No niin, poistin tuon edellisen kommentin (ettei tule tuplapostausta) ja laitoin sitten tämän tilalle.
TADAA, yhdeksäs ja toiseksi viimeinen luku. Kirjoitin tämän sittenkin, huolimatta siitä että olen ylitse 5000 sanaa jäljessä NaNoni aikataulusta ja että minulla olisi tärkeämpääkin tehtävää, kuten esim. myöhästyneen ruotsinaineen palautus.
Mutta, suuremmitta selittelemättä, kiitos kaikille kommentoijille
Olen saanut sellaisen käsityksen, ettette pidä Vanilia ihan Mary Suena (
tänk god), ja ettei hän olekaan ihan niin outo ja häiritsevä persoona kuin itse hänet miellän.
(Anteeksi, ettei tämä ilmestynytkään halloweenina u_u)Yhdeksäs lukuI was a dreamer before you went and let me down
Now its too late for you and your White Horse,
To come aroundMakuuhuoneemme oli hiljentynyt. Se hälinä, mikä oli aiheutunut kymmenen tytön laittaessa hiuksiaan ja pukeutuessaan, oli vaientunut. Touhotus, mikä oli seurauksena pukujen kiristämisestä ja oikeiden korvakorujen löytämisestä, oli kadonnut. Kaikkialla oli sikin sokin kenkiä, harjoja, meikkivoiteita ja hiuspinnejä, rikkinäisistä sukkahousuista ja erilaisista asusteista puhumattakaan. Peilissä näkyi huulipunan jäljet ja roskakorit olivat täynnä tyhjiä hiuslakkapulloja.
Istuin kaunis asu päällä sängylläni ja katselin tyhjää huonetta, josta kaikki olivat juuri kaikonneet.
Minä en oikeastaan olisi halunnut mennä tanssiaisiin. En halunnut nähdä Blaisea ja hänen pariaan, en Marianin ja Ritchien onnea. Jackie ja hänen salaperäinen parinsa eivät liioin kiinnostaneet minua.
Olisin vain halunnut vapauttaa mustat hiukseni monimutkaisesta kampauksestaan ja käpertyä sängylleni katselemaan hopeapaperisia origameja.
Liikahdukseni sai mekkoni kahahtamaan ja rannerenkaat kädessäni kilahtamaan.
”Oletko valmis?” Jackien ääni kuului suljetun oven takaa. Vilkaisin itseäni, enkä nähnyt enää mitään tekosyytä, jolla olisin voinut hidastaa väistämätöntä.
”Olen valmis”, ääneni kuulosti omissakin korvissani lievästi masentuneelta.
Jackie astui huoneeseen ja henkäisi ihastuneena olomuodolleni. Hän itse oli pukeutunut vaaleanvihreään keijupukuun, sekä irtosiipiin jotka heiluivat hitaaseen tahtiin. Jackie näytti maagiselta, aivan kuin oikealta keijulta, kasvot kimaltaen ja pörröiset, hennot hiukset avonaisina. Hän käveli kauniilla, lasimaisilla korkokengillä, vihreä silkkihame myötäillen hänen reisiään. Samanvärinen tyllihame levittäytyi kuin marsipaani alushameen päällä. Yläosa oli omaan tapaani hihaton, mutta Jackie oli upottanut omaansa tekojalokiviä, jotka säihkyivät hänen kasvojensa kimalteen kanssa loistokkaasti.
”Sinä olet upea”, hän henkäisi ja asteli luokseni luontevasti korkokengillään.
Hymyilin apaattisena.
Jackie nosti leukaani ja katseli meikkejäni, jotka muut tupalaiset olivat suostuneet tekemään minulle. Sitten hän kosketti hyväksyvästi olkaimettoman mekkoni rypytyksiä ja virnisti.
”Merlin sentään, minähän olen taitava.”
”Sinusta tulisi hyvä vaatesuunnittelija”, myönsin ja nousin sängyltäni. Korkokengät, joiden pitkät nahkaremmit olivat nyöritetty melkein pohkeisiini asti, tuntuivat huterilta allani.
”Muista; älä nojaa liikaa eteen tai taaksepäin”, Jackie huolehti pyyhkäisten mekkoni takaosan sileäksi. Nyökkäsin ja otin pari haparoivaa askelta eteenpäin.
”Tämän illan jälkeen jalkani ovat varmasti aivan älyttömän kipeät.”
”Niihin pitää vain totutella.”
Kävelin peilin eteen ja pysähdyin siihen. En ollut tunnistaa itseäni; vahva mutta taidokkaasti laitettu meikki sai minut näyttämään muutaman vuoden vanhemmalta kuin olinkaan ja olin varma, että tämä oli ensimmäinen kerta kun tunsin itseni naiselliseksi ja kauniiksi. Aidon näköiset tekoripset avarsivat katseeni ja saivat silmäni näyttämään dramaattisilta. Punatut ja huulikiillolla viimeistellyt huuleni olivat täyteläiset ja kauniit. Nutturalle laitetut hiukseni jättivät niskani paljaaksi, jolloin minulle tuli ryhdikäs olo.
