Takatalvi 4/? TAUOLLA | Drama, fem&slash, k-11

[Kevytmelankolia]

Nimi: Talven variaatiot, osa II; Takatalvi
Kirjoittaja: Kevytmelankolia
Ikäraja: K-11, luulisin.
Paritus: Jääköön salaisuudeksi.
A/N: Tämä on toinen osa! Lue ensin: http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=4149.0
Toinen osa, tattaraa. Uusia näkökulmia ja henkilöitä, mutta vanhaakin on tallella. Tästä koko juttu itse asiassa sai alkunsa..

Osa II
Takatalvi

Syyskuu 2006

Mia
Kaikki aina unohtavat mut. Siihen tottuu, usko tai älä. Mutta se ei koskaan tunnu mukavalta.
Mulla on äiti, kai isäkin jossain. Isää en ole koskaan tavannut, äitiä näen noin kerran parissa kuukaudessa. Se ei rakasta mua, mä vain jarrutan sen urakehitystä. Mä kuulin miten se mumisi siitä humalassa uutena vuotena, ettei pitäisi tehdä lapsia jos tahtoo edetä urallaan. Joskus heikkoina hetkinä mä pohdin, olinko mä vahinko. Sellainen lapsi, jota ei kukaan tahtonut.

Ja päällimmäiseksi nousee silloin kysymys: Onko mua mahdoton edes oppia rakastamaan?

Ovi käy ja mä hyppään varmaan metrin ilmaan tuolistani jossa luen lehteä. Sydän jyskyttää jossain kurkunpään tienoilla ja hetken aikaa päässä lyö tyhjää. Pienen hetken mielessä käväisee, josko äiti olisi tullut kotiin, mutta sitten mä järkiinnyn. Eihän se käy kotona juuri koskaan, viimeksi näin sitä kaksi viikkoa sitten. Mä en anna itselleni lupaa alkaa toivoa mitään, niin en joudu pettymään. Ainoaksi vaihtoehdoksi jää siis se, että joku parhaillaan murtautuu meille. Hetkinen, murtautuu avainten kanssa?

Kurkkaus eteiseen ja kiljahdus. Se on äiti. Sillä on mukana höyryäviä laatikoita, pizzaa ja kiinalaista, kaikkia mun herkkuja. Ja se hymyilee mulle. Mä kiljaisen uudelleen ja ryntään halaamaan sitä. Äiti toppuuttelee mua, en kuulemma saisi kaataa sitä ja ruokia (niin kauan kuin mä muistan, en ole oikein voinut halailla sitä, koska sillä on aina korkokengät ja niillä on kuulemma hutera kävellä). Otan laatikot siltä ja heivaan ne äkkiä keittiöön. Ja sitten mä halaan äitiä uudestaan.

Mä puhua pulputan varmaan yhteensä enemmän kuin koko viime viikolla. Äiti nauraa, me syödään kirkkaanvalkoisessa keittiössä. Mä olen tosi iloinen, vihdoin voin kertoa kaikkea mitä kouluun kuuluu. Äiti on silminnähden ylpeä musta kun kerron että olin luokan paras matikassa ja fysiikassa viime kokeissa. Vaikka aina kirjoittelenkin päiväkirjoihin, etten rakasta sitä kun ei sekään mua, niin kyllä mä silti kaipaan sitä, ja rakastankin.

Mulle on tärkeää, että äiti välittää musta, eikä ole helppoa välittää vaikeista ihmisistä. Siispä en mainitse mitään yksinäisyydestäni, enkä siitä, ettei mulla ole kavereita. Mä vaan tahdon, että äiti voisi olla musta ylpeä, edes niinä harvoina kertoina kun nähdään.

Mun elämäntarinani ei olisi kiinnostavaa luettavaa. Meinaan, ketä kiinnostaisi lukea tytöstä jolle ei koskaan tapahdu mitään? Tummanruskeat pitkät hiukset, kalpea iho, sotkeentuu seinään kuin seinään eikä ne huomaa mitä sisällä on.

Mä puhun juuri jostain yhdentekevästä kun huomaan ettei äiti kuuntele. Se vain hymyilee konemaisesti ja tuijottaa kännykkäänsä sivupöydällä. Ikään kuin se odottaisi puhelimen sanovan jotain. Ja sanoohan se, soittoääni, jota mä olen oppinut inhoamaan, pärähtää soimaan parin minuutin kuluttua. Mä yritän yhä jatkaa yksinpuheluani, mutta äiti hyssyttää mua ja painaa kirkuvan vihreää luuria.

Miten mä vihaankaan tuota puhelinta. Aina, kun mä tarvitsen äitiä, se soi. Ja kun se soi, äiti unohtaa kaiken muun. Se juoksee pois kylvystä tai suihkusta ja ottaa sen mukaansa joka paikkaan. Puhuessaan puhelimeensa se ei kuulisi, vaikka mä tukehtuisin omaan kieleeni siinä sen korvan juuressa.

Äiti ei tunnu huomaavan kun mä poistun pöydästä. Ruoka kiertää mun vatsassa kuin elävä käärme. Mä menen olohuoneeseen istumaan, tuijotan tyhjänä television ruutua. Äidin puhe raapii seiniä, jättää rumia jälkiä niihin, mä nielen tyhjää tunnetta kurkusta. Puhelu jatkuu ja jatkuu, mun sisällä kaikki ilo ja innostus kuolee vähitellen, kunnes kaikki on turtaa ja harmaata. Miksi mikään olisi muuttunut? Miksi äiti olisi yhtäkkiä alkanut rakastaa mua tai edes nähnyt mua kunnolla kännykkänsä takaa?

”Mia kuule..” Mä ynähdän, vain osoittaakseni että kuuntelen. Silmiä kirveltävät kyyneleet, mutta niitä ei voi näyttää. Äiti tahtoo aina, että mä olisin reipas, eivätkä isot tytöt itke.
”Me muutetaan” Sanat ei merkitse mitään, ja miksi äiti puhuu me-muodossa. Eihän se ole koskaan varsinaisesti asunut mun kanssa.
”Sä menet maanantaina uuteen kouluun, pääset huomenna uuteen kotiin."

Koti.

Ei mulla ole koskaan ollut kotia.

Vessan ovi sulkeutuu hiljaa, sitä ei voi paiskata koska se voi pudota irti. Samalla, kun mun jalat pettävät, jokin osa musta toivoo että äiti tulisi hakkaamaan lukittua ovea, sanoisi edes jotain. Mutta sen sijaan, että äiti huolestuisi mun kaatumisäänestä, se näppäilee puhelimeensa uuden numeron. Hetken päästää kuuluu kun se puhuu pomonsa kanssa. Mä erotan irrallisia sanoja (”otti ihan hyvin”, ”onnistuu”), samalla kun tuijotan pesukoneen alle.

Pölyinen laattalattia on mielenkiinnoton, niinpä mä suljen silmäni. Kyynel vierähtää suljetun silmäluomen alta, kurkkuun sattuu ja sisällä sydämessä tuntuu terävä kipu. Mua vituttaa, mua suututtaa, että kaikki aina pyörittelee mua ympäriinsä miten tahtovat.

Välillä mulla meinaa keittää yli ja välillä mun tekee mieli käpertyä itkemään johonkin nurkkaan. Mä istun vessassa tuijottaen seinää määrittelemättömän ajan. En mä sitä seinää varsinaisesti edes näe, mutten oikeastaan jaksa muutakaan. Tavallaan koko tilanne tuntuu ironiselta, äiti tarjoaa mulle uutta elämää ja mä vain kiukuttelen.

Mun sydän on yhtä kylmä kuin maaliskuinen tuuli, se puhaltaa lunta sisimmän päälle. Isoja, märkiä ja kylmiä kinoksia paksua paksua lunta. Kaikki hukkuu loskaan, vaikka nyt on vasta syyskuu. Ei saa itkeä, pitää olla reipas, ehkä joku joskus oppii rakastamaan muakin, kunhan vain jaksan hymyillä siihen asti.

Mia
Mä nukahdan taksiin jo ennen kuin me ajetaan mun vanhan koulun ohi. En mä varsinaisesti jää kaipaamaan tätä pientä kirkonkylää, varsinkaan ketään ihmistä. Ketäpä mä edes voisin kaivata, luokalta mä tunsin kaikki vain nimiltä, eivätkä ne kommunikoineet mun kanssa lähinnä kuin pakosta. Kukaan ei kiusannut, mutta mä en vain osannut olla niin kuin muutkin nuoret.

Osa oli kateellisia hyvien arvosanojen takia, mutta kukaan niistä ei tiennyt, että mä olisin koska tahansa vaihtanut kympit ja satunnaiset yhdeksiköt ystäviin. Jopa tuttuihin, kun olisi vain ollut joku, jolle puhua tyhjänpäiväisyyksiä. Melkein mikä tahansa olisi ollut parempaa kuin hiljaisuus.

Kalliolla istuu tyttö. Sillä on irokeesi, revityt farkut ja se nauraa kaveriensa kanssa. Tyypit ottavat kuppia, nauravat ja kiroilevat, tyttö muiden mukana. Siitä näkee, ettei se anna kenenkään kävellä ylitseen, koskaan. Se on niin täynnä elämää ja iloa, että mä olen pakahtua.

Koko yö meni katsellessa kattoa ja pahoja unia vuoronperään, joten mä havahdun horroksestani vasta kun taksikuski pysähtyy vieraan rivitalon pihaan. Letti purkautuneena ja posket omenanpunaisina mä maksan matkastani, ja jään sitten yksin hämärtyvään iltaan. Hetkeen mä en edes muista kaupungin nimeä, saatikka osoitetta missä mun uusi asunto on. Ei siitäkään voi kotia tulla, sillä koti on paikka jossa ihmisiä rakastetaan.

Tummat puut huojuvat lähistöllä, jostain kaikuu lapsen nauru. Mulla on mukanani vain yksi iso urheilukassillinen vaatteita ja matkalaukussa loput tärkeät tavarat. Hassua, koko mun vanha elämäni mahtui kahteen laukkuun, liian äkkiä tapahtunut muutos vie kaikki voimat.

Avain sopii liian hyvin lukkoon, kiiltävä aukko kulauttaa avaimenmuotoisen metallinpalan kitaansa ja murto-osasekunnin kuluttua kuuluu loksahdus. Mua pelottaa, pimeä eteinen tahtoo nielaista mut ja vanhan elämäni yhtenä kokonaisen haukkapalana. Mä puristan käteni nyrkkiin, ja tuijotan synkkyyteen, kunnes kipu havahduttaa mut. Kynnet jättävät punaiset kipeät urat kämmeniin.
Se oli vahinko en minä tahallani.

Kolme huonetta ja keittiö, isompi kuin vanha asunto. Huoneet on sisustettu vaaleilla väreillä, ja ne on yhtä persoonattomia kuin minkä tahansa sisustuslehden sivuilta napatut muka-kodit. Luoja, miten mä olenkaan aina vihannut sisustuslehtiä. Ainoa asia, jonka voisi lukea parannukseksi entiseen, on tietokone, jonka käytöstä minulla ei tosin ole pienintäkään hajua. Tehdäkseni paikan vähän kodikkaammaksi mä heittelen vaatteitani ympäri huonettani ja järjestän vähiä kirjojani kirjahyllyyn.

Kun mä olen puolisen tuntia pyörinyt päämäärättömästi ympyrää, mä tajuan, että itse asiassa mun oma huone ei olekaan ihan niin persoonaton. Seinät ovat tummanvihreät ja lattialla on ruskea pörrömatto. Kalusteet ovat tummaa puuta, mä kieltäydyn uskomasta että äiti tuntisi mua sen vertaa että tietää mun lempivärien olevan oliivinvihreä ja ruskea. Vaalea kirjekuori pöydällä keskeyttää mun puolipäämäärättömän ajatuksenjuoksun.

Kädet hienoisesti vapisten mä hivutan sen auki, sisältä putoaa Visa-kortti ja lyhyt kirje. Mä tunnistan äidin käsialan, joka ei muistuta mun omaa yhtään. Mun käsiala on pientä ja karkeaa, äiti kirjoittaa kauniilla ja isoilla kirjaimilla, joista mä olen aina ollut kateellinen.

Hei Miia, tervetuloa uuteen kotiin!
Voit käyttää tätä Visa-korttia ruoka- jne. ostoksiin. En ole laittanut korttiin mitään ylärajaa, koska luotan siihen, että osaat itsekin pitää huolta raha-asioista. Voit tietenkin ostella kaikkea pientä kivaa itsellesi, koska saan uuden työn takia aika hyvää palkkaa.
Pärjäile, äiti

Ei mitään uutta auringon alla, mä mietin tuhahtaen samalla kun suherran nimeni Visaan. Mä lysähdän sohvalle ja avaan television. Sillä tavoin mä kulutan suhteellisen helposti ne pari tuntia, kunnes on aika mennä nukkumaan.

Mia
Mä herään aamulla siihen, että mun maha pitää kauheeta elämää. Tuntuu, kuin en olisi syönyt mitään viikkoon. Täällä kotona ei ole mitään ruokaa, kaapit ammottavat tyhjyyttään lukuun ottamatta mausteita ja vastaavaa pikkusälää, enkä mä jaksaisi millään raahautua kauppaan ja sieltä kotiin ja ruveta vasta sitten kokkaamaan jotain.

Niinpä mä puen päälle neulehupparin ja vaaleat farkut ja etsin tieni lähimmälle linkkipysäkille. Nyt on lokakuu, lehdet ovat alkaneet putoilla ja siellä täällä on vesilätäköitä. Mä seisoskelen pysäkillä ja katson kelloa vähän väliä. Jännittää osaanko jäädä oikealla pysäkillä pois, löydänkö koskaan enää kotiin. Olisi pelottavaa eksyä vieraaseen kaupunkiin, jäädä vaeltamaan kaduille vailla suojaa ja ketään, joka välittää. Siinä vaiheessa, kun mä muistan, ettei mulla oikeastaan ole ketään joka välittäisi, mä pakotan itseni vaihtamaan aihetta.

