Kirjoittaja Aihe: Hiekkaan piirretty viiva Sinun, K-11, minä/Blaise, HP  (Luettu 14165 kertaa)

Vanil

  • Kalpeanaama
  • ***
  • Viestejä: 125
  • Remember to breathe
// Alaotsikko: Sinun Potterisi haaste [K-13 | minä/Blaise | 10/10 | VALMIS]

            Hiekkaan piirretty viiva_______


Author: Vanil
Raiting: K-11
Chapters: 10/10 - VALMIS
Genre: Romance, fluff, lievä humor.
Fandom: RPF
Pairing: Vanil Couvier / Blaize Zabini

Summary:
”Kai me olemme ystäviä?” kysyin tajuten, että asia ei ollutkaan niin itsestään selvä, kuin olin Jimmylle väittänyt. En tiedä miksi Blaisen oli vaikea tunnustaa kenellekään, että olimme väleissä.

Luihuispoika haroi hiuksiaan ja kohautti olkapäitään.

”Hei kuule, en halua, että sinulle tapahtuu taas jotakin”, hän mutisi ja vilkaisi minua. Oli minun vuoroni kuulostaa ivalliselta.
”Sanoo poika, joka lennätti minua pitkin nurmikenttää ja teki kasvoilleni arpia koko loppuelämäkseni.”

Blaise säpsähti ja tarkensi katseensa minuun. Tuntui kuin hän olisi vanginnut minut silmillään sulaan meripihkaan. En pystynyt reagoimaan hänen nopeisiin liikkeisiinsä, kun hän oli jo vierelläni siirtäen mustia hiuksiani syrjään poskiltani. Kun hän henkäisi, tuntui kuin hän olisi juuri nähnyt pöllönsä lentävän ikkunaan ja murtavan siipensä.



A/n:
Tarina on Sinun Potterisi haasteen pohjalta kirjoitettu.
Kerron sinulle, lukijalleni, että olen Harry Potter -kirjojen ilmestymisen jälkeen kuolannut aluksi Harryn perään, sitten Dracon. Vaikka kirjoitankin Dracosta joskus ei-kivasti, olen silti toivoton fani. Minä olen tässä tarinassa Vanil Couvier, muokattuna vähän vähemmän homoista pitäväksi, kaksimielisemmättömäksi ihmiseksi.
Lisäksi haluan kertoa vielä sen, että Blaisea pidetään joskus vaaleana, joskus tummaihoisena.
Minä pidän häntä selvästi tummaihoisena, luihuisten toisena perintöprinssinä.

Toivoisin muuten, että kertoisitte kirjoitusvirheistä, kun niitä löytyy. Sillä minulla on maailman huonoimmat tietokoneohjelmat. Ja palaute on aina mukavaa, oli se kritisoivaa tai jatkoa vaativaa.

NIIN ja toivoisin vielä, että lukisitte tätä edes hieman, unohtaen sen ennakkoluulon, että kirjoittajan oma hahmo (joka ei tietenkään kuulu alkuperäiseen Potter-kokoelmaan) paritetaan kirjassa jo olevalle henkilölle!
______________________________________________________________________


Ensimmäinen luku

I've been watching your world from afar



En voinut sille mitään.
Katseeni harhaili koko ajan hänen suuntaansa, noihin upeisiin hiuksiin, silkinpehmeältä näyttävään ihoon ja kylmiin silmiin. Hän salpasi hengitykseni pelkällä olemassaolollaan, sai sydämeni hakkaamaan kuin liian ahtaaseen kultahäkkiin joutunut kolibri. Kädessäni oleva kynä piirsi haaveilevia kuvia pergamentin kulmaan samalla, kun tuijotin herkeämättä hänen takaraivoaan.

"Voisiko neiti Couvier keskittyä tunnin aiheeseen?" suosikkiopettajani, kentauri Firenze, totesi hieman närkästyneellä äänellä. Kiitin onneani etten ollut punastelevaa tyyppiä, sillä kaikkien oppilaiden huvittunut katse oli lukkiutunut minuun. Istuin poikkeuksellisesti yksin lähellä lumottuja puita ja sylissäni oleva pergamentti oli täynnä mustaa tuhrua, jota oli valitettavasti levinnyt otsaani ja nenääni.
"Joo, voin minä", vastasin ja kantava ääneni kaikui Firenzen korviin, joka otti sen vastaan lupauksena ja pitäisi minua vähän tarkemmin silmällä lopputunnin ajan.