”Vau”, naurahdin ensi kertaa hieman iloisempana. Kaunis nainen peilissä toisti huomautukseni samaan tahtiin. Sitten keiju keinahteli taakseni ja iski silmää.
”Saisit kenet tahansa miehen tuon näköisenä.”
”Paitsi Blaisen”, kuiskasin särkien illuusion. Peilissä näkyi vain tyttö, joka yritteli tasapainotella korkeilla kengillä valkoisen toogan kanssa. Oloni muuttui heti surulliseksi. Mitä kaikkea tämä ilta toisikaan tullessaan?
”Sinä et tarvitse häntä”, Jackie ohjeisti, ”sillä tänä iltana sinä nautit olostasi ja vietät hauskaa aikaa ystävien kanssa, jotka välittävät.”
”Niin kai”, myönsin vaitonaisena.
”Nyt sitten mennään, sillä pojat odottavat tuvan ulkopuolella”, Jackie hoputti ja marssi ovelle. Seurasin häntä varovasti, sillä en halunnut muljauttaa nilkkojani sijoiltaan, vaikka se tuntuikin hetken hyvältä idealta. Olisinpahan säästynyt menemisen vaivalta.
Jimmy seisoi selin minuun astuessani taulun takaa. Hän oli pukeutunut valkohopeiseen ritarinhaarniskaan, ilman sellaista naurettavaa tupsusilmikkoa. Aidon näköinen miekka roikkui hänen vyötäisiltään. Jimmy oli varsin vaikuttava näky, sillä hän oli myös pitkä sekä harteikas. Ruskeat hiukset olivat sekoitetut, enkä voinut estää Blaisen kuvaa ilmestymästä mieleeni. Hänen hiuksensa olivat aina olleet sekaisin.
Jackien mystinen seuralainen oli pukeutunut sotilaan siniseen univormuun, jonka kultaiset
napit kiilsivät uutuuttaan. Korkeat saappaat olivat ruskeaa nahkaa ja tekopistooli pilkisti hänen vyötärölleen sidotun, punaisen kankaan vasemmalta puolelta.
”Toivotaan, että kenelläkään ei ole oikeita aseita tänään mukanaan”, naurahdin kuivasti saaden Jimmyn kääntymään. Hän hymyili leveästi nähdessään minut ja kaappasi minut halaukseen.
”Sinä olet kaunis”, hän mutisi ja työnsi minut käsivarren mitan päähän tarkastellakseen minua paremmin. Oloni muuttui vaivaantuneeksi hänen nuolessaan katseellaan mekkoni ihomyötäisiä linjoja.
”Jos minä käyn vaihtamassa jotakin peittävämpää päälleni?” ehdotin puolittain huvittuneesti, puolittain tosissani.
”Ei, ei tarvitse”, Jimmy tuumi itsekseen, ”tämä on todella erinomainen puku.”
Jackie tirskahti pojan selän takana tarttuen samaan aikaan seuralaistaan kädestä. Dean hekotti Jackien mukana.
”Mennäänkö?”, Dean, joka oli Jackieta puoli päätä pidempi, kehotti. Jimmy virnisti, tarttui Jackien tapaan minua kädestä ja lähti kävelemään eteenpäin. Hänen kätensä tuntui isolta omani ympärillä ja yritin kaikin mahdollisin keinoin rentoutua. Mutta mitä lähemmäs kuljimme Suurta Salia kohti, sitä enemmän minua alkoi jännittää. Puristin vaistomaisesti Jimmyn kättä kovempaa ja sain häneltä kummastuneen katseen osakseni.
”Onko kaikki hyvin”, hän kysyi matalasti ollessamme portaikkojen kohdalla. Uskoin, että hän arveli minun ja Blaisen välillä tapahtuneen jotain, sillä olisin kai muuten mennyt hänen kanssaan tanssiaisiin.
”Tämä puku vain hermostuttaa”, yritin hihittää, mutta epäonnistuin täydellisesti. Jimmyn ilme muuttui asteen vihamielisemmäksi.
”Älä huoli, minä pidän sinusta huolta”, hän vakuutti.
Silloin hymyilin oikeasti, en hänen sanoilleen vaan hänelle. Tajusin, että Jimmy oli pukeutunut valkeaksi prinssikseni.
*
Marian ja Ritchie liittyivät seuraamme Suurten Salin edessä olevassa hallissa. Koko huone oli täynnä mitä erilaisimpiin pukuihin sonnustautuneita oppilaita. Oranssit ilmapallot ja kurpitsalyhdyt leijuivat ilmassa ja nurkkiin oli aseteltu savua tupruttavia soihtuja. Suuren Salin massiiviset ovet olivat auki ja niihin oli teipattu kaksi kuninkaalliseen asuihin pukeutunutta oppilasta. Tänä iltana tultaisiin siis arvomaan Kurpitsajuhlien kuningas ja kuningatar, päättelin.