Ulkona tuulee syksyisen viileästi, ja hetken mielijohteesta mä irrotan hiuslenkin ja päästän ainaisen lettini purkautumaan. Mun hiukset innostuvat ja alkavat heilua mun naamalla, suussa, silmillä ja korvissa ennen kuin ehdin sanoa "voi räkä".

Vihdoin linkki saapuu ja mä kipuan sisälle. Kuski ei hymyile, se vaan murahtaa jotain kyseenalaista kun maksan matkani. Käppäilen peremmälle ja näen ihmisiä, lähinnä vanhempaa sukupolvea. Koska kello on jo yksitoista, bussissa on vain muutamia nuoria jotka tuijottaa mua. Mä istun ihan perälle ja keskityn painamaan mieleeni maisemat jotta osaan joskus tulla takaisinkin. Mun olo on tukala, ihmisten uteliaat katseet tuntuvat kiinnittyvän muhun, vaikka mä kuinka yritän uskotella, että se on vain mun omaa kuvitelmaa.

Keskustassa on ihmisiä. Paljon ihmisiä. Kun mä pääsen bussista ulos, menee hetken ennen kuin tunnistan torin jolla olen. Keskelle on rakennettu kioski-kahvio, joka peittää taempana olevan kaupungintalon. Onneksi mun muisti ei petä mua ja mä löydän jopa sen saman kahvilan, missä mä ja äiti käytiin pari vuotta sitten kesällä.

Sisällä on lämmintä ja eikä kovinkaan paljoa ihmisiä. Mä tilaan tiskiltä itselleni ruokaa ja hautaudun loosin penkkeihin, ihan ikkunan viereen mistä näkee vilkkaalle kadulle. Ohi kulkee ihmisiä, ja monet on niin siistin näköisiä että mä tunnen kutistuvani yhä enemmän. On skeittaripoikia, supermuodikkaita tyttöjä ja lisäksi kirjava joukko ernuja, punkkareita, rokkareita ja luoja ties mitä.

Mä näen myös kaksi naista jotka kävelevät käsi kädessä, puhellen keskenään niin rakastuneen oloisina että mun sisälle sattuu. Mä olen kateellinen, vaikka pystynkin myöntämään sen vain itselleni.. Tällä kertaa mun synkät ajatukset keskeyttää tarjoilija tuodessaan mun tilauksen, enkä ehdi tuijotella ikkunasta ulos sen enempiä.

Kun mä olen syönyt, mä lähden laahustamaan ympäri keskustaa. Ihmisiä ei ole paljoa, sillä kouluissa ei ilmeisesti vielä ole ruokavälitunnin aika ja aikuiset lienee töissä. Niinpä mä käyn kaikessa rauhassa nuortenvaateliikkeessä kuolaamassa uusia farkkuja ja olen jo ehtinyt kävellä ulos kun muistan luottokorttini. Nythän mulla olisi varaa.. Noin kuuden sekunnin harkinnan jälkeen mä päätän viettää tämän päivän hemmotellen itseäni. Mä olen ansainnut sen, sillä maanantaina mun oletetaan menevän uuteen kouluun.

Mietin just, että menisinkö vaan ekaan vaatekauppaan, joka silmiin osuu, ja ostaisin kaikkea mitä mieli tekee, vai kävisinkö ensin leffassa, kun mun silmiin osuu parturi-kampaamo. Ensin en kiinnitä siihen juuri mitään huomiota, mutta sitten mun silmissä välähtää tyttö mun unesta taksimatkalla.

Mä alan puhua itseäni ympäri. Ei mulle kumminkaan mikään räväkkä kampaus sovi, unohda koko juttu joo. Mä pakenen mun ajatuksia ensimmäiseen vaatekauppaan joka eteen osuu. Paha vaan että se on joku äärierikoismuodin liike, jossa myydään kaikkia äärierikoisia kuteita. Mä yritän näyttää siltä että just tänne mun pitikin tulla (vaikka mun kämmenet alkaa hiota aina näissä paikoissa), ja alan tutkiskella mitä kaikkea kaupasta löytyy. Samalla mä mietin, että häivyn heti kun pystyn. Niin etten vaan näytä kohtuuttoman typerältä.
 
Mä irvistän pvc-housuille ja samassa mun silmiin osuu tosi erikoiset housut. Niissä on mustia ja valkoisia pystyraitoja, ketjuja ja vaikka mitä killuttimia. Hiusideat, housut ja kaupan muut vaatteet ajavat toisiaan maanisesti takaa mun päässä huolestuttavan lyhyen hetken, kunnes mulla kai jotenkin napsahtaa ja mä otan housut rekiltä ja menen sovituskoppiin.

Kakskytä minuuttia myöhemmin mä poistun kaupasta sydän pamppaillen, iso kassi kädessä. Alennusmyyntien ansiosta en edes höylännyt äidiltä saatua korttia liikaa. Mä risteilen pari tuntia ympäri keskustaa ja kasvatan saalistani. Sitten, kun en enää jaksa enempää ja alan jo miettiä kotiinpaluuta, mun päähän tupsahtaa taas kutsumatta se punkkarityttö. Se käskee virnistellen mun kerrankin olla urhea ja tehdä jotain radikaalia. Mun tavallinen minä inisee kovaan ääneen että liian silmäänpistävästä ulkonäöstä ei ole kuin harmia, joku voi pian huomata mut.

Se osoittautuu viimeiseksi niitiksi. Mä en tahdo enää jäädä osaksi seinää.

Niinpä mä päätän olla urhea ja kapinallinen ja menen sinne kampaamoon jota tuijotin aiemmin päivällä. Ja kuin kohtalon ivasta aika järjestyy heti. Mun tekee mieli itkeä ja nauraa mielipuolisesti samaan aikaan, mutta sen sijaan mä papatan hiussuunnitelmani julki yhteen hengenvetoon kun parturi kysyy mitä mun hiuksille pitäisi tehdä. Samalla kun se sitten alkaa nipsutella hiustukkoja irti mun tekee mieli huutaa se lopettamaan, mutta mä en voi. Puolet mun pitkistä ruskeista hiuksista lepää jo lattialla, katkottuina. Niinpä mä vain nieleskelen ja tilaan vielä värjäyksen kaiken päälle.

Parturi on mukava, kaksvitonen mies joka kyselee multa miksi tahdon just tämmöiset hiukset samalla kun se vetelee väriä mun päähän. Kerron sille, yrittäen kuulostaa itsevarmalta (vaikka mun rystyset ovat oikeasti valkoisena penkinlaitojen puristamisesta ja mun otsalle on kihonnut epävarmuuden ja tuskan hiki), että tahdon vähän säväyttää kun menen uuteen kouluun ensi viikolla. Se nauraa ja kertoo tehneensä itse samalla lailla kun oli nuori. Jollain ihmeen keinolla mä rentoudun pikkuhiljaa ja alan jutella sille kaikenlaista turhaa ja lopulta säpsähdän kun se käskee mua katsomaan peilistä mun uutta lookia.

Mä vedän useamman kerran syvään henkeä (olen tietoisesti ollut katsomatta peiliin koko toimenpiteen ajan) ja nostan päätäni. Peilistä mua tuijottaa paljon mua vanhemman ja röyhkeämmän tytön kuva. Sillä on sivuilta kalju pää ja.. Herran jestas, sillä on pinkki irokeesi.

Tyttö kohottaa kulmiaan ja pyörittelee päätään. Kun se vielä räpyttelee silmiään yhtä höntisti kuin mä, niin sitten vasta mä uskon että tämä tulee katsomaan peilistä vastakin. Hitaasti mun kasvoille leviää ensin epäröivä ja sitten yhä levenevä hymy ja nostan sanattomana peukaloani miehelle. Kuin hurmoksessa mä maksan ja kuuntelen hiustenhoito-ohjeet ja paukkaan sitten ulos ovesta.

Välittömästi kuuden ohitse kulkevan nuoren katseet kiinnittyvät muhun. Hetken verran mä harkitsen viereiseen roskikseen piiloutumista ja mun poskille lehahtaa puna kuten aina kun joku katsoo mua. Seuraavassa sekunnin murto-osassa mä muistan miksi mä alun perinkään tahdoin irokeesin.

Mä olen aina ajatellut punkkarit kapinallisiksi ja rohkeiksi ja kuvittelin, hieman lapsellisesti kenties, että uuden tyylin myötä muhun tarttuisi edes ripaus siitä asenteesta. Niinpä mä kohotan leukaani ja tuijotan suoraan vastaan. Mun sydän hakkaa hulluna ja kädet puristavat kassien kahvoja, kunnes nuoret punastuvat ja kiiruhtavat tiehensä. Mä tunnen itseni voittajaksi.

Mäkkärin vessassa mun on ihan pakko vaihtaa päälle ne ihanat housut ja lyhyt samettitakki, sekä laittaa jalkaan mustat pitkävartiset maiharit. Kun mä tulen kopista ulos, pieni lapsi katsoo mua tosi pitkään ja purskahtaa sitten kauhistuneeseen itkuun. Ennen mua olisi hävettänyt ihan törkeästi, mutta nyt mun voittajafiilis kestää ja musta tuntuu yhä, hassua kyllä, vain mahtavalta.

***

Kun mä makoilen sunnuntai-iltapäivänä keskustaan tutustumisen jälkeen kotona mulla on suoraan sanottuna helvetin hermostunut olo. Mä olen koko päivän vaan ravannut ympäriinsä, huudattanut levyjä joita ostin eilen ja harjoitellut meikkaamista ja hiusten laittamista ja miettinyt mitä laitan huomenna päälle kouluun. Äiti soitti jossain välissä ja ohjeisti mua pikaisesti kouluasioista. En ehtinyt kertoa sille mitään uudesta tyylistäni kun sen piti mennä. Koulu on onneksi aika lähellä keskustaa, eli mä luulen osaavani suunnistaa sinne. Hyvä olo on vähän laimentunut, muttei hävinnyt kokonaan.

Mä raahaan itseni omaan huoneeseeni. Sänky on kuorrutettu vaatteilla, levyillä ja kaikella mitä en ole vielä ehtinyt hypistellä, kokeilla ja laittaa sitten takaisin siihen. Olen ottanut itsestäni pitkästä aikaa uusia kuvia vanhalla digikamerallani ja näytän itse asiassa ihan hauskalta muutamassa, kuten siinä missä laulan täyttä kurkkua mukana kun kuuntelen jotain uusista levyistäni.

Heittäydyn sängylle ja katse osuu tietokoneeseen. Nousen ylös ja mietin osaisinko käyttää sitä. En nimittäin ole käyttänyt tietokoneita kuin alle kymmenen kertaa koulun pakollisilla atk-tunneilla (atk oli ainut aine jossa en ollut hyvä), niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin. Minulla ei ole messengeriä, ei mailiosoitetta, ei mitään mikä sitoisi minut nettiin. Eihän mulla ole ystäviäkään joiden kanssa kommunikoida sen välityksellä.

Mutta se tulee muuttumaan, piru vie.

Istun tietokonetuolille ja hetken etsittyäni löydän tutunnäköisen virtanappulan. Kone alkaa hurista ja odotan jännittyneenä koska se räjähtää. Mitään ei tapahdu, lukuun ottamatta sitä että eteeni aukeaa ruutu jossa lukee "Tervetuloa". Oikealla on kuvakkeita joissa yhdessä lukee mun nimi. Klikkaan sitä ja kone jatkaa surinaansa. Ruutuun ilmestyy työpöytä ja onnittelen itseäni kun onnistuin käynnistämään masiinan ilman kenenkään apua. Yritän avata nettiä mutta kone kilahtaa ja näyttöön tulee viesti: "Yhdistä Internet".

Panikoin hetken, nyt koko kone tilttasi enkä ikinä pääse nettiin, kunnes huomaan työpöydällä kuvakkeen jossa lukee Internet. Klikkaan sitä epäröiden ja painan yhdistä -nappia. Viesti välähtää näkyviin ("yhdistän") ja sitten ilmoitus: Internet yhdistetty. Uusi yritys netin kanssa ja uusi ikkuna näyttöön. Mun tekee mieli hurrata.

Kahta tuntia myöhemmin olen hankkinut sähköpostiosoitteen ja ladannut Messenger -ohjelman, muutaman (lue: sadan ja kahden) erehdyksen ja yrityksen kautta. Onnittelen itseäni ja haen juotavaa. Palatessani koneelle mieleen palaa se masentava tosiasia ettei mulla edelleenkään ole kenenkään osoitetta messengeriä varten. Jatkan silti satunnaista surffailua ja päädyn lisäämään kuviani galleriasivustolle. Mä laitan sinne vain muutaman kuvan (kyllä, se huutokuva kuuluu joukkoon), ja mese- ja sähköposti-osoitteeni. Sitten suljen koneen, retkahdan sängylleni kuuntelemaan musiikkia ja nukahdan pariksi tunniksi.

Kun mä herään, mulla on mahtava nälkä. Mä tiedän, ettei lähikauppa mene kiinni vielä pariin tuntiin joten vedän jotain vaatteita päälle ja painun ulos. Ulkona on vähän alkanut hämärtää ja muutamat vastaantulevat ihmiset tuijottaa mua. Mulla on päällä ne samat vaatteet millä eilen säikyttelin pikkulapsia kaupungilla, mutten jaksa välittää mun mahan pitäessä elämää.

Kaupassa mä lastaan koriin pastaa, kanaa, vihanneksia ja hedelmiä, huulirasvaa, shampoota, maitoa ja kurkkupastilleja. Niillä mä varmaan elän huomiseen. Kassalla oleva hyvännäköinen mies hymyilee mulle ja mä vastaan sen hymyyn. Se avaa suunsa puhuakseen mulle, mutta sitten mun takaa kuuluu vihaisen mummon ääni joka vaatii roskasakkia poistumaan kunniakkaiden ihmisten tieltä. Mua alkaa naurattaa ja lastaan tavarat äkkiä muovikassiin ja häivyn kotiin.

Mua hämmästyttää miten yhtäkkiä mä olen oppinut olemaan välittämättä siitä, että ihmiset tuijottavat mua. Aiemmin päivällä kaupungilla niin moni ei kääntynyt töllistelemään, mutta tarpeeksi moni, että mä tiedostin muutoksen ulkonäössäni. Edelleenkin mun sydän hakkaa niissä tilanteissa, muttei enää ihan niin paljoa.

Avain sopii yhä liian hyvin lukkoon, mutta nyt se on vaan hyvä juttu. Mua nimittäin palelee ja kassi painaa inhottavasti mun kädessä. Kun mä vihdoin saan oven tapeltua auki, koko kassi repeää pohjasta ja mä päästän suustani valikoiman kirosanoja, luullen ettei kukaan kuule. Naapuri, joka kulkee ohi, katsoo mua hyvin pitkään. Mä punastun, riivin ruoat syliini pikavauhtia ja pakenen sisälle.

Vanhassa kodissa oli itsestäänselvyys että ruoka syödään aina keittiössä ja astiat tiskataan sen jälkeen. Nyt vien lautasen huoneeseeni ja lyön koneeseen virrat päälle samalla kun mutustan ruokaa tyhjään mahaani. Kun olen yhdistänyt netin mese ilmoittaa että joku on lisännyt minun osoitteeni omalle listalleen. Mä mietin hetken ja napsautan sitten kohtaa "salli henkilö". Kuluu hetki, ja sitten joku, jonka nimimerkki on Martti, sanoo moi.

Me aletaan jutella niitä näitä ja saan selville että se asuu tässä samassa kaupungissa ja on siinä koulussa mihin mä menen huomenna. Mutta kun mä kysyn "Martilta" kuka se on, se ei vastaa. Selittää vain jotain, että katsotaan jos törmätään huomenna koulussa. Sen jälkeen se sanoo moikat ja häipyy mesestä. Mua nyppii hetken, kunnes huomaan että kello on jo vähän yli yhdeksän. Päätän mennä nukkumaan, vaikkei mua juurikaan väsytä.

Mä raivaan sänkyäni sen verran että mahdun siihen nukkumaan ja käyn suihkussa. Kun seison valuvan, lämpimän veden alla mä psyykkaan itseäni huomista varten. Mua jännittää ihan sairaasti mennä kouluun huomenna, mutta mä oon päättänyt etten jää nurkkaan kykkimään vaan menen rohkeasti mukaan.

Puoli tuntia myöhemmin puoliunessa mä näen taas sen mun unen punkkaritytön ja nyt se olenkin mä. Se virnuilee ja alkaa sitten laulaa yhtä biisiä mitä kuuntelin aiemmin päivällä.

A/N: Kommentteja, anyone?

[Nici]

Vautsi!
En ajatellutkaan, että tämä Takatalvi voisi olla näin erilainen, ainakin alultaan.
Mia vaikuttaa erittäin mielenkiintoiselta henkilöltä, enkä saata pysyä housuissani, jos en pian saa jatkoa.
Kuten olen tänään jo moneen otteeseen tainnut todeta, olen hervoton hätähousu. En osaa elää, jos en saa kaikkea kerralla. Voi hitsi, minun ei oikeasti pitäisi ikinä tarttua mihinkään ficciin, joka vaatii jatkon kinumista. Olen takertunut sellaisiin liikaa, ja joka kerta ruinaan lähestulkoon polvillani jatkoa mahdollisimman nopeasti...
Okei, offia, offia.

Ehkä minun ei kannata sanoa mitään enempää, koska löpinäni ovat täysin turhia.
Ilmoitan kuitenkin, että luen tätä niin kauan kuin vain tulee osia!
Elikkä siis, jatkoa pyytäisin mitä nöyrimmin. : )
Ja kiitos taas tästä mukavasta lukunautinnosta. ^.^


Nici

[Klara-nne]

Hauska tarina! Luen kyllä jos jatkoa on tulossa.

Mua niin ärsyttää välillä nuo henkilöt kun ne eivät tee niin kun mä tekisin Sillä oli pankkikortti ja se alkoi punkkariks, äää!! Ei niin saa tehdä No kuitenkin ihanaa kun tää henkilö on niin erilainen. Se alkutarinan kilttityttö tasapainoittaa tätä uutta muutosta hyvin.

[Werty]

Vau. Takatalven alku oli kyllä ihan erilainen, kuin olin kuvitellut, mutta tykkäsin tästä silti paljon. Edelleenkin tykkään sun kirjoitustyylistä ja tavasta kuvailla asioita. Tuo Mia vaikutti mielenkiintoiselta hahmolta, mutta mua ehkä vähän häiritsi se, miten nopeasti se vaikutti muuttuneen tuon "muodonmuutoksen" jälkeen. Mutta toisaalta taas se ei häritse oikeastaan paljo ollenkaan.
Ja irokeesi, ooh, se on jo hyvä syy lukea tätä. Vaikka lukisin kyllä muutenkin.
Eli siis, jatkoa olis mukavaa saada mahdollisimman pian. 

[Kevytmelankolia]

Nici: Hahaa. Lupaan postailla tähänkin jatkoja suht nopsaan, eli no hätä.
Klara-nne: Hii, kiitos kehuista! Olin hirveän epävarma joidenkin kohtien suhteen, mutta loppujen lopuksi tulin siihen tulokseen että näin sen pitää mennä.
Werty: Hmm, tuo muutos mietitytti itseänikin kovasti alkuun, mutta olen nyt saanut sen räpellettyä itseäni tyydyttävään muotoon, ja se on tärkeintä. Te muut voitte ajatella miten lystäätte ja toivottavasti ajattelettekin ja kerrotte sitten.

A/N: Tarina jatkuu. Mian muutos on puhuttanut tosiaan kommentoijia jonkun verran, mutta minun mielestä sen pitää mennä juurikin näin.

Mia
Mä herään hyvissä ajoin maanantaina. Kello on puoli seitsemän, koulu alkaa kahdeksalta. Mua pelottaa sairaasti ja mun mahaan koskee niin, etten saa alas mitään aamupalaa. Niinpä mä vain hoen mantraa jonka mukaan kaikki menee hyvin koko sen ajan, minkä käytän hiusten laittamiseen, hampaiden pesuun ja vaatteiden pukemiseen.

Mä aion olla mä, mä en tahdo antaa kenenkään kävellä mun yli, ei enää ikinä takaisin siihen elämään. En mä tiedä auttaako mun meditaatiotekniikka, mutta ainakaan mun mahaa ei väännä ihan niin pahasti enää silloin kun mä pakkaan laukkuani.

Mä olen linkkipysäkillä noin viisi minuuttia ennen linkin tuloa. Kun mä kerran seison siinä yksin, mä toistan mantrani vielä ajatuksissani. Ikään kuin varmistukseksi. Sää on taas tuulinen, ja mua ihmetyttää vähän väliä missä mun pitkät hiukset on.

Samalla, kun mä yhä rohkaisen itseäni, pysäkille kävelee vähän mua vanhempi poika. Mun huomio kiinnittyy sen hoikkaan olemukseen, se näyttää jotenkin hennolta. Ruskeat hiukset ovat sekaisin tuulen takia. Sekin katsoo mua uteliaasti, kun mä yhä hetken kuluttua vilkuilen sitä silmäkulmastani. Hetken aikaa me kuikuillaan toisiamme vähän ujosti, mutta sitten poika kysyy noin vain olenko mä vasta muuttanut tänne. Mä takeltelen myöntävän vastauksen, tuntien samalla, miten mun poskille kohoaa pieni paniikinpuna.

”Mun nimi on Mika, onko sulla yhtä erikoinen nimi mitä tukka on?”
”No ei kai, Mia vaan..”
”Ai. Ootko sä muuten lukiossa vai?”
”Öh, en kun yläasteen vikalla luokalla.”
”Ihan tosi? Sä näytät paljon vanhemmalta!”
”Höh, ei kai sitten olisi pitänyt sanoa oikeaa ikää.”
Mikan kanssa on loppujen lopuksi uskomattoman helppo jutella, kun ottaa huomioon että mä olen tuntenut sen vain vähän yli kaksi minuuttia.

Lukio on kuulemma ihan mun uuden koulun vieressä, ja Mika lupaa opastaa mut yläasteen pihaan etten eksy heti ensimmäisen päivän kunniaksi. Mä nauran ja kiitän sitä ritarillisuudesta. Mulla on olo että ehkä tämä päivä meneekin ihan hyvin, ainakin alku on lupaava.

Sitten linkki tulee ja katkaisee meidän juttelun. Mä olin jo melkein kerinnyt unohtaa mihin olin matkalla ja alan kaivaa rahojani esiin. Mä nousen bussiin, maksan ja menen istumaan johonkin keskivaiheille. Bussissa on paljon suunnilleen mun ikäisiä nuoria, ja ne kaikki tuijottaa mua. Mä tunnen oloni hermostuneeksi ja tukalaksi, mutta siihen sekoittuu miellyttävää kihelmöintiä, tämän havaitseminen tekee mut onnelliseksi.

Mika tulee istumaan mun edessä olevaan penkkiin ja kyselee multa mun musiikkimausta ja harrastuksista. Mä muistan muutaman bändinnimen mistä tykkäsin, mutta samalla tulee vähän tyhmä olo. Miksei mulla ole mielipiteitä niin monesta asiasta? Samalla kun bussi huristaa kohti keskustaa me vaihdetaan meseosoitteita ja puhelinnumeroita. Mun hyvä tuuli säilyy vaikka taivas on harmaiden pilvien peitossa.

Keskustassa vilisee ihmisiä. Mulla on päällä tummanvioletit pillifarkut ja takin alla löysä musta villapaita. Jalassa mulla on tennarit, koska vielä ei ole kovin viileää eikä märkää, vaikka syksy onkin. Mä kerään katseita myös täällä, mutten onneksi enää niin paljoa kuin bussissa. Näissä ihmisissä on jotain väsynyttä, niillä tuntuu kaikilla olevan kiire johonkin. Kirkonkylällä missä mä ennen asuin kenelläkään ei ollut koskaan kiire mihinkään, uusi rytmi tuntuu aluksi hämmentävältä.

Mulla ja Mikalla ei sentään ole kiirettä, koulun alkuun on vielä vajaa puoli tuntia ja matka yläasteen ja lukion luo kestää tuskin viittä minuuttia. Niinpä me kävellään kaikessa rauhassa ja samalla Mika kertoo mulle kaupungista ja sen tapahtumista ja missä mikäkin paikka on. Mä yritän painaa mieleeni kaikki jutut, ja kun Mika kysyy lähtisinkö mä ensi viikolla katsomaan bändejä paikalliselle nuorisotalolle, mä lupaan harkita asiaa.

Mun huulilla pysyy pieni hymy koko ajan, jopa syystuuli tuntuu tuovan mun eteen uusia asioita. Mua ei tällä hetkellä jännitä kovinkaan paljoa, mutta mä tiedän odottaa ikäviä vatsanväänteitä vielä samana aamuna. Niin paljoa mä en ole muuttunut, ettenkö pelkäisi hulluna mennä uuteen kouluun.

Koulu on iso ja aika hieno. Siinä on kolme kerrosta, ja kuten Mika sanoi, lukio on samassa pihassa mutta omassa siivessään. Mika sanoo moimoi ja lähtee kohti omaa kouluaan, mä seison hetken pihalla ja katselen ympärilleni, keräten johonkin kadonnutta rohkeuttani. Lopulta viileä tuuli ajaa mut sisälle.

Käytävillä on jo oppilaita, muttei tungokseen asti. Mä löydän kanslian viiden minuutin harhailun jälkeen ja saan käteen lukujärjestyksen ja puolensataa tiedotetta ja lomaketta. Mä tungen ne surutta laukkuuni ja suunnistan neljänteen kerrokseen biologian tunnille, yrittäen tasoittaa sydämeni epätasaista rytmiä.

Käytävällä luokan kohdalla istuu kolme oppilasta, yksi tyttö ja kaksi poikaa. Ne lopettaa juttelunsa ja katsoo mua uteliaasti kun valun istumaan seinää vasten. Mä tuijotan takaisin ja ne painaa katseensa, alkaen tuijottaa muka salaa heti kun mä olen kääntänyt katseeni pois. Me jatketaan silmäpeliä viitisen minuuttia kunnes paikalle löntystää muitakin tyyppejä, ja mä jään muiden jalkojen taakse piiloon.

Mä hoen mantrani läpi pari kertaa siellä lattianrajassa ja palautan mieleeni sen unen punkkaritytön asenteen. Niinpä mä asettelen kasvoilleni muka-pitkästyneen ilmeen ja tähyilen katon ja seinän rajaa niin kauan kunnes kello soi ja opettaja avaa luokan oven. Tylsistyneestä ulkokuoresta huolimatta mun sisällä kiemurtelee. Jos mä olisin syönyt jotain aamupalaksi, mä olisin viimeistään nyt valmis oksentamaan.

Mä hidastelen tahallani ja valtaan sitten itselleni viimeisen tyhjän paikan toiseksi viimeisestä rivistä vasemmalta, pulpettiparista missä ei istu ketään. Opettaja hiihtelee mun perään, kyselee mun tiedot ja kertoo samaan hengenvetoon olevansa mun luokanvalvoja. Muu luokka hälisee, mutta opettaja ei tunnu huomaavan. Vasta kun päivänavaus alkaa ovelta kuuluu koputus ja joku pojista huutaa:
"Varmana Pete! Se se on kanssa aina myöhässä!"

Opettaja hiljentää huutelijan ”nyt-hiljaa-tai-istut-jälki-istunnossa-vielä-ensi-vuonnakin”-mulkaisulla ja avaa oven. Sisään rymyää tupakalta tuoksahtava tyyppi, jonka vihreä irokeesi sojottaa vähän joka suuntaan ja jonka nahkatakki on kuorrutettu niiteillä. Se istuu mun viereen ja huokaa turhautuneen kuuloisena opettajan alkaessa valittaa sille ainaisesta myöhästelystä. Sitten se menee ja kääntää naamansa muhun päin, tajuten kai vasta nyt että sen vieressä istuu joku. Pojan katse jumittuu muhun ihan totaalisesti. Mä nielasien äänettömästi ja tunnen kutistuvani.

Se jätkä, Pete, tuijottaa mua hirmu pitkään. Lopulta mulla napsahtaa joku hermo poikki hermostuksesta ja mä käännän nopeasti katseeni siihen, mulkoillen takaisin. Se jopa punastuu vähän ja kiinnostuu äkkiä kovasti pulpettinsa kannessa olevista kaiverruksista. Mä tutkailen sitä tyytyväisenä salaa muutaman hetken. Sillä on pari lävistystä, huulessä rengas, kulmassa joku killutin ja venytykset korvissa. Ja irokeesi, totta tosiaan. Luokan toisella puolella se joku veistelee miten Pete on ollut tänä vuonna joka ikinen aamu myöhässä. Opettaja lähettää toisen tappavan mulkaisun mölisijälle.

Opettaja antaa mulle kirjat ja mä selailen niitä sillä aikaa kun se käy läpi luokanvalvojan velvollisuuksiaan, eli nalkuttaa luokalle siitä, miten tämä luokka on täynnä koulun pahimpia häirikköjä ja uhkailee Peteä ja toista poikaa, Lauria (sitä huutelijaa, mä huomaan), jälki-istunnoilla koska se luulee niiden aiheuttaneen toissaviikkoisen tulvan kolmannen kerroksen vessoissa. Pete virnuilee Laurille kun opettaja ei huomaa, ja kaikesta näkee että ne just on syyllisiä. Mä pureskelen huultani, mille tarkkailuluokalle mut on laitettu?

Tunti kuluu. Mä teen tehtäviä, niin kaikki muutkin tekee. Jopa ne kaksi häirikköpoikaa, nekin tuntuu kumminkin vähän pelkäävän opettajaa. Me ehdittiin käydä tämä aihe jo vanhassa koulussa, niinpä tehtävien vastaukset tulevat selkäytimestä ja mä voin antaa ajatusteni harhailla.

Sitten yhtäkkiä, kun luokassa on syntynyt vähän hälinää ja opettaja kiertää neuvomassa toisella puolella luokkaa, Pete tökkäisee mua. Mä käännyn ja katson sitä. Se virnistää mulle ja sanoo sitten matalalla äänellä:
"Ootko just muuttanut tänne? Mä en meinaan oo ennen nähnyt sua. Ja mun nimi on muuten Petteri, mut kaikki sanoo mua Peteksi, niinkun varmaan kuulit" Se virnistää uudelleen ja nyökäyttää päätään luokanvalvojaa kohti.

"Toi tossa on oikea diktaattori. Jos et oo kunnolla, niin sitten tulee kanssa heti sanomista."
Mä virnistän varovasti ja vastaan hiljaa.
"Mun nimi on Mia. Mä muutin tänne tuolta reilun sadan kilometrin päästä perjantaina, ja oon tasan kerran aiemmin käynyt täällä." Pete nyökkää ja tarjoutuu esittelemään mulle paikkoja koulun jälkeen. Hetken verran mun vanha minäni puskee esiin ja vaatii menemään kotiin tekemään läksyjä. Mä lyttään sen kenkäni alle nopeammin kuin ehtisin sanoa "ehdot".

Matikantunnilla mä jo istun Peten, Laurin ja yhden tytön, Kissen kanssa samassa pöytäryhmässä. Mä en muista yhtään matikantuntia, jolloin mulla olisi ollut niin kivaa ja mä olisin laskenut niin vähän tehtäviä.

Kisse varsinkin on tosi hauska ja sattuu vielä asumaan melko lähellä mua. Se on lyhyt ja pyöreähkö tyttö, jolla on vihreät lyhyet hiukset ja joka on varsinainen Japani-friikki. Se lupaa oikopäätä tutustuttaa mut viiteentoista eri sarjakuvaan ja animaatioon mihin se on ihan koukussa. Sillä on päällä skottiruutuinen hame ja paksupohjaiset kengät, sekä kauluspaita ja kraka. Sekin on ihan sairaan itsevarman oloinen. Aina välillä mulle tulee vaivaantunut olo, mä en ole tottunut olemaan näin, jauhamaan kaikkea turhaa koko ajan. Vaikka mä yritän unohtaa jännityksen ja olla kuin en olisikaan, mun sisällä pienenpieni ääni hokee ”feikki, feikki, feikki”. Sitä mä en kykene linttaamaan kenkäni alle hiljaiseksi.

Kissen selittäessä sitä ja tätä sarjaa mulle Pete ja Lauri tuskailevat jonkin ylihelpon tehtävän parissa. Mä seuraan niitä sivusilmällä, ja kun opettaja tulee neuvottelemaan Kissen kanssa jostain tukiopetuksesta, mä tarjoudun auttamaan. Pojat katsovat silmät pyöreinä kun mä lasken sen tehtävän alle kahdessa minuutissa.

"Saakeli, sähän saat ruveta antamaan mulle ja Petelle yksityisopetusta. Mulla on tulossa ehdot matikasta ja Petellä on torkassa kuutonen. Me aiotaan hyötyä sun kyvyistä!"
Mä nauran vähän vaivautuneesti ja yritän itse saada laskettua edes muutaman laskun sillä välin kun opettaja on Kissen kimpussa.

Kun koulu loppuu mä, Pete, Kisse ja Lauri mennään keskustan lähelle kahville. Samalla me parannetaan maailmaa, eli kertoillaan toisillemme ajatuksiamme elämästä ja asioista yleensä. Mulla ja Kissellä on varsin eriäviä mielipiteitä joistain asioista, kuten uskonnosta (Kisse on wicca kuten hippivanhempansakin, mä taas en usko uskovani oikein mihinkään), musiikista (Kisse tykkää japanilaisesta rokista ja popista, mä taas lähinnä amerikkalaisesta rockpopista ja niin edelleen) ja koulusta (Mä tykkään, Kisse inhoaa), mutta me tullaan tosi hyvin toimeen, kai me osataan "keskustella", kuten äidinkielenopettaja saarnasi tänään.

Kahvien jälkeen me tallustellaan keskustaan. Pojat ja Kisse polttaa, mä en viitsi. Tokaisen niille jotain keuhkosyövästä, johon ne nauraa että voihan porkkanaankin tukehtua. Niiden asenne on niin huoleton että mua hirvittää välillä. Kun me mennään notkumaan levykauppaan, mä näen sivusilmällä miten Lauri sujauttaa takin sisään muutaman levyn.

Mä en osta mitään, mulle tulee vähän tuskainen olo. Mutta en kumminkaan sano sille mitään, kai koska en tahdo olla nössö. Siinä samalla se pieni ääni jatkaa muminaansa, se kyselee koko ajan olisiko Kisse ja pojat mun kanssani ellen näyttäisi tältä miltä näytän.
Ole hiljaa nyt siinä. Minä näytän tältä, tämä on uusi minä.

Lopulta mä kyllästyn siihen että vaan vetelehditään ympäriinsä ja sanon muille että päätä särkee. Pojat saattavat mut ja Kissen linkkipysäkille (se sanoo lähtevänsä samalla bussilla kotiin) ja häipyvät sitten itse kohti nuorisotaloa. Me jutellaan Kissen kanssa satunnaisesti kaikesta, musiikista menkkoihin, aina välistä mulla on tää ihana olo että ehkä mä pysyn näiden ihmisten kelkassa kun oikein yritän.

Kisse on semmoinen ilkikurinen, äänekäs, aina valmiina hauskanpitoon ja ihan mukava persoona. Kun bussi tulee, me mennään sisään ja samalla mä näen Mikan peremmällä. Mä moikkaan sitä ja menen istumaan sen eteen. Kissekin tulee, vasta hetken päästä tosin. Se on oudon hiljainen, ei edes tervehdi Mikaa, eikä Mika sitä. Mä sen sijaan juttelen sille normaalisti, se on kuulemma tulossa jonkun kaverinsa luota.

Kisse tuijottelee koko matkan johonkin kaukaisuuteen eikä puhu mitään. Ihan kuin Mika ja Kisse ei tykkäisi toisistaan tai jotain. Mä näen, että ne kyllä tuntevat toisensa, semmoisen katseen Kisse luo Mikaan jossain välissä.

Mä jään pää kysymyksiä täynnä bussista pois ja menen kotiin. Läksyt sujuvat nopeasti, vaikka mun ajatukset ovat ihan muualla. Syötyäni mä keksin avata koneen, sen suristessa ja napsahdellessa mä laitan jonkin levyn soimaan. Bändi on joku rockbändi, biisi vauhdikas. Mua hämmentää Kissen käytös eikä musiikki auta mun oloa yhtään ja lopulta mä laitan levyn pois päältä samalla kun kirjaudun sisään koneelle.

Mese menee itsestään päälle ja ilmoittaa että kahdeksan uutta ihmistä on lisännyt mut osoiteluetteloonsa. Ihan outoja nimiä, mutten jaksa välittää vaan sallin kaikki oikopäätä. Kuvagalleriassa on sama juttu, kuusitoista uutta kommenttia tullut, useimmat mun luokalla olevilta ihmisiltä. Mä ihmettelen että miten ne ovat mut löytäneet, mutta muistan myöhemmin että olin kommentoinut johonkin tämän paikkakunnan nimeä kantavaan yhteisöön että olen just muuttanut tänne. Ehkä ne ovat bonganneet mut sitä kautta.

Kuvassa, missä mä hymyilen johonkin kauas, mua odottaa mukava yllätys. Joku tyttö on kommentoinut mun kuvaan. Se on kirjoittanut, että olen nätti. Mun poskille ilmestyy hienoinen puna, ja päivän tapahtumat häipyvät hetkeksi kauemmas. Tuntuu hyvältä kun joku sanoo nätiksi, sitä ei ole tapahtunut koskaan aiemmin.

A/N: Kommentit = <3

[Nici]

Mika tuli Joonakselta! Eikä Kisse hyväksy Mikaa, koska poika on mikä on. : o  Siinäpäminunajatukseni. : D
Kaiken kaikkiaan tämä etenee erittäin kivasti. ^.^
Yhden kirjoitusvirheen bongasin:

Mulla ja Mikalla ei sentään kiirettä,

Taitaa puuttua sana välistä? Eipä tuo mikään iso virhe ole, kunhan sattui hyppimään silmään. ; )

Mutta jatkoa toivon taas pikapikaa! ^.^
Kiitoooooos.


Nici

[Amnesiac]

Luin äsken nää kaksi osaa ja täähän on ihan erilainen, kuin mitä mä kuvittelin, mutta se tosin kelpaa mulle erittäin hyvin. Mä nimittäin tykkään tästä ja paljon.^.^<3 Ihanaa kuvailua jälleen kerran ja sitä oli mukavan paljon. Just siitä tykkään sun kirjoitustyylissä varmaan eniten. Mia on ihan kivantuntuinen hahmo ja kyllä nuo muutkin uudet henkilöt ihan mielenkiintoisen oloista porukkaa on. Mutta mä jään innolla odottelemaan tähän jatkoa! =)

Mun rotal on muuten kaima tässä tarinassa (Kisse). ^_^

[Dionysos]

tää on todella ihana tarina!
Vähän erilainen kun odottelin, mutta tämä on niin upeasti kirjoitettu että wou!

Hauskaa kun mun sisko on Kisse x) HEH!
Muutamia virheitä bongailin kanssa, mutta eipä ne paljoa häirinneet

Mutta jatkoa tahtoisin!

[Kevytmelankolia]

Nici: Kiitsa, pitääkin korjailla toi virhe.
Amnesiac: Jatkoa tulee tässä. Itse pyrin kai kirjoittamaan sellaisia juttuja joita tahtoisin itse lukea, tykkään jos teksti ei etene ihan kamalaa vauhtia ja täysin ilman kuvailuja.
Dionysos: Jep, tää on aika erilainen, koska tämä osa on itse asiassa kirjoitettu paljon ennen ykkösosaa. Tarina vaan lähti vähän käsistä, siksi tuo Ensilumi syntyi.

A/N: Lyhyen tauon jälkeen jatkoa jälleen. Kiitos kaikille lukijoille ja etenkin kommentoineille.

Marraskuu 2006

Mia
Päivät nivoutuvat yhteen. Mä hillun koulussa ja sen jälkeen lähinnä Peten, Kissen ja Laurin kanssa. Mulla on hauskaa, ne tutustuttavat mut uusiin ihmisiin koulun ulkopuolelta. Ei niiden nimet juuri jää päähän, mutta vähitellen mä totun kulkemaan keskustassa niin että ihmiset, joiden nimiä mä en kykene muistamaan, moikkailee mua. Mulla jää aika usein läksyt tekemättä, mutten jaksa välittää. Onhan tässä nyt vielä aikaa kevääseen.

Yksi päivä, kun mä vaan roikun koneella ja mesessä, vailla mitään tähdellistä tekemistä, jutellen Kissen ja erään Mikon kanssa niitä näitä, Kisse alkaa yhtäkkiä puhua Mikasta. Se kysyy miksi helvetissä mä hengaan sen kanssa. Mä en hetkeen osaa sanoa mitään, sitten vaan tokaisen että se on musta ihan ok tyyppi. Kisse alkaa mollata sitä (ja epäsuorasti myös mua, luulisin) ihan tosissaan. Se haukkuu sen friikiksi ja möläyttää sitten sen, mikä on luultavasti hiertänyt sitä kaikkein eniten.

”Mika on homo ja sillä on poikaystävä. Mieti nyt.” Kisse kirjoittaa. Mä en hetkeen ajattele mitään, sitten mua alkaa risoa. Miksi Kisse nostaa siitä niin hirveän äläkän?

Kisse kirjautuu kumminkin ulos mesestä ennen kuin ehdin kysyä mitään, ja soittaa hetken kuluttua mun ovikelloa. Se asuu niin lähellä, että pääsee meille alle viidessä minuutissa ja on ottanut tavakseen ilmestyä vierailemaan kutsumatta joka toinen päivä.

Kun mä avaan oven, Kisse tulee sisään ja alkaa heti pälpättää siitä, miten Mika on ällöttävä ja outo, koska se on pojan kanssa kimpassa. Mä hillitsen kyllästyneet haukotukseni ja johdatan sen mun huoneeseen.

Kisse istuu mun sängyllä ja jatkaa paasaustaan, ja mä yritän seurata sen juttuja niin, etten alkaisi tuijottaa lasittunein silmin tyhjyyteen. Rivien välistä mä onnistun lukemaan, että se on joskus yrittänyt iskeä Mikaa huonolla menestyksellä. Sen ylpeys ei anna periksi myöntää tappiota ja nyt se sitten inhoaa Mikaa muka juuri sen homouden takia.

Lopulta mä kyllästyn ihan totaalisesti ja kysyn siltä piruuttani mitä pahaa homoudessa muka on. Se kalpenee ja alkaa matalalla äänellä selittää jotain anaaliseksistä, ällöttävyydestä, aidsista ja sadasta muusta homouteen liittyvästä urbaanilegendasta. Mua alkaa säälittää sen vauhkoaminen. Sillä on joku paha viba aivoissa homoja vastaan, mutta mä en jaksa käsittää kunnolla että miksi. Lopulta se kyllästyy, halaa mua ja kiittää kun olen niin ihana ihminen että jaksan kuunnella sen juttuja.

"Onneksi sä et oo mikään lesbo. Mä en vaan kestä niitä kun ne nuolevat toisiaan julkisilla paikoilla. Miehet ja naiset kuuluvat yhteen, ja kaikilla niillä friikeillä on vaan vintti pimeänä kun ei kerran käsitä sitä," Kisse julistaa naama punaisena ja häipyy sitten vedoten läksyihin.

Hetken verran mä vaan istun paikoillani ja yritän käsittää sen vuodatusta. Lopulta mä luovutan ja avaa horrostilaan menneen koneen uudestaan. Mun päässä pyörii. Asia jää mietityttämään, joten vielä samana iltana mä päädyn nuorisochattiin keskustelemaan juurikin homoseksuaalisuudesta. Mun juttukaverina on mun ikäinen, samassa kaupungissa asuva tyttö. Se tunnustautuu biseksuaaliksi, ja alkuun mä vähän arastelen sitä. Mutta kun me lopulta päädytään juttelemaan koulusta, mä hoksaan että se on itse asiassa ihan samanlainen kuin mäkin. Sillä on mielipiteitä, muttei mitään liian radikaalia. Se on vain tyttö joka tahtoo yläasteen jälkeen taidelinjalle lukioon ja joka harrastaa juoksemista ja maalausta.

Mun on pakko ihailla sitä, se on niin avoin ja rohkea. Mä olen vaan mä, arka jopa tämän muka-rankan ulkokuoren alla. Mua alkaa itkettää Kissen tilityksen pyöriessä päässä ja mun itsetunto tuntuu painuvan rakettivauhtia johonkin kellarin tienoille.

Myöhemmin se tyttö, Elisa, kysyy tahtoisinko mä nähdä sitä joskus, vaikka ensi viikolla kun nuorisotalolla järjestetään disko. Mä en sano Elisalle mitään mietteistäni, lupaan vain tavata sen siellä nuopalla. Sitten Elisa toivottaa hyvät yöt ja kertoo lähtevänsä nukkumaan. Mäkin suljen koneen, tosin päässä pyörii niin monet asiat etten varmasti pysty nukahtamaan vielä pitkään aikaan. Onneksi on perjantai, eikä tarvitse huomenna herätä aikaisin.

Iltapalaa syödessä mä mietin millaista olisi seurustella tytön kanssa. Mä keskeytän ajatusleikkini kun pääsen siihen asti, miten kaverit suhtautuisivat siihen. Mä en tahdo menettää näitä uusia ihmisiä ympäriltäni, vaikka välillä ne ottaakin mua päähän käyttäytymisellään.

***
Kun mä herään lauantaiaamuna kymmenen jälkeen mun kännykässä odottaa kaksi viestiä. Toinen on Kisseltä, se kysyy mua hengaamaan nuopparin pihalle iltapäivällä tai illalla. Mä vastaan sille jotain epämääräistä, että tulen jos jaksan. Toinen tekstari on Mikalta, se pyytää mua kahville. Mä haluan tutustua siihen paremmin koska se vaikuttaa niin mukavalta joten mä vastaan ja kysyn mihin aikaan sille kävisi. Sitten mä hipsin suihkuun. Lämpimässä vedessä mä mietin ensi viikon diskoa ja sitä Elisaa. Mua jännittää vähän jo nyt, vaikka me vain sovittiin että tavataan siellä.

Puhelin piipittää kun mä syön aamupalaa. Mika kysyy, pääsenkö tunnin päästä keskustan nuorisokahvilaan (ei se oikeasti ole nuorisokahvila, kaikki vaan hengaa siellä aina). Mä vastaan myöntävästi ja alan väkertää hiuksiani siedettävämpään kuntoon. Hiuslakalla suihkuttelun jälkeen mä vedän jälkeen vaatteet niskaan ja kipaisen nopeasti lähikauppaan, iltaruoaksi ajattelin laittaa jotain nuudelisysteemiä jonka ohjeen löysin netistä eilen. Äiti soittaa just kun olen laittanut oven kiinni. Puhelin on syvällä laukun uumenissa, joten en viitsi vastata, soittakoon uudestaan jos on jotain oikeata asiaa.

Linkissä mä nuokun takapenkillä haavaillen, ja jossain vaiheessa kaksi mummoa alkaa puhua kovaan ääneen nuorisorikollisuudesta. Kun sitä juttua jatkuu koko matkan, mulla palaa käämi. Vastoin vanhoja tapojani mä irvistän niille, vaikka sisimmässäni mua vähän hävettää. Toinen näyttää siltä että soittaa poliisit, ja niinpä mä jään linjurista pois jo yhtä pysäkkiä ennen keskustaa.

Mika odottaa mua jo sisällä kahvilassa. Mä käyn hakemassa itselleni kaakaon ja istun sitä vastapäätä. Me jutellaan niitä näitä, koulusta, musiikista, urheilusta, telkkariohjelmista. Mun mieleni tekee kysyä Mikalta onko se oikeasti homo, mutten kehtaa. Ties vaikka se loukkaantuisi, joillekin nämä asiat on niin hirveän henkilökohtaisia.

Yhdessä välissä mä jään tuijottamaan hetkeksi tyhjyyteen pureskellen alahuultani, ja Mika virnistää mulle.
"No joko se Kisse ehti kertoa sulle millainen kieroutunut homo mä olen?" Mä punastun, ja Mika näkee heti että se arvasi mitä mä mietin. Se alkaa, kumma kyllä, nauraa.

"Sen ilme oli kuin sitruunan niellyt kun näki että me ollaan väleissä. Yleensä se kiertää mut kaukaa. Ja jos joskus törmätäänkin jossain, niin heti kuuluu kun se rykii homot nyrkkiin." Mika näyttää päällepäin hilpeältä, mutta syvemmältä kuultaa surullisuus.

Mä en oikein osaa vastata mitään, ja sitten Mika nojaa tuolissaan taaksepäin. Se katselee hetken pöydän pintaa ja on ihan hiljaa. Mä yritän äkkiä keksiä jotain sanottavaa jotta latautunut tunnelma purkautuisi, mutta Mika ennättää taas ensin.

"Mä ymmärrän jos et tahdo enää tavata mua. Monet vaan.. Alkaa vältellä kun saa tietää." Mika kuulostaa niin apealta, että mulle nousee pala kurkkuun.
"Hei, miksi mä niin tahtoisin tehdä? En- en mä välitä siitä jos sä oletkin homo" Mika kohottaa katseensa ja hymyilee mulle, se näyttää niin iloiselta että mä meinaan itse purskahtaa itkuun. Miten joku voi olla sille ilkeä tällaisen jutun vuoksi? Mun arvostus Kisseä kohtaan kuihtuu lähes olemattomiin.

Me istutaan kahvilassa varmaan pari tuntia, ja päätetään sitten vuokrata leffa ja mennä meille katsomaan sitä. Samalla me jutellaan ja musta alkaa tosissaan tuntua että mä oon löytämässä tosi hyvän ystävän. Kaikkein parasta on hermostuksen puuttuminen ja se, että mä voin olla just mä. Jos mä en keksi sanottavaa, se ei haittaa. Mä uskallan kertoa Mikalle jopa vähän siitä, millaista mun entinen elämä oli. Se ei arvostele, mutta kysyy ohimennen, miksi mä en uskalla olla sellainen kuin olen. Mä en osaa vastata ja puheenaihe kääntyy johonkin muuhun.

Loppujen lopuksi Mika ei eroa juuri mitenkään muista itsensä ikäisistä pojista, sillä nyt vaan sattuu olemaan poikakaveri ja se siitä. Mä kyselen siltä siitä varovaisesti, ja kun Mika puhuu siitä, sen silmissä on lämmin ilme. Mä näen että se ei ole täydellisen onnellinen, mutta toisaalta se tuntuu tietävän mitä on rakastaa. Päivä kuluu nopeasti, me vaihdetaan ajatuksia. Mika lähtee kotiin kuuden jälkeen, mun päässä pyörii iloisesti.

Kun mä myöhemmin illalla olen menossa nukkumaan, Kisse soittaa. Se tuntuu olevan humalassa, koska se sammaltaa aika pahasti. Eka se vaan itkee luuriin, sitten se kakistelee jotain jostain jätkästä. joka oli antanut sille pakit. Lopulta se pyytää mua tulemaan nuopparille. Mua nyppii, mutten uskalla jättää sitä yksinkään sinne jonnekin joten puen pikavauhtia päälle ja hyppään bussiin tutulta pysäkiltä. Ajattelen, että käyn vaan hakemassa Kissen kotiin ja menen sitten nukkumaan.

Nuopparille kävelee jonkun kymmenen minsaa torilta, mä käytän sen ajan hokemalla mantraani puoliääneen, kerta kadulla ei ole ketään muuta. Kun nuoppari pyörähtää näkyviin kulman takaa mä näen että se on semmoinen kaksikerroksinen talonrohjo, maalattu himmeänvihreäksi, yksi ikkuna ullakolla on rikki. Tämäkö muka on kaupungin kuuluisa menomesta? Rapuilla istuu muutama tyyppi, ja just kun mä alan tähyillä Kisseä, niin mun huomio kiinnittyy ihan muuhun.

Parkkipaikalla on syntymässä tappelu. Tai itse asiassa viisi tai kuusi poikaa valmistuu hakkaamaan yhden hontelon, ujonnäköisen pojan. Se makaa maassa, huuli auki ja poski veressä. Muut tökkii sitä kepeillä ja kenkienkärjillä. Se vaan makaa maassa, kyyristellen, ilmiselvästi niin väsyneenä ettei jaksa enää väistellä iskuja.

Mulla napsahtaa.
Ennen kuin mä ehdin tajuta, mä olen siinä huutamassa naama punaisena niille hakkaajille. Ne vähän hämmentyy kun osaa niitä pitempi, irokeesipäinen tyttö tulee karjumaan jonkin uppo-oudon jätkän takia. Muutama huutaa mulle halveksivasti jotain ja huorittelee, mutta sitten ne lähtevät ihme kyllä kälppimään kohti keskustaa. Tilanne on ohi niin nopeasti etten ehdi oikein ajatella mitään.

Mä meinaan romahtaa kun tajuan, miten huonosti olisi voinut käydä, mutten mä voi. Sen sijaan mä kyyristyn sen jätkän viereen. Se katsoo mua ja nousee sitten istumaan varovasti. Sillä on vaaleat, lyhyehköt hiukset ja sammaleenvihreät silmät. Sen iho on aika kalpea, mutta se on omalla tavallaan hyvännäköinen. Mä hymyilen sille varovasti ja annan paperinenäliinan taskusta. Se mumisee kiitoksen ja pyyhkii verta pois poskestaan. Mä piilotan omien käsieni vapinan taskuihin.

"Mä oon Mia. Miksi noi sun kimppuun meinasivat käydä?" Jätkä kalpenee vähän ja vilkaisee rapuille. Porukka yrittää kuulla mitä me puhutaan, mutta suurin osa näyttää ottaneen sen verran kuppia, etteivät ne tajua oikein mistään mitään. Poika näyttää hetken hirveän haavoittuvalta, mutta sanoo sitten hiljaa:
"Nokun.. Mä- Mulla on poikakaveri. Ja kun soitin sille, noi kuuli mitä puhuin.. Ja alkoi sitten härkkimään.."

Mun silmiin tulvahtaa pieniä raivonkyyneliä, mutta mä vain autan pojan pystyyn ja pyyhin sitten ne pisarat huomaamattomasti pois. Miten jotkut voi olla niin kusipäitä? pyörii taas mun mielessä. Mä kiehun, ja lähden kävelemään pojan kanssa kohti keskustaa.

Poika on alkuun hiljainen, mutta kun se vakuuttuu, etten mä aio hakata sitä se vähän rohkaistuu. Mä odotan sen kanssa bussia ja samalla me tullaan vaihtaneeksi meseosoitteitakin. Poika kysyy myös ohimennen olenko tulossa diskoon ensi viikolla. Mä kerron tulevani, ja sitten se katoaa bussin sisälle.

Hetken mä jatkan vittuuntumistani, sitten muistan Kissen ja alan kävellä takaisin nuopparille. Mä löydän Kissen nuopparin kulmalta johon se on sammunut. Hetken mä vaan tuijotan sitä, miettien, miten sille olisi voinut käydä jos mä en olisi tullut. Kirvesmurhaajat, himokkaat teinipojat ja elinrosvot tanssivat piirileikkiä mun päässä ja mä huokaan ääneen.

Mä alan tökkiä Kisseä ja se avaa silmänsä. Eka se ei tunnista mua, vaan lyö mun poskelle litsarin, luullen mua varmaan joksikin pervoksi. Se sattuu. Mun kipeä poski vaatii mua jättämään sen tänne kaikkien raiskaajien armoille, mutten mä viitsi. Niinpä mä vaan kampean sen ylös ja koetan saada pysymään pystyssä. Se mongertaa jostain pojasta joka antoi sille pakit ja siitä, miten hyvä ihminen mä olen (hei, se siis lopulta tunnisti mut).

Linkissä mä melkein lyyhistyn, sillä jouduin raahaamaan Kisseä koko matkan nuopalta torille. Ärsytys on huipussaan, tähänkö mun mukava ilta sitten kului? Tosin mä olen myös iloinen että tulin, sillä muuten kahdellekin ihmiselle olisi voinut käydä huonosti. Pieni rohkeuden liekki lepattaa mun sisimmässä ja mä hymyilen tyhjyyteen. Tämä tunne on ihan erilainen kuin mikä Kissen ja kumppaneiden kanssa remutessa tulee. Kisse itse on taas nukahtanut, sen poski painautuu vasten ikkunaa ja hengitys huurustaa lasin.

Me jäädään pois normaalilla pysäkillä, ja mä saatan Kissen kotiin. Alkaa sataa ripotella räntää, ja se vissiin vähän selvittää Kissen päätä, sillä mun ei tarvitse enää raahata sitä, ainoastaan estää sitä kävelemästä ojaan tai koiranpaskaan noin sata kertaa viidentoista metrin matkalla. Onneksi Kissen isoveli on kotona eikä sen porukat. Se kiittää mua ja sanoo huolehtivansa siskonsa nukkumaan.

Kun se on sulkenut oven, ja eteisen valo sammunut, mä havahdun ja lähden kotiinpäin. Matkalla mä mietin uusia ihmisiä, joihin mä olen tutustunut. Yhtäkkiä mun tuttavapiiriin kuuluukin paljon ei-heteroita. Mä alan hiljalleen tajuta, että ennen mä pelkäsin kaikkia massasta poikkeavia, ne edustivat kaikkea sitä, mikä kuului kohtaan ”ei-turvallinen” mun pienessä maailmassani.
Ja samalla mä olin uskomattoman kateellinen, ne uskalsi olla sitä mitä on, toisin kuin mä. Ja no, nykyään mä yritän kovasti olla vaikka mitä, mutta se, mitä mä oikeasti olen, on ihan hukassa.

Kotona mä avaan koneen, mua ei väsytä yhtään. Mua ärsyttää niin sairaasti kaikki tämän maailman kisset, jotka viljelevät homofobiaa ja saavat vieläpä korjata hyvän sadon melkein joka kerta. Mä siis päädyn taas juttelemaan siihen chattiin, tällä kertaa mun keskustelukumppani vaan sattuu olemaan joku toinen idiootti jonka mielestä homous on sairasta. Kun mä vihdoin kaadun kolmen maissa sänkyyn mua vituttaa yhä hervottomasti. Jostain tuntemattomasta syystä mun mielessä pyörii myös Elisan hymy yhdessä sen kuvassa, joka saa pienenpieniä perhosia liitelemään mun vatsassani.

Aamulla mä havahdun horrosmaisesta unestani, kun joku soittaa hullun lailla ovikelloa. Mä kohottaudun sängystä ja mun pää tuntuu olevan täynnä sahajauhoja. Multa kestää hetken löytää ulko-ovi (hetken aikaa mä tuijotin jopa tyhmänä siivouskomeroa, miksi luuttu soitti ovikelloa?), mutta lopulta mä paikallistan sen suunnasta josta tulee silmiä ärsyttävää päivänvaloa. Sen takaa paljastuu yli-iloisen näköinen Mika, joka koppaa mut syliinsä heti kun mä saan oven auki ja viileä syysilma tunkeutuu mun iholle. Mika näyttää siltä, ettei sen päivää voisi pilata mikään, ja kun se lopettaa mun halaamisen se vihdoin selittää miksi on niin hyvällä tuulella.

"Sä olit pelastanut yhden pojan hakkaamiselta eilen! Uskomattoman hienoa!"

Mä kelaan hetken eilisillan tapahtumia ja sitten vihdoin viimein koko juttu paukahtaa mun tajuntaani, kaikki se, miten lähellä vaaraa mä oikein olinkaan. Mun polvet pettää ja Mika joutuu taluttamaan mut sohvalle istumaan kun mä alan täristä hillittömästi. Musta tuntuu, etten mä saa happea, ja mun päässä humisee pelottavasti. Hysteria kestää vajaan viisi minuuttia, mun pää tuntuu olevan ihan hajoamispisteessä. Sitten kun mä saan vähän rauhoituttua, Mika jatkaa hymyillen leveästi.

"Se jätkä, jonka pelastit eilen, oli just se mun poikakaveri, Joonas. Olet sä kyllä uskomaton ihminen." Mulla lyö hetken tyhjää, sitten alan sisäistää asioita.
Se ujonnäköinen jätkä oli Mikan poikakaveri? Okei. Nyt en ylläty enää mistään. Maailma on tosiaan pieni.

Hymy valtaa mun kasvot ja Mika nauraa mun ilmeelle iloisesti. Se sanoo olevansa ylpeä musta kun uskalsin mennä väliin siihen tappeluun. Ja tokaisee vielä ennen kuin lähtee, että jos mä koskaan tarvitsen apua, mä voin pyytää siltä. Mä lupaan muistaa, ja Mika lähtee kotiinsa. Mä menen tekemään aamupalaa ja läksyjä pää suristen.

***

Tiistaina on matematiikankokeiden palautus. Mä koen elämäni järkytyksen: Seiskamiinus, huonoin numero ikinä mistään kokeesta! Päätän saman tien skarpata koulussa sata kertaa enemmän, ja sen päivän ajan yritän olla juttelematta Peten ja muiden kanssa tunneilla. Kisse vähän välttelee mua aamulla, mutta iltapäivään mennessä se on palautunut normaaliksi pälpättäväksi itsekseen, mun osittaiseksi harmiksi.

Kisse tahtoo mennä mun kanssa nuopan diskoon ja mä myönnyn, mutta muistan kumminkin kertoa aikovani tavata muitakin kavereita siellä. Kun mä sanon sen mun vatsa lehahtaa täyteen perhosia. Mitäs sitten jos jotain odottamatonta tapahtuu? Mä ehdin hermoilla pienen hetken, kunnes mä tajuan käyttäytyväni typerästi. Enhän mä ole edes jutellun Elisalle sen jälkeen kun me sovittiin että tavataan, miksi siis mitään mullistavaa sattuisi?

Iltapäivällä mä ja Kisse mennään kiertelemään keskustan isoimpaan kirjakauppaan. Sen mangatarjonta on Kissen mukaan hyvä, ja kun me poistutaan mä huomaan kantavani kassia täynnä sarjakuvia mukanani. Kisse pälpättää ja suurin osa menee multa ihan ohi, mutta ei se tunnu huomaavan. Yhtäkkiä se jähmettyy ja mä en ensin edes huomaa että se jää jälkeen. Kun mä käännyn, mä näen että se tuijottaa kuola valuen levykaupan mainosta. Se selittää nopeasti jostain japanilaisen musiikin erityistilauksesta joka on saapunut tänään. Ennen kuin mä ehdin sanoa mitään, se on jo pinkaissut sisälle, enkä mä voi kuin seurata sitä, pyöritellen silmiäni turhautuneena.

Sisällä on tungos, tuntuu että kaikki kaupungin japanifriikit olisi siellä. Mä yritän piiloutua ison pahviukon taakse, mutta Kisse viittoilee kuin hullu mulle kaupan toiselta puolelta. Niinpä mä lähden tunkemaan kaikkien pinkki- ja vihreätukkaisten tyttöjen ja poikien ohi, yrittäen näyttää mahdollisimman välinpitämättömältä. Se ei ole vaikeaa, ottaen huomioon ettei mua edes huvittaisi olla koko kaupassa.

Kisse on bongannut kuusi ihanaa levyä jotka sen on muka pakko saada. Asiassa on vain se pieni ongelma, että sillä ei ole rahaa. Se melkein kyynelehtii kun se laittaa niitä levyjä takaisin hyllyyn, ja kattelee mua kuin sen persaukisuus olisi mun vika. Mä meinaan jo tarjoutua lainaamaan sille rahaa, kunnes muistan sen surullisenkuuluisan kyvyn maksaa lainoja takaisin. Se on kuulemma auki Petellekin yli satasen, eikä koskaan pysty maksamaan mitään takaisin. Niinpä mä vaan tähyilen toiseen suuntaan, kunnes tunnen nykäisyn kassissani ja lähden seuraamaan Kisseä ulos kaupasta.

Samalla kun mä meinaan astua ovesta ulos alkaa kuulua hirveä ulina. Hälytin!  Mä katson ympärilleni, Kisse on ulkona ja katsoo mua outo ilme naamallaan.

Kassalla ollut heppu tulee salamana mun viereen ja käskee mukaansa. Mä tunnen satojen syyttävien japaninpalvojien katseet niskassani kun mä posket hehkuen tungen niitten läpi takahuoneeseen.

Takahuoneessa mies ensin tutkailee mua, sitten pyytää ojentamaan kassini. Mä tottelen, ja katson, kun se etsii ja löytää sieltä ne levyt, joita Kisse katseli hetki sitten hyllyjen luona. Mun tekee mieli kuristaa mun ihanaakin ihanampi kaveri siihen paikkaan. Sen sijaan mä yritän pysyä rauhallisena, ja selitän miehelle mikä on tilanne. Yllätys yllätys, se ei kumminkaan usko mua, vaan ojentaa puhelimen ja käskee soittamaan mun äidille ja kertomaan mitä oon tehnyt. Mä näppäilen numeron, annan puhelimen tuutata monta minuuttia ja lasken sitten luurin.

"Ei se vastaa."
"Soita isälles."
"Mulla ei ole isää, sori vaan."

Mies tahtoo selata mun kännykän muistin, kunnes uskoo tämän pienen tosiseikan mun elämästäni. Se näyttää vähän avuttomalta, joten mä tarjoudun ostamaan levyt. Se suostuu, tosin vasta pitkän ja mun hermoja raastavan miettimisen jälkeen. Läksiäisiksi se vielä sanoo, ettei tahdo nähdä mua täällä enää ikinä.
Mä marssin nokka pystyssä kassalle. Kaikki pinkkipäät kääntyvät tuijottamaan mua kun mä maksan kalliit levyt ja lampsin sitten hampaitani kirskutellen ulko-ovelle. Tällä kertaa hälytin ei vingu, mutta mun tekee mieli itkeä ja raivota senkin edestä. Levyt olivat tosiaankin kalliita, ja äiti ei tykkää kun näkee tilin saldon, missä sitten lieneekään.

Kisse venailee ulkona. Se virnistää mulle vähän nolona, ja hetken päästä mä huomaan läjäyttäneeni sitä poskelle komeasti. Kisse näyttää siltä että se olisi halvaantunut pystyyn, ja mä lähden kohti bussipysäkkiä kiehuen raivosta. Näyttää siltä, että mä menen diskoon yksin.

A/N: Tekin, jotka ette normaalisti kommentoi, nyt toimeen.

[Hopeaprinssi]

Ohhoh, en olekkaan vielä kommentoinut tätä jatko-osaa. No, asia on korjattava.

Tämon... Erilainen. Lievästi sanottuna. Aluksi meinasin, etten jatkaisi tämän lukemista, kun tämä ei enää keskittynytkään Mikaan ja Joonakseen, mutta niinhän siinä kävi, että ensimmäisen luvun luettuani olin jo totaalisen koukussa. Rakastan edelleen kirjoitustyyliäsi, ihanaa kuvailua, ja sitä, kuinka lukijana ainakin minusta tuntuu kuin olisin paikan päällä itsekin. Ihanasti olet yhdistellyt asioita keskenään, ja Mikasta ja Joonaksesta on aina kiva kuulla lisää.
Mia on hauska hahmo. Kuten muitakin, minuakin ehkä hieman häiritsi tytön nopea muuttuminen, mutta ei paljoa.
Muutaman kirjoitusvirheen bongasin (pilkku oli muuttunut pisteeksi, tai muuta vastaavaa), muttei mitään häiritsevää. Juoni etenee sopivasti, eikä ajatusvirheitä tai vastaavia ole tullut ainakaan vielä vastaan.

Jatgoa, giitos

[Amnesiac]

Nyt mua ä r s y t t ä ä ja pahasti ton Mian puolesta. >.<' Heivais ton Kissen junan alle tai lähettäis postissa Timbuktuun, yäk, se on ihan kamala, kamala, kamala. Mä en kestä tollasta. Ensinnäkin mua rupes tosissaan ottamaan päähän sen mielipiteet homoista ja nyt ku se varasti sieltä kaupasta ja äää.8(( Joo, sitä ois saanu läjäyttää poskelle vähän vieläki kovempaa mun puolesta. I d i o o t t i.

Noh, viimeisin osa oli kyllä muuten ihan hyvä, tosin eteneminen vaikutti musta välillä tässä viimeisimmässä vähän nopeammalta kuin aikaisemmin, mutta saattoi toki olla kuviteltuakin. Tässä osassa vaan kerkes tapahtua niin paljon melko pienessä ajassa. Mutta siis tosi kivaa ja ihastuttavaa tekstiä muuten taas, mä en malta odottaa, että Miia tapaa sen Elisan<3 8) Eli jatkoa kehiin.;)

Rakentavan myin rahapulassa ohikulkijalle.;/

   

[Klara-nne]

Tykkäsin enemmän täst tokast osasta :p Hyvä hyvä! Jäi kyl just hyvään kohtaan, hauska nähdä mitä Mian ja Kissen väleille tapahtuu.

[Werty]

Amnesiac oikeastaan sanoikin jo kaiken, mitä itekkin olisin sanonut, eli taidanpas vain ilmoittaa, että tämäkin osa oli ihana ja jatkoa olis mukava saada pian. 

[Dionysos]

Upea loppu!!! Mä olisin suuttunut jos se ei olisi tehnyt noin!
Mä tykkään tästä ihan hullun paljon!
Jatkoa vain

[Gaploon]

Tämä on todella todella hyvä!  Toivon todella että toi litsari on kovempi kuin mun saamat koska se oli suoraan sanottuna v-mäinen teko jopa homofoobikko-jpopfan-ällötys-Kisseltä. Pidän kirjoitus tyylistäsi ja tarina etenee mukavasti Onko vielä päätetty minkä mittainen tästä tulee vai meneekö sitten mielen mukaan? Toivon pitkää femme-slash uurastusta...Kiitos 
PS. saa laittaa jatkoa nopeasti, tuskin me siitä valitamme 

[Kevytmelankolia]

Hopeaprinssi: Haha, hyvä että jaksat lukea.
Amnesiac: Whee, mukava kuulla että kelpaa. Kissestä nyt tuli vähän tuommoinen ikäänkuin puolivahingossa. Hupsii. (voieii, rakentava-parka )
Klara-nne: Cliffhangereilla eletään.
Werty: Hii. Jatkoa tulee nyt.
Dionysos: Hihi, pitäähän Miankin nyt edes vähän pitää puoliaan, vaikka muuten vähän nöösi onkin.
Gaploon: Hehe, uskallan vakuuttaa että Mia löi kovaa. Wordilla tämän pituun oli vähän yli 70 sivua, eli voin vakuuttaa, että tätä hupia tulee riittämään vielä hetkeksi.

A/N: Huomio kaikki ihmiset jotka olette ihmetelleet nopeahkoa etenemistä! Tämä tarina on alunperin kirjoitettu blogiin osa kerrallaan, siksi se voi välillä tuntua etenevän pikaisesti. Ensilumen puolestaan kirjoitin suoraan Wordille, eli se on sen(kin) takia jonniin verran laadukkaapi kuin tämä. (Pakko mainita että myös tykkään siitä vähän enemmän<3.) Mialla on kumminkin erityinen paikka syrämmessäni, joten aion jokatapauksessa julkaista tämän kokonaan täällä.


Mia
Illemmalla, kun diskon alkuun on vielä pari tuntia aikaa, mä istun huoneeni lattialla ja tuijotan seinää. Levy on soinut aikoja sitten loppuun, enkä mä ole jaksanut nousta laittamaan sitä uudelleen päälle.

Tavallaan mun bailausfiilis on mennyt ihan kokonaan Kissen tempauksen jälkeen, mua ei todellakaan huvita mennä paikkaan jossa joudun törmäämään siihen. Tai Peteen tai kehenkään, jos siitä lähdetään. Mitähän nekin ajattelee?

Niinpä, osoittaakseni että olen sellaisen pikkumaisuuden kuin murjottamisen yläpuolella, alan laittaa tukkaani ja valita vaatteita. Päälle päätyy lyhyen harkinnan jälkeen mustat farkut ja valkoinen paita jossa on sekavia kuvioita. Sen verran pahalla tuulella mä olen yhä, etten jaksa ruveta pynttäämään itseäni mitenkään erityisesti.

Käväisen nopeasti koneella ja varmistan Elisalta että se on tulossa ja missä nähdään. Vähitellen mun olo sentään paranee, mä olen jo aiemmin päivällä jutellun Mikan kanssa ja sopinut että me mennään samaa matkaa nuopparille. Teen itseni kanssa sopimuksen että pidän hauskaa, tuli mikä tuli, ja sitten laitan ihan todistaakseni että olen hyvällä tuulella yhden niistä kovan onnen j-rocklevyistä soimaan.

Yllätyksekseni huomaan, että musiikki onkin ihan siedettävää, ei yhtään sellaista mitä olin Kisselle kertonut inhoavani. Tanssin mukana, napsin iltaeväiksi ostamiani karkkeja ja laulan (epävireisesti) mukana aina kun muistan jotain sekavista japaninkielisistä sanoista. Yhtäkkiä kuulen puhelimen soivan, ja mulle tulee kiire sammuttaa radio ja vastata. Seuraa pahin shokki sitten matikankokeen palautusten, puhelimessa on äiti.

"Miia, mitä ihmettä tämä tilin saldo tarkoittaa?"
Ei tervehdystä, vain vihainen ääni jostain kaukaa. Äiti voisi ihan hyvin olla tuiki tuntematon ihminen joka muuten vaan soittaa toruakseen mua.

"Mä-" En saa suutani toimimaan heti, ja sitten on liian myöhäistä, äiti jatkaa. Kuuluu paperien rapinaa ja sitten närkästynyt huokaus.
"Luulin voivani luottaa sinuun, mutta tällainen ei vetele. Et sinä voi pistää kaikkea rahaa palamaa kun siltä tuntuu, nuori neiti!"

Ensin mua itkettää ja kaikki tuntuu musertavalta, mutta sitten mä muistan mitä mä olen luvannut itselleni. En anna muiden kävellä ylitseni, ei enää koskaan sitä. Niinpä otan hyökkäysasenteen ja karjaisen puhelimeen äidin nalkutuksen päälle:

"Ole sä nyt vihdoin hiljaa! Itse et asettanut ensinnäkään mitään rajoja tilille, ja toisekseen et ole koskaan kotona, mä joudun asumaan ihan yksin ja mua suututtaa toi sun asenne että kaikki on aina mun syy. Sä et koskaan soita kertoaksesi mitään hyvää, joten tästä lähtien mä taidan jättää vastaamatta jos siltä tuntuu! Että terve, nähdään kun tulet kotiin, joskus vuoden kuluttua kai!" Sitten mä lyön luurin sen korvaan erittäin epäkypsästi. Äiti ei soita enää takaisin.

Kaikki se hyvä olo, mitä mä olin pikkuhiljaa illan aikana kasaillut, on romahtanut kasaan ja ryöminyt sohvan alle. Mun on silti pakko lähteä pikkuhiljaa lampsimaan linkkipysäkille, ettei Mika ala ihmettelemään että mihin mä olen jäänyt kuppaamaan.

Pysäkillä ei ole vielä ketään, joten mä kulutan aikaani potkimalla kiviä autotielle ja palelemalla tuulessa. En älynnyt laittaa paksumpaa takkia päälleni, ja sekin lisää huonoa fiilistä maksimaalisesti. Lopulta Mika tulee ja huomaa tietysti heti mun pahan olon. Se kyselee heti mikä on hätänä ja tahdonko jäädä pois diskosta, mutta mä kieltäydyn ja kerron hölmöilleeni jotain ja nyt on äidin kanssa kränää sen takia. Mika nyökkää ymmärtäväisesti, mutta näyttää sitten heti perään miettivältä.

"Kuule, mun on pitänyt kysyä tätä jo pitemmän aikaa.. Mutta missä sun äitisi on? Mä en ole koskaan nähnyt sitä kun olen käynyt teillä." Mika näyttää vilpittömän uteliaalta, mutta mä en jaksa just nyt ruveta tekemään selkoa äidin työstä, joten sanon vaan että se on aina työmatkoilla ja kommunikoi mun kanssa puhelimen välityksellä, lähinnä käskien tehdä sitä ja tätä. Mä yritän lyödä jutun vähän niin kuin leikiksi, mutta Mika näyttää kummastuneelta.

"Musta olisi varmaan aika kamalaa asua ihan yksin, mulla on aina ollut äänekäs sisarusparvi ympärillä ja lisäksi vanhemmat. Eikö susta tunnu yksinäiseltä?"

Mun tekee mieli alkaa itkeä ja huutaa täysiä että musta ei muulta tunnukaan aina kun mä menen kotiin, mutta mä tyydyn nyökkäämään apeana ja sanomaan:
"Vitsi mä olen kateellinen sulle, yhdellä on kuusi sisarusta ja mulla ei yhtään."

Mä tökkään sitä kylkiluiden väliin, ihan vain piristääkseni tunnelmaa, ja se toimii. Mä juoksen Mikaa pakoon pysäkin taakse, ja me meinataan jäädä bussista kun se hetken päästä kaahaa pysäkille meidän vielä "tapellessa".

Bussissa mun silmät osuu heti alkuun Kisseen, joka istuu etupenkissä, ja on selvästi nähnyt mun ja Mikan hauskanpidon. Se näyttää niin happamelta ja on niin olevinaan ettei huomaa mua, että se on jo lähes koomista. Kun me päästään Mikan kanssa istumaan bussin keskivaiheille, mä matkin Kissen ilmettä sille. Mika purskahtaa nauruun, ja meillä on hauskaa (osittain Kissen kustannuksella) koko matkan.

Perillä Kisse hiihtelee kohti nuopparia niin kovaa että Paavo Nurmi olisi ollut ylpeä. Mä ja Mika valutaan sen perään, kumpikaan ei välitä tavata Kisseä enää tänä iltana. Matkan varrella osa samaan suuntaan valuvista nuorista katsoo vähän pitempään. Hoen mantrani jälleen pari kertaa läpi, lisäten siihen nyt pätkän, jossa vannon puolustavani ystäviäni kun tarve vaatii, mun olo on melkein sopivan rohkea siihen.

Mika selittää vierellä jotain, mutten oikein saa jutunjuuresta kiinni, koska ajatukseni harhailevat, lähinnä koska jännitän jo Elisan tapaamista. Vatsassa kiertää lämmin olo, mä tajuan vihdoin viimein olevani ihastunut ihmiseen, jota en ole vielä tavannutkaan.
Ihan totta, kuinka paljon säälittävämmäksi mun elämäni vielä voisi mennä?

Kun lopulta me lopulta ollaan nuopan pihassa, me suunnistetaan ovelle. Oveen edessä seisoo mies järjestyksenvalvoja-teksti liivissä ja alkometri kädessään. Moni myrtyneen näköinen tuttu seisoskelee siideri- ja kaljapullojen kanssa ja huutelee portsarille, niistä näkee että on tullut otettua jotain ja nyt harmittaa, koska disko jää väliin. Kun mä ja Mika ollaan molemmat puhallettu puhtaat lukemat me päästään sisään, noustaan jyrkät portaat ja mennään kioskin kautta tanssisalin puolelle, jossa kuuluu jo selkeä musiikinjytke.

Dj soittaa lähinnä tanssittavaa musiikkia, mutta aina välillä sekaan livahtaa raskaampaakin, kuten mä huomaan istuessamme penkillä. Mika odottaa Joonasta ja mä Elisaa, mun jalka takoo rytmiä lattiaan samalla kun mä kuikuilen ympärilleni. Lopulta Mika alkaa nauraa mulle ja korottaa ääntään musiikin yli.
"Ketä sä oikein odotat?"

Mä katson sitä ymmälläni ja kysyn mistä se tietää, että mä odotan jotain. Mika nauraa lisää ja sanoo, että mä olen niin hermostuneen näköinen, että se arvasi. Muakin alkaa naurattaa, ja kai me ollaan molemmat vähän väsyksissä, koska kohta me nauretaan Mikan kanssa niin kovaa, että ihmiset katsovat enemmän kuin kummissaan. Just kun mä hikkaan ja pitelen vatsaani joku koputtaa mua olkapäälle ja mä käännyn.

"Hei, oletko sä Miia?" Mulle puhuu se sama likka, joka oli kehunut mua hyvännäköiseksi kuvagalleriassa. Miten mä en ole tajunnut että se ja Elisa on sama henkilö? Olen mäkin yksi pässi.

"Moi, sä olet varmaan Elisa? Tää naurava kulkuri on Mika, mun kaveri," mä esittelen Mikan joka hihittää yhä. Mä teen tilaa penkille, ja Elisa istuu mun viereen. Sillä on tosi pitkät vaaleat hiukset korkealla ponnarilla, auki ollessaan ne varmaan yltävät sen alaselkään. Lisäksi Elisalla on päällään tiukat, lahkeista levenevät vaaleat farkut, hihaton toppi jossa on kirsikan kuva ja vähän meikkiä. Se vaikuttaa mukavalta ja avoimelta, ainakin jos sen hymystä voi jotain tulkita.

"Mä vähän jännitin tulla tähän, teillä näytti olevan niin hauskaa just, en olisi hennonut häiritä teitä," Elisa tunnustaa ja naurahtaa hermostuneesti. "Kai mulla on tapana hermoilla vähän turhan paljon joskus. Tai siis aina." Mä virnistän sille ymmärtäväisesti.

"Me naurettiin just sille miten hermona mä olin tässä odotellessani sua, jos nyt ihan totta puhutaan." Elisaakin alkaa huvittaa koko tilanne ja sitten se alkaa kysellä mun harrastuksista ja musiikkimausta. Me jutellaan vähän aikaa, ja Mikakin esittää muutaman rakentavan kommentin ("Tiesitkö Elisa että Miia tykkää harrastaa bussista myöhästelyä?"), mutta sitten Joonas tulee, ja Elisa moikkaakin sitä kuin vanhaa tuttuaan. Mä ja Mika katsotaan niitä kumpaakin niin hoomoilasena, että ne alkaa nauraa, ja kertoo sitten tuntevansa toisensa SETA:n nuortenbileistä. Joonaskin istuu meidän seuraan ja me aletaan jutella siitä miten pieni paikka tämä kaupunki loppujen lopuksi taitaa olla.

Mä ja Elisa jutellaan meidän kaveripiireistä ja istutaan sohvalla aika lähellä toisiamme. Se tosin johtunee siitä, että on puhuttava aika lähellä toisen korvaa jos ei tahdo huutaa kurkkuaan käheäksi musiikin yli. Elisa kertoo jotain hauskaa juttua sen hyvästä kaverista, kun Mika ja Joonas ilmoittaa menevänsä hakemaan juotavaa. Mä nyökkään ja Elisa toivottaa niille hauskaa metsästysretkeä. Tämän jälkeen me istutaan hetki hiljaa, kunnes Elisa jatkaa juttua kehumalla mun hiuksia.

”Sulla on kans tosi nätti tukka, tommoinen pitkä ja sileä,” mä vastaan. Elisa hymyilee iloisena, se ei enää näytä yhtään hermostuneelta.
”Tota.. Saanko mä kysyä yhtä juttua?” Elisan ääni on vähän epävarma, mutta silti rauhallinen. Mä nyökkään ja oion jalkojani, jotka alkaa puutua sohvalla istumisesta.
”Oletko sä kiinnostunut vain pojista?” Musiikki on vaiennut hetkeksi, Elisan kuiskaus kutittaa mun korvaa. Mä nielaisen ja katson johonkin kauas. Mitä mä voisin sanoa? Elisa katsoo mua hetken, ja näyttää sitten vaivautuneelta.

”Sori. Mä tunkeilen taas liikaa. Unohda koko juttu,” Elisa mumisee ja katsoo jalkoihinsa, ja mä katson sitä hetken, kohottaen samalla kulmiani hämmentyneenä.
”No, itse asiassa mä en tiedä.. Ei ole koskaan tullut eteen tilannetta jossa olisi pitänyt ajatella näitä juttuja tosissaan...” mun puhe takeltelee vähän, Elisa katsoo mua vakaasti. Mä katson takaisin sen silmiin, ja mun vatsanpohjaa kouraisee.

”No, eihän sulla mitään kiirettä ole, todennäköisesti,” Elisa tokaisee lopulta hiljaa, ja katsekontakti katkeaa. Me tuijotetaan molemmat tanssivia ihmisiä vähän aikaa, sitten Elisa alkaa puhua jostain muusta.

Mika ja Joonas palaa vähän ajan päästä, ja siihen mennessä mä ja Elisa jutellaan taas ihan normaalisti. Pojat liittyvät mukaan keskusteluun joka koskee pelkoja, ja me saadaan kehiteltyä ihan rakentavaa juttua siitäkin aiheesta. Aluksi jokainen vain luettelee pelkojaan ja kertoilee tapauksia niihin liittyen (mä mainitsen isot koirat ja pitkän yksinolon, Joonas ja Elisa molemmat pimeän ja Mika ahtaat paikat), mutta vähän myöhemmin me aletaan ruotia sitä, miksi me pelätään just niitä tiettyjä asioita.

Aina välillä mun ja Elisan kädet tai jalat hipaisevat toisiaan sohvalla, ja joka kerta me molemmat huomataan se, ja punastutaan vähän. Mun vatsanpohjaa kutisee joka kerta, ja mun tekee samalla kertaa mieli nauraa ja kirkua. Mä tunnen jonkin ikään kuin sähköisen jännitteen siinä meidän välillä, mutten osaa määritellä sitä sen tarkemmin. Se tuntuu ihan mukavalta, ja aina kun Elisa nojaa muhun päin, mä tunnen sen hajuveden kevyen kukkaistuoksun leyhähdyksen.

Lopulta me harhaudutaan sivuteille pelkokeskustelusta, ja jutut menevät vähän epäasiallisemmiksi. Aina välillä kaikki purskahtavat yhtä aikaa nauruun, ja yhdellä kerralla Elisa nojaa muhun pitkään. Sen keho on lämmin, enkä mä työnnä sitä pois. Se jää siihen asentoon vielä pystyttyään lopettamaan nauramisen, mutta kumpikaan meistä ei muka kiinnitä asiaan huomiota. Elisan iho on pehmeä ja tuntuu lämpimältä ja hyvältä, ja ainakin mä tiedostan sen koko ajan joka solullani, eikä se tunnu mitenkään pahalta. Elisakin hymyilee vielä iloisemman näköisenä. Mun on mukavalla tavalla vaikea olla, koska mä en tahdo liikkua pois ihokontaktista vaikka mua ujostuttaakin.

Vähän ajan kuluttua me päädytään kaikki neljä tanssimaan. Mä ja Elisa tanssitaan suhteellisen lähekkäin, ja aina, kun mun käsi hipaisee sen kättä, tuntuu kuin pienet sähköpurkaukset menisivät mun ihon alla valonnopeutta. Yhdessä välissä Elisa on ihan mussa kiinni ja mun on vaikea hengittää koska se tuntuu niin hyvältä. Ja no, oikealta. En mä siinä vaiheessa ala miettiä onko Elisa tyttö ja olenko mä tyttö. Mä tavoitan Mikan katseen Elisan olan yli, se iskee silmää. Mä näen, että se pitää vaivihkaa Joonasta kädestä ihmistungoksessa. Mä irvistän sille takaisin ja keskityn Elisan käteen mun kädessä.

Myöhemmin me istuskellaan sohvalla sopuisassa kasassa. Mun olo on raukea ja hyvä, Elisa pitää mua kädestä ja sen pää lepää mun hartialla. Mutta just kun me nauretaan jollekin äärityperälle jutulle ikävä ääni kajahtaa yli meidän ilonpidon ja saa naurun loppumaan melkein kuin leikaten.

"Katos, täällä ne homot istuu piirissä. Onko kivaa?" Mä käännyn katsomaan, ja Kissen vahvasti meikattu naama osuu mun näköpiiriin. Sillä on mukana lauma kavereitaan, lähinnä muotitietoisen ja ylimielisen näköisiä tyttöjä ja fruittaripoikia. Kaikki näyttää ilkeiltä, typeriltä tai vähän kummaltakin. Osasta myös näkee, että alkometri kertoisi kotiintuloajan koittaneen jo tunteja sitten. Kisse virnuilee ilkeästi ja jatkaa:
"En olisi sustakin uskonut, Miia. Menit sitten pelastamaan tuon hintin silloin viime diskon jälkeen. Mieluummin se kun mä, joka tarvitsin sun apua, vai? VAI?!" Viimeinen sana tulee huutona ja Kissen naama vääntyy raivosta. Joku on vissiin kertonut sille mun "urotyöstä".

Mä huokaan syvään ja sanon sitten ihan ystävällisesti, etten jaksaisi nyt kuunnella sen mielipiteitä. Mä pyydän sitä poistumaan. Samalla mä vilkaisen muita. Mika näyttää vihaiselta, Joonas pelokkaalta (joukossa on sitä härkkineitä tyyppejä mukana, joten se on ihan ymmärrettävää) ja Elisa tuijottaa yhtä Kissen kavereista röyhkeästi silmiin. Sen kasvoilla on ilme joka kertoo, ettei se aio antaa noiden idioottien kävellä ylitseen. Mun sisällä hypähtää taas jokin, mutta en ehdi alkaa analysoida sitä tarkemmin, kun Kisse alkaa äkkiä nähdä kunnolla punaista.

Yhtäkkiä, ennekuin mä huomaan mitään, se vetäisee pitkillä kynsillään kohti mun naamaa, ja mun poskeen ilmestyy pitkä naarmu. Mä kaadun puolittain Elisan päälle säikähdyksestä ja maistan veren suussa, taisin purra kieleeni säikähdyksestä.

"Voi katsokaa nyt pikku lesboa kun se menee heti naisensa luo turvaan!" Kisse nauraa humalaisesti ja hyökkää kohti mua uudelleen. Mä en oikein ehdi muuta kuin nostaa käsiä suojaksi silmien eteen, kun sen riuhtoo mua paidankauluksesta lattialle, ja alkaa hakata mihin vaan ylettyy, kirkuen samalla syytöksiä siitä mikä petturi mä olen. Mä yritän päästä ryömimään pakoon, mutta Kissen kaverit tuuppivat mua kengillään. Asiaa ei helpota yhtään se, että mua alkaa pyörryttää, Kissen painaessa polvellaan mua rinnan päältä, niin etten saa kunnolla henkeä.

Jostain kaukaa kuuluu huutoa, Elisa huutaa apua, Mika yrittää päästä auttamaan mua mutta Kissen kaverit on edessä, kaikki huutaa ja on kamala tungos ja yhä Kisse vaan huutaa ja repii mua hiuksista ja raapii kasvoja.

Sitten, yhtäkkiä, mä saan kädet väliin, ne osuvat melko voimattomasti Kisseä naamaan, mutta mä pääsen ryömimään sen alta pois. Mä tunkeudun ihmisjoukon läpi niin vikkelästi kuin pystyn, ja mielipuolisesti huutava Kisse raahautuu mun perässä, solvaten mua yhä. Mä juoksen niin nopeasti kuin vain voin pökertyneen pääni kanssa, mihin vain, pakoon, ulos, turvaan.

Kisse vaan ei luovuta, kukaan ei tule auttamaan, me ollaan ulkona tanssisalista missä kaikki on eivätkä järjestysmiehet pääse tungoksen läpi apuun. Ja yhtäkkiä, juuri portaiden kohdalla kun mä yritän kääntyä, Kisse harppaa mua kohti. Se tönäisee mua lujaa juuri kun mä olen kääntymässä portaiden reunalla.

Mä irtoan maasta, kaikki näkyy niin kovin hitaana. Ehkä musta on tullut enkeli jo, mä näen hitaasti kun Mika ja Elisa ryntäävät, Joonas ja järjestysmiehet perässään, eteishalliin.

Mä leijun ilmassa, yritän hymyillä rauhoittavasti, ei mulla ole hätää, mä olen enkeli ja enkelit osaavat lentää, ei me voida pudota. Ne huutavat jotain, Kisse huutaa, äänet kaikuvat mun päässä ja samalla mä iskeydyn kovaa porrastasanteelle. Kaikki ilma pakenee musta ja kirkkaiden tähtien takaa näkyy enää vain mustaa.

A/N: Mitäpä olitte mieltä?

[Amnesiac]

Whaaaaaaaaau.Ö_Ö Nyt kyllä tykkäsin ihan äääälyttömän paljon tästä uudesta osasta, tää oli ihan loistava.<3 En tosin tiedä, että mikä tässä oli niin huippua, tää vaan oli jotenki... noh todella hyvä.:D AARGHH, Kisse on edelleen aikas kamala ämmä, en voi käsittää mikä sitä oikein riivaa.>_<' Mut joo, hyvä oli, aivot taas on niin ylirasittuneet tästä matikan kokeeseen harjottelusta, että ei saa edes järkevää kommenttia kirjoitettua. Muttaah, jatkoa jokatapauksessa, kiitos.;)

[Nici]

Mitämitämitä? Luulin kommentoineeni edellistäkin osaa. Harmikseni muistin silti äsken, että juuri kun olin saanut kommenttini kirjoitettua, tämä kirottu koneeni sekosi... Eli, ensin se eilinen:

Murr... Pääsin vasta nyt lukemaan tämän, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, eikös? ; )
Okeiokei, offia. Mutta. Taidan jäädä tähän tarinaan oikeasti koukkuun luku luvulta vain enemmän ja enemmän. En ole vielä kertaakaan kokenut sellaista yhdenkään ficin kanssa... Kertahan se on silti ensimmäinenkin? : )

Jotenkin tämä osa sai minut ajattelemaan seksuaalisuutta. Itse olen bi ja olen monta kertaa miettinyt, mitä väliä sillä oikeastaan on? Onneksi lähipiirissäni suurin osa ystävistäni/kavereistani ovat suvaitsevaisia, eikä kukaan sentään ole minua yrittänyt hakata tai haukkunut siksi, että olen "seksuaalisesti kieroutunut". Sitä minun vanhempani harrastavat - äitini mielestä on luonnotonta, että kaksi samaa sukupuolta olevaa suutelevat tai edes pitävät käsistä kiinni saati sitten jotain muuta...

Taas takaisin aiheeseen. Muutaman pienen olemattoman virheen tuolta tekstistä löysin, mutta kun ne tosiaan olivat niin olemattoman pieniä, kuten että jonkin repliikin perästä puuttui piste tai pilkku tai jotain muuta vastaavaa. Ne eivät häirinneet, vaikka niistä nyt sanonkin, mutta en jaksa nipottaa enempää. : )
Jatkoa toki! Kiitos jo etukäteen ja jälkikäteen ja joka käteen. ; D  (Mitä mahdan selittää?)


Ja sitten tähän neljänteen osaan. Olen vieläkin samalla fiiliksellä, eli joka osan jälkeen jään koukkuun vain enemmän ja enemmän. Minua tämä nopea eteneminen ei haittaa, koska minusta on mukava lukea välillä vähän nopeatempoisempaa tekstiä. Tämä osa yllätti. Erittäin positiivisesti kylläkin... Kuinka ihanan nelikon Miia, Elisa, Joonas ja Mika muodostavatkaan! Ah ja voi, huokailen totaalisen ihastuneena täällä. : )

Jotenkin arvelin, että jossain vaiheessa Kisse tulee jotain irvailemaan, mutta en sentään ajatellut, että se ihan noin rajusti kävisi päälle... Argh, minua suututtavat ja samaan aikaan surkuttavat tuollaiset ihmiset. Itse en näe siinä (siis epäheteroudessa) mitään pahaa, mutta kukin tyylillään. Eihän ihminen voi sitäpaitsi itse päättää onko hetero, bi tai homo? Huoh.

Ja sitten TITTIDII! Jälleen kerran jaksan nipottaa pilkuista, jotka ovat vuorosanoissa. : ) Elikkäs, ne tulevat sitaattejen jälkeen, eikä niiden sisälle. En minä nyt mitenkään erityisesti niihin yritä takertua, kunhan vain rakastan pilkunnussintaa, joten... : D
Vielä selvennykseksi, että ne ovat siis tällä tavalla (ihan kuin et olisi jo tajunnut selityksestäni, mutta noh, minä olen vain minä):
"Elisa", mä sanoin.
Eikä siis näin:
"Elisa," mä sanoin
Okei, nyt en enää kiusaa sinua enempää. : ) Kunhan oli vain pakko mainita, kun tällainen äidinkieliperfektionistiwannabee (voi elämä mikä sanahirviö!) kerran olen. : D
Jatkoa ruinaan edelleen yhä suuremmalla kapasiteetilla. : )
Ja kyllä, olen outolintu! (ainakin kommenteistani päätellen...) : D
Kiitos,


Nici

[Gaploon]

Onko tässä ficissä jotain interaktiivista heroiinia? *tutkii tietokoneen näyttöä ja löytää vain pölyä* Sun kuvailut ovat todella hyviä ja toi Mian punastelu on niin söpövä!
No toi pirkuleen homofoobikko-jpopfan-ällötys-pissi-väkivaltanen-lutkahtava-hullu-sekopää-Kisse on kauhee toivottavasti joutuis vankilaan ja sieltä sais jonkun kaverin *hieroo käsiään ja miettii maailman valloitussuunnitelmaa* Kunpa Mian äiti kävis ees jossain vaiheessa kotona  Ja odotan että mitä tästä Elisa jutusta on oikein tulossa kuulostaa meinaan hauskalta... pitkätukka blondi ja pinkkipunkkari <3
Jatkosta ei varmaan vieläkään suututa vai  Jos joku siis suuttuu  niin voi vaihtaa tarinaa

[Dionysos]

Wou!toi loppu oli hieno!
Tai no taas kaikki oli hienoa...
Mä en osaa kommentoida  noh, jatkoa odotan!! O__O