.
"No? Mitäs nyt?"
Camilla veti syvään henkeä. "En tiedä. Mutta... en ainakaan halua enää riidellä."
"En minäkään", Albus totesi.
"Siksi minä tulin. Halusin sopia. En halunnut, että kannat liian suurta taakkaa yksinäsi."
"Tässä siunaantuikin aika paljon taakkaa kerrakseen..." Albus totesi synkkänä ja vilkaisi sairaalahuoneen ovea. Viime tuntien tapahtumat tuntuivat edelleen vain painajaisunelta.
"Voi Albus..." Camilla huokaisi, ja yhtäkkiä hänen silmäkulmansa kostuivat. "Sinun siskosi.
Lily."
"Tiedän."
"Minä... säikähdin, niin paljon."
Albus nyökkäsi kääntäen katseensa pois. Hän ei osannut sanoa enää mitään. Pelko pahimmasta, mitä hän oli yrittänyt kaikin voimin puskea mielestään, nousi nyt pintaan. Itku teki tuloaan.
Sitten äkkiarvaamatta hän veti värisevän tytön lähelleen ja puristi hänet tiukasti rintaansa vasten. Eikä Camilla vastustellut, vaan jäi siihen. Lämpö virtasi hitaasti pojan joka soluun samalla, kun hän veti tytön tuoksua sisäänsä.
"Voi, Albus..." Camilla toisti ja kiersi kätensä pojan kaulan ympärille ja painoi päänsä tämän olkapäätä vasten.
Albus niiskaisi. Hän silitti tytön sileitä hiuksia ja sulki silmänsä. "Eipä tälle mitään voi... Ja oli tämä ihan odotettavissakin. Kukaan ei vain suostunut uskomaan ennen kuin se sitten lopulta tapahtui."
"Olen niin pahoillani..."
"Niin minäkin."
"Paraneeko Lily?"
Hetken Albus joutui keräämään voimaa sanoihinsa ennen kuin kykeni sanomaan ne ääneen ensimmäistä kertaa:
"Ei. Hän tarvitsee uuden sydämen."
Siihen Camilla ei osannut vastata mitään. Hän vain puristi itseään tiukemmin poikaa vasten. He vajosivat syvälle loputtoman tuntuiseen hiljaisuuteen.
"Kiitos."
"Mistä?"
"Että tulit takaisin."
Albus ei osannut kertoa sanoin, kuinka paljon sillä hetkellä sai voimaa siitä, että tyttö oli siinä hänen sylissään. Hetkeksi suunnaton painolasti hartioilla tuntui kevenevän, kun lähellä oli joku, joka auttoi sitä kantamaan.