Marian veti huomion itseensä kultakimalteisella puvullaan. Hän oli kihartanut ennestään kiharat hiuksensa ja laittanut päähänsä kultaisen otsarivan. Ritchie oli yllättänyt hänet myönteisesti, sillä poika oli löytänyt samanvärisen ja tyylisen puvun itselleen. He näyttivät viehkeiltä ja arvokkailta, kuin oikeasti kolmesataa vuotta sitten eläneiltä ihmisiltä.
Halasin Mariania.
”Tyrmäävä puku”, sanoin hänen korvaansa melun ylitse.
”Samoin”, hän lausui iloisesti ja loi merkitsevän silmäyksen Jimmyyn, joka seisoi suojelevasti takanani.
”Viimeinen vaihtoehtoni”, totesin happamasti.
”Ja ensimmäinen tuleva poikaystäväsi”, Marian ennusti hilpeästi pukaten minua kädellään Jimmyyn päin. Korkokenkäni lipesi ja olin kaatua, mutta viime hetkellä Jimmy tarttui minua vyötäröltä.
”Ladyni tarvitsee näköjään pelastavaa ritaria koko illaksi”, hän vitsaili, mutta minua se lähinnä ärsytti.
”Ritaria, kyllä, mutten sinua”, tokaisin ja sain Jimmyn hämmästymään. Mutta sitten hän hymyili reippaasti ja kohautti olkapäitään.
”En tarkoittanut sillä mitään”, hän huomautti ja sai minut häpeämään käytöstäni. Oli minun vuoroni rutistaa häntä;
”Anteeksi. Minulla on vain jotenkin huono päivä.”
Jimmy ei sanonut mitään, sillä hän katsoi juuri jotain. Pyörähdin ympäri ja näin Blaisen, joka kääntyi välittömästi, kuin ei olisi lainkaan huomannut minua. Olin purskahtaa itkuun pelkästään hänen komeasta ulkomuodostaan; valkoinen röyhelöpaita korosti hänen ihonsa tummuutta ja mustat, kireät housut myötäilivät hänen jäntevää vartaloaan. Hopeiset korut kimaltelivat hänen röyhelöidensä alla ja hoikat sormet olivat kuorrutettu jalokivin koristelluilla sormuksilla. Hän piti silmälappua oikean silmänsä päällä.
Blaise oli pukeutunut merirosvoksi ja se sai minut melkein lopettamaan hengittämisen. Mutta ihminen, joka lävisti tikarilla sydämeni, oli hänen seuralaisensa.
Elizabeth Reeves oli luihuisten seitsemäsluokkalainen oppilas. Hänen runsaat, tulipunaiset hiuksensa valuivat hänen selkäänsä kuin syntinen vesiputous. Tummat ja pitkät ripset koristivat hänen kirkkaansinisiä, aistillisia silmiään ja hänen huulensa olivat sydämen muotoiset. Hoikka mutta povekas vartalo oli verhottu vain lyhyeen mustaan kotelomekkoon. Hän oli sujauttanut pitkiin sääriinsä verkkosukkahousut ja käveli kuin itse malli korkeilla stilettikoroillaan. Poskiin oli liimattu hopeiset viikset ja hiuksiin oli asetettu kaksi kissankorvaa.
Elizabeth Reeves, josta jokainen poika Tylypahkassa unelmoi, oli Blaisen pari.
Elizabeth Reeves, jonka vierellä jopa Marian näytti suttuiselta rääsyläiseltä.
”Voi luoja”, sain kuiskatuksi. Kukaan ryhmämme jäsenistä ei kuitenkaan kuullut huokaustani, sillä heidänkin katseensa olivat lukkiutuneet Elizabeth Reeversiin.
”Mokoma harppu”, Marian tuhahti ja läpsäytti Ritchietä olkapäähän.
”Vielä yksikin tuollainen katse, joka ei ole osoitettu minulle ja vaihdan paria välittömästi.”
Ritchie räpytteli kiivaasti silmänsä irti Elizabethin tiukasta puvusta ja loi silmänsä vain Marianin kasvoille. Hän yritti suikata suukon tämän poskelle, mutta ystävättäreni väisti.
”Sinun suukkosi eivät auta, jos edes mainitsetkin hänen nimensä tänä iltana”, Marian sanoi vihaisena. Ritchie irvisti syyllisenä ja katseli anovasti Jimmyä.
”Jos menisimme sisälle saliin?” hän ehdotti ja sai muut pojat mutisemaan myöntyvästi. Lähdimme valumaan muiden mukana kohti juhlahuonetta. Harry Potter, pukeutuneena sudeksi, käveli edellämme Ginny käsivarressaan. Ginny oli pukeutunut punahilkaksi ja nautti ilmiselvästi heidän pukujensa tarinasta. Harry kumartui välillä nauramaan jotain hänen korvaansa.
Jackie taputti minua olkapäähän ja osoitti sormellaan edemmäs. Kurkotin kaulaani ja näin päiden ylitse Draco Malfoyn ja Pansy Parkinsonin. Pansy oli käyttänyt mustaa polkkatukkaansa hyväkseen ja pukeutunut Lumikiksi pidellen toisessa kädessään vihreää omenaa. Draco sen sijaan näytti pukeutuneen.. natsi-Saksan univormuun?
Jimmy silmäili minua huolestuneena revetessäni nauramaan. Mutta sitten hän käsitti, kenet näin ja päästi itsekin muutaman hohotuksen tajutessaan puvun viestin, jota Draco ei itse näyttänyt tajuavan.
Suuri Sali oli melkein täynnä oppilaita. Kurpitsat, joihin oli koverrettu irvisteleviä naamoja ja laitettu kynttilä sisään, leijuivat korkealla katossa. Valkoisin liinoin päällystetyt pöydät reunustivat Suuren Salin ovienpuoleisia nurkkia ja niiden päälle oli aseteltu kauniita lyhtyjä. Lattia oli perinteisesti tummaa, vahattua puuta, mutta nyt joka puolelle oli ripoteltu värikästä paperisilppua. Tassutellessamme eteenpäin pöydät loppuivat ja tanssilattia avartui. Opettajien ruokailukorokkeen eteen oli rakennettu lava, jonne oli aseteltu jästimaailman soittimia; rumpuja, sähkökitaroja ja mikrofoneja. Niitä soitti todella taitava bändi, jonka nimeä en tiennyt. Musiikki oli vielä rauhallista, sellaista jonka tahtiin olimme oppineet tanssimaan valssia ja tangoa tanssitunneillamme. Sitä mukaan kuin ihmiset levittäytyivät tanssilattialle, he ottivat asennon ja aloittivat keinuvan valssin. Jimmy ojensi kätensä minulle ja minä tartuin siihen. Sitten hän kiepautti meidät oikeaan rytmiin.
Nauttiessani tanssin pyörteissä ihastelin vielä Salin koristelua. Ainoat valonlähteet olivat kurpitsalyhdyt ja kynttilät – sekä kyntteliköt ja ne loivat romanttista tunnelmaansa meidän ympärillemme. Sitä tasapainottivat kuitenkin seinille ripustetut kumiluurangot ja tekovampyyrit, jotka olisivat olleet pelottavia, ellei niiden ympärille olisi kiedottu serpentiiniä ja ripustettu ilmapalloja.
Osa professoreista piti meitä silmällä seinien vieressä, mutta useimmat olivat meidän tavoin tanssilattialla. Dumbledore itse pyöritti McGarmiwan ohitseni, tuvanjohtajani ja Hagrid pian perässään.
Annoin itseni viimeinkin rentoutua, vaikka tiesin Blaisen olevan jossain lähettyvillä. Suljin hänet hetkeksi pois mielestäni ja katselin muiden pukuja, Marianin ja Ritchien kasvoilta paistavaa onnea sekä Jimmyn rintalevyä. Vaikka minulla olikin korkeat korkoni, olin silti poikaa päätä lyhyempi.
Jimmy huomasi rentoutumiseni, sillä hän antoi kaikkensa tanssiimme. Olin hänen käsivarsillaan tuskin ilmaa painavampi, sillä niin sulokkaasti hän sai omat liikkeeni myötäilemään omiaan. Tahtomattani onnellinen hymy levisi kasvoilleni, haihduttaen viimepäivien katkeruuden ja surullisuuden. Otin Jimmyn energiasta kaikin tavoin kiinni imien siitä osan itseeni ja kanavoiden sen tanssiimme.
Minun oli pakko myöntää, etten tiennyt Jimmyn olevan niin taitava tanssija.
Mutta lopulta meidänkin oli lopetettava tanssimme. Pysähdyimme hengästyneinä, ohut hiki helmeillen molempien ohimoilla. Luimme toistemme kasvoilta onnellisuuden ja hyvänolon tunteen, pysäyttäen ajan siihen hetkeen. Kaikki muut tanssivat toista valssia ympärillämme, hivellen meitä leveiden pukujensa helmoilla ja huohottavilla henkäyksillään. Kurpitsalyhdyt loivat lämpöisen katseensa meihin ja musiikki soljui päällemme. Sitten Jimmy astui askeleen eteenpäin ja kumartui suutelemaan minua.
En tiedä, miksen vastustellut pojan suudelmaa. En ollut kiinnostunut Jimmystä, en halunnut loukata häntä enkä saattaa häntä huonoon asemaan rikki revityn sydämeni takia. Hain häneltä sitä läheisyyttä, mitä en ollut saanut kertaakaan Blaiselta. Kiedoin kapeat käteni hänen paljaaseen niskaan ja annoin hänen painaa huulensa omilleni.
Jimmy painoi minut vasten kylmää haarniskaansa ja henkäisi katkonaisesti, kuin ei olisi uskonut onneaan. Sitten hän painoi huulensa uudestaan omilleni. Avasin suuni ja annoin hänen kielensä tutustua omaani.
En tuntenut mitään suudellessani Jimmyä. En mahanpohjassa kutittavaa tunnetta, en räjähtävää tunnetta sydämessäni, en mitään. Jimmy tuoksui huispauskentän vastaleikatulta nurmikolta ja mustaherukoilta. Hänen suudelmansa oli lämmin ja hyväilevä, mutta se ei saanut minua haluamaan lisää.
Oli kuin olisin suudellut omaa veljeäni.
Irrottauduin suudelmasta ja hymyilin pienesti. Jimmy tulkitsi ilmeeni väärin.
”Anteeksi, tämä taisi olla liian aikaista?”
”Ei, Jimmy.. Tai siis, tämä oli.. yllätys”, sanoin hänen anteeksipyytävälle ilmeelleen. Jimmy ei tajunnut minua.
”Sinä olet hyvä ystäväni ja haluaisin pitää asiat niin”, kuiskasin musiikin solinan ylitse. Rohkelikon hartiat painuivat alas ja hänen katseeseensa tuli tuskainen katse. En kuitenkaan ehtinyt sanoa hänelle enempää, kun joku tempaisi minut uuden tanssin tahtiin.
Kiepuin ja pyörin ja lennähtelin taitavan tanssittajani käsivarsilla ihmisten ohitse kauemmas Jimmystä. En nähnyt muita kuin värejä ja kimalteita, sillä niin nopea tahtimme oli. Tanssijani piteli minusta tiukasti kiinni puristaen oikeaa kämmentäni hieman liian kovaa. Olisin kuitenkin kaatunut kengilläni, jos hän ei olisi tukenut minua.
Pysähdyimme äkisti. Olin niin pyörällä päästäni, etten pystynyt hetkeen tarkentamaan katsettani seuralaiseeni. Horjahdin, mutta vyötäröltäni otettiin kiinni. Hän veti minut rintakehäänsä vasten, käsivarsiensa vankilaan.
”Nopeaa toimintaa. En olisi kuitenkaan uskonut, että olisit tuntenut jotakin Jimmy Peaksia kohtaan”, suloisenkatkera ääni lävisti tajuntani. Meinasin romahtaa lattialle pelkästään siitä huomiosta, että ääni oli Blaisen. Mutta siihen lisättynä hänen tiukka läheisyytensä, vihamieliset silmänsä ja seksikäs asunsa murhasivat sydämeni rippeet.
Seisoimme erillämme muista, suuren seinää vasten nököttävän vampyyrin vieressä. Sen levitetyistä käsivarsista roikkuva viitta suojasi meitä muiden katseilta kuin tehokkain seinä. En nähnyt kuin vilauksia sisään ja ulos pyrkivistä juhlijoista.
”Sinulla ei ole oikeutta arvostella toimiani”, mutisin hiljaisena hänen rintakehälleen, suostumatta katsomaan häntä silmiin.
”Minulla on täysi oikeus sanoa mielipiteeni asioihisi”, hän sanoi tiukasti. Yllättävä äänensävy sai minut kohtaamaan hänen silmänsä, jotka tuikkivat raivosta.
Huomasin sormeni painautuneen vasten hänen paitansa avoimesta kaula-aukosta paljastuvaa ihoa. Röyhelöt ja korut yhdessä hänen ilmeensä kanssa saivat minut tajuamaan, että Blaise oli vaarallinen. Eläimellisen vaarallinen. Hänen vetovoimansa vangitsi minut kiinni häneen kuin helmi simpukkaan.
Aistin kapeiden sormien koskettavan selkääni, jota mekkoni ei verhonnut. Yksi katkonainen henkäisy pääsi huuliltani ja poskeni punehtuivat. Huuleni raottuivat automaattisesti ja katsoessani Blaisea, näin hänen ilmeensä muuttuneen. Ei lempeämmäksi, ei todellakaan. Mutta hänen kasvoilleen oli noussut valtavan kiihkon ilmentämä liekki.
”Sano minulle, mitä haluat, Vanil”, hän kuiskasi korvaani polttavalla henkäyksellään, ”Sinun on sanottava se minulle.”
Värisin hänen syleilyssään. Mieleni teki antautua Blaiselle, mutta tuntui jotenkin niin langettavalta sanoa se ääneen.
”Sano se minulle”, hän kuiskasi uudelleen ja näykkäisi korvanlehteäni.
”Suutele minua, Blaise”, se oli vain heikko äännähdys, mutta se näytti tyydyttävän Blaisea.
Hän kumartui niin lähelle kasvojani, että jaoimme hetken saman ilman. Sitten hän painoi huulensa murskaavalla voimalla omiini, niin että tunsin tähtien tanssivan silmäluomieni takana. Blaisen kädet puristivat omaa, ohuella kankaalla piilotettua vartaloani vasten hänen niukalla asullaan verhottua, jäntevää ruumista.
Blaise suuteli täysin eri lailla kuin Jimmy. Hänen suudelmansa osoitti, että minä olin hänen enkä kenenkään muun. Hän ei kysynyt lupaa, ei vallannut minua lempeästi. Hän suuteli minua kuin raivoisa meri, enkä minä voinut muutakaan kuin antautua hänelle hukkuvan lailla.
Värisin hänen vahvojen käsivarsiensa syleilyssä, tuntien itseni eheämmäksi kuin koskaan. Hän murahti ärtyneesti yrittäessäni vetäytyä hengähtämään. Blaise veti minut niin tiukasti itseensä, että tunsin hänen jokaisen lihaksensa vaikka välillämme oli kangasta. Olin musertua hänen otteeseensa, mutta kipu tuotti omalla tavallaan nautinnollista onnea.
Tunsin eläväni enemmän kuin koskaan ennen.
Sitten se kaikki oli ohitse, kuin ohikiitävä hetki jolloin kiinnität huomion taivaan kauniisiin väreihin, mutta unohdat sen pian. Blaise huohotti korvaani painaen suudelman kaulalleni. Sen jälkeen hän suoristautui, vetäisi kätensä mustien hiustensa lävitse tarttuen toisella minua ranteesta ja raahasi pois koristeen luomasta piilopaikasta. Ihmisten hälinä ja musiikki tunkeutuivat korviini kuin väkivaltainen näky. Olin hetken täysin ymmälläni, ennen kuin oivalsin seisovani täysin yksin seinän vierellä. Blaise oli jättänyt minut siihen, kadoten itse väkijoukkoon.
”Vanil! Mitä sinä tässä yksin seisot?” viereeni ilmestyi Marian kahta kurpitsamehupikaria kannatellen. Sanaakaan sanomatta tartuin toiseen lasiin ja kulautin sen yhdellä kertaa suuhuni saadakseni maailmani takaisin sijoilleen.
Kitkerä maku poltteli kurkkuani ja olin pudottaa lasin.
”Mitä tässä oikein oli?” ääneni kuului turhan kovana hälinän ylitse ja muutama oppilas katsoi suuntaamme. Marian hyssytteli minua hansikoidulla kädellään.
”Sujautimme sinne Ritchien kanssa vähän tuliviskiä. Älä nyt sitä kaikille huuda, etteivät opettajat tule katsomaan, mitä ihmettä me olemme tekemässä.”
Sitten Marian oli hetken vaiti ja tuon hiljaisuuden aikana hän näytti huomaavan jokseenkin sekalaisen olemukseni paremmin.
”Tekikö Jimmy sinulle tuon?”
Yritin näyttää hämmästyneeltä, mutta Blaisen katoamisen aiheuttama katkeruus ja suru saivat kasvoni vääristymään outoon irveeseen.
”Minkä?”
”Tuon jäljen kaulaasi”, Marianin mekko kahahti hänen ottaessaan askeleen minua kohti ja kurkotellen kaulaansa epäuskoisen näköisenä, ”sinulla on selvä vampyyrinpurema kaulassasi.”
”Mikä hiton vampyyrinpurema?”
”Ihan selvä fritsu”, Marian katsoi minua edelleen epäuskoinen ilme kasvoillaan, ”tiedän, että te suutelitte tanssilattialla, mutta Jimmy tuli sen jälkeen kanssamme istumaan. Eikä hän silloin tehnyt sinulle mitään jälkiä, kun te seisoitte kaiken tuon väen keskellä.”
Tässä se nyt tuli. Suuri paljastus, jonka takia tulisin menettämään Marianin ystävyyden ja kunnioituksen. Samoin kuin olin menettänyt itseni kanssa leikittelevän Blaisen Elizabeth Reeversille.
”Tuota.. Marian, minun täytyy kertoa sinulle hyvin monimutkainen ja pitkä juttu”, aloitin puhumisen epävarmana ja hiljaisella äänellä. Marian tasoitteli kiharoitaan parempaan asentoon ja siemaisi terästettyä kurpitsamehuaan ilme huolta täynnä.
”MARIAN!” Ritchie huusi täyttä kurkkua taustalla soivan melun ylitse. Samaan aikaan McGarmiwan haukankatse tavoitti lievässä hiprakassa olevan pojan. Marianin kauhuksi ja Ritchien epäonneksi rohkelikkojen tupajohtaja ja Tylypahkan vararehtori tarttui Ritchien hienon, kultaisen puvuntakin niskasta kiinni ja riuhtaisi hämmästyttävillä voimillaan tytön luo pyrkivän pojan takaisin luokseen. Marian heitti loput kurpitsamehusta kurkkuunsa, loi minuun minä-tulen-kuulemaan-vielä-kaiken –katseensa ja kiiruhti sinne, minne McGarmiwa oli lähtenyt raahaamaan Ritchieta.
Seisoin jälleen yksin väkijoukon laidalla, tyhjä kurpitsamehulasi kädessäni. Lumotut valot välkkyivät, irvokkaat kurpitsanaamat katsoivat minua syyttävästi ja tanssivat ihmiset tuuppivat minua. Sain osakseni sääliviä katseita, kun seisoin siinä yksin ja hylättynä.
En tiedä, mistä keräsin niin paljon rohkeutta, että lähdin kulkemaan tanssijoiden keskelle, kuten monet tekivät yrittäessään päästä huoneen toiselta laidalta toiselle. Olin päättänyt etsiä Blaisen ja vähintään vaatia selitystä siihen suudelmaan, joka oli polttanut sieluni mustaksi.
Ohitin nauravan Ginnyn ja Harryn, jotka eivät tuntuneet näkevän ketään muita paitsi toisensa. Näin Harryn tallovan välillä Ginnyn jalkojen päälle, mutta tytön ilme ei värähtänytkään. Kai se oli sitä kaikennielevää rakkautta, mikä heidän välillään vallitsi.
Hermione ja Ron tanssivat muista tanssijoista hieman erillään. Ronin jalka oli vielä osittain paketissa, eikä hän sen vuoksi ollut uskaltanut tunkeutua väenpaljouteen. Hermionen tasainen ja kannustava ääni yritti saada poikaa ottamaan muutaman tanssiaskeleen, siinä näköjään onnistuen. Kadehdin heidän yhteisymmärrystään, mitä minä en ollut saavuttanut vielä kenenkään muun paitsi kotona majailevan kissani kanssa.
Etsin ja katselin tanssijoiden joukosta valkoisella paidalla verhottua selkää, jonka omistajalla olisi mustat hiukset sekä housut. Uurtamiseni palkittiin pitkän tavoittelun jälkeen, sillä näin vilauksen merirosvosta ohittaessani noutopöytää, jonka antimia täyttivät uutterat kotitontut. Ohitin kerroksittain kasatut suklaakakut, kurpitsamarmeladeilla täytetyt nyytit sekä suuret kurpitsamehukannut tippaakaan makeanhimoa tuntematta. Päämääränäni oli tarttua tuota pirullista merirosvoa hartiasta kiinni ja pakottaa hänet kohtaamaan selityksiä vaativa, ehkä hivenen ruikuttavan takertuva tyttö.
Minullahan oli siihen täysi oikeus, sillä Blaise oli sekoittanut pääni pahemman kerran ja oli siis vastuussa siitä, mikä minusta oli tullut.
Hän seisoi selin minuun, suuren ihmiskatraan edessä. Klovnit ja femme fatalet huomasivat minut jo kauan ennen kuin hän, sillä hän oli ainoa joka seisoi selin minuun. Otin lyhyitä askelia yhtäkkiä kokonaan epävarmuuteen kietoutuneena. Mitä minä edes sanoisin hänelle?
Olin ojentamassa kättäni tarttuakseni Blaisea harteilta, kun hän kääntyi seuraten muiden katseita.
”Oh”, sopersin ja heiluttelin kättäni hänen hartiallaan, ”tuossa oli hämähäkki.”
Surkea yritys. Osa piirissä seisovista luihuisista purskahti huonosti peiteltyyn nauruun.
”Anteeksi, mutta mitä sinä teet?” poika-joka-ei-ollut-Blaise, kysyi täysin kummastuneena taputellessani ja nyppiessäni olemattomia hämähäkkejä hänen kermanvärisestä paidastaan, jonka etumuksessa näkyi läpivalaistu luuranko. Hänen kasvonsa oli maalattu valkoisella kasvomaalilla pääkalloksi.
”Minä.. tuota..” änkytin ja osoitin noutopöytää, ”menen hakemaan itselleni jotain, mihin hukuttautua.”
Oppilasporukka remahti raikuvaan nauruun kääntäessäni selkäni luurangoksi pukeutuneelle pojalle. Halusin kuolla häpeästä, ihan vain sen takia, että poika, jonka paitaa olin nyplännyt, oli minua vuotta vanhempi ja erittäin tunnettu koulussa. Hän oli korpinkynsien huispausjoukkueen nykyinen etsijä, jonka nimeä en saanut nolostumiseltani mieleen.
Kiiruhtaessani pois häpeässä velloen törmäsin noutopöydän reunaan. Kurpitsamehukannut kilisivät toisiaan vasten ja olin hetken varma, että jokin tulisi menemään rikki. Se olisi ollut yksi hyvä lisä täydelliseen iltaani.
Kilinä sai pariskunnan noutopöydän vieressä irrottautumaan toisistaan. Kuului kuin imukuppi olisi vedetty irti ilmatiiviistä seinästä. Näin, kuinka vaaleat, kauniit kädet kiertyivät pois valkoisen paidan selkäpuolelta. Elizabeth Reevers kurkisti Blaisen olan ylitse, kohtasi katseeni ja hymyili.
”Oh”, hän totesi teeskennellysti ja päästi pienen kikatuksen.
Lyhyesti sanottuna minä lamaannuin.
Pitkästi sanottuna kaikki elintoimintoni lakkasivat, silmäni kääntyivät sisäänpäin, sormeni puristivat hysteerisenä noutopöydän puista pintaa ja hartiani alkoivat täristä. Kyynelkanavani aktivoituivat purskauttamaan ulos litrakaupalla pisaroita, jotka eivät olleet Blaise arvoisia. Ilma, jota haukoin pysyäkseni hengissä, tuntui tunkkaiselta ja käyneeltä kuin kuukauden suljetussa tilassa ollut käärmeenraato.
Blaise näytti olevan shokissa. Siltä näytin varmaan minäkin. Ainoa, joka hymyili ja kujersi kuin täyttäviä matoja mahaansa saanut lintu, oli punatukkainen luihuistyttö. Hän kiehnäsi itsensä Blaisen kainaloon kuin parhain lemmikkikissa.
Käännyin poispäin jokainen soluni eri asioita huutaen.
Lyö sitä, hauku se, potkaise sitä, itke, juokse pois, oksenna, pyörry, kilju, kaikkoonnu, olivat vain pari mitätöntä huutoa melun kakofoniassa, mikä raikui pääni sisällä.
Jalkani tuntuivat paljon huterammilta kuin aikaisemmin juostessani lähellä olevan korokkeen ohitse. Mieleeni ei tullut edes yrittää tunkeutua Salin keskiosassa tanssivan väenpaljouden lävitse, sillä se olisi ollut silkkaa itsemurhaa. Olisin kaatunut ja minut olisi tallottu vasten puista lattiaa kuin siihen tehty ihmismatto.
Ainoa pakokeinoni oli juosta opettajankorokkeen reunassa olevalle ovelle, joka puolestaan johti synkkiin, jyrkkiin rappusiin, jotka puolestaan johtivat Tylypahkan satamaan. Olin kävellyt noita rappusia kerran ennenkin, tullessani Tylypahkaan, juuri ennen kuin lajitteluhattu huusi minulle kohtaloni. Olin seissyt lyhyessä käytävässä monien muiden ensimmäisen vuoden opiskelijoiden kanssa jännityksestä täristen.
En osannut kääntää raskasta ovinuppia oikeaan suuntaan. Kuulin pakokauhuisena, kuinka Blaise huuteli nimeäni kuin lapsi olisi kadonnut isolla risteilylaivalla. Ovennuppi kirskui ja natisi ja rattaat oven sisäpuolella valittivat kovakouraista kohteluani.
”Vanil, jutellaan!” kuului Blaisen huuto lavan vierestä. Naurahdin hullun lailla. Jutellaan? Mikä perusklisee tuokin sana oli, jonka vain mies pystyi viljelemään naisen kuuloaistille.
Ovennuppi narahti viimeisen kerran ja kevyeksi osoittautunut ovi paiskasi minut käytävään kehoni voimalla. Törmäsin kipeästi kiviseinään tuntien, kuinka olkapäästäni hiertyi kapea kaistale ihoa rikki.
Blaisen musta varjo heittäytyi päälleni kuin kuolema itse. Lähdin juoksemaan pitkin käytävää, kipittäen rappuset alas korkeilla koroillani niin nopeasti kuin kykenin. Kuulin hänen hengästyneen puuskutuksensa takanani.
Rappuset olivat synkät ja valottomat ja jouduin kulkemaan melkein sokkona alas asti. Vain järvestä tulevan uoman hohtava pinta heijasti ulkona palavien soihtujen valoja alhaalla oleville seinille.
”Vanil, hitto vieköön, pysähdy!”
Olin horjahtaa tuon raivoisan huudon tavoittaessa minut. Tartuin seinään kiinni kaksin käsin varmana siitä, että kaatuisin ja taittaisin niskani. Olin kuitenkin väärässä, sillä tasapainoni ei pettänyt minua. Jatkoin silti hurjistuneena matkaani alaspäin.
Holvikattoisen sataman kaunis maisema tuli eteeni yllättäen. Järvi hohti tyynenä ja kutsuvana, se soljui rauhallisena oman kiireisen olemukseni ohitse. Kaukana näkyi Pöllölän tuikkivat ikkunat sekä taivaalla loistavat tähdet. Kielletty Metsä piirsi siluettinsa tummansinistä taivasta vasten. Ensimmäisen vuoden oppilaita tuovat veneet oli aseteltu siistiin jonoon kivitasanteen vierelle, jossa seisoin.
Olin kiiruhtanut liian nopeasti ja liian huolimattomasti alas rappusia. Maiseman kauneus salpasi hengitykseni ennen kuin korkokenkäni huimaavankorkea korko napsahti poikki. Keikahdin oikealle päin yrittäen tavoitella sitä tasapainoa, joka oli juuri pelastanut minut.
Pienen siemauksen mukana tullut tuliviski särähti juuri tuolloin päässäni ja lamaannutti tasapainoni. Putosin kylmään veteen, kahden veneen välillä olevaan railoon, kuin rautainen alasin. Kuulin loiskauksen jonka aiheutin, sekä näin merirosvon, joka piteli molemmilla käsillään kiinni kivisen holvikaaren reunoista.
Olin jo ojentamassa kättäni tarttuakseni kivitasanteen reunasta ja vetääkseni itseni kuiville kuin kömpelö mursu, kun jalkani kietoutui oppilaita tuovan veneen ankkuriketjuun. Samalla tuo ketjua kannatteleva puukoukku räsähti vanhuuttaan rikki ja syvyyksiin vajoava, raskas ankkuriketju veti minut mukanaan limaisten järvikasvien asuttamaan pimeyteen.