"Hyvä. No niin, kuten olemme havainneet planeettojen liikkeestä.." Firenzen möreä ääni puuroutui vaimeaksi taustahuminaksi. Silmäni vaelsivat omia aikojaan takaisin hänen takaraivoonsa ja olin varma, ettei hän ollut edes vilkaissut minua. Hän ei koskaan katsoisi minua, vaikka vetäisin paidan korviini ja vilauttaisin valkoisia rintaliivejäni luokan edessä.
Huokaisin hiljaa ja keskityin piirtämiini kuvioihin. Mustetta oli valunut ruohikolle ja siirryin hiukan, jotta vaatteeni eivät olisi yhtä tummaa sotkua kuin kasvoni. 
Olin piirtänyt sydämiä, nimikirjaimia ja erinäisiä ihmishahmoja, joilla kaikilla oli puolikas virne kasvoillaan. Sulkakynäni oli kärsineen näköinen ja pergamenttiliuskani olivat melkein loppu. Jos en pääsisi pian Tylyahoon, joutuisin kirjoittamaan seuraavan viikon muistiinpanot vessapaperirullalle vessaharjalla.

Säpsähdin, kun kuulin koputusta läheltä korvaani. Olin huomaamatta siirtynyt oven viereen, joka oli taitavasti naamioitu seinällä kiipeäväksi muratiksi.
"Sisään", Firenze sanoi topakasti ja risti käsivartensa rinnalleen. Näin hänen ottavan olen-nyt-erittäin-turhautunut-ja-pettynyt -ilmeensä kasvoilleen.

Ovi narahti hieman, kun se aukesi. Vaaleat hiukset, siniset silmät ja hymyilevä suu tuli esiin.
"Anteeksi että olen myöhässä, mutta aamuiset huispausharjoituksemme venyivät liian pitkiksi", ystäväni ja maskottini Marian selitti istuutuessaan viereeni. Firenzen ilme lauhtui hieman. Hän ymmärsi, että rohkelikot eivät halunneet mitään niin palavasti kuin voittaa luihuiset tämän vuotisen huispauskauden kolmannessa erässä.
"Tämä saa olla viimeinen kerta", Firenze painotti ja heilautti kättään ympäri huonetta, "Sillä tämä tieto ei kulkeudu päähänne automaattisesti."
"Selvä, opettaja", Marian hihkaisi kumartuen puoleeni heti, kun opettajamme silmä vältti.

"No, onko tapahtunut mitään edistystä?"
"Jos tarkoitat sitä, että olen kyberkatseellani melkein nähnyt hänen aivonsa takaraivon lävitse, niin ei", ääneni oli hiljainen ja surumielinen.
"Sinun täytyy tehdä jotakin! Lähettää lappu!"

Naurahdin mielikuvalle. Heittäisin mytätyn lapun hänen niskaansa, jolloin hän ehkä katsoisi taaksepäin. Avattuaan typerän viestini hän räjähtäisi maailman inhottavimpaan nauruun ja kaikki osoittaisivat sormillaan minuun.
"Vanil on pihkassa! Vanil on epätoivoinen! Vanil tykkää Dracosta!"

"Ei mitään lappuja", tuhahdin ystävälleni. Marian kohautti olkapäitään.
"Yritin vain olla avuksi."
"Voisit ajatella vähän näkymättömämpää keinoa kuin lappujen viestittämistä."

Tuhahdin jo valmiiksi uudelleen nähdessäni kirkkaan ilmeen ystäväni silmissä.
"Eikä mitään salaisia rakkauskirjeitä tai hämyisiä tapaamisia Tähtitornissa."
Marianin ilme happani parilla asteella ja hän mutristi suutaan.
"No mene sitten ja juttele hänelle, Merlin sentään! Ovat muutkin tytöt tehneet sen!"
"Enkä mene!" kauhistuin jo pelkkää ajatustakin.
"Mieluummin juotan hänet helvetinmoiseen humalaan ja isken kimppuun silloin, kun hän sitä vähiten odottaa."
"No sitten saat odottaa monta viikkoa", Marian totesi mietteliäänä.
"Tiedän", alistuin kohtalooni ja kohotin katseeni takaisin Firenzeen.
"Mutta jos sinä.."
"Marian, hys nyt. Yritän opiskella", sihahdin ja nojauduin eteenpäin.

En voinut sille mitään, että katseeni hairahtui takaisin hänen takaraivoonsa.

*

Kukaan muu ei tiennyt, että olin toivottoman ihastunut Draco Malfoyhin. No, tosi asia oli, etten ollut ainoa, joka oli kiinnostunut platinapäisestä luihuisesta. Suunnilleen joka neljäs tyttö Tylypahkassa loi häneen ihailevia silmäyksiä Dracon kulkiessa ohitse käytävällä, ja ne jotka eivät luoneet, olivat joko homoja, varattuja, Harry Potteriin ihastuneita tai muuten vain tunnevammaisia.
Tai poikkeuksellisesti rohkelikkoja.

Jokainen tupa tässä talossa tietää, että puuskupuheilla on pienin todennäköisyys saada pala Dracosta. No, puuskupuhit eivät itse sitä tiedä, myönnä tai epäile, mutta asia on näin. Minä, Merlin sentään, olin puuskupuhissa. Joten ainoa lohtuni nähdä Draco lähietäisyydeltä olivat ennustusten tunnit. Ennustus oli koulussamme valinnaisaineena, joten se oli sekoitus jokaista luokkaa. Paitsi Korpinkynttä, joka uskoi mieluummin tieteeseen ja loogiseen järkeen kuin planeettojen ratoihin tai lintujen palaamishetkeen.

En tiedä, milloin tämä järjetön kuolaaminen oli alkanut. Ei ensimmäisenä vuonna, ei, sillä silloin minä himoitsin vielä Harry Potterin perään. Olin suunnattoman kateellinen, kun lapsuudentoverini Marian päätyi Rohkelikkoon ja ystävystyi (tottakai) Harryyn. Sain minäkin puhuttua hänelle muutaman sanan noutaessani Marianin muiden rohkelikkojen joukosta udellakseni kaiken Pojasta Joka Elää. Lopulta me molemmat päätimme, että pakkomielteisyys Harryn sekaisia hiuksia kohtaan alkoi olla vaarallista ja sen täytyi loppua. Työnsin kaipaavat tunteeni taka-alalle ja hain lohtua jostakin muusta ihmisestä, jonka lähelle en pääsisi yhtä helposti.

Sitten hän käveli kulman takaa ja taklasi minut pirullisesti nauraen.
Muistan yhä elävästi hetken, jona iskin etuhampaani kiviseen maahan ja siitä lohkesi suunnaton pala. Kirjani ja pergamenttini, taikaliemen aineeni ja muodonmuutosten tähän asti pisin esseeni leijailivat kuraan, jotka oppilaat olivat jaloissaan kuljettaneet käytäville. Löin polveni maahan, pikkurillini venähti ja housuni likaantuivat. Kääntyessäni katsomaan häntä minä näin pojan, jonka ilme oli kylmempi kuin Kalkaroksen ja jonka kasvot kielivät niin suurta vahingoniloa, että se sattui sydämeen asti.
Aivan. Olin toivottoman ihastunut.

Toiselta luokalta lähtien ihastukseni Dracoa kohtaan oli vaihdellut. Aluksi se oli ollut vähäistä hymyilyä, tirskuntaa ja Marianin kanssa häiden suunnittelua. Sitten se oli muuttunut vähän vakavammaksi, kun hän tönäisi minua olkapäällään Suuressa Salissa ja olin saada halvauksen sähköstä, jonka kuvittelin välillemme.   
   Kolmannella luokalla piirtelin jo sydämiä, puolikkaita virneitä ja nimikirjaimia kirjojen kulmiin, pergamentteihin ja kämmeniini. Riuduin kokonaisen kesäloman ja luin ahnaasti Päivän Profeetasta kaikki tiedot Dracon perheestä. Neljännelle luokalle tultuani ihastukseni oli kuitenkin laantunut, sillä kesäloma oli ollut täynnä tapahtumia, eikä minulla ollut aikaa ajatella Dracoa. Tylypahkassa sain ensisuudelmani Seamukselta, joka jätti kuitenkin nuppineulanpään kokoisen aukon henkiseen itsetuntooni valitessaan mieluummin Padma Patilin kuin minut.
 Viidennellä luokalla aloin haaveilla taas Dracosta, siitä miten hän yhtäkkiä kesken puuskupuhien ja korpinkynsien yhteisten taikahistoriatuntien aikana koputtaisi oveen, loisi halveksivan silmäyksen opettajaan ja pyytäisi "Neiti Couvieria kanssaan käytävään". Sitten hän tunnustaisi elinikäisen ihastumisensa minuun, siitä miten oli kaivannut minua joka kesäloma ja räjähtäisi, jos ei nyt heti saisi suudella minua.
Valitettavasti nämä unelmani tyssäsivät opettajien kehotukseen keskittyä tunneilla, vastata mahdottomaan kysymykseen tai tulla tekemään tehtävä taululle.

Nyt olen kuusitoista, muutaman kesälomaromanssin ja suudelman jälkeen vieläkin ihastunut Dracoon. En vain voi sille mitään. Poika kieppuu ajatuksissani kuin pysähtymätön ja vilkkuva hyrrä, joka vaatii koko ajan huomiotani. Toki katselen muidenkin hyvännäköisten poikien perään, mutta he eivät vedä mitään vertoja Dracolle. Marian on jo tuskastunut ihastukseeni ja käskee minun etsiä itselleni mies, jonka kanssa saisin jotakin aikaan.
Mutta se on vain niin mahdotonta, kun kaikki mitä näen, on Dracon puolikas virne.

*

 Enää hampaani ei ole lohjennut. Matami Pomfrey sai sen takavuosina loihdittua niin hyvin paikalleen, että tuntuu kuin toinen etuhampaani olisi terästä.
 Ei voisi sanoa, että olen normaali tyttö. Pidän liikaakin jästipoikien vaatteista, kuten ihanan isoista t-paidoista ja kengistä. En nauti huulikiillon tahmaisuudesta huulillani, kynsilakasta tai helmikaulakoruista. Rakastan Hämähäkkimiestä ja Batmania. Puhun sellaisia asioita, joista pojat nauravat, mutta tytöt vain sanovat: "Hyi olkoon, Vanil. Älä puhu tuollaisia sillä aikaa, kun syömme", tai "Minulta katosi juuri ruokahalu."
 Vaikka mustat hiukseni ovatkin niin sileät, etteivät taikakeinot saa niitä niin pörröisiksi kuin haluan ja silmäni ovat niin ruskeat, etten saa muutettua niiden väriä turkoosiksi, en ole tyytyväinen ulkonäkööni. Olen normaalipituinen ja painoinen, vaikka haluaisin olla laiha ja pitkä. Rintani eivät näytä koskaan mistään kulmasta tarpeeksi suurilta ja hiuksiani ei saa koskaan laitettua kivasti.
Ja mikä pahinta, olin kaikkien mielestä enemmänkin söpö kuin kaunis.

"Vanil, haloo! Maa kutsuu!" Marian tönäisi minua kylkeen ja heilutti kättään kasvojeni edessä. Räpsytin silmiäni palatessani todellisuuteen. Olin taas vaipunut ajatuksiini, mahdottomiin unelmiin ja haaveisiin.
"Mitä?" kysyin hiukan ärtyneenä siitä, että Marian oli keskeyttänyt kuvitelmani juuri, kun Draco oli painamassa kalpeat huulensa omilleni.
"Tunti loppui juuri", Marian naurahti hyväntahtoisesti. Hän tiesi vallan hyvin kuvitelmani, eikä pannut pahakseen ainaista äänensävyäni.

Mumisin jotakin vastaukseksi ja nousin ravistellen puutuneita jalkojani. Tunnit tuntuivat joka vuosi vain pitenevän, eikä asiaa auttanut se, että en jaksanut keskittyä.

"Mitä sinulla nyt on?"
Kysyin tuota samaa jokaisen ennustustunnin jälkeen.
"Liemiä", Marian voihkaisi ja esitti minulle pantomiinina hirttävän itsensä.
"Minulla on taikaeläinten hoitoa", varmistin asian lukujärjestyksestäni. Taikaeläinten hoito oli kuudennella luokalla myös valinnainen aine, mutta pahaksi onnekseni Draco ei ollut ilmoittautunut kurssille. Miksiköhän?
"Olisipa minullakin taikaeläinten hoitoa nyt", Marian valitti.
"Kuinka niin?"
"Meidän täytyy valmistaa joku liemi, jonka täytyy tehdä niin huolella, että siitä ei saisi laskea silmiään irti."
"Sössi se heti alkuun, niin voit vain lorvia lopputunnin", ehdotin. Marian katsoi minua kuin hullua.
"Ja saisin järjestää ainekaapin aakkosjärjestykseen samaan aikaan? Ei kiitos."

"Kiitä onneasi, että sitä on tänään vain yksi tunti", huomautin. Marian nyökkäsi, vilkutti minulle ja kääntyi. Hän lähti kiipeämään rappusia ylöspäin, kun minä kävelin ulos auringonpaisteeseen ja lämpöön. Taikaeläinten hoitotunti pidettiin tänään lähellä kasvihuoneita, joten meidän ei täytynyt kestää Kielletystä Metsästä kantautuvaa kiljuntaa tai kellertäviä silmiä, jotka tarkkailivat meitä.

"Päivää", tervehdin opettajaamme, joka seisoi oppilaiden edessä valtava laatikko käsissään. Hagrid nyökkäsi minulle ja antoi katseensa kiertää joukossamme. Hannah, hoitoparini, puuttui. Hänellä oli jo toista päivää niin korkea kuume, että makasi Sairaalasiivessä. Se myös tarkoitti sitä, että kuka tahansa saattoi tänään olla parini.

"No niin. Päivää taas kaikille, jotka on raahautunut tänne tunnille", Hagrid aloitti ja laski laatikon vehreälle ruoholle. Annoin auringon lämmittää mustalla kaavulla verhottua selkääni ja katselin, kuinka hän avasi laatikon.
"Te saatte pian jakautua pareihin ja sitten jaetaan teille tälläiset rasiat", Hagrid nosti suuremmasta laatikosta pienen laatikon ilmaan ja ravisteli sitä hellästi. Teko sai laatikon sisällä olevan olion mäkättämään ja raapimaan vankilaa ympärillään.

Huokaisin turhautuneena. Minua inhotti odottaa, että jokaisella olisi oma pari, ennen kuin minä ja joku muu pariton kohtaisimme toistemme katseen. Sitten hän tallustaisi luokseni alistuneena ja nöyryytettynä siitä ettei hänkään ollut saanut itselleen paria. Olisimme hieman vaivautuneita, sillä emme tuntisi toisiamme kunnolla. Koko tehtävä oli mielestäni idioottinen jo sillä hetkellä, kun Hagrid totesi "Te saatte pian jakautua pareihin".

"Jokaisen rasian sisällä on vaaraton taikaeläin", Hagrid opasti, "ja teidän ja teidän parin pitäisi selvittää kyseisestä oliosta kaikki mahdollinen. Sukupuoli, syömistavat, ominaisuudet, ikä ja laji, johon se kuuluu. Te saatte nyt tästä keskiviikosta lähtien perjantaihin asti kaikki tunnit vapaaksi."

Kuului muutama hihkaisu. Hyppytunnit olivat erittäin harvinaisia Tylypahkassa, ja jos sinulla ei ollut tuntia, sait tulla auringon valaisemalla pihalle opiskelemaan. Ei tunkkaisia luokkahuoneita, kosteita tyrmiä tai vetoisia torneja!

"Mutta", Hagrid jatkoi ja sai osan oppilaiden innosta laantumaan, "teidän täytyy kirjoittaa kaikki mahdollinen tästä otuksesta ylös ja maanantaina pitää esitelmä teidän taikaeläimestä. Kootut tiedot vaikuttaa teidän numeroon."

Ristin käsivarteni rinnalle ja odotin tulevaa nöyryytystä.
"Nyt saatte sitte valita parinne."

Tuntui kuin olisin joutunut lentävän lintuparven sekaan. Mustat kaavut ja tupavärit vilahtelivat, kun ystävykset kaappasivat toisensa käsikynkkään. Kului vain muutama minuutti, niin kaikki seisoivat pareittain.
Kaikki muut paitsi minä.

"No, Vanil, katsotaans jos löytyis sullekki pari", Hagrid lohdutti ja katsahti takanani seisovaa joukkiota. Näin hänen katseestaan, että joku oli myös ilman paria.
"Tuuppas tänne, sieltä, nii sitte kaikilla on pari", Hagrid viittoi, enkä kehdannut katsoa taakseni. Näin jo opettajani ilmeestä, että kuka sieltä ikinä tulikin, ei ollut mikään hyvä ihminen.

Parini seisahtui viereeni ja minun oli pakko kääntyä. Olisi näyttänyt aivan idioottimaiselta, jos en olisi katsonut häneen päinkään. Toivoin mielessäni, että se ei olisi Seamus, sillä silloin joutuisin viettämään monta tukalaa ja kiusallista päivää hänen kanssaan. Hitaasti, mutta varmasti, liikuin kohti vierelläni seisojaa. Katseeni oli maassa.
Hän oli ilmiselvä poika. Mustat ja kiillotetut nahkakengät kielivät vauraudesta, tai siitä, että hän oli hemmetinmoisen tarkka tavaroistaan. Housut olivat silitetyt ja prässätyt, tummat kuten kaikilla Tylypahkan miespuolisilla oppilailla. Kaapu oli nuhteettoman siisti, tuntui kuin pölyhiukkasetkin olisivat vältelleet siihen tarraamista.
Luihuisen merkki. Värähdin luihin ja ytimiin asti, sillä saisin sietää monta päivää irvailua siitä, kuinka tyhminä meitä pidettiin.
Sitten, katsoessani hänen kasvojaan, kasvoilleni nousi tahaton virnistys.

Blaise, synkkänä ja vihamielisen näköisenä, tuijotti minua suoraan silmiin sama arvioiva ilme kasvoillaan kuin minulla juuri äsken. Hänen mustat hiuksensa olivat Harry Potterin tapaan sekaiset, mutta saatoin aistia hennosta, kirpeästä tuoksusta, että niihin oli käytetty vahaa ja aikaa. Silmät olivat haaleanruskeat ja kapeat, iho kahvipavun värinen.

"Vanil", vastasin hänen katseeseensa räpyttelemättä. Silmäni alkoivat kuivaa, mutten aikonut hävitä tätä kisaa.
"Blaise", hän sanoi matalla äänellä ja liikahtaessaan hänestä huokui pojan tuoksu; jotakin todella tuttua deodoranttia, sitruunaa ja jotakin makeampaa. Se oli kuin huumetta, sillä polveni notkahtivat, mahanpohjani muljahti ympäri ja sydämeni löi kaksi kertaa tyhjää.
Nuo reaktiot sekä Blaisen rävähtämätön katse saivat minut lievästi hämmentymään.


Täytyy sanoa, että odotan yhteistä projektiamme kauhunsekaisella mielenkiinnolla.



A/n: TODELLA mielenkiinnolla.
« Viimeksi muokattu: 08.09.2020 13:29:05 kirjoittanut Vanil »
"Just because you feel it doesn't mean it's there - we are accidents waiting to happen."

shira

  • ryövärintytär
  • ***
  • Viestejä: 184
  • ava © becca ♥
Vs: Hiekkaan piirretty viiva
« Vastaus #1 : 09.06.2008 01:28:15 »
Todella hyvää tekstiä. Oikein koukuttavaa ja palan halusta saada tietää lisää Blaisen ja Vanilin suhteesta !  :D
Otsikkoa en oikein tajunnut? Mutta ehkäpä se käy selväksi jatkosta, jota toivon hetipaikalla saapuvaksi tänne. Minä ainakin luen  ;)

~ shira

When you touch me it's so delicious

story^

  • Lattiaeläin
  • ***
  • Viestejä: 372
  • Billion dollar baby
Vs: Hiekkaan piirretty viiva
« Vastaus #2 : 09.06.2008 10:08:23 »
Mielenkiintoinen ja mukaansatempaava teksti, tykkäsin tosi paljon! <3 Kerronta ei ollut liian nopeaa eikä hidasta, vaan sopivatempoista ja kiva ficci, odotan innolla jatkoa!  ;)

"No niin. Päivää taas kaikille, jokka on raahautunu tänne tunnille", Hagrid aloitti ja laski laatikon vehreälle ruoholle.
Olisiko jotka??

"Te saatte pian jakautua pareihin ja sitten jaataan teille tällääset rasiat", Hagrid nosti suuremmasta laatikosta pienen laatikon ilmaan ja ravisteli sitä hellästi.
Onko jaataan sana? En ole ikinä törmännyt, mutta tuossa tälläset-sanassa ainakin on yksi ä liikaa.  ;)

Kirjoitusvirheistä pyysit huomauttamaan ja tuossa oli. Muuten tämä oli minusta tosi virheetöntä ja sujuvaa, tahdon jatkoa pian!  ;D
The winter has passed
And the spring has come
We have withered
And our hearts are bruised from longing


ava by puolipro

Vanil

  • Kalpeanaama
  • ***
  • Viestejä: 125
  • Remember to breathe
Vs: Hiekkaan piirretty viiva
« Vastaus #3 : 09.06.2008 12:22:01 »
Hihii, eka kommentti! Kiitos Kelmikiti! Lisää ryhmäprojektia tässä luvussa ^^

Shira, juu tuo otsikko ei vielä oikeen selviinny tästäkään osasta, mutta tosiaan, tulen selittämään sen vielä, luultavimmin jo kolmannessa luvussa. Se kyllä vähän hämää, mutta noh. Meni jo :D

story^, argh. Siis ei sinulle. Yritin vain saada Hagridin kuulostamaan sellaaselta jätkältä joka puhuu niinko näin. Eikä että minulla on kaunis laatikko tässä känsäisten käsieni välissä. Menen varmaan muuttamaan nuo tahalliset kirjoitusvirheet sitten. Muuten itsetuntoni kirjoittana kokee kolahduksen aina kun tuota kommentoidaan :D Ja niin aivan, kiitos kommentistasi! n_n



Toinen luku


Istuimme korkean puun alla Mustajärven rannalla. Keskellämme oli laatikko, josta ei kuulunut ääntäkään. Ei sihahdusta, ei pukahdusta, ei edes jonkinmoista maukausta.
Minulla oli hermostunut olo, eikä se johtunut pelkästään hipihiljaisesta rasiasta. Blaise istui minua vastapäätä, jalat risti-istunnassa ja pää käsiin nojaten. Vaikka hän katselikin koko ajan laatikkoa, tiesin hänen suuntaavaan silmänsä joskus minuun. En tiennyt, pitikö minun heittää vitsi, puhua taikaministeriön uusimmista lakipykälistä vai laskea kaljuunani hänen nenänsä edessä.

Liikahdin paikoillani ja hieraisin nihkeät käteni salavihkaa kaapuuni. Olin varma, että Blaise laittoi senkin merkille.
"Avataanko se?" kysyin ja ääneni värähti alussa. Raivoistuin itselleni, sillä yleensä olin varma ja rento, en tällainen jäykkä ja pelkurimainen tyttö.

Blaise suoristi selkänsä ja venytteli käsiään. Minunkin olisi tehnyt mieli kismitellä, mutta poika olisi varmasti tulkinnut sen jonkinlaiseksi matkimiseksi.
"Sinä saat avata sen", hän sanoi ja katseli minua raollaan olevista silmistään.
"Miksi?" kysyin varuillani ja katseemme siirtyivät välittömästi rasiaan.
"Koska minä en halua sotkea itseäni, jos sieltä tuleekin räiskeperäinen sisulisko tai vastaava", Blaise kommentoi ja risti käsivartensa rinnalleen.
"Hagrid sanoi, että näissä laatikoissa on vain vaarattomia eläimiä", rauhoittelin pikemminkin itseäni kuin meitä molempia.
"Hagrid piti hevoskotkaansakin vaarattomana, ja se mursi Dracon käden."
"Draco ei kumartanut", korotin hiukan ääntäni. Blaisen ilme sai minut hiljaiseksi.
"Entä se lohikäärmeenpoikanen, joka hänellä joskus oli?"
"Se oli lemmikki", puolustin.
"No, avaa se sitten", hän ehdotti ja ojensi molemmilla käsillään laatikon minulle. Otin sen vastaan ja laitoin syliini. Se oli melkein tyynyn levyinen, yhtä painava kuin kolme paksua koulukirjaa. Mutta muuta en siitä saanut selvää.
"Jos se on kuollut?" yritin välttää laatikon avaamista.
"Se on ollut siellä pari tuntia. Hagrid pyydysti nämä juuri", Blaise toisti Hagridin sanat ja virnisti, "Avaa se."

"Jos minä kuolen, tulen kummittelemaan sinulle", mutisin ja irrotin laatikon sivuilla olevat salvat, jotka pitivät kantta paikoillaan. Me molemmat pidätimme henkeämme, kun avasin kannen.
"Se on issikka", sanoin helpottuneena. Blaise yritti kurkistaa laatikon kannen ylitse, jota pidin suojelevasti näköesteenä.
"Se on issikka", hieman kurluttava ääni kantautui laatikosta. Blaise säpsähti kauemmas.
"Se puhuu?" hän ihmetteli.
"Issikka osaa puhua, mutta se käyttää vain lyhyitä lauseita", latelin ulkomuistista taikaeläinten hoito-oppaassa lukeneen kappaleen alun.
"Nälkä", kuului laatikon pohjalta.

"Näytä sitä minullekin", Blaisen ääni oli kylmä, joten tottelin niskoittelematta. Tämähän oli kuitenkin pariprojekti, eikä yksin pidettävä esitelmä.

Laskin laatikon maahan ja laitoin kannen sivuun. Issikka oli pieni, frettiä muistuttava eläin. Se oli kuitenkin väritykseltään kokonaan musta. Laatikon seinämät olivat sen verran korkeat, että eläin ei päässyt kiipeämään pois. Aurinko kultasi sen hiilenmustaa päälakea ja välkähti sen tummista silmistä. Valo sai sen käpertymään varjoihin.
"Nälkä ei valoa", se kurlutti yhteen ja näin sen kuonoviiksien värähtelevän. Soma otus.
"Se ei siedä kovin paljoa valoa", Blaise totesi kuullessaan otuksen hennon vikinän. Ojensin kättäni laatikkoa kohti koskettaakseni issikan pehmeää turkkia, mutta Blaise tarttui raudanlujalla otteella ranteeseeni.
"Se voi myös purra", hän varoitti. Irroitin käteni hänen pihtimäisestä otteestaan ja hieroin rannettani, johon oli noussut punainen jälki.
"Issikalle täytyy hankkia ruokaa", sanoin ärtyneenä ja otin vierelleni heittämän kirjani käteeni. Jäin katsomaan sen kantta hölmistyneenä.
"Ennustusten kirja auttaakin todella paljon tähän hätään", Blaise naurahti ja otti omasta laukustaan taikaeläinten hoito-opas kirjansa.
"Nälkä", issikka inisi.

"No, mitä se syö?" utelin. Mielessäni kävelin jo Tylypahkan keittiöön, kaappaisin muutaman mehevän hedelmän ja voittaisin otuksen luottamuksen antamalla sille herkullisia suupaloja. Issikka nukkuisi kanssani tyttöjen makuuhuoneessa ja ehkäpä voisin ostaa sille suloisen kaulapannan.
"Rottia ja myyriä", Blaise pirstoi herkulliset suupalat mielestäni ja niiden tilalle liukuivat paloitellut myyrät, veriset lautaset ja raa'at sisälmykset.
"Eikö siellä ole mitään muuta?"
"Ei."
"Hemmetti vieköön", manasin ja katselin issikkaa turhautuneena. Mokoma peto. Miksei se voinut tyytyä vain metsämansikoihin ja viinimarjoihin?

Blaise vain tuhahti manaukselleni ja nousi ottaen laatikon syliinsä.
"Minne sinä olet menossa?" älähdin ja nousin itsekin seisomaan. Blaise oli minua päätä pidempi, eikä ollut yhtään mukavaa katsella häntä pää kenossa.
"Kirjastoon."
"Miksi?" kysyin, "Ei sieltä myyriä ja rottia saada."
"Jos et tiennyt, Matami Prilli on asettanut kymmeniä rotanloukkuja ympäri kirjastoa rakkaiden kirjojensa suojaksi", Blaisen äänensävy kertoi, että hän piti minua erittäin tyhmänä ja yksinkertaisena ihmisenä.
"No selvä", murahdin ja lähdin harppomaan hänen peräänsä. Miksi Blaisen piti olla tuollainen ääliö?

Tuntui jo nyt siltä, että tulisin kuolemaan henkisesti monta kertaa tämän viikon aikana. Minun pitäisi olla joka päivä Blaisen kanssa, tutkia tietoa issikoista ja tutustua kyseiseen yksilöön. Merlin. Olin nyt jo turhautunut, joten miten kävisi neljän tunnin jälkeen?

"Nälkä", issikka kurlutti Blaisen sylistä ja otin muutaman juoksuaskeleen päästäkseni pojan viereen.
"Muuten", ääneni oli aivan huoleton, mutta se sai Blaisen katsomaan minua ärtyneesti, "Miten kuvittelit saavasi issikan kirjastoon?"
Kylmät väreet hiipivät selässäni nähdessäni Blaisen kasvojen ilmeen.
"Sinä haet rotat."
"En muuten hemmetissä hae."
"Joko sinä haet rotat, tai issikka kuolee nälkään. Minulle se on se ja sama, koska voin pyydystää uuden issikan jos tämä menehtyy."

Blaise osui arkaan kohtaani. Olin äärettömän eläinrakas ja olin ehtinyt jo kiintyä issikkaan. Sen kuoleminen olisi hirveää ja syyttäisin siitä vain itseäni, jos en hakisi sille rottia. Olin myös aivan varma, että Blaise antaisi issikka-raukan kuolla pois. Eihän mitään muuta luihuisilta voinut odottaakaan.
  
"Meidän pitäisi antaa sille nimi", sanoin hetken hiljaisuuden jälkeen. Blaise tuhahti erittäin Dracomaisesti.
"Siihen ei kannata kiintyä liikaa."
"En jaksa kutsua sitä koko ajan issikaksi", vastustin.
"Totu siihen."

Näytin mielessäni Blaiselle rivoja käsimerkkejä, mutta pysyin ulkoisesti tyynenä. Ei ollut mitään iloa antaa Blaiselle aihetta nauraa minulle.

Smaragdinvihreä ruohomatto vaihtui pian kiviseen lattiaan. Askeleemme kaikuivat käytävillä ja minun olisi tehnyt mieli avata jonkin luokan ovi ja huutaa; "Meillä onkin vapaatunti!"
  Taulut seurasivat meitä katseellaan tallustaessamme määrätietoisesti kohti kirjastoa. Tosin minä en ollut yhtä määrätietoinen kuin Blaise, sillä pian käsissäni kiemurtelisi pitkähäntäinen rotta, joka voisi nakertaa sormeni irti. Yritin muistella, olinko saanut jäykkärokotusta, kun huomasin vierelläni marssineen pojan pysähtyneen. Havaitsin ympäristöni paremmin irtautuessa kuvitelmistani. Edessämme kohosivat kaksi suurta, puista ovea ja kaksi niiden vierellä seisovaa haarniskaa, joiden molempien kypärissä oli iloinen, pinkki sulka. Toinen tummista ovista oli auki ja kuulin erittäin tarkasti, kuinka matami Prilli selasi jotakin kirjaa parin metrin päässä sijaitsevalla korokkeella. Katsoin Blaisea, hänen armottomia silmiään ja astuin sisään.

"Päivää", yritin kulkea kirjastonhoitajan korokkeen ohitse nopeasti. Hän kuitenkin pysäytti minut äänellään:
"Mihinkäs sitä ollaan menossa?"
"Haen tietoa issikoista", sanoin ensimmäisenä mieleeni tulleen ajatuksen. No, me varmasti tulisimme hakemaan tietoa otuksesta, joka rapisi Blaisen sylissä olevassa laatikossa, mutta nyt oli tärkeintä syöttää se.
"Viisi hyllyä oikealle päin", Prilli sanoi nuivasti, "mutta varokin sotkemasta tai sekaamasta kirjoja."

Argh. Miksi, miksi en ottanut mukaani sulaneita suklaapatukoita silloin, kun niitä eniten tarvitsi! Jatkoin suivaantuneena matkaani, ohitin huomioimatta viisi kirjahyllyä ja etsin katseellani vain rautaista, pientä häkkiä. Mistään ei kuulunut vikinää, ei rautojen takomista, ei apua -huutoja. Missä ