Kirjoittaja Aihe: Prinssin tarina [Lily/Severus + James/Lily, het, K-11 / Jatkoa 27.10!]  (Luettu 14184 kertaa)

kikieh

  • ***
  • Viestejä: 42
  • Rose/Scorpius <3
Vs: Prinssin tarina
« Vastaus #20 : 24.04.2009 14:29:58 »
mAngo, kiitos jälleen :)
Neiti Pimeyden Lordi, kiitos sinulle myös! :)

Jatkoa laitan joskus ensi viikolla kun pitää ensin kirjoittaa jatko erääseen toiseen ficciin. :D Mutta palaan asiaan ensi viikolla taas!
Se on psykosomaattista. Yläpää ei tunne pelkoa, mutta jalat tutisevat!
- Nipsu

mAngo

  • ***
  • Viestejä: 26
Vs: Prinssin tarina
« Vastaus #21 : 07.06.2009 20:11:28 »
Ää, onko jatkoa näkyvillä? :D
Tähän jäi koukkuun!


mAngo

Marsupaani

  • Lumottu vampyyri
  • ***
  • Viestejä: 3
  • "Bella, you are my life now."
Vs: Prinssin tarina
« Vastaus #22 : 07.06.2009 22:04:29 »
OMK !Olen vasta toisessa luvussa, hirveä lukeminen kun roolipelaa sivussa, mutta tulen sitten myöhemmin kommimaan uuden luvun. Aivan mahava tarina ja ihana aihe. :-----------)
"Jake run !" "RÄYYRR !!"

kikieh

  • ***
  • Viestejä: 42
  • Rose/Scorpius <3
Vs: Prinssin tarina
« Vastaus #23 : 09.06.2009 18:25:56 »
mAngo, jep jatkoa tulee mutta sittenkin myöhässä.  :-\ Olen sitä kyllä kirjoitellut, mutta kesälomalla on ollut nyt hirveästi kaikkea mietittävää...
Marsupaani, kiitos paljon! :)

Nyt pistän takarajaksi, että jatko tulee tällä viikolla ja jos ei tule, niin joku saa ihan oikeasti tulla lyömään minua (nyt nopeasti Wordin pariin :D).
Se on psykosomaattista. Yläpää ei tunne pelkoa, mutta jalat tutisevat!
- Nipsu

sulkakynä

  • ***
  • Viestejä: 4
Vs: Prinssin tarina
« Vastaus #24 : 10.06.2009 00:28:21 »
Aivan M-A-H-T-A-V-A tarina<3 Osaat kirjoittaa ja kuvailla hyvin hahmojen tuntemuksia, ja odotan innolla jatkoa tähän ! toivottavasti saat uuden luvun aikaiseksi pian! Kirjoitusvihreitä tai muitakaan virhitä en bongannut ollenkaan, vaikken niitä tosiaan suurennuslasin kanssa etsikään :D

apollon

  • Vieras
Vs: Prinssin tarina
« Vastaus #25 : 11.06.2009 12:39:16 »
Oh, tuo viimeisen luvun loppukohtaus ! <33 Aivan ihana, ja niin tunteikas. Pystyi oikein aistimaan sen tunteen Severuksen ja Lilyn välillä. Kirjoitat todella aidontuntuista tekstiä, upeeta! Tosi kivaa, kun otat viitauksia oikeaan Potter-maailmaan, esim juuri tuo Severuksen liemikirja ja Dumbledoren veli ja kaikkea.  :)

Pariin yhdyssana virheeseen törmäsin, mutten  nyt muista mitkä ne olivat... Muuten teksti oli virheetöntä.

Odotan jatkoa jatkoa!

Amanecer

  • ***
  • Viestejä: 392
Vs: Prinssin tarina
« Vastaus #26 : 11.06.2009 21:40:25 »
Aivan loistava. Jostain syystä havaitsin tämän vasta nyt, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Idea on todella hyvä. Tämä ei ole samanlainen kuin muut kelmeistä sun muista kertovat, vaan jotenkin... erilainen. :D Kirjoitusvirheitä ei ollut, mutta pilkkuvirheitä löysin aika paljonkin. En lähde niitä enää metsästämään, mutta niitä voisi enemmän huomioida, kun tämä muuten etenee niin loistavasti. :)

Huomasin, että jatkoa oli tullut viimeksi pari kuukautta sitten. Toivon, ettet ole lopettanut tätä kesken tai mitään. Ei, tällaista ei voi jättää tähän! Olet uskomattoman hyvä kirjoittaja.

Kiitos.

- Amanecer
Onni on kuin lasi: kun se on kirkkaimmilleen hiottu, se särkyy.

kikieh

  • ***
  • Viestejä: 42
  • Rose/Scorpius <3
Vs: Prinssin tarina
« Vastaus #27 : 12.06.2009 00:08:53 »
sulkakynä, kiitos! :) Jep, jatkoa olen jo tänään ehtinyt kirjoittaa melko paljon ja sitä väsään vielä huomenna.
apollon, kiitti! :) Joo, virheitä saattaa paikkapaikoin löytyä, yritän aina oikolukea tekstin ennen lisäystä, mutta poikkeuksiakin on :D Mutta jos löydätte, niin sanokaa kaikin mokomin! :)
Amanecer, kiitos sinullekin :) Tosiaan yritän noita pilkkuvirheitä etsiä suurennuslasin kera! En ole lopettanut tätä, minulla oli tässä pienimuotoinen tauko vain, mutta jatkoa on siis tulossa tämän viikon puolella. ;)
Se on psykosomaattista. Yläpää ei tunne pelkoa, mutta jalat tutisevat!
- Nipsu

kikieh

  • ***
  • Viestejä: 42
  • Rose/Scorpius <3
Vs: Prinssin tarina
« Vastaus #28 : 14.06.2009 15:10:27 »
Kuten lupasin, jatko on tulossa eli täällä nyt! On oikeasti todellinen ihme, että se minulla on täällä julkaisemiskunnossa, nimittäin eilisen ukonmyrskyn takia minulta hajosi kone (se oli vasta päälle vuoden vanha upouusi kone >:( !). MUTTA onneksi, siis onneksi, otin kaikki parhaimmat ficcini muistitikulle talteen, enkä menettänyt näitä! Hallelujah tai jotain... Isin koneella nyt pitää laitella tämä uusi luku tänne.
Kiitos vielä kaikille kommentoijille näin yhteisesti, olette piristäneet mukavasti! :)


6. luku

Kun marraskuun alku alkoi viimein häämöttää ja ensimmäiset lumihiutaleet satoivat Tylypahkan pihamaille ja sulivat heti seuraavina päivinä pois, oli jo mennyt muutama päivä siitä kun Lily oli nähnyt Severuksen viimeksi kunnolla. He eivät olleet puhuneet tyrmässä sattuneen kohtauksen jälkeen, minkä Lily uskoi johtuvan pikemminkin siitä, että tilanne oli ollut jokseenkin kummallinen kuin siitä, etteivät he olleet milloinkaan ehtineet jäämään juttusille, mikä oli oikeastaan sekin totta. Erityisesti Severus tuntui olevan kaiken aikaa perin kiireellinen, ja aina kun Lily yritti lähestyä häntä, Severus keräsi kimpsunsa ja kampsunsa ja kiirehti päistikkaa vastakkaiseen suuntaan hänestä.
Ja sinä iltana, kun Lily oli juuri saanut kirjastossa muodonmuutoksien esseen valmiiksi ja yrittänyt tervehtiä Severusta, joka oli vain vaivoin nyökännyt ja kadonnut tyrmiin, hän kapusi Rohkelikkotorniin mieli maassa. Hän ei käsittänyt, mitä oli tehnyt väärin, ja miettiessään Severuksen viimeaikaista, perin kummallista käytöstä, hän tuskin edes huomasi oleskeluhuoneeseen tullessaan suurta väkijoukkoa, joka oli kerääntynyt äkkiarvaamatta takkatulen eteen.
”Mitä täällä tapahtuu?” Lily kysyi yrittäen kuulostaa mahdollisimman normaalilta itseltään ja harppoi valvojaoppilaan merkki kädessään yhteen kerääntyneiden oppilaiden lomitse. ”Pois tieltä! Minä olen valvojaoppilas!” Hän huomasi Remuksen jostain takaa rynnivän peräänsä nyökkäillen määrätietoisesti.

Eri-ikäiset oppilaat väistyivät takan edustalta, jossa makasi – Lilyn kauhukseen – Mary, heidän eräs hyvä ystävänsä, ja hänen ympärilleen oli kerääntynyt Karen ja Susan, joiden takana seisoi varsin vakavoitunut Sirius. Lily ei ehtinyt sähähtää heille käskyä painua paikalta pois, vaan syöksyi oitis Maryn ylle valvojaoppilaan merkki luisuen käsistään ja kalahtaen terävästi lattialle.
”Mitä hänelle on tapahtunut?” Lily kysyi huolestuneena ja oli aikeissa tarttua häntä kädestä, jolloin Karen esti sen vain niukin naukin.
”McGarmiwa on tulossa”, Karen sanoi tasaisella äänellä, mutta hänen ilmeensä oli kaikkea muuta paitsi tyyni. Lilyn katse osui väistämättäkin tytön kurkulle, jossa näkyi kaksi tummentunutta palohaavannäköistä jälkeä, ja hän säpsähti säikähdyksestä kun James ilmestyi jostain hänen taakseen.
”Kuka tämän teki?” Lily kysyi välittämättä tuon taivaallista siitä, että hän esitti kysymyksen sille ainoalle pojalle, jota oli jaksanut vihata viisi iänikuista vuotta.
”Ne paskiaiset”, Sirius sylkäisi suustaan ennen kuin James ehti sanoa mitään. Lily kurtisti kulmiaan.
”Luihuiset”, James selvensi riiputtaen päätään alakuloisena.
”Vannon, että kun näen heidät, minä – ” Sirius aloitti uhkailevaan sävyyn, mutta kukaan ei saanut tietää, mitä hän oli aikeissa sanoa, kun professori McGarmiwa pyyhälsi oleskeluhuoneeseen ja vavahti silminnähden katsoessaan Maryyn.
”Varjelkoon”, McGarmiwa kuiskasi ja loitsi oitis Marylle paarit, joilla tyttö pystyttiin viemään sairaalasiipeen. ”Potter ja Evans, te lähdette auttamaan minua ja voitte samalla kertoa mitä on tekeillä.” Ja yhdellä sauvan heilautuksella paarit nousivat ylös muiden ulottuvilta ja lähtivät leijumaan vilkkaasti liikkuvan McGarmiwan perässä muotokuva-aukosta ulos. Selvästi häkeltynyt Lily lähti hänen peräänsä James kannoillaan.

”Mutta professori, minä en tiedä itsekään mitä on tapahtunut”, Lily sanoi sitten kun he olivat kävelleet tuokion hiljaisuudessa.
”Siinä tapauksessa Potter saa kertoa”, McGarmiwa sanoi kireästi ja kun he saapuivat sairaalasiipeen, hän asetti Maryn yhdessä matami Pomfreyn kanssa yhdelle sairassängylle ja jäi keskustelemaan hänen olotilastaan siksi aikaa, kun Lily ja James odottivat sairaalasiiven ulkopuolella myrtyneinä.
”Tiedäthän sinä, mitä tapahtui?” Lily varmisti kun oli jo hetken epäillyt, ettei kumpikaan heistä osaisi kertoa McGarmiwalle mitään.
”Suurin piirtein”, James mutisi katse nauliintuneena kengänkärkiinsä. ”Se kaikki on Mulciberin syytä… Jos vain olisimme ehtineet ajoissa – ”
”Mulciberin?” Lily kysyi hämmentyneenä ja hänen vatsansa heitti voltteja samaan aikaan, kun hän epäili Severuksen osuutta asiaan. ”Tekikö Mulciber tämän?”
James oli aukaisemaisillaan suunsa, muttei ehtinyt vastata kun McGarmiwa avasi uudemman kerran sairaalasiiven oven ja astui käytävän puolelle. Sikäli kuin Lily saattoi päätellä lukiessaan McGarmiwan kasvoja, Maryn vammat olivat olleet niin vakavat, että matami Pomfrey oli päättänyt ottaa hänet hoiviinsa kokonaiseksi yöksi. He olivat kaikki kotvan hiljaa, kunnes McGarmiwa huokaisi syvään ja siirsi katseensa heihin.
”Potter, tiedät missä rehtori Dumbledoren kanslia on”, McGarmiwa sanoi, jolloin James ei ehtinyt häthätää kuin nyökätä, ennen kuin Lily oli tehnyt päätöksen murto-osasekunnin aikana ja sanonut kiireesti väliin:
”Professori, minä… Minun täytyy myös mennä rehtori Dumbledoren puheille.”
McGarmiwa katsoi häntä lähes yhtä hämmentyneenä kuin Jameskin.
”Mutta sinähän sanoit, ettet tiedä -?”
”Minä erehdyin”, Lily sanoi kiireesti ja katsoi vieressään toljottavaa Jamesia paljonpuhuvasti. ”Minulla on sittenkin jotain, joka saattaa kiinnostaa rehtoria.”

McGarmiwa katsoi vuoroin Jamesia ja sitten Lilyä, ja kun hän ei ollut hetkeen sanonut mitään, hän ynähti uupuneena:
”Sitten sinun on parasta mennä heti puhumaan rehtori Dumbledorelle.” Tämän jälkeen McGarmiwa hätisti heidät matkaan ja saattoi heidät tasan siihen kohtaan, jossa rehtorin kanslian kivihirviö seisoi liikkumattomana ja odotti salasanaa. Kun McGarmiwa oli antanut sille oikean salasanan (faunin käpälä), hän katsoi vielä kerran Lilyä merkitsevästi ja poistui paikalta. Ja heti kun McGarmiwan kaavun helma oli heilahtanut ensimmäisen kulman taakse, James esti Lilyn pääsyn kansliaan johtaviin kierreportaisiin ja tivasi:
”Miksi sinä halusit tulla mukaan?”
Lily, joka riuhtoi irti Jamesin otteesta, mulkoili poikaa yhtä häijysti kuin hänen kasvoilleen olisi juuri syljetty. Hän pyristeli vielä hetken Jamesin lujassa otteessa, kunnes myönsi salaa itsekseen, että hän ei pääsisi portaisiin ennen kuin puhuisi.
”Hyvä on!” Lily huudahti turhautuneena ja lakkasi yrittämästä päästä Jamesin ohitse. ”Minä halusin olla mukana kuulemassa koko jutun! Haluan tietää, kuka – kuka sen teki.” Hän liikahti hivenen portaita päin, mutta James oli yhä hänen tiellään.
”Sen tekivät luihuiset”, James sanoi ja katsoi Lilyn vältteleviä kasvoja. ”Kuule, tämän takia me vihataan heitä. He ovat kaikki mänttejä, enkä käsitä miten sinä jaksat väittää vastaan.”
”Eivät he kaikki ole!” Lily kivahti puolustaen. ”Ette te kiusaa heitä siksi, että he tekevät meille näin. Te kiusaatte heitä siksi, että se on hupaisaa!”
”Niin tai näin”, James sanoi vakavana, ”he tekivät tämän.” Ja sen sanottuaan hän päästi Lilyn ohitseen ja seurasi tyttöä kierreportaat ylös Dumbledoren kanslian ovelle. He koputtivat yhteistuumin oven puiseen pintaan eivätkä ehtineet viettää aikaa juuri mitään sen takana, kun toiselta puolen kuului rauhallisen tyyni ääni ”Sisään”. James avasi oven Lilylle, joka sen kummempia kiittämättä astui sisään Dumbledoren kansliaan ja etsi katseellaan Fawkesin ja sen vieressä suuren pöydän, jonka ääreen Dumbledore oli asettunut kädet ristissä ja näytti kuin hän olisi istunut siinä jo monia tunteja.

”Aah, hyvää iltaa”, Dumbledore sanoi ja loitsi oitis edessään olevan tuolin lisäksi toisen, johon James asettui Lilyn viereen. He katselivat hetken, kun feenikslintu Fawkes suki ylösnostettua koipeaan ja katseli sitten uteliaana siihen kohtaan, missä he kaikki kolme istuivat.
”Komea lintu, rehtori”, James sanoi yrittäen tapansa mukaan luoda kevyttä tunnelmaa, jolloin Lily ei voinut enää estää itseään, vaan tallasi tämän varpaille pöydän alla.
Dumbledore hymyili kuitenkin seesteisesti ja siirsi katseen Fawkesista Jamesiin aivan kuin ei olisi nähnyt kun tämä pinnisteli tuskansa kanssa kasvot punaisena ja yritti tukahduttaa vaikerruksensa.
”Minä haluaisin kernaasti kuulla, mitä tänä iltana on tapahtunut. Kuten epäilemättä tiedätte, professori McGarmiwa lähetti viestin ja sanoi, että osaatte kertoa mitä Marylle tapahtui.” Dumbledore katsoi heitä molempia merkitsevästi nenällään lepäävien puolikuulasien takaa ja piti pienen tauon.
”Kukaan ei oikein nähnyt kunnolla sitä tapahtumaa”, James sanoi vaivaantuneena ja Lily pisti merkille, että hänen sieppikätensä oli lennähtänyt pörröttämään takaraivoa. ”Mutta minä olin kyllä lähistöllä ja näin – näin, kuka sen teki Marylle.”
”Niin että kerrohan”, Dumbledore aloitti kärsivällisesti ja nojautui rahtusen eteenpäin tuolissaan, ”kuka teki sen polttoherjan?”
Lily rukoili mielessään, että James ei olisi sanonut sitä yhtä ainoaa nimeä, jonka hän pelkäsi tulevan ilmi sen iltaisessa keskustelussa Dumbledoren kansliassa. Hän puristi pöydän takana kahta etusormeaan toisiaan vasten ja rukoili mielessään, ettei James sanoisi sitä.
”Mulciber”, James sanoi hetken kuluttua, kun Lily oli odottanut nimeä yhtä palavasti kuin Dumbledorekin.
”Ah, Jeffrey Mulciber?” Dumbledore kysyi sulkien silmänsä hetkeksi. ”Onko minun otaksuttava, että myös muita luihuisia on ollut mukana moisessa kepposessa?”
Lily ei ehtinyt edes pelätä vastausta kun James oli jo aukaissut suunsa ja sanoi:
”Ei. Se oli vain Mulciber.”
”Entä pystyykö neiti Evans todistamaan, että kyseessä todella oli Jeffrey Mulciber? Käsittääkseni sinä myös tiedät tapahtuneesta jotain?”

Lilyn kasvot kuumenivat kun yhtäaikaisesti sekä Jamesin että Dumbledoren kasvot kääntyivät tarkkailemaan hänen omiaan. Hän oli unohtanut lähes täysin, että hänen kuului olla mukana kertomassa jotain, millä voisi olla merkitystä tapahtuman selvittelyn kannalta, eikä nimenomaan ainoastaan kuuntelemassa ikään kuin asian olisi tarve levitä muiden korviin kuin rehtorin. Lily sipaisi punaisen hiussuortuvan otsaltaan ja katsoi lattialle samalla kun sopersi:
”Minä… Minä yhdyn Potterin sanoihin.” Hän nosti katseensa Jamesin pähkinänruskeisiin silmiin eikä osannut selittää juuri itselleenkään, miksi sanoi ne sanat, jotka suorastaan ryöppysivät ulos hänen sisältään: ”Mulciber teki sen Marylle.”
Se ei missään nimessä ollut Lilyn tapaista. Valehdella sillä tavalla suoraan rehtorin kasvojen edessä, mutta hän ei mahtanut itselleen mitään. Hän ei edes tiennyt, oliko Mulciber tehnyt sen vai ei, mutta sillä hän oli varmistanut, ettei yksikään muu luihuisista joutunut vaikeuksiin… Lily vähät välitti siitä, mitä opettajat olisivat mieltä, mutta mitä hänen kaverinsa sanoisivat, jos tietäisivät että mukana oli useita luihuisia, miten he suhtautuisivat siihen, että Lilyn yksi parhaista kavereista olisi luihuinen… Lilyn sydän jyskytti kovempaa kuin koskaan eikä hän osannut arvioida Dumbledoren kasvoilta, oliko hän arvannut hänen valehtelevan, mutta ei välittänyt siitä juuri sillä hetkellä. Tärkeintä oli, että James oli kertonut juuri sen, mitä Lily oli tahtonutkin.
”Kerropa, James”, Dumbledore sanoi sitten aivan kuin Lily ei olisi koskaan puhunutkaan, ”tapahtuiko ennen kyseistä herjaa mitään sellaista, mikä olisi voinut johtaa tapahtuneeseen?”
”Tarkoitatko, että riitelivätkö he?” James kysyi kulmat koholla.

”No jaa, miksen tietysti sitäkin…” Dumbledore myhäili ja kallisti hieman päätään. ”Tyydyn kuitenkin olemaan sitä mieltä, että kyseessä saattoi olla epäilemättä kosto. Olen ollut aina siinä käsityksessä, että tietyt tuvat omaavat liian kireät välit ja niitä on toden totta vaikea lämmittää… On julmaa, että historialla on tapana toistaa itseään.”
”Kosto?” James kysyi ja hetken Lily luuli näkevänsä hänen kasvoillaan virneen. ”Mitä tarkoitatte, rehtori?”
Mutta ennen kuin Dumbledore ehti tuskin avata suutaan, Lily näki tilaisuutensa tulleen ja puuttui keskusteluun:
”Pitää paikkansa. Rohkelikoilla ja luihuisilla on aina ollut kireät välit, herjoja on heitelty puolin ja toisin niin kauan kuin jaksan vain muistaa.” Hän oli arvannut, että saisi osakseen murhaavia mulkaisuja Jamesin suunnalta, mutta joutui erehtymään; James tuijotti suoraan käsiinsä eikä sanonut halaistua sanaa.
Lilyn ei missään tapauksessa ollut tarkoitus puolustaa luihuisia, nimittäin kaikista eniten inhoa hän tunsi sillä hetkellä ennen kaikkea Mulciberiä kohtaan. Olihan hän jutellut silloin tällöin Severukselle, kun Mulciber ja Avery olivat olleet heidän seuranaan, mutta jokaisella kerralla Lily oli tuntenut lievää vastenmielisyyttä heidän läsnäolosta. Ja Mary oli kuitenkin hänen yksi hyvä ystävänsä, joka ei taatusti usuttaisi kuuna päivänä luihuisia kimppuunsa vain siksi, että se olisi saattanut olla hupaisaa. Lily tiesi vallan mainiosti, ketkä harrastivat sellaista peliä, ja tukahdutti halun mulkaista vieressään istuvaa Jamesia.
”Siksi minun onkin pyydettävä”, Dumbledore aloitti vakavana ja nousi pystyyn tuoliltaan, ”että valvojaoppilaina näyttäisitte tietynlaista esimerkkiä tuvallenne.”
”Esimerkkiä?” James toisti kulmat nyt niin ylhäällä, että ne melkein hipoivat hänen tummaa hiusrajaansa.
”Aivan, James”, Dumbledore sanoi ystävällisesti ja asteli Fawkesin ohi yhdelle seinustalle, jossa olivat Lilyn mielestä rehtorin kaikki omituisimmat esineet.
”Mutta rehtori, minä en ole valvojaoppilas”, James sanoi. ”Vain Lily on.”
”Aah, mutta niinpä tietysti”, Dumbledore henkäisi hymyillen, mutta Lily arveli, että hän oli oikeasti muistanut alun perinkin sen. ”No, mitä sinuun sitten tulee… Minun on vain pyydettävä, että toimit kuten tahdon neiti Evansinkin toimivan ja kuten tahdon teidän jokaisen rohkelikon toimivan vastedes. En voi liiaksi korostaa, kuinka tärkeää tupien välinen yhteistyö on enkä viitsi teeskennellä, ettei tämänhetkinen tilanne todella harmittaisi minua…”

”Mutta rehtori”, James sanoi vielä ja vilkaisi ohimennen Lilyä. ”Minkä rangaistuksen luihuiset sitten saavat? Tarkoitan vain, että me joudumme olemaan kilttiä heille… Heistä yksi sentään vahingoitti Mary Macdonaldia!”
Dumbledore nyökkäsi kärsivällisesti ja nosti toisen kämmenensä pystyyn tyynnytellen.
”Luonnollisesti Jeffrey Mulciber tulee saamaan rangaistuksen.”
”Erotetaanko hänet?” James kysyi ahnas ilme kasvoillaan, ja Lily joutui todella taistelemaan sitä tunnetta vastaan, että hänen olisi tehnyt mieli talloa pojan varvas kertaalleen.
”Suokaa anteeksi, mutta siitä minulla ei ole lupa puhua oppilailleni”, Dumbledore sanoi vakavoituen. ”Ensinnä minun on myös kuultava muita mahdollisia silminnäkijöitä. Siihen saakka Jeffrey Mulciberin kohtalo on vaakalaudalla.”
”Joten olemmeko me valmiita lähtemään?” Lily kysyi sitten varovasti, sillä hänen oli pakko saada puhua ennen nukkumaan menoa vielä Karenin ja Susanin kanssa.
”Minun puolestani te olette vallan valmiita lähtemään. Luullakseni teitä odottaa aivan tuokion päästä myös iltapala suuressa salissa”, Dumbledore sanoi sitten ja asteli takaisin pöytänsä ääreen, josta James ja Lily tekivät lähtöään. Lily ohitti myös Fawkesin ja kulki kanslian ovelle vetäen sen samalla auki, kun nyökkäsi pikaisesti rehtorille lähdön merkiksi. Hän astui ovesta kierreportaisiin samaan aikaan kun kuuli Jamesin perässään sanovan ”Hyvää yötä, rehtori” ja painavan oven kiinni.
He kävelivät vaitonaisina kierreportaat alas sinne, missä niiden kivihirviö seisoi tismalleen samassa asennossa kun he olivat viimeksi sen nähneet. Linnan kello kumahteli jossain lähettyvillä ja Lily oli kuulevinaan Riesun mekastavan kulman takana siellä, missä joukko rohkelikkoja oli kokoontunut sairaalasiiven oven eteen ja missä matami Pomfrey hätisteli sekä oppilaita että Riesua tiehensä.
”Se oli mielenkiintoista”, James sanoi hetken kuluttua, kun he olivat astelleet suuren portaikon portaat alas ja olivat pian tulleet Rohkelikkotornin eteen.
”Pelottavaa”, Lily mumisi nyökytellen ja asetti kädet kireänä puuskaan.
”Jos et pistä pahaksesi, niin minun täytyy saalistaa Sirius oleskeluhuoneesta ennen iltapalaa”, James sanoi viittilöiden Rohkelikkotornin rappusiin. ”Ilman muuta olisin jäänyt tähän kanssasi jutustelemaan, mutta kun minä tavallaan lupasin ja – ”

”Mene vain”, Lily huokaisi väsyneenä ja heilautti kättään merkiksi. Hän itse kääntyi suuntaan, joka johti suureen saliin ystäviensä luokse, ja aisti silti Jamesin läsnäolon selkänsä takana. Vasta kun Lily oli ottanut vain muutaman askeleen kohti toista kerrosta ja sen portaita ja vasta silloin kun hän kuuli Jamesin kapuavan ylös torniin, hän muisti erään tärkeän asian.
”Potter, seis!”
James oli jo ehtinyt kadota portaat ylös tornin taakse, kunnes hän juoksi näkyviin silmänräpäyksessä ja näytti sangen ilahtuneelta, kun Lily oli sittenkin päättänyt kutsua hänet takaisin.
”Niin?” hän kysyi hymyillen lähes niin leveästi, että Lilyn oli vaikea tulkita oliko se todella hymy vai irvistys.
”Sitä vain, että… Minulla olisi kysyttävää.” Lily tunsi kuumotuksen kohoavan kasvoilleen, eikä sillä ollut mitään tekemistä sen kanssa, että James katsoi häntä odottavasti silmiin luullen epäilemättä, että hänen asiansa koski mahdollisesti heitä kahta.
”Kysy pois”, James sanoi kohteliaana.
”No, minä ajattelin, että kun sinä tiedät ehkä jotain… Tai siis, nyt kun tuli puhetta niistä valvojaoppilaista siellä Dumbledoren kansliassa”, Lily sopersi ja väänteli käsiään epävarmana siitä, mitä aikoisi seuraavaksi oikein sanoa tai miten saisi kysymyksensä kuulostamaan siltä, että hän ei pilaillut lainkaan. ”Remus on ollut ihmeen paljon poissa partioinnistamme. Ensimmäisellä kerralla hänellä oli Siriuksen ja sinun mukaasi vatsakipuja ja nyt hän ei ole edes osannut selittää poissaolojaan. Ajattelin, että ehkä sinä tietäisit…”
Hymy, joka oli vielä hetki sitten ollut osa Jamesin lähes koko olemusta, oli nyt poissa. Jamesin kasvot hohtivat tyhjyyttä, kun hän käänsi Lilystä katseen lattiaan ja haroi päätään hetken ennen kuin vastasi mitään. Sitten hän kohotti katseensa seinille ja huokaisi pitkään ja rauhallisesti.
”Kai sinä tiedät, ettei Remus jättäisi ikinä tahallaan partiointia tekemättä?” James kysyi sitten hitaasti.
”Tiedän”, Lily vastasi hieman epätotuudenmukaisesti, sillä hän oli alkanut vasta lähiaikoina miettiä sitä mahdollisuutta, ettei Remus sittenkään ottaisi vastuuta tekemisistään muiden kelmien tavoin. ”Minä vain olen huolissani hänestä, siinä kaikki.” Hän empi hetken ennen kuin lisäsi: ”Ja minusta minulla on oikeus tietää, mistä tässä on kyse. Minä en tiedä kuinka kauan jaksan sitä, etten kantele hänestä professori McGarmiwalle.”

”Ethän sinä niin tekisi?” James kysyi hämmentyneenä.
”Teen”, Lily sanoi uhmakkaana ja kohotti hivenen leukaansa, ”mikäli en saa pian vastausta.”
James näytti siltä kuin hän kamppailisi jotain sisäistä ääntä vastaan. Hän aukaisi suunsa jo kerran, sulki sen ja aukaisi vielä kahdesti sen sanomatta sanaakaan. Hän otti askeleen taaksepäin, sitten taas eteenpäin, osoitti Lilyä sormellaan ja pudisti sitten päätään.
”Onko minulla sinun sanasi, ettet puhu kenellekään?” James kysyi sitten tovin päästä kun ei osannut juuri sanoa muutakaan.
”Enkö edes Karenille ja Susanille -?”
”Et edes Albus Percival Wulfric Brian Dumbledorelle!” James tivasi, aivan kuten Lilykin oli joskus tivannut. He katsoivat hetken toisiaan, kunnes Lily nyökkäsi myöntyäkseen. ”Sinun on tietysti vaikea uskoa tätä, koska olet itse niin älyttömän onnekas ollessani niin täydellinen seistessäsi juuri siinä edessäni – ”
”Potter, minä en kaipaa sinun kehujasi juuri nyt!”
”Minä vähät välitän, mitä sinä kaipaat!” James huudahti malttamattomana, vaikka hän huomasikin Lilyn varoittavan ilmeen kasvoillaan. ”Sinä vain olet niin pahuksen onnekas tuollaisena. Kaikki eivät kuitenkaan ole saaneet samanlaista onnea – ”
”Mistä sinä oikein puhut?” Lily kysyi ihmeissään eikä välittänyt enää niiden harvojen ohikulkijoiden katseista, joita he saivat osakseen lähes joka päivä kun James piti koulunsa mainetta yllä olla tunnettu kovaäänisyydestään.
”Minä puhun nyt siitä”, James sanoi madaltaen ääntään juuri parahiksi, kun Riesu liisi heidän ohitseen muiden oppilaiden perään, ”että ystäväni on todella sairas. Usko minua kun sanon, että se ei ole mikään pikku juttu.”

Lilyn kireys oli lievittynyt noiden sanojen johdosta. Hetki sitten hän oli todella vakavissaan miettinyt Severuksen viimekertaisia sanoja, joita hänellä ei ollut mahdollisuutta pohtia sitä aikaisemmin, nimittäin he eivät olleet törmänneet vahingossakaan käytävillä sen jälkeen, mitä tyrmissä oli tapahtunut… Lily pudisti päätään karistaen nuo ajatukset pois mielestään; hän miettisi niitä myöhemmin.
”Onko Remus kunnossa..?” hän kysyi hetken päästä huolestuneena.
”On”, James kiiruhti vastaamaan, ”hän vain ei kykene partioimaan aina silloin tällöin, jos tiedät mitä tarkoitan. Hän on sairas… Ei se ole mitään suurta, kunhan vain et ole siitä Remukselle vihainen. Hän ei pidä lainkaan siitä, että kerron sinulle mitään tällaista – ”
”En minä sano kenellekään”, Lily sanoi nopeasti. ”Jos hän todella on sairas ja mikäli hän ei voi silloin tällöin tulla kanssani partioimaan – ”
”Hän tulisi ilomielin, mutta ei vain pysty”, James sanoi apeana ja riiputti päätään.
”Ymmärrän”, Lily sanoi hitaasti hetken päästä ja nyökkäsi purren huultaan. He seisoivat tuokion hiljaisuudessa Rohkelikkotornin edustalla kun osa rohkelikoista lipui portaita alas ja ohittivat heidät matkalla suureen saliin. Lily liikahti vaivalloisesti kun lopulta Susan ja Karen tulivat portaat alas, jolloin Susan huonoimmalla mahdollisella elekielellään näytti erittäin merkitsevästi peukkuja Lilylle kuin taas Karen halkoi omaa kurkkua sormellaan ja näytti järkyttyneeltä katsoessaan Jamesia kiireestä kantapäähän.
”Kuule, minun on mentävä”, Lily sanoi sitten kun kumpikaan ei ollut hetkeen sanonut sanaakaan. ”Nähdään taas.” Hän heilautti kättään kömpelösti samaan aikaan kun käänsi selkänsä Jamesille ja lähti puolijuoksua sinne suuntaan, minne oli nähnyt ystäviensäkin hetki sitten katoavan.
”Jos olet joskus yksinäinen partioinnissa, niin minä olen valmis mukaan!” Hän kuuli vielä Jamesin huutavan jostain kaukaa.

***

Kun useammat oppilaat vyöryivät Luihuisen oleskeluhuoneen läpi suuntanaan suuri sali, Severus pinosi omat liemikirjansa ja asetteli ne hajamielisesti laukkunsa pohjalle. Sen jälkeen hän viivytteli oleskeluhuoneessa vielä tovin, ennen kuin lopulta heitti laukun olalleen ja asteli muiden vanavedessä tyrmien läpi eteishalliin. Hän oli huomannut vain hetki sitten, että Lily oli mennyt ystäviensä kanssa suuren salin ovista sisään, ja tunsi nyt olonsa yhtä aikaa kurjaksi sekä hivenen vihaiseksi.
Niin tietoisesti kuin tiedostamattaankin Severus oli vältellyt Lilyä kokonaisen viikon, ellei kauemminkin. Hän vain tiesi, että sen illan jälkeen he eivät olleet tuskin vaihtaneet halaistua sanaa keskenään, kun Lily oli yrittänyt opettaa Severusta lennättämään haarniskaa… Sitä iltaa oli vaikeaa pukea sanoiksi. Niin omalla tavalla ihanaa kuin se olikin ollut, Severus ei voinut olla tuntematta lievää häpeää koko tapahtumaa kohtaan. Hän ei ollut ikinä vastaavanlaisessa tilanteessa eikä sen paremmin osannut selittää itselleenkään, mitä se kaikki oli tarkoittanut. Oli helppoa olla nöyryyttämättä itseään liiaksi lähtemällä koko tilanteesta pois kuin lukea tilannetta väärin ja toimia typerästi. Mistä hän voisi ikinä tietää, mitä Lilyn päässä oli sillä hetkellä pyörinyt? Ehkä hän todella ajatteli, että oli normaalia ystävyksille olla niin lähekkäin, niin kiinnikkäin…
Severus pudisti nuo ajatukset pois mielestään. Hän oli typerä kun edes ajatteli sellaista. Ei hänellä olisi kuuna päivänä mahdollisuutta loistaa Lilyn silmissä, ellei hänestä jostain kumman syystä tehtäisi Luihuisen huispauskapteenia. Eihän hän tietenkään uskonut, että Lily olisi viehättynyt jostain sellaisesta (hänhän seurustelisi siinä tapauksessa Potterin kanssa), mutta ehkä jos kyseessä olisikin Severus itse eikä Potter… Ehkä Lily näkisi hänessä jotain enemmän, jos hän olisi vähän enemmän sellainen kuin tyttö uneksi hänen olevan… Ehkä juuri sen takia he olivat olleet niin lähekkäin, että Severus oli alkanut viettää enemmän aikaa Luciuksen piireissä. Ehkä juuri siksi Lily oli tehnyt tuon suuren liikkeensä, että hän oli sittenkin huomannut Severuksen…
”Ruikuli!” Severus havahtui mietteistään kuullessaan tuon äänen. Hän käännähti ympäri juuri parahiksi nähdäkseen, kuinka Sirius luisui eteishallin marmoriportaiden kaidetta pitkin alas rentona eikä hänen sauvakätensä ollut lähelläkään kaavun taskuja. Tästä huolimatta Severus hypisteli omaa sauvaa taskussaan samalla kun katsoi Siriuksen tulevan lähemmäs. Kun he olivat kasvotusten keskellä eteishallia, Severus ei malttanut olla nostamatta sauvaansa niin liki Siriuksen kasvoja, että tämä joutui katsomaan kieroon nähdäkseen sauvan kärjen.
”Kuule, onneksesi en tullut haastamaan sinua kehään”, Sirius sanoi sellaisella äänellä, joka viestitti asiallisesti, että oli syytä tunkea sauva takaisin taskuun. Severus ei kuitenkaan kuollakseenkaan olisi laskenut ainoaa asettaan, joka piti Siriuksen loitolla hänestä, vaikka he seisoivatkin niin lähekkäin toisiaan, että molemmat olisivat voineet laskea toisiltaan sykkeen.
”Et ole tosissasi. Sinä tiedät itsekin, että olen hemmetin nopea vetämään sauvan taskusta hetkenä minä hyvänsä”, Sirius sanoi uupuneena eikä antanut Severuksen vastata kun hänen naamansa kovettui. ”Minulla on sinulle uutisia.”

”Miksi oletat, että minua ylipäätänsä kiinnostaa sinun uutisesi?” Severus sihisi hyytävän kylmästi yhteen puristettujen hampaiden takaa ja osoitti yhä Siriusta silmien väliin.
”Meistä kumpikin omistaa aivot, mutta arvaa mikä on meidän eromme, Ruikuli?” Sirius sanoi siihen sävyyn kun he olisivat puhuneet päivän säästä. ”Minä osaan käyttää niitä. Ei tarvitse olla kovin kummoinen tietäjä, että huomaa kuinka sinua kiinnostaa tietyt asiat… Kelmien asiat toisin sanoen.”
Severus tiukensi otettaan sauvan ympärillä.
”Mihin jätit poikaystäväsi?”
”Mitä – Sarvihaaranko?” Sirius kysyi ihmeissään. ”Samaa voisin kysyä sinulta. Me kostamme vielä luihuisille, sinun olisi syytä viedä se viesti täkäläisille. Mulciberin temppu oli säälittävä. Säälittävä.”
”Todellako?” Severus naljaisi ivallisen hymyn takaa. ”Kerrotko tarkalleen, miten se eroaa teidän pikku tempuistanne? Voisi kuvitella, että ihmisten kiroaminen on juuri teidän alaanne. Sinun ja Potterin nimittäin.”
Tälle Sirius jo suorastaan nauroi.
”Sääli, jos todella olet tuota mieltä”, hän sanoi teeskennellyn harmissaan. ”Siinä on vain se hassu ero, että me emme tee laittomuuksia, jos ymmärrät mitä tarkoitan. Monessako oppikirjassa opetetaan sellaisia taikoja, mitä rakas Mulciber teki Marylle?” Sirius virnuili nyt niin leveästi että hän nätti suorastaan mielipuolelta. Hän vilkaisi vielä kerran Severuksen sauvaa ja käänsi selkänsä vielä mutisten perään: ”Sitähän minäkin.”
Hetken Severus katsoi kun Sirius oli jatkamassa matkaansa suureen saliin ja hetken mielijohteesta hän päätti vielä huutaa perään:
”Minä tiedän mitä te teette öisin! Se on laitonta!”
Sirius näytti jo murto-osasekunnin siltä kuin hän aikoisi jatkaa matkaa, mutta sitten hän kääntyi ympäri kasvot Severukseen päin ja näytti haudanvakavalta.
”Tiedätkö? Tiedätkö varmasti kaiken?” hän kysyi silmät sirrissä ja asteli lähemmäs.
”Olet niin itsekeskeinen, että kuvittelet tosissasi, etteivät muut osaa käyttää aivoja taitavammin kuin sinä itse”, Severus sihahti. ”Siinä tapauksessahan minä olisin joutunut lajitelluksi Rohkelikkoon enkä suinkaan Luihuiseen.”
”Älä imartele itseäsi, Ruikuli”, Sirius ärisi. ”No mutta mikset testaisi tietojasi sitten? Mikset ota epäilyksistäsi selvää ja katso, tiedätkö ihan tosissaan kaiken vai luuletko vain tietäväsi? Huomisiltana, Ruikuli, kun kaikki ovat menneet nukkumaan… Älä myöhästy.” Sitten hän perääntyi taas lähteäkseen samaan aikaan kun Severus piteli yhä sauvakättään vaaka-asennossa, joskin hänen otteensa oli löystynyt kun hän oli keskittänyt kaiken tarmonsa Siriuksen sanoihin. Kun hän osoitti yhä Siriuksen loittonevaa selkää, tämä kääntyi ympäri ja huudahti vielä perään:
”Ja ai niin! Tällipajun sisään pääsee koskettamalla puunrungossa olevaa kyhmyä pitkällä kepillä!”

***
« Viimeksi muokattu: 15.06.2009 01:47:21 kirjoittanut kikieh »
Se on psykosomaattista. Yläpää ei tunne pelkoa, mutta jalat tutisevat!
- Nipsu

mAngo

  • ***
  • Viestejä: 26
Vs: Prinssin tarina
« Vastaus #29 : 14.06.2009 21:45:50 »
Jatkoa!
Tätä on odotettu! :D
Uus luku oli tosi hyvä ja alko kiinnostaa miten asiat ratkeaa, eikun B-osaa kehiin vaan! ;)


mAngo

kikieh

  • ***
  • Viestejä: 42
  • Rose/Scorpius <3
Vs: Prinssin tarina
« Vastaus #30 : 15.06.2009 01:58:06 »
mAngo, kiitti jälleen ;) Sain sittenkin nyt yöllä valmiiksi sen B-osan joten lisäilin sen tuohon samaan syssyyn.
Se on psykosomaattista. Yläpää ei tunne pelkoa, mutta jalat tutisevat!
- Nipsu

apollon

  • Vieras
Vs: Prinssin tarina
« Vastaus #31 : 15.06.2009 12:44:07 »
JEE, jatkoa! Tätä olen odotellutkin jo. :) Kirjoitat tosi hyvin! Oot saanut hyvin tähän mukana sellaista aitoa Potter-henkisyyttä, ja se on tosi kiva!

Tuleehan pian jatkoa lisää! Jään innolla odottamaan :)

kikieh

  • ***
  • Viestejä: 42
  • Rose/Scorpius <3
Vs: Prinssin tarina
« Vastaus #32 : 18.06.2009 20:44:19 »
apollon, kiitos sinullekin! :) Jatkoa yritän saada kirjoiteltua taas juhannuksen jälkeen.
Se on psykosomaattista. Yläpää ei tunne pelkoa, mutta jalat tutisevat!
- Nipsu

Layra

  • Hämykeiju
  • ***
  • Viestejä: 187
  • I'm not easily impressed. Wow, a blue car!
Vs: Prinssin tarina
« Vastaus #33 : 28.06.2009 18:37:58 »
tää on hyvä :--) toivottavasti jatkoa tulis nopeesti : )
ava by aiju ♥

13072011 ♥

I'd catch a grenade for ya
Throw my hand on a blade for ya
I'd jump in front of a train for ya
You know I'd do anything for ya.

erikka

  • ***
  • Viestejä: 61
Vs: Prinssin tarina
« Vastaus #34 : 13.07.2009 15:35:41 »
Mulla on nyt jäänyt kahden luvun kommentoiminen välistä, vaikka olen ne lukenutkin. Joten kommentoin nyt. Sanoin jo aikaisemminkin että hahmosi ovat minusta hyvin aidot ja samaa mieltä olen edelleen. Mahtavaa, että pystyt kirjoittamaan kelmeistä ja Kalkaroksesta näin puolueettomasti.

 Tässä olet kyllä hyvin välttänyt ärsyttävimmät kelmit-Lily-Kalkaros-ficcien kliseet:

-Yleensähän kelmifikeissä (vaikka tämä on ehkä enemmän Kalkaros-ficci) Lilykin inhoaa Kalkarosta ja pitää häntä oksettavana limanuljaskana (vaikka heidän piti olla joskus ystäviä) mikä on todella syvältä.

 - James on ihana, tykkää Lilystä, mutta ei räydy liikaa rakkaudesta häneen, joka on yksi rasittavimmista kliseistä.

- Lily ei ole ärsyttävä (Lily on usein saatanan ärsyttävä)

Tämä kohtaus oli todella hyvä:
Lainaus
James esti Lilyn pääsyn kansliaan johtaviin kierreportaisiin ja tivasi:
”Miksi sinä halusit tulla mukaan?”
Lily, joka riuhtoi irti Jamesin otteesta, mulkoili poikaa yhtä häijysti kuin hänen kasvoilleen olisi juuri syljetty. Hän pyristeli vielä hetken Jamesin lujassa otteessa, kunnes myönsi salaa itsekseen, että hän ei pääsisi portaisiin ennen kuin puhuisi.
”Hyvä on!” Lily huudahti turhautuneena ja lakkasi yrittämästä päästä Jamesin ohitse. ”Minä halusin olla mukana kuulemassa koko jutun! Haluan tietää, kuka – kuka sen teki.” Hän liikahti hivenen portaita päin, mutta James oli yhä hänen tiellään.
”Sen tekivät luihuiset”, James sanoi ja katsoi Lilyn vältteleviä kasvoja. ”Kuule, tämän takia me vihataan heitä. He ovat kaikki mänttejä, enkä käsitä miten sinä jaksat väittää vastaan.”
”Eivät he kaikki ole!” Lily kivahti puolustaen. ”Ette te kiusaa heitä siksi, että he tekevät meille näin. Te kiusaatte heitä siksi, että se on hupaisaa!”
”Niin tai näin”, James sanoi vakavana, ”he tekivät tämän.” Ja sen sanottuaan hän päästi Lilyn ohitseen ja seurasi tyttöä kierreportaat ylös Dumbledoren kanslian ovelle.
James selittelee, että tämän takia ne vihaa luihuisia (viehättävää kelmiyleistystä), sanoisin Lilyn kuitenkin olevan oikeassa. :D


 

sauniu

  • ***
  • Viestejä: 40
Vs: Prinssin tarina
« Vastaus #35 : 22.07.2009 12:37:01 »
oijoi... etsin pitkään just tällasta ja nyt vihdoin löysin!!!!! JATKOAAAAA!!!!!

kikieh

  • ***
  • Viestejä: 42
  • Rose/Scorpius <3
Vs: Prinssin tarina
« Vastaus #36 : 27.09.2009 11:59:59 »
Layra, kiitos, jatkoa tulee taas piiiitkän ajan jälkeen ensi viikolla :)
erikka, mukavaa kuulla että olen välttänyt kliseet, en sitä tietoisesti kylläkään ole tehnyt.. :D mutta kiitoksia paljon!
sauniu, jatkoa tulossa pian!
Se on psykosomaattista. Yläpää ei tunne pelkoa, mutta jalat tutisevat!
- Nipsu

kikieh

  • ***
  • Viestejä: 42
  • Rose/Scorpius <3
Vs: Prinssin tarina
« Vastaus #37 : 29.09.2009 10:48:53 »
No niin, jatkoa kuten lupasin, vaikkakin tätä tulee pitkän tauon jälkeen. :D Kesällä en vain ole jaksanut kirjoittaa yhtään mitään, kun oli kerrankin suht koht hyviä ilmoja! Nyt alkaa taas kirjoitusputki!

7.   luku

Mennäkö vai eikö mennä? Siinä vasta kysymys, Severus ajatteli jo lähes kymmenettä kertaa sinä päivänä. Hän pyöritteli haarukkaa lautasen päällä ja tuijotti sitä niin tiiviisti, ettei kuullut tuskin puoliakaan ystäviensä keskustelusta tupapöydän ääressä. Hän huomasi silmäkulmastaan Lilyn liittyvän Rohkelikon tupapöytään, josta hänen katseensa löysi puolestaan tiensä Luihuisten pöytiin. Siinä vaiheessa Severus riuhtaisi katseensa irti rohkelikoista ja ryhtyi pyörittelemään haarukkaansa nopeammin. Averyn keskittyneisyys herpaantui keskustelusta ja tämä huomasi Severuksen merkillisen puuhan.
”Kai sinäkin olet mukana?” hän kysyi hetken päästä kun oli irrottanut katseensa Severuksen haarukasta.
Severus ei tyytynyt vastaamaan. Hänen mieltään painoi tärkeämpi asia, sellainen, joka oli saatava pois päiväjärjestyksestä niin nopeasti kuin mahdollista. Jos he suunnittelivat jotain yhtä hilpeää pilaa kuin Macdonaldin kiroaminen, mitä väliä sillä olisi sen asian rinnalla, että pian kelmejä saattoi odottaa eropaperit Tylypahkasta? He potkittaisiin kivisiltä portailta alas yksi kerrallaan, joista viimeisenä tietenkin Potter, jonka Severus saisi Dumbledoren luvan kanssa hoitaa omakätisesti. Severus joutui nieleskelemään, ettei hän olisi suorastaan kuolannut pelkästä ajatuksesta rinnuksilleen.
”Huhuu? Maa kutsuu Kalkarosta”, Avery huhuili ja heilutti kättään tämän kasvojen edessä.
”No mutta eikö sinun pitäisi tietää?” Severus ärähti siihen ikään kuin hänet olisi herätetty vastikään makeilta päiväunilta.
”Tietää, että olet ulkona keskustelusta kuin mitäänymmärtämätön jästi?” Avery tivasi. ”Tiedätkö edes mitä he ovat aikeissa suunnitella?”
Severus mulkoili hetken silmästä silmään Averya, joka puolestaan vilkaisi vielä kerran tämän lautasta ja siirtyi sitten kuuntelemaan Mulciberiä ja hänen muita luihuistovereitaan. Severuskin yritti, muttei hän pystynyt keskittymään kuin muutaman sydämenlyönnin ajan. Hänen ajatuksensa pyörivät niin siinä kaikessa, mitä Sirius oli hänelle sanonut edellisenä iltana, että se kykeni parhaimmillaan hänen aivojensa lisäksi sumentamaan kuulonkin.
Severuksen mieltä painoi edelleen kysymys siitä, miksi Sirius tahtoi niin kovasti hänen menevän sinne. Jos heillä todella oli jokin salaisuus, miksi Sirius ikinä tahtoisi hänen saavan tietää siitä? Mutta toisaalta, jos olikin olemassa pieni mahdollisuus saada Potter ja kumppanit kiinni, kiikuttaa heidät suoraan Dumbledoren nenän eteen ja todistaa, että he olivat kaikkea muuta kuin mahtavia, suosittuja oppilaita Tylypahkassa, miksei Severus tekisi sitä? Mitä järkeä oli oikeastaan kuluttaa energiaa siihen, että hän yritti joka päivä saarnata ihmisille, miten tyhjänpäiväinen sirkuspelle Potterkin oli tai miten tuolla ulkona maailmassa olisi paljon komeampiakin ihmisiä kuin Sirius Musta? Miten hän saisi kaikki ymmärtämään sen, jos kukaan ei tiennyt – paitsi Severus itse – että kelmien puuhissa ei ollut tippaakaan rehtiä peliä? Miten hän saisi Lilyn ymmärtämään sen?

Niin, Lilyn. Millään muulla ei oikeastaan ollutkaan väliä. Ei oikeastaan ollut väliä, mitä puolet Tylypahkasta oli kelmeistä mieltä. Jos Lily saisi tietää, mitä kelmit puuhailivat, se muuttaisi kaiken. Ehkä Lily sitten hylkäisi rohkelikkoystävänsä ja pyytäisi tuhannesti anteeksi, ettei hän ollut ikinä uskonut Severusta. Ehkä sitten he taas voisivat liikkua toistensa kanssa ihan vapaasti koulussa. Ihan vapaasti, välittämättä muista.
Hän käänsi katseensa olan yli Lilyyn, joka istui selkä vasten Severusta omassa tupapöydässään. Lilyn nauru kiiri suuressa salissa melkein kirkkaampana kuin yhdenkään hänen kaverinsa eikä hän kertaakaan taivuttanut päätään ja katsonut Severukseen päin. Hän oli niin keskittynyt rohkelikkojen pöydän keskusteluun, että ei tuskin edes muistanut Severuksen olemassaoloa.
Sitten Severuksen katse lipui parin metrin päähän Rohkelikon tupapöytää, jossa kelmit istuivat vähän matkan päässä tyttölaumasta. Potter katseli tiiviisti sinne, missä punatukkainen Lily istui ystäviensä kanssa, kuin taas Sirius sitä vastoin väläytti Severukselle kuuluisimman virnistyksensä ja osoitti rannekelloaan. Severus olisi näyttänyt hänelle ilkeän käsimerkin, ellei Avery olisi nojautunut hänen kylkeään vasten ja kuiskannut:
”Lily on kysellyt sinusta.”
Severus käänsi katseensa äkisti taas oman pöytänsä puoleen.
”Mitä muka?” hän kivahti yrittäen kuulostaa siltä kuin asialla ei olisi sen suurempaa merkitystä.
Avery kohautti harteitaan.
”Ihmettelee, missä sinä nykyisin olet.”
Severus tarttui uudestaan haarukkaansa ja alkoi raaputtaa sillä taas lautasen hohteista pintaa.
”Mikset sinä puhu hänen kanssaan?” Avery kysyi sitten. ”Koska hän on kuraverinen?”
”Sillä ei ole mitään tekemistä tämän kanssa”, Severus sanoi nopeasti. ”Ja kerropa, mitä helvettiä se sinulle sitä paitsi kuuluu?”
”Minä vain ajattelin”, Avery mumisi. ”Kyllä pimeän lordi hänet armahtaa, jos sinä sen takia olet häntä vältellyt.”
Severus nousi äkisti pystyyn niin, että hän kumautti suoristuvan jalkansa pöydän reunaa vasten. Kuului astioiden kilahdus ja yksi ainoa paukahdus pöydän puista pintaa vasten, ja kaikki salin läsnäolijat kääntyivät tuijottamaan häntä. Severus ei uskaltanut katsoa taakseen, jossa mitä luultavimmin myös Lily porasi katsettaan hänen selkämykseensä, vaan loi vihoviimeisen tuiman katseen Averyyn ja poistui kaapu hulmahtaen ulos salista.

Ja pinkoessaan tyrmien pimeyksiin Severus oli viimein tehnyt päätöksensä kelmien suhteen.

***

Lily huokaisi syvään ja katsoi Rohkelikon oleskeluhuoneen seinällä riippuvaa kelloa, joka näytti vartin yli kymmentä illalla. Heidän partiointivuoronsa olisi kuulunut alkaa jo vartti sitten, mutta Lily oli tahtonut uskoa, että Remus olisi tullut juoksujalkaa Rohkelikkotorniin ja selittänyt jonkun suhteellisen uskottavan selityksen kirjastosta ja liian nopeasta ajankulusta. Mutta Remusta ei kuitenkaan kuulunut, ja nyt kun kello alkoi uhkaavasti pian lähestyä puolta yhtätoista, Lily nappasi sauvan matkaansa ja painui ulos muotokuva-aukosta.
Se oli taas yksi niistä illoista, kun Remus ei päässyt sairautensa takia partioimaan. Lily ei voinut olla ihmettelemättä, oliko kyseessä todella jokin vakavampikin asia, mutta James oli vannottanut, ettei se ollut mitään sen suurempaa. Kunhan Remus saisi muutaman vapautuksen partioinnista. Lily oli muutama päivä takaperin yrittänyt penkoa koko kirjaston, jotta hän olisi löytänyt jotain mystisistä sairauksista, mutta oikeastaan mikään ei ollut täsmännyt Remukseen.
Paitsi tietenkin Severuksen teoria, joskaan sekään ei ollut täysin aukoton. Lily ei vain jaksanut uskoa moiseen teoriaan. Remuksessa ei ollut tippaakaan ihmissutta. Jos Remus olisi ihmissusi, Lilyn täytyi sitten varmaankin olla itse painajainen synkimmistä unistaan. Ei, Remus ei voisi ikinä olla ihmissusi, Lily ajatteli mielessään kun hän kääntyi käytävän kulmasta ja ohitti leidi Squillin muotokuvan. Sitä paitsi, Dumbledore oli kuitenkin hyvin älykäs velho – hän ei ikimaailmassa ottaisi sellaista riskiä. Kaikki ne järjestelyt, mitä se vaatisi… Lily pudisti päätään. Ei sitten millään.
Joten mitä ikinä se olikaan, se oli jotain sellaista, mistä vain kelmit tiesivät. Tai sitten ei, Lily tuli ajatelleeksi. Kyllähän matami Pomfreykin tuntui tietävän siitä. He näkivät yhdessä Severuksen kanssa kerran tähtitornissa Remuksen ja matami Pomfreyn pihamailla. Sen siis täytyi olla jotain vakavaa, josta ehkä henkilökuntakin tiesi. Ei siis mitään sellaista, mistä hänen itsensä kannatti olla huolissaan. Kyllähän Dumbledore osasi hoitaa kaikki sellaiset jutut. Ja jos Dumbledorelle oli ihan okei, ettei Remus osallistuisi aina silloin tällöin partiointiin, niin sen oli oltava myös Lilylle.
Lily laskeutui suuren portaikon portaat alas toiseen kerrokseen. Johtajaoppilaat partioivat kolmannesta kerroksesta ylöspäin ja valvojaoppilaiden tehtävänä oli kaikki muu. Hän siis tarkisti murjottavan Myrtin vessan heti ensimmäiseksi, sillä ensiluokkalaisilla oli tapana kokoontua siellä milloin minkäkin syyn takia. He olivat Remuksen kanssa monta kertaa saaneet passittaa monet ensiluokkalaiset takaisin untenmaille sieltä.
Lily astui vessojen kivilattialle. Hän kohotti sauvaansa kerran ylös niin, että sen kärki valaisi lavuaarit ja heijasti peilistä ilkeästi omiin silmiin. Lily vilkaisi nopeasti koppien taakse ja raotti ensimmäistä ovea. Kaikki tuntui olevan hyvin sielläpäin. Hän ei kuullut inahdustakaan.

Sen jälkeen vuorossa oli ensimmäinen kerros, jonka jälkeen Lily sai huomata, että se ilta oli ollut varsin rauhallinen. Hän oli vain kerran yllättänyt yhden kolmosluokkalaisen marmoriportaiden kaiteen viereltä, jossa tämä oli yrittänyt piileskellä Lilyn katseelta. Passitettuaan kolmosluokkalaisen korpinkynnen takaisin nukkumaan, Lily oli aikeissa jatkaa kellariin, joskin hän oli törmätä yhdellä oven avauksella puuskupuhien valvojaoppilaisiin, jotka hätkähtivät nähdessään Lilyn.
”Anteeksi, ei ollut tarkoitus hiiviskellä”, Lily sanoi nopeasti.
”Ei se mitään”, toinen puuskupuheista, Antony Dilow, sanoi sitten. ”Me ollaan nähty Riesua tasaisin väliajoin ja se on onnistunut säikäyttämään meidät monta kertaa. Vannon, että jos näen sen vielä, niin – ”
”Me tarkistettiin juuri kellari ja keittiö”, toinen heistä, Adriana Miller, sanoi välittämättä tuon taivaallista, miten Antony oli aikeissa jatkaa uhkailuaan. ”Joitain teikäläisiä oli siellä kähveltämässä kotitonttujen noidankattilaleivoksia. Oikeastaan kaikki paikat alkaa olla tarkistettu.”
”Anteeksi, minä jouduin odottamaan Lupinia”, Lily sopersi vaivaantuneena. ”Olisin kyllä tullut aiemminkin, mutta luulin hänen tulevan ja… Anteeksi.”
”Ei se mitään”, Antony sanoi sitten kun hän oli mitä ilmeisemmin saanut ajatuksensa pois Riesusta. ”Oikeastaan tyrmät on vielä tarkistamatta. Kyllä kai Voro tarkistaa ne vielä meidän jälkeemmekin, mutta – ”
”Minä voin tarkistaa ne”, Lily tarjoutui oitis. ”Se on minun osuuteni siitä, että olin myöhässä partioinnista. Minä teen sen.”
”Yksinkö?” Adriana kysyi kohottaen kulmiaan.
”Niin kai sitten”, Lily mumisi kohauttaen harteitaan. Hän loi pienen ystävällisen hymyn heidän suuntaan, kääntyi kannoillaan ja lähti sitten sauva koholla tarkistamaan tyrmät.
Hän kyllä joutui myöntämään, että Remuksen seura olisi nyt todella kelvannut. Tyrmät olivat juuri niitä paikkoja, joissa Lily kaikista vähiten viihtyi Tylypahkassa, eikä hän enää sinne mennessään käsittänyt, miksi oli suostunut partioimaan siellä. Joka puolella oli kolkkoa ja kylmää, eikä ylle lankeava pimeys tehnyt Lilyn olosta sen parempaa. Hän valaisi sauvallaan kivistä lattiaa sinne, minne valo ei muuten osunut, ja toivoi että kierros olisi jo pian ohitse. Muutama hämähäkki loikki valon tieltä piiloon tyrmien synkimpiin nurkkiin, ja kun partiointi alkoi olla pian Lilyn osalta ohitse, hän päätti kääntyä kannoillaan ja palata takaisin Rohkelikkotorniin.
Jokin kalahti kiviseinän toisella puolella, jolloin Lily painautui äkisti kylmää seinämää vasten ja kuulosteli. Hän ei oikeastaan tiennyt, miksi käyttäytyi sillä tavalla kuin käyttäytyi, olihan hän kuitenkin valvojaoppilas ja sitä rataa. Jostain syystä tyrmissä yksinään hiippailu ei kuitenkaan ollut mikään paras mahdollinen aika tavata luihuista, varsinkaan sen jälkeen mitä he tekivät Marylle.

Lily kuuli askelien ääniä. Ne kopsahtivat muutaman kertaa rauhallisena kivilattiaa vasten niin, että Lily oli jo lähes niin tiiviisti painautunut vasten seinää, että luuli pian liimautuvan siihen kiinni.  Kun askelet kuitenkin tuntuivat haihtuvan vastakkaiseen suuntaan ja ne nopeutuivat mitä kauempana ääni kuului, Lily uskaltautui vilkaisemaan kiviseinämän takaa käytävälle ja näki vain vaivoin, kun tumma viherreunainen kaapu heilahti toisen kulman taakse ja katosi näkyvistä.
Lily oli huutamassa juoksijan perään, sillä hän luuli tietävänsä, kenet oli juuri nähnyt, mutta silloin eräs toinen ääni hihkaisi hilpeänä hänen takanaan:
”Mikä mainio ilta leikkiä piilosta Tylypahkassa!”
Lily katsoi säikähdyksestä jäykkänä taakseen ja huomasi professori Kuhnusarvion aamutakissaan kädessään pikarillinen tonttuviiniä.
”Professori Kuhnusarvio”, Lily sanoi haukkoen henkeään ja pidellen samanaikaisesti sydänalaansa, ”olitte säikäyttää minut hengiltä.”
Mutta Kuhnusarvio vain nauroi niin, että hänen mursumaiset viikset tutisivat, ja sitten hikkasi kuuluvasti.
”Anteeksi, tarkoitukseni ei ollut pelästyttää”, hän sanoi ääni tihkuen lämpöä. Kuhnusarvio otti muutaman letkeän askeleen kohti seinällä riippuvaa muotokuvaa suippokärkihattuisesta miehestä, joka torkkui kehyksissään ja kuorsasi vaimeasti. Sitten tämä kohotti pikarin huulilleen ja maiskutti kuuluvasti. ”Charles Towins, keksi vastalääkkeen lohikäärmerokkoon.” Sen jälkeen hän vilkaisi leveästi hymyillen Lilyä. ”Mutta senhän sinä taisitkin jo tietää.”
”Häneltä meni yli kaksikymmentä vuotta etsiessään vastalääkettä”, Lily sanoi muistellen kirjaa, jonka hän oli kerran lainannut kirjastosta (Liemihistorian perusteet). ”Towins menetti jopa oikean kätensä matkallaan ja keitti liemen pelkällä vasemmalla kädellä.”
Kuhnusarvio pärskähti juomansa lomasta. Charles Towinsin muotokuvasta kuului korahdus, kun ilmeisesti Towins oli ollut lähellä raottaa silmäluomiaan hivenen moisesta äänestä. Lily hymyili hetken vaivaantuneena, kun hän ei oikein tiennyt olisiko hänen pitänyt nauraa kilpaa Kuhnusarvion kanssa vai sittenkin pysyä yhtä asiallisena kuin oppitunneillakin. Hän päätti siis olla siltä väliltä.
”Kuvittele sitä lahjakkuutta!” Kuhnusarvio hykerteli pudistellen päätään. ”Vasemmalla kädellä… Ainoalla kädellä! Merlin tietää kuka sellaiseen enää nykypäivänä pystyy! Nykypäivänä sauva hoitaa lähes kaiken.” Hän pudisteli vielä hetken päätään jupisten jotain, mistä Lily ei voinut olla aivan varma, kunnes sanoi sitten madaltaen ääntään: ”No mutta kerropa, mitä olet tehnyt näinä päivinä kun et ole ehtinyt käymään vielä tämän vuoden ensimmäisissä Kuhnukerhon tapaamisissa.”

Lily vilkaisi ohimennen sinne suuntaan, minne tumma hahmo oli vain hetki sitten kadonnut, ja toivoi että Kuhnusarvio olisi jo päästänyt hänet menemään. Hän avasi poissaolevana suunsa, mutta ennen kuin ehti keksiä jotain hätäistä selitystä, Kuhnusarvio nyökkäsi muka ymmärtäväisesti ja iski silmää.
”Olet tainnut olla kiireinen. Aina menossa jonnekin”, hän mumisi hyväntahtoisesti ja veti uuden hörpyn pikaristaan.
”Itse asiassa olin juuri partioimassa, joten – ”
”Aivan niin, partioimassa! Niin totta, minä kuulinkin että sinä sait sen merkin”, Kuhnusarvio hymähteli huokuen tyytyväisyyttään. ”Niin tietysti, luonnollisesti, luonnollisesti… Olen pahoillani, että häiritsin, lähdenkin tästä, tuota noin”, hän vilkaisi hermostuneena torkahtavaa Towinsin muotokuvaa, ”tutkimaan paikkoja. Hyvää yötä, neiti Evans.”
”Öitä, professori”, Lily toivotti ja katsoi sitten vielä hetken kun Kuhnusarvio köpötteli kädet selkänsä takana takaisin sinne, mistä oli tullutkin. Kun hän oli varma, että Kuhnusarvio ei enää vilkaissut taakseen, Lily pisti juoksuksi ja harppoi sinne suuntaan, missä oli nähnyt vilauksen tummasta luihuisten tupakaavusta. Hän juoksi koko tyrmän käytävän halki ja tuli sitten tyhjään eteishalliin, jossa kaikui ainoastaan Lilyn omat askeleet. Hän katseli hengästyneenä hetken ympärilleen, astui yhden askelman marmoriportaille ja huudahti sitten hengästyksestä pingottuneella äänellä:
”Severus!”
Mutta Severus oli ollut liian tohkeissaan, liian kaukana kuullakseen häntä.

***

Severus juoksi halki pihamaan niin lujaa kuin jaloista lähti. Hän katsoi pilvettömälle tähtitaivaalle ja sen jälkeen silmäili kelloaan. Se näytti melkein keskiyötä, joten hänen oli pidettävä kiirettä. Reittiä tällipajulle valaisi taivaalla helottava, juustomainen täysikuu, joka ikään kuin ivasi Severuksen kohtaloa olla niin pahasti myöhässä. Hän oli hukannut tilaisuuden nähdä, oliko Lupin todella talutettu tällipajun luo niin kuin hän oli niin monta kertaa aiemmin arvellut tapahtuvan. Tähtitornista oli hyvin vaikea nähdä sinne suuntaan, mutta ei tarvinnut omata kuin keskivertainen päättelykyky, että kaksi vihjettä pystyi ynnäämään helposti yhteen. Sirius oli puhunut tällipajusta ja Remus ja matami Pomfrey olivat aiemmin liikkuneet siellä suunnalla.
Silti Severus olisi tahtonut nähdä sen. Hän oli tahtonut nähdä sen omin silmin, jotta Lily ei pystyisi enää väittämään vastaan. Hän voisi kertoa nähneensä sen, miten Lupin talutettiin käsivarresta pitäen tällipajun läheisyyteen, jossa se jokin sitten tapahtuisi… Severus vilkaisi syrjäsilmällä taivaalle maalattua kuuta. Hän oli tarkastanut kuukartan, josta kävi ilmi, että kuu olisi sinä yönä kirkkaimmillaan sekä suurempi kuin muina tulevina yönä. Se olisi yhtä täysi kuin muinakin samanlaisina iltoina, jolloin Lupin oli harhaillut kumppaneineen pihamailla, ja Severus oli saattanut vain uneksia sellaisesta tilaisuudesta kuin nyt saada kelmit rysän päältä kiinni.
Hän oli enää vain muutaman juoksuaskeleen päässä tällipajusta, joka alkoi saman tien riuhtoa oksiaan raivoisasti halki ilman, kun Severus tuli viimein sen luokse. Hän etsi katseellaan puun rungossa kasvavaa pientä kyhmyä, joka erottui vain juuri ja juuri sinne asti, missä Severus seisoi. Hän nappasi melkein vierellään maassa lepäävän kepin, joka näytti paljolti siltä kuin se olisi jätetty siihen tarkoituksellisesti, ja lähestyi puun runkoa hiljaa kumarassa. Kyhmyn vieressä näkyi pieni, tumma aukko, jota tällipajun oksat erityisesti verhosivat. Kerran jos toisenkin tällipaju läväytti muutaman oksan myös niin läheltä Severuksen maasta tukea ottavia sormia, että hän oli lentää ilmaan pelkästä säikähdyksestä. Hän kuunteli hetken liikkumattomana, kuuluiko tunneliaukosta kenties Siriuksen ulvovaa naurua vihjeenä siitä, että juttu olisikin ollut pelkästään typerää pilaa. Mutta kun ääntäkään ei kuulunut ja Severus viimein ylsi painamaan kepin avulla kyhmyä, tällipaju lakkasi sivaltamasta oksillaan ja se jähmettyi paikoilleen aivan niin kuin Sirius oli sanonut.
Severus hymyili ivallisesti. Typerä Musta, hän ajatteli ja hiipi kumarassa pimeään tunneliin. Se oli niin ahdas, että hän joutui melkein konttaamaan polvet mutaista maata pitkin eteenpäin. Mitä eteenpäin hän kuitenkin pääsi tunnelissa, sitä väljempää ja valoisampaa siellä tuli, vaikka olo oli silti raskas konttaamisen jäljiltä. Severus läiski käsillään kaikki pahimmat tahrat irti housuistaan ja liimautui sitten ripeästi kiinni tunnelin seinämää, kun yllättävä huudahdus kuului sieltä, mistä valon kajastus sarasti muualle tunneliin. Severus kohotti sauvakättään, ja kun ketään ei tullut kohti, hän uskaltautui taas jatkamaan matkaansa.

”Hän haistaa jotain”, hintelä ääni kajahti tunnelin päässä. ”James, ehkä sinun pitäisi tulla katsomaan…”
Severus hymyili voitonriemuisesti. Potter oli siellä kumppaneineen, vain parin askelman päässä hänestä. Hänen ei tarvinnut muuta kuin hiipiä hissukseen paikan päälle ja loitsia jokaiseen kelmiin lukitustaika niin, että vuorostaan Potter ja Musta seuraisivat Severuksen nautinnollista hetkeä vasten tahtoaan. Ennen kuin hän veisi ainuttakaan kelmiä ylös linnaan Dumbledoren potkittavaksi, hän leikittelisi heillä ihan niin vähän aikaa, että Potter kumppaneineen tulisi muistamaan sen iäisyyden muistellessaan surkeaa elämäänsä.
Kuului vaimeaa askelten ääntä, kun James ilmeisesti meni Peterin luokse. Natinasta saattoi päätellä, että jossain tuolla kauempana oli rappuset, joita pitkin oli juuri kiivetty, ja Severus otaksui olevansa oikeassa kun äänet vaimenivat eikä niitä kuulunut enää äkisti mistään. Hän kuulosteli hetken ennen kuin valaisi matkaansa eteenpäin ja otti taas muutaman askeleen. Muta Severuksen jalkojen alla oli todella liukasta ja oli todella työlästä yrittää samaan aikaan valaista tietä eteenpäin kuin myös pitää huolta, ettei kaatuisi taas heti seuraavan askeleen jälkeen.
Tunnelissa hänen takanaan niin kuin edessäkin oli hiljaista, aivan liian hiljaista. Itse asiassa niin hiljaista, että jopa rappusten narinakin oli hukkunut jonnekin kuulumattomiin. Severus tarttui nappaamaan tunnelin seinämästä kiinni, jottei hänen tasapainonsa olisi hervonnut kaiken aikaa. Sieltä, minne Jamesin ja Peterin askeleet olivat vain hetki sitten hälvenneet, kuului nyt voimakas kumahdus ja sen jälkeen joku kirosi varsin kovaäänisesti. Severus odotti liikkumattomana paikoillaan epäröiden, uskalsiko hän liikkua eteenpäin liukkaassa mudassa. Mutta pian hänen ei tarvinnut miettiä enää sitä, kun nyt syvältä tunnelista edessäpäin kuului selvästi muita ääniä järisyttävämpi, pelottavampi: korvia vihlova karjaisu, joka ei taatusti lähtenyt yhdenkään kelmin suusta. Severus jähmettyi paikoilleen kuin tikku mudassa – mikä sopi kyllä varsin hyvin kuvaamaan tilannetta – ja odotti jotain tapahtuvan näillä hetkillä.
Hetken oli hiljaista, aivan yhtä hiljaista kuin tuokio sitten, ja Severus luopui jo melkein ajatuksesta, että jotain peruuttamatonta oli tapahtunut. Sitten hän kuitenkin kuuli rappusten natisevan uudestaan ja askelten kompuroivan niitä alas sellaista kyytiä, että Severus ei saanut edes murto-osasekuntia etuaikaa keksiä nopeasti joku nerokas loitsu mieleensä, kun James Potter seisoi silmät järkytyksestä selällään ja tuijotti Severusta kauhuissaan. Se kuuluisa virne, jota olisi siihen päivään asti voinut kutsua Jamesin ja Siriuksen vakioilmeeksi, oli nyt kaukana Jamesin kalpeiksi valahtaneilta kasvoilta. Hän nieleskeli empien, näyttäen siltä kuin aikoisi päästää jotain sellaista suustaan, että se sai voimaan hänet pahoin.

”Sinun täytyy lähteä”, James sai viimein sanottua, ja Severus pisti merkille pojan aivan erilaisen äänensävyn. Hän ei voinut olla virnistämättä tilanteelle, joka oli saattanut heidät aivan eri rooleihin kuin normaalisti Tylypahkan päivänvalossa. Severus osoitti sauvallaan Jamesia.
”Ei, enpä taida lähteä”, hän sanoi laiskasti, nauttien ivasta.
Etäämpää tunnelista, mistä valo paistoi Jamesin selkämykseen, kuului jytinää ja uusi mutta äskeistä lievempi karjahdus. Severuksen sormet tiukensivat otettaan sauvasta.
”Kuule, sinä olet varmaan helvetin ylpeä nyt itsestäsi – ” James aloitti sovittelevaan sävyyn, mutta Severus keskeytti hänet pelkällä sauvan heilautuksella ilman halki.
”Yksikin sana”, hän sihahti hampaiden välistä ja osoitti sauvallaan tärisevin käsin Jamesin kulmakarvojen väliin, ”niin vannon, että teen tästä reissusta sinulle ja kumppaneillesi vähemmän ylpeän. Voin vannoa, että koko koulu tulee saattamaan teidät koulun porteille kun teidät potkaistaan näyttävästi ulos jästimaailmaan. Teillähän tulee olemaan siellä lastenleikkiä kun voitte vaikka liittyä aikanne kuluksi kaupungin sirkukseen.”
Sauvankärki porautui nyt niin lähelle Jamesin otsaa, että se melkein hipoi ihoa kun Severus porasi julmaa katsettaan inhoamansa pojan silmiin. Hänen otteensa kuitenkin herpaantui kun tunnelin päästä kuului kauhistuttava, uhkaavampi mylväisy, sekä Siriukselle kuuluva kauhistunut huudahdus, joka sai Jamesin toimimaan ja nappaamaan Severuksen sauvan kärjestä kiinni. Kamppailun äänet olivat alkaneet valon suunnassa, ja aina silloin tällöin varjot paljastivat tumman koirahahmon tunnelin seinämässä valmistautuen hyökkäykseen.
”Jos henkesi on sinulle vähääkään tärkeä, suosittelen sinua ottamaan jalat allesi nyt!” James huudahti taittaen sauvaa nyrkin lujassa puristuksessa katse tiukasti Severuksen mustissa, sinnikkyydestä kaventuneissa silmissä. ”Nimittäin tuo – tuo äskeinen – se ei piittaa siitä, jos sinun elämäntehtäväsi on passittaa minut ja ystäväni pikaista tietä ulos Tylypahkasta. Sinun on kiirehdittävä täältä niin nopeasti pois kuin ikinä jaksat juosta – ”
”Luuletko sinä ihan tosissasi”, Severus ähkäisi vääntäen toiselta puolen sauvaa itselleen samalla kun kuuli koiran ulinaa taustalla, ”että minä ihan oikeasti aion syödä tuon sinun syöttisi? Ihan alkaa Potterkin nöyristyä kun pakkoloma alkaa häämöttää.”

”MINÄ VIIS VEISAAN, JOS MINUT EROTETAAN TYLYPAHKASTA!” James karjui niin lujaa, että hän alkoi muuttua retiisinpunaiseksi. ”Minua ei voisi vähempää kiinnostaa sinä ja sinun typerä suunnitelmasi potkia meidät ulos täältä! Minulle on se ja sama, jos sinä tahdot päättää päiväsi näin, mutta ystäväni ei varmasti tahdo edes sinun kaltaisen kuolemaa omalletunnolleen!”
”Ystäväsi?” Severus henkäisi lakaten yrittämästä riuhtoa sauvaa itselleen. ”Onko Lupin -?”
”JAMES!” Sirius huudahti jostain tunnelin perältä ja heistä kumpikin katsoi valon suuntaan. Tunnelin seinämälle, johon tunnelin pään varjot lankesivat, ilmestyi nyt varjo suuresta pedosta, joka oli ilmeisesti livennyt Siriuksen otteesta ja teki tuloaan sinne, missä Severus ja James seisoivat toisiaan vastakkain, molemmat yhdestä ainoasta sauvasta pidellen kiinni kuin kummankin henki riippuisi siitä.
”Juokse nyt, idiootti!” James huudahti, päästi otteensa sauvasta irti epävarmana siitä, aikoisiko Severus todella kirota hänet heti selkänsä käännettyään. Mutta Severus ei tehnyt elettäkään kirotakseen poikaa, jota hän oli vihannut viimeiset neljä vuotta ja joka syöksyi sydän pelosta pamppaillen kohti petoa, joka loikkasi tunnelin päähän näkyviin ja katsoi kerran Severusta silmästä silmään. Siinä vaiheessa Severus ei enää tiennyt, eikä oikeastaan välittänytkään, miten James sai pidäteltyä tunnelin päässä riehuvaa ihmissutta. Siinä vaiheessa kun James oli juossut suoraan sitä päin, oli Severus kääntynyt kannoiltaan ja liukastellut tiensä takaisin pimeyteen. Hän ei tiennyt, miten oli onnistunut pääsemään kaatumatta takaisin tällipajun luokse tai miten hän oli väistellyt ilmaa paloittelevia oksia, mutta Severus istui yhtä kaikki pian pihamaan nurmella tuijottaen tällipajun kyhmyyn. Hänen sydämensä värisi ja rimpuili niin lujaa, että se oli viedä koko hänen verenkiertojärjestelmän ulos rinnasta.
Severus kompuroi pystyyn pyyhkien silmistään raivon kyyneliä. Oli Potterin syytä, että hänen suunnitelmansa oli mennyt pieleen ja että Potterin takia hän oli niin raukkamaisesti paennut paikalta. Kuka tahansa toinen olisi ollut kiitollinen James Potterille, joka oli tullut käännyttämään hänet pois taistelun tuoksinasta, mutta Severus ei ollut tippaakaan kiitollinen sellaiselle ihmiselle, joka oli piinannut häntä neljä ikuisuudelta tuntuvaa vuotta. Hän siis nousi ylös, hädin tuskin selvitti edes itselleen kaikkea näkemäänsä ja juoksi oikopäätä linnaa kohti. Samalla, sydän kauhusta pamppaillen, Severus kuitenkin tiesi yhden asian varmasti: Hän oli ollut oikeassa koko ajan.

***
Se on psykosomaattista. Yläpää ei tunne pelkoa, mutta jalat tutisevat!
- Nipsu

kikieh

  • ***
  • Viestejä: 42
  • Rose/Scorpius <3
Vs: Prinssin tarina
« Vastaus #38 : 01.10.2009 19:14:18 »
No commments, mutta jatkoa tulee silti! ;)


8. luku

Severus kapusi suuren portaikon portaat ylös kannatellen koko surkeaa olemustaan yhtä lailla kuin hän kannatteli mudasta tahmeaa kaavun helmaansa. Muotokuvat seinillä olivat melkein jokainen hereillä ja päästivät paheksuvia äännähdyksiä, kun hän ohitti ne askel askelmalta. Olisi ollut melkein samantekevää, jos Voro tai professori McGarmiwa olisi tullut porrasaskelmilla vastaan ja kiikuttanut Severuksen suoraan Dumbledoren puheille; se oli melkein houkuttelevampi ajatus kuin raahautua sinne itse. Severuksen jalkoja särki, hänen niskaansa kihelmöi ikävästi ja lisäksi hän oli niin väsynyt, että jos hän olisi antanut periksi ja painanut silmänsä kiinni, hän olisi kyennyt jopa nukkumaan seisaaltaan.
Mutta viha kelmejä kohtaan pakotti hänet laahautumaan seitsemänteen kerrokseen. Hän kertoisi Dumbledorelle ihan kaiken eikä kukaan piittaisi tippaakaan siitä tosiseikasta, että Severus oli hiippaillut nukkumaanmenoajan jälkeen ulkona, kun he saisivat tietää Lupinin olevan ihmissusi. Severus saisi kunniamerkin hienosti hoidetusta työstä, Lupin suljettaisiin jonnekin osastolle joksikin aikaa ja loput kelmit potkittaisiin koulusta yksitellen. Ja tietysti, Severus ajatteli puuskuttaessaan suuren portaikon viimeisillä askelmilla, Lily olisi kauhean ylpeä hänen rohkeudestaan mennä samaan tunneliin ihmissuden kanssa. Siitä illasta tulisi skandaali, mutta tällä kertaa Severus saattoi olla täydellisen varma, että Potter ei saisi kaikkea kunniaa itselleen.
”Herra Kalkaros, mitä ihmettä te mahdatte tehdä?” tuttavallinen ääni kysyi.
Severuksen ei tarvinnut kuin kohottaa päälakeaan hivenen, että hän tunnisti vihertävän kaavunhelman muistuttavan etäisesti professori McGarmiwan yökaavun väriskaalaa. Hän taivutti päätään ylemmäs ja huomasi helpotuksekseen, että ei ollut erehtynyt: McGarmiwa seisoi vain muutaman tuuman päässä Severuksesta portaiden yläpäässä ja tuijotti häntä kasvoillaan sekoitus vihaa ja järkytystä.
”Professori, professori…” Severus puhisi ja haparoi käsillään otetta McGarmiwan kaavusta. ”Minä… Minulla on kiireellistä… kiireellistä asiaa rehtori… Dumbledorelle!”
McGarmiwa kavahti hieman kauemmas, kun hän kävi katsellaan läpi Severuksen siivotonta olemusta.
”Varjele, mitä sinulle on tapahtunut”, hän henkäisi toisen käden lennähtäessä suun eteen. ”Onko sinulla hajuakaan, miltä sinä – ”
”Professori!” Severus ähkäisi kärsimättömänä. ”Pyydän!”
”Tietysti, seuraa minua”, McGarmiwa mumisi vaivihkaa ja johdatti mutaa valuvan Severuksen seitsemännen kerroksen käytävää pitkin. Kun he tulivat kanslian kivipatsaan eteen ja McGarmiwa oli antanut sille oikean salasanan, hän viittilöi Severusta peräänsä portaisiin ja sanoi matalalla äänellä: ”Tännepäin.”
He kapusivat kierreportaat ylös puiselle, raskaannäköiselle ovelle, jota McGarmiwa kopautti kahdesti. Kun hetken päästä oven toiselta puolen oli kuulunut vaimea ”sisään”, McGarmiwa tarttui oven kahvaan ja työnsi oven auki. Severus astui hiestä ja mudasta märkänä sisään Dumbledoren kansliaan ja jäi seisomaan aloilleen marmoritakan eteen.

”Herra Kalkaroksella on sinulle kuulemma kiireellistä asiaa”, McGarmiwa totesi ja jäi oven väliin tiirailemaan heitä kissamaisilla silmillään.
”Minä ajattelin, että rehtorin jos kenen olisi hyvä tietää”, Severus pukahti tumput suorina ja täysin tietoisena siitä, että kaapu hänen yllään haisi hirvittävälle. Hän vilkaisi epäröiden oven välissä kyyhöttävän McGarmiwan suuntaan, jolloin Dumbledore sanoi siihen:
”Minerva hyvä, jättäisitkö meidät hetkeksi kahden?”
McGarmiwa näytti hetken siltä kuin hän olisi teeskennellyt kuuroa, mutta sitten hän vilkaisi vielä kerran hermostuneena Severuksen kaapua ja painoi oven takanaan kiinni. Severuksen olo helpottui, kun huoneessa ei enää voinut olla ketään sellaista, joka olisi hänen silmien sijasta tuijottanut kaavun etumusta. Dumbledore istui nimittäin työpöytänsä takana sormet ristittynä tuttuun tapaansa ja seurasi Severuksen joka ainoaa liikettä häpeilemättömästi. Hän ei tuntunut edes lainkaan huomaavan, että Severus oli valuttanut hänen kanslian lattialle jo lähes niin paljon mutaa, että hänen jalkansa peittyivät siihen lähes nilkkoja myöten.
”Istuudu, ole hyvä”, Dumbledore sanoi sitten viimein, kun hiljaisuus alkoi olla heidän välillään paksua kuin savupilvi.
Severus talsi rentoutunein askelin Dumbledoren pöydän eteen ja istuutui empien rehtorin vastapäätä. Hän tiesi vallan hyvin, että hänen kaapunsa tahrasi kultakirjaimilla kirjaillun päällystyksen. Sitten he istuivat molemmat pöydän ääressä kuunnellen välillään kasvavaa hiljaisuutta.
”Sinulla oli jotain asiaa”, Dumbledore sanoi taas, kun Severus ei kyennyt puhumaan mitään. ”Se oli kuuleman mukaan kiireellistä.”
Severus nyökkäsi kun hän ei voinutkaan puhua. Hänen kurkkunsa oli kuivanut niin rutikuivaksi, että hän joutui aikansa nieleskelemään ennen kuin sai sanotuksi:
”Asia… Asia koskee Potteria.”
Dumbledore kohotti vain niin huomaamattomasti leukaansa, että sen näki juuri ja juuri. Hän raotti suutaan ja nyökkäsi ymmärtäväisenä kehottaen Severusta jatkamaan.
”Minä tulin – minä tulin kertomaan – se oli taas – se oli – Potter – ” Järkytys ja inho sotkivat hänen sanansa kun jo ties kuinka monetta kertaa sinä iltana hän kävi läpi kohtausta, jossa James repii hänet yhä uudestaan ja uudestaan pois tällipajusta. ”Minä yllätin heidät – Potter tuli minua vastaan ja – ”
BANG. Dumbledoren kanslian raskas ovi lennähti auki ja siitä astui sisälle toinen mutainen hahmo, jonka Severus tunnisti ainoastaan silmälaseistaan James Potteriksi. Tämän perästä juosta lönkytti professori McGarmiwa sydänalaansa pidellen ja puhkuen:
”Anteeksi, Dumbledore… Yritin kyllä estää parhaimpani mukaan…”
”SEIS!” James huudahti niin kovaan ääneen, että tunnelma rauhallisesta keskustelusta tippui katosta maahan niin, että tömähdyksen melkein kuuli. ”Minä voin selittää kaiken! Älkää erottako minua vielä!”

Hän harppoi mutaisin askelin sinne, missä Severus ja Dumbledore istui, ja polvistui pöydän eteen.
”Kiltti rehtori, sinun täytyy kuunnella minua! Jos sen jälkeen vielä tahdot erottaa minut, niin hyväksyn sen!”
Dumbledore katsoi kulmakarvat hiusrajaan asti kohonneina polvillaan anelevaa Jamesia, joka toden totta osasi hommansa näyttää viattomalta. Sitten Dumbledore nyökkäsi McGarmiwalle, joka pyöräytti silmiään kattoa kohden ja häipyi kansliasta tiehensä jupisten. Sen jälkeen James kiitteli Dumbledorea lukuisia kertoja ja istuutui Severuksen viereen ilmestyneelle tuolille asettaen mutaisen kaavun sen käsinojalle.
”No niin, nyt kun te molemmat olette täällä, niin voisitte sitten kertoa mistä oikeastaan on kyse”, Dumbledore avasi puheenvuoronsa katsellen vuoroin Severusta ja sitten Jamesia.
”Minä löysin Potterin – ”
”Minä menin varoittamaan – ”
”Yksi kerrallaan”, Dumbledore pyysi kohentaen ääntään ja nostaen kätensä pystyyn sovittelevana, ”pyydän.”
Severus vilkaisi vieressään mulkoilevaa Jamesia halveksivasti eikä hänellä ollut aikomustakaan antaa puheenvuoroa tälle.
”Potter oli tänään laittomasti ulkona nukkumaanmenoajan jälkeen”, Severus aloitti kalskeasti ja katsoi koko puheenvuoronsa ajan Jamesia silmiin. ”Eikä tämä yö ole poikkeus. Potter on livahdellut ulos useimpinakin öinä kuin ainoastaan tänä – ”
”Senkin ääliömäinen pikku nuuskija – ” James aloitti ja liikahti penkillään uhkaavasti.
”Herra Potter, pyydän”, Dumbledore toisti jälleen ja katsoi tätä puolikuulasiensa takaa vakaasti. James mulkoili Severusta takaisin niin jäätävästi, että tuntui kuin lämpötila huoneessa olisi oikeasti tippunut muutamalla asteella. ”Onko minun otaksuttava, että herra Kalkaroksen puheessa on jotain perää?” Severus antoi katseensa vaeltaa kirjahyllyissä ja hänen suupieleen kiri pieni hymynkare, kun hän kuuli Jamesin vastaavan apeana:
”Kyllä, sir.”
Huoneeseen laskeutui edellistä kammottavampi hiljaisuus. James oli painanut leukansa rintaa vasten eikä uskaltanut katsoa Dumbledorea silmiin sitä vastoin kun Severus huokui tyytyväisyyttään ja vastasi rehtorin katseeseen yhtä avoimesta takaisin.
”Entä täytyykö minun painottaa, miten sääntöjen vastaista käytöksesi on, herra Potter?” Dumbledore kysyi sitten.
”Ei tarvitse, sir”, James mumisi pää painoksissa.
”Minusta jälki-istunnot ovat liian lepsuja heille – kuten huomaat, ne eivät näytä tepsivän pahimman luokan niskuroijiin – ” Severus aloitti, mutta pelkkä Dumbledoren katse riitti vaientamaan hänet.

”Mitä sääntöjen rikkomiseen tulee”, hän sanoi korottaen hivenen ääntään, ”minun on myös varmaan oletettava, että sinäkin olet ollut nukkumaanmenoajan jälkeen ulkona, vai mitä herra Kalkaros?”
”Mutta minähän sain Potterin kiinni – ”
”Se on silti sääntöjen rikkomista, aasi”, James mumisi mulkaisten happamasti yllättyneennäköistä Severusta.
”Ei – ei minua siitä voi rangaista – ”
”Tästä meidän on tyydyttävä olemaan eri mieltä, herra Kalkaros”, Dumbledore sanoi keskeyttäen järkytyksestä kankean Severuksen, joka nieleskeli pettymystään. ”Pelkäänpä, että minun on määrättävä teidät molemmat jälki-istuntoon. Minä totta vie olen kiitollinen, että ilmoitit asiasta, mutta kerropa, herra Kalkaros, miten sinun käyttäytymisesi poikkeaa herra Potterin käyttäytymisestä?”
Severus aukaisi suunsa, oli sanomaisillaan jotain, mutta katkeruus vei sanat hänen suustaan. Hän katseli kun Dumbledore veti pöytälaatikon lipaston auki ja otti sieltä esiin muutaman jälki-istuntolapun ja kastoi sulkakynänsä musteeseen.
”Ei, odottakaa!” Severus huudahti sitten ja ponkaisi ylös tuoliltaan. Dumbledore ja James molemmat olivat kohottaneet katseensa häneen, jolloin Severus tyytyi osoittamaan yhä tuolillaan istuvaa Jamesia ja puhui nyt niin kiivaalla äänellä, että Dumbledore juuri ja juuri sai siitä selvää: ”Potter oli tällipajun tunnelissa suojelemassa – suojelemassa rakasta ystäväänsä – joka – joka on – on – ”
Severus mulkoili Jamesia, joka pudisti vain hitusen päätään merkiksi, että hänen kuului lopettaa. Mutta Severus sai siitä vain lisää puhtia:
”Niin, aivan niin! Lupin – Lupin muuttuu täydenkuun aikana pedoksi – ihan totta – pedoksi! Minä näin sen omin silmin – vannon, että näin – ”
Severus oli odottanut näkevänsä Dumbledoren kirkkaansinisissä silmissä häivähdyksen epäuskoa ja ohikiitävän hetken hän luulikin, että rehtori olisi purskahtanut nauramaan hänen selitykselleen. Dumbledore kuitenkin kääntyi katsomaan Jamesia, ei vihaisesti eikä lainkaan toruvasti, vaan enemmänkin huolestuneena:
”Onko se totta?” hän kysyi.
”Rui– Kalkaros näki hänet”, James mumisi. ”Seurasin itse matami Pomfreyta sinne ja olin Remuksen seurana ennen kuin hän nukahti… Olin puolen yön maissa lähdössä sieltä pois, kun törmäsin Kalkarokseen ja – ”
”Hetkinen!” Severus huudahti ihmeissään ja lennätti katsettaan Jamesista Dumbledoreen. Hän oli ensin aikeissa huomauttaa, että James puhui täyttä palturia, nimittäin Peter ja Siriuskin olivat olleet tunnelissa, mutta sitten hän oli tajunnut erään toisen asian: Dumbledore tiesi Lupinista. ”Hetkinen nyt vain! Kun puhuin pedosta, minä tarkoitin sutta – tarkoitin ihmissutta!” Hän tehosti puhettaan heiluttaen käsiään ilmassa ikään kuin Dumbledore ei muuten ymmärtäisi hänen puhettaan. Severus yritti nähdä Dumbledoren katseessa edes pikkiriikkistä pelon häivää, mutta Dumbledore katseli häntä yhtä tyynesti kuin he olisivat keskustelleet päivän säästä.

”Kyllä minä ymmärsin varsin hyvin mitä sinä tarkoitit”, Dumbledore sanoi viimein hymyillen. ”Mikä onni olikaan, että minä olin astunut rehtorin virkaan ennen kuin Remus Lupin saapui Tylypahkaan.” Hän kääntyi nyt katsomaan ystävällisesti Severuksen epäuskosta vääristyneitä kasvoja. ”Nimittäin minä otin herra Lupinin tähän kouluun. Juuri minä pyysin professori Verson avukseni istuttamaan tällipajun koulumme pihaan – nimenomaan juuri Remus Lupinia ja hänen hienoista ongelmaansa varten. Niin, voit arvostella minua kuinka paljon tahansa”, Dumbledore heilautti kättään ilmassa, ”mutta minä päätin ottaa sen riskin.”
Severus oli juuri kokenut pahemman iskun kuin joku olisi oikeasti kumauttanut häntä palleaan. Hänen päänsä sisällä risteili tuhat ajatusta, mutta niistä päällimmäisenä: Potter ei tulisi samaan potkuja eikä sen paremmin hänen ystävänsäkään.
”Mutta – mutta – ”
”Minä olen hoitanut neljä vuotta Remus Lupinin järjestelyistä”, Dumbledore jatkoi välittämättä tuon taivaallista, mitä Severus oli aikeissa sanoa, ”ja hoidan niistä vastedeskin. Kaikki pystyttämäni turvatoimet pitävät hänet aina täysikuuöisin hallinnassa ja voin taata, ettei herra Lupinin sairaus tule häiritsemään kenenkään koulunkäyntiä Tylypahkassa.”
”Mutta – ” Severus änkytti ihmeissään, ”mutta jos se on ollut niin salaista, miksi Sirius Musta kertoi siitä minulle?”
Dumbledore valahti oitis valkoiseksi kasvoiltaan ja siirsi katseensa Jamesiin.
”Rehtori”, James aloitti pahoittelevaan sävyyn, jolloin Severus tajusi, että oli sittenkin sanonut jotain sellaista, mikä saattoi tarkoittaa kelmien loppua siihen paikkaan, ”Sirius oli typerä. Hän ei ajatellut lainkaan – pyydän, älä erota Siriusta tämän takia – kyllähän sinä tunnet hänet – ”
Mutta Dumbledoren ilme oli ensimmäistä kertaa sen keskustelun aikana muuttunut vihaiseksi. Hänen kulmiensa väliin oli ilmestynyt enemmän kuin muutama ryppy, ja hän nousi pystyyn tuoliltaan sanoen:
”Missä Sirius Musta tällä hetkellä on?”
”Minä – minä en tiedä – ” James sopersi selvästi hätääntyneenä, mikä aiheutti Severuksessa valtavaa mielihyvää.
”Minä pyydän nyt teitä molempia poistumaan”, Dumbledore sanoi äkisti. ”Minulla on asioita keskusteltavana herra Mustan kanssa ja myöhemmin herra Lupinin, kun hän on itse siihen kykeneväinen… Herra Kalkaros, odota hetkinen”, hän lisäsi kun Severus oli kohonnut tuoliltaan nopeasti ylös ja ollut aikeissa hipsiä tiehensä mahdollistaen sen, että Sirius saisi pian kuulla kunniansa siinä samaisessa huoneessa. ”Sinä näit ja kuulit nyt tämän illan aikana asioita, jotka ovat tähänkin asti pysyneet muilta oppilailta salassa. Siksi minun onkin pyydettävä, että tämä asia tulee vastedeskin pysymään salassa. Ymmärtänet, ettei oppilaiden ole aivan tarpeellista tietää tällaisesta asiasta.”
Severus katsoi rehtoria silmästä silmään epäröiden.
”Millaisen rangaistuksen he saavat?”
”Sinun sanasi, Severus.”
He silmäilivät toisiaan hetken hiljaisuudessa ikään kuin käyden hiljaista taistelua siitä, kumpi antaisi loppujen lopuksi periksi. Silloin Severus nytkäytti leukaansa tyytymättömästi ja pukahti:
”Hyvä on.”

Sitten hän kääntyi ovelle, vilkaisi ohimennen hyllylle, jossa lajitteluhattu oli kuunnellut keskustelua vaitonaisena, ja sulki raskaan oven perässään. Kun Severus oli astunut portaiden puolelle, hänen yllätyksekseen James ei ollut livennyt paikalta heti tilaisuuden tultua, vaan jäänyt ikään kuin odottamaan häntä oven taakse. Severus mulkaisi häntä mitään sanomatta ja oli aikeissa astella portaat alas mitä pikemmin takaisin tyrmiin, kun James avasi suunsa ja puhui ääni tasapaksuna:
”No niin… Tämä on kai nyt sitten tällä selvä.”
Severus olisi jatkanut matkaansa, ellei häntä olisi alkanut kismittää niin hirvittävästi koko tilanne. Hän kääntyi ympäri Jamesin tyyniin kasvoihin, joista ylimielisyys oli pyyhitty jokaista ääriviivaa myöten pois, ja tunsi suurta raivoa suonissaan kun ei voinut yksinkertaisesti vain tarttua pojan kurkkuun ja ravistaa.
”Tiedätkö mitä, Potter?” hän sylkäisi suustaan ääni väristen suuttumuksesta. ”Jos minä olisin ollut sinun tilallasi ja sinä minun… Minä en olisi paljon estellyt sinua. Minä olisin antanut ihmissuden hyökätä.”
Ja sen sanottuaan Severus käveli tiehensä varsin tietoisena siitä, että James Potter oli pilannut hänen täydellisen suunnitelman – ja ikään kuin se ei ollut tarpeeksi: Hän oli myös vihaamalleen pojalle henkensä velkaa.

***

Lily heräsi seuraavana aamuna hämmästykseen, joka täytti lähes koko Rohkelikon oleskeluhuoneen. Hän oli muutenkin nukkunut viime yön todella huonosti nähden sekalaista unta Charles Towinsista ja tonttuviinistä. Kun siis joku piti niin käsittämättömän kovaa metakkaa aamu kahdeksalta, minkä Lily saattoi kuulla oleskeluhuoneesta saakka tyttöjen makuusaliin asti, ei kaikki voinut olla täysin kunnossa. Hän heitti aamutakin ylleen ja harppoi pitkin askelin ovesta ulos parvekkeen kaiteelle, josta näki kaiken mitä oleskeluhuoneessa alhaalla tapahtui. Ja Lilyn katsoessa hän tuli huomanneeksi, että huone oli täyttynyt eri ikäisistä rohkelikoista, jotka olivat kaikki kerääntyneet kahden muun rohkelikkopojan ympärille. Eikä ollut lainkaan vaikea arvata, ketkä kaksi poikaa saivat koko yleisön täyden mielenkiinnon: Ketkäs muutkaan kuin Sirius ja James.
Mutta niin kuin muutkin huoneessa; myös Lily yllättyi. James ja Sirius eivät pitäneet tavanomaista esitystään pystyssä eikä kukaan taputtanut tai virnuillut heidän kommenteilleen alinomaa – he nimittäin tappelivat.
”Mitä väliä sillä on, tarkoititko sinä sitä vai et?” James huusi väkijoukon ylitse Siriukselle, jonka etutukka roikkui niin, että se peitti toisen Jamesia murhaavasti mulkoilevan silmän. ”Se on samantekevää, Sirius! En käsitä miten saatoit olla niin hemmetin typerä!”
”Jos sinä olisit keksinyt idean minun sijastani, niin silloin se olisi ollut maailman paras idea!” Sirius letkautti takaisin ja levitteli käsiään liioitellusti. ”Senkin kaksinaamainen takinkääntäjä!”
”Takinkääntäjä?” James henkäisi silmät levällään. ”Tule tänne ja sano minulle äskeinen suoraan silmiin katsoen niin ehkä sitten voin ottaa sen vakavasti!”
Juuri kuin Sirius olisi astelemassa uhmakkaana kohti Jamesia, Lily loitsi poikien väliin varjelumloitsun ja huusi niin että raikui:
”Sirius Musta pysyy siinä missä on!”
Oleskeluhuoneessa tuli hiljaista, kun kaikki silmäparit siirtyivät tuijottamaan kinastelevasta parivaljakosta Lilyä. Lily punastui hivenen kun sai niin paljon huomiota itseensä ja seisoi vastaheränneenä niin monin silmäparin töllisteltävänä. Hän siis päätti selvittää kurkkuaan ennen kuin sanoi:
”Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu?”
Se oli toden totta ihmeellistä. Kun hän kaiveli oikein kovasti muistiaan ja yritti muistella, milloin viimeksi hän oli nähnyt Jamesin ja Siriuksen tappelevan noin kovasti, ei Lily muistanut nähneensä, että kaksikko olisi oikeastaan tapellut koskaan. Ei edes pienesti, niin kuin vaikkapa Lily ja Susan tai Lily ja Karen monet kerrat. Jos Lily oli ymmärtänyt mitään oikein, Jamesin ja Siriuksen ystävyys oli ollut aina niin simppeliä ja täydellistä, että Lily oli joskus joutunut miettimään, olivatko pojat todella samaa mieltä ihan kaikesta. Siihen asti hän oli vastannut kyllä, nyt tänä aamuna hän kuitenkin joutui myöntämään olleensa väärässä.

”Evans, vaikka kunnioitankin sinua syvästi ihmisenä, niin valvojaoppilaana minä tavallaan vihaan sinua”, Sirius sylkäisi suustaan. ”Eli rivien välistä: Tämä ei kuulu tippaakaan sinulle.”
”Älä puhu Lilylle tuolla tavalla!” James ärisi varjelumloitsun toiselta puolen.
”Ihan se ja sama mitä Sirius Musta on minusta mieltä edes valvojaoppilaana”, Lily sanoi siihen. ”Minä nimittäin pitäisin hänestä paljon enemmän maailman pienimpänä ja vaarattomana torakkana kuin Sirius Mustana ihmisenä.”
”Okei, onko tänään jokin Syyttäkää-kaikki-Sirius-Mustaa -päivä vai miksi helvetissä kaikki ovat minua vastaan?” Sirius kivahti kulmat vääristyneinä.
James naurahti pilkallisesti.
”Jos oikein tarkkaan mietit”, hän sanoi tekolempeällä äänellä ja vaihtoi sitten ilmeensä raivoisaksi, ”NIIN SAATAT ÄLYTÄ, ETTÄ KUKAAN MEISTÄ EI OLE AINAKAAN MELKEIN TAPATTANUT KETÄÄN!”
Oleskeluhuoneeseen laskeutui uusi hiljaisuus. Lily katsoi Jamesia säikähtäneenä parvelta ja huomasi pojan rinnan kohoilevan kiivaan hengityksen tahdissa. Kukaan ei hiiskahtanutkaan, eikä Sirius uskaltanut katsoa oikein ketään silmiin.
”Mitä täällä oikein tapahtuu?” Susan kysyi unisena laahustaessaan Lilyn rinnalle. ”Sanoiko joku tappaa?”
”Älä huuda”, sanoi Sirius sitten uskaltamatta ollenkaan katsoa sinne, missä Lily ja Susan seisoivat. Nyt myös Susan oli jähmettynyt tuijottamaan kaksikkoa.
”Voi, tämä on pientä siihen, miten lujaa Remus tulee huutamaan sinulle kun hän pääsee sairaalasiivestä”, James tiuskaisi Siriusta tarkkaillen.
Sirius tahtoi selvästi sanoa vielä viimeisen sanansa, muttei näyttänyt pystyvän siihen. James oli voittanut ensimmäisen erän, vaikkei kukaan oleskeluhuoneessa tuntunut tietävän riidan syytä. Lilyn estelemättä Susania sen kummemmin tämä syöksyi väkijoukon läpi Siriuksen perään, joka kiiruhti sanaakaan sanomatta muotokuva-aukosta ulos jättäen oleskeluhuoneeseen tyrmistyneen hiljaisuuden. Sen jälkeen porukka alkoi hälvetä ja lähteä kukin omiin suuntiinsa, kun Lily puolestaan ryntäsi takaisin makuusaliin vaihtamaan itselleen koulukaavun ylleen.
Kun hän oli herättänyt Karenin ja ihmetellyt ensimmäiset kymmenen minuuttia, miten tämä oli pystynyt nukkumaan sellaisessa metakassa, he pukivat yhdessä ja suuntasivat sen jälkeen aamupalalle. Lily selitti matkalla pikaisesti kaiken tapahtuneen oleskeluhuoneessa ja Karen kuunteli särmänä siihen asti, kunnes Lily oli tullut kohtaan, jossa Sirius oli poistunut paikalta. Karen nyökkäsi hitaasti ja myhähti.

”Siinäkö kaikki? Kelmien ensimmäinen suuri riita ja sinulle se on yhtä tavallista kuin läksyt”, Lily mutisi yllättyneenä kun he asettuivat istumaan suuren salin tupapöytiin. Hän vilkaisi ohimennen pöydän päätyyn, jossa James pureskeli paahtoleipäänsä Peterin vastapäätä, eikä nähtävästi Sirius tai sen koomin Remuskaan olleet liittyneet mukaan aamiaiselle.
”No, olihan tämä arvattavissa”, Karen myhäili kääntäen päätään puolelta toiselle, ”ennemmin tai myöhemmin. Minusta on suorastaan tyhmää väittää olevan jonkun ystävä, muttei kuitenkaan koskaan ole riidellyt tämän kanssa. Hei haloo, montako kertaa me olemme pitäneet toisillemme mykkäkoulua?”
”Mutta se on täysin eri asia, Karen”, Lily intti vastaan. ”Tai siis ensimmäiseksikin: Me olemme tyttöjä. Tytöksi syntymisen ehtoina ovat muun muassa hyönteisten pelkääminen ilman erityistä syytä, kiljuminen kiperissä tilanteissa ja synnynnäinen kyky haastaa riitaa kenen tahansa toisen tytön kanssa. Ja toiseksi: He ovat kelmejä! Se tarkoittaa sitä, että heillä täytyy olla jokin hiljainen, sanaton vala, joka kieltää riitelyn – varsinkin julkisella paikalla.”
”Mutta ovat kelmitkin ihmisiä”, Karen muistutti kauhoessaan puuroa hopealautaselleen. ”Sitä paitsi se on normaalia.
”Sinä et nähnyt Siriuksen ilmettä kun James sanoi sen”, Lily huomautti ja tarttui Karenin ojentamaan kauhaan. ”Hän järkyttyi siitä ihan selvästi. Minä en voisi ikinä sanoa sellaista sinulle. Tai siis, mitenkähän paljon siinä koko jutussa edes oli perää? Uskotko, että Sirius olisi ihan oikeasti yrittänyt tapattaa jonkun?”
Karen kauhaisi yhden lusikallisen puuroa suuhun ja pureskeli hetken. Hän kohautti harteitaan ja saadessaan suunsa tyhjäksi sanoi:
”En tiedä. Ehkei tahallaan ainakaan. En minä tiedä.”
Lily vaipui omiin mietteisiinsä. Severus olisi kihissyt onnesta, jos hän olisi kuullut nyt hänen ajatuksensa. Lily vaivaamassa ensimmäistä kertaa päätänsä kelmien tekemisillä… Eihän se oikeastaan jaksanutkaan kiinnostaa häntä sen koomin. Jamesin ja Siriuksen riita… Se oli kuitenkin yhtä ainutlaatuinen asia kuin tieto, että Petunia olisi ollut sittenkin noita; tieto, joka ei jaksanut kiinnostaa siihen asti, kun se oikeasti tapahtui. Ja Siriuksen ja Jamesin riita oli juuri sellainen. Heidän asiansa eivät jaksaneet innostaa Lilyä ennen kuin jotain tämän tapaista sattui. Ja Lilyllä oli – hän tiedosti sen harmikseen itsekin – jokin erityinen tarve saada tietää, mitä todella oli tapahtunut.
”Kumma juttu”, hän mumisi vielä kerran suunnatessaan katseensa Jamesiin ja Peteriin päin.

***

Samana iltana Lily oli lupautunut menemään ensimmäistä kertaa Kuhnukerhon kokoontumiseen ja joutunut ilmoittamaan muille valvojaoppilaille tulevansa jälleen hieman myöhässä partiointiin. Kokoontumisen päätteeksi professori Kuhnusarvio oli vielä jäänyt utelemaan Lilyn etenemistä liemiprojektissa, jonka oli määrä olla valmis jouluun mennessä.
”Se etenee hyvin”, Lily vastasi eikä oikeastaan itsekään tiennyt oliko se ollut vale. ”Tai siis, meillä on Severuksen kanssa vähän hankaluuksia löytää yhteistä aikaa…” Okei, se oli ainakin yksi suuri valhe, Lily myönsi hiljaa itsekseen. He olivat törmänneet Severuksen kanssa käytävillä sillä viikolla ainakin miljoona kertaa, mutta kumpikaan ei ollut vaivautunut juttelemaan toisilleen mitään. Ei ainakaan sen jälkeen, mitä silloin tyrmissä tapahtui.
”Ai, harmillista”, Kuhnusarvio sanoi kaataen kurpitsamehua pikariinsa. ”Severus on käynyt luokassa välillä aika ahkerastikin. Mutta kun sinulla on noita muitakin velvollisuuksia”, hän nytkäytti päätään Lilyn valvojaoppilasmerkin suuntaan ja hymyili lämpimästi, ”niin olet niin kauhean kiireinen. Ymmärrettävää toki ja sehän on vain hyväksi sinulle se.”
”Aivan”, Lily sanoi hymyillen muka pirteästi ja nakkasi laukun olalleen merkiksi lähdöstä. ”Minulla onkin itse asiassa kiire juuri partiointiin…” Hän alkoi aavistella, että Kuhnusarvio piti todella arvossa valvojaoppilaan tehtäviä, eikä siis hävennyt näyttää enää lainkaan kiireellisyyttään tehtäviä koskien. Lily jopa ajatteli, että se toimisi jatkossa oikein hyvänä tekosyynä päästä kiperistä tilanteista pois.
”No mutta tottahan toki”, Kuhnusarvio totesi siirtyen oven edestä tuonnemmas. ”Jälleennäkemisiin, neiti Evans.”
”Samoin, professori.”
Lily tepsutteli ovesta ulos käytäville, jossa hän jäi vielä hetkeksi kaivamaan laukkunsa sisältöä löytääkseen sauvansa. Hän kokeili vielä kerran taskujaan todetakseen, ettei se ollut sielläkään, ja hätääntyi. Hän penkoi laukkunsa nurin ja kyykistyi tyrmien kivilattialle asettelemaan kirjat pinoon ulos laukusta. Sauva lojui aivan laukun pohjalla, ja Lily huokaisi helpotuksesta. Sehän siitä vielä olisikin puuttunut, jos hän nyt olisi hävittänyt sauvansa ja myöhästynyt sen vuoksi vielä toiset neljäkymmentäviisi minuuttia lisää. Oli tarpeeksi vaikeaa sanoa jättävänsä partiointi väliin Kuhnukerhon takia, vaikkakin Lily todella piti Kuhnusarviosta ja osasta kerholaisistakin. Hän ei vain nykyään löytänyt aikaa tasapainottelemaan kaikkien ja kaiken kanssa tai jos löysikin, niin hän oli aina niin kamalan väsynyt jaksaakseen tehdä mitään. Sinä iltana Lily oli kuitenkin lupautunut menemään Kuhnukerhon tapaamiseen, vaikka hän tiesikin vallan mainiosti, että aiheutti puolestaan yhden pettymyksen valvojaoppilaiden keskuudessa.

”Mitä ihmettä tämä meinaa?”
Lily katsoi taakseen ja huomasi Mulciberin harppovan siihen luokkaan, josta hän oli juuri tullut ulos. Poika oli näyttänyt vihaiselta ja hänellä oli selvästikin asiaa professori Kuhnusarviolle.
”No mutta, herra Mulciber. Et kai ole onnistunut hankkimaan lisää -?” Mutta Kuhnusarvio ei kuuleman mukaan saanut jatkaa puhettaan kun Mulciber oli jo uudestaan äänessä:
”Etkö sinä nimenomaan sanonut puhuvasi Dumbledorelle?” tämä kysyi äänessään kourallinen raivostuneisuutta. Lily ajatteli hivuttautuvansa lähemmäs ovea, jotta hän kuulisi huoneessa käyvän keskustelun.
”Minähän puhuin rehtori Dumbledoren kanssa, kyllä”, Kuhnusarvio tuntui sanovan varoen. ”Minä sanoin hänelle, että – ”
”No et sanonut nähtävästi tarpeeksi selvästi!” Mulciber raivosi kuin uhmaikäinen lapsi. ”Se vanha houkka puolustaa rohkelikkoja niin henkeen ja vereen, että se uhkailee minua jo pakkolomalla!”
”No mutta ei kai sentään pakkolomalla kuitenkaan?” Kuhnusarvio hämmästeli kauhuissaan.
”Mene ja kysy itse!” Mulciberin ääni huusi. ”Että minä vihaan sitä ukkoa! Sitä ukkoa ja kaikkia rohkelikkoja! Minähän sanoin sinulle, että se on niiden puolella, että se vihaa meitä luihuisia – ”
”Merlin sentään, varohan suutasi, poika!” Kuhnusarvio huudahti seinän takana, ja Lily olisi siitä hyvästä melkeinpä voinut halata professoria, että hän ei kuunnellut Mulciberin solvauksia niin Dumbledoresta kuin rohkelikoistakaan. ”Dumbledore ei ole ikinä syrjinyt ketään näiden seinien sisä- eikä ulkopuolellakaan. Hän ymmärtää kun puhun hänen kanssaan vielä. Et sinä nyt taivaantähden pakkolomalle joudu.” Hän naurahti vielä hermostuneena, mutta sen enempää ei Lily voinut jäädä kuuntelemaan kun hänen oli jouduttava takaisin Rohkelikkotorniin ja sieltä partioimaan. Hän ryntäsi marmoriportaat ylös eteishallin läpi ja mietti hetken.
Ei hän ollut kuullut mitään sellaista, mitä ei olisi itse asiassa jo tiennyt. Mulciberiä oikeastaan olisi luvan saanutkin odottaa pienimuotoinen pakkoloma sen takia, mitä hän teki Mary Macdonaldille. Lily tuskin ainakaan olisi pistänyt sitä pahitteeksi eikä luultavasti Marykaan. Mutta ensimmäistä kertaa Lily tajusi, miten oikeassa James oli itse asiassa ollut luihuisista. Se, miten Mulciber käyttäytyi Kuhnusarviolle puhuessaan, oli epäkunnioittavaa, eikä Kuhnusarvio edes viitsinyt torua häntä. Mulciber ei ollut taatusti miettinyt sekuntiakaan, miten hänen tulisi puhutella professoreita Tylypahkassa, ja poika käyttäytyi varsin eri tavalla silloin, kun muita opettajia ei ollut paikalla kuin Kuhnusarvio. Hän puhui Lilyllekin normaalisti – ei varsinaisesti kohteliaasti, mutta osasi edes käyttäytyä jotenkin. Miksi Kuhnusarvio oli ylipäätänsä kestänyt kuunnella sellaista?

Lily pudisti päätään saapuessaan lihavan leidin muotokuvan eteen ja mumistessaan puoliääneen salasanan. Ne olivat luihuisia, ja jos Mulciber saisikin potkut Tylypahkasta, ainakin olisi yksi pahantekijä vähemmän. Ja yksi pahantekijä vähemmän Severuksen piirissä, jossa Lily ei niin kauan tahtonut olla kun siellä oli yksikään Mulciberin kaltainen tyyppi.
Hän astui muotokuva-aukosta sisään ja oli valmiina heilauttamaan laukkunsa yhdelle takkatulta ympäröivälle nojatuolille, mutta huomasikin että siinä istui hänen yksi parhaista ystävistään, Karen. Sohvalle oli käpertynyt puolestaan toinen, Susan. Lily laski laukun olaltaan sitä vastoin maahan ja nappasi sauvan kaavun taskuunsa.
”Apua, minä melkein iskin sinua laukulla takaraivoon”, hän mutisi huvittuneena Karenille ja kiristi poninhäntäänsä. ”Minä en oikein ehdi jäämään juttusille, tulin nimittäin juuri sieltä Kuhnukerhon tapaamisesta, josta taisinkin jo kertoa, ja minun pitää kiirehtiä nyt – onko jotain sattunut?” Lily tuijotti ystäviään silmiin uteliaana. Karen ja Susan molemmat olivat vaihtaneet vakavia katseita eikä kumpikaan tuntunut ottavan mielellään Lilyyn katsekontaktia.
”Ei”, Susan sanoi ensimmäiseksi ja tavoitteli surkeaa tekohymyään, ”ei sitten mitään. Hyvää partiointia!” Hän heilautti kättään niin teennäisesti, että Lily vaihtoi painoaan jalalta toiselle ja siirsi kädet lanteilleen.
”Mitä täällä on meneillään?” hän kysyi sitten vakavana.
Tällä kertaa Susan ja Karen varoivat katsomasta nyt toisiaan. He molemmat löysivät äkkiä jotain tekemistä, kuten nojatuolin saumojen näpräilyä tai takkatuleen tiiviisti tuijottamista kuin se olisi maailman kiinnostavin harrastus. Lily pyöräytti silmiään ja toisti kysymyksensä.
”Se on Severus”, Karen sanoi sitten kun heille kävi varsin selväksi, ettei Lily aikonut poistua ennen kuin jompikumpi heistä puhuisi.
Lily kohotti kulmiaan. ”Niin?”
Susan riuhtaisi punaisen langanpalan irti sohvan viltistä, jolloin Lilyn katse sinkoutui häneen. Myös Karen katsoi nyt Susania paljonpuhuvasti, aivan kuin hän olisi rohkaissut ääneti tätä puhumaan.
Aikansa näprättyään vilttiä Susan avasi viimein suunsa:
”Minä lupasin Siriukselle, etten kertoisi.”
”Mutta miksi?” Lily kysyi. ”Sinä kerrot kaiken meille kuitenkin. Olisit ollut edes rehellinen.”

Susan hymyili vinosti.
”Niin no, ei ollut oikein varaa laukoa totuuksia Siriuksen naamalle… Sinähän näit millainen riita heillä oli eilen”, hän mutisi haikeana. ”Siis Jamesilla ja Siriuksella. He melkein söivät toisiltaan pään irti. Sirius oli todella”, Susan vaihtoi asentoaan hermostuneena, ”siis TODELLA ärtynyt.”
”Lievästi sanoen”, Karen kommentoi suupielestään.
”Ja takaisin asiaan”, Lily mutisi silmät edelleen katossa.
”Niin”, Susan sanoi kohentaen ääntään, ”minä siis nyt tiedän, miksi Sirius ja James tappelivat niin rajusti.”
”No mutta miten se liittyy Severukseen mitenkään?” Lily ähkäisi kärsimättömänä ja heilautti käsiään ilman halki. ”Tehän sanoitte jotain Severuksesta. Jos asia koskeekin Siriusta, niin en ole varma tahdonko edes tietää…”
”Lils, anna hänen puhua loppuun”, Karen pyysi ja ohjasi puheenvuoron takaisin Susanille.
”Kiitos”, Susan sanoi ja siirtyi takaisin aiheeseen. ”No siis… Sirius oli kai houkutellut Severuksen jonnekin ihme tunneliin tällipajun luona – hän ei selittänyt sen tarkemmin – ja sen oli kuulunut olla vain hupaisaa pilaa – ”
”Hetkinen”, Lily keskeytti hänet, ”mihin tunneliin tällipajun luona?”
Karen huokaisi syvään ja vastasi sitten:
”Siellä on joku kelmien tyhmä salakäytävä, nehän tietävät ne melkein kaikki linnasta. Enkä koskaan käsitä miten.”
”No, joka tapauksessa”, Susan jatkoi välittämättä tästä pienestä lisäinfosta tarinansa välissä, ”Sirius oli siis pitänyt sitä tyhmänä pilana, jolla ei ollut mitään sen kummempaa tarkoitusta. Ei hän oikeasti tahtonut Severukselle mitään pahaa.” (Tässä vaiheessa Lily ja Karen molemmat katsoivat Susania kulmat koholla). ”No ei oikeasti tahtonut! James kuitenkin meni kiskomaan Severuksen tunnelista pois ja on siksi kovin vihainen Siriukselle.”
Lily tuijotti ystäväänsä ymmällään. Liian paljon tietoa liian vähässä ajassa, hän ajatteli ja antoi hetken aivojensa raksuttaa ennen kuin sanoi:
”Mutta hetkinen. Potter puhui jotain tapattamisesta… Miksi hän edes haki Severuksen sieltä sitten pois? Tai siis miksi Sirius – ”
”Miksi Sirius ikinä halusi Severuksen sinne?” Karen jatkoi Lilyn kysymyksen loppuun ja pudisti päätään. ”Mainio kysymys. Sitä Sirius ei ilmeisesti älynnyt kertoa.” Hän vilkaisi Susania merkitsevästi.

”Ei hän minullekaan kaikkea kerro”, Susan sanoi kohauttaen harteitaan. ”Sirius on kuitenkin niin hemmetin ylpeä, ettei hän kehtaa kertoa paljon virheistään. Hän sai huudot professori McGarmiwalta ja ilmeisesti jonkin asteen puhuttelun myös Dumbledorelta. Sen minä vain sanon, että ei se Siriuksen vikakaan ollut – mitäs Severus meni ja tahtoi nuuskia heidän – ”
”Mutta varmaa on, että jotain siellä tunnelissa oli”, Karen sanoi nopeasti väliin ennen kuin Susan ehti sanoa yhtään loukkaavaa sanaa Severuksesta Lilyn kuullen. ”Jotain sellaista, mikä olisi saattanut olla vaaraksi Severukselle.”
”Mutta onko hän – onko Severus kunnossa?” Lily kysyi sitten kun muisti, ettei hän ollut nähnyt poikaa koko sinä päivänä.
Karen nyökkäsi hitaasti.
”On – kiitos Potterin.”

***
Se on psykosomaattista. Yläpää ei tunne pelkoa, mutta jalat tutisevat!
- Nipsu

erikka

  • ***
  • Viestejä: 61
Vs: Prinssin tarina
« Vastaus #39 : 01.10.2009 23:13:59 »
Taas kaksi lukua tullut :D kommentoin lyhyesti, että jaksan herätä aamulla. En edelleenkään tajua miten nämä hahmot voivat olla niin aitoja, en vaan tajua. Kalkaroksen voitonajatukset kelmien potkimisesta pellolle olivat ärsyttäviä, mutten voinut olla säälimättä häntä kun kupla puhkesi. Todella eläydyin Severuksen tunteisiin, aidosti kirjoitetut. Jamesin ja Siriuksen riitakin oli hyvin kuvailtu, kiva nähdä miten kelmit eheytyvät. Vika lause taisi olla Lilylle sokki ;D  Tätä on ilo lukea pistä vaan jatkoa tulemaan :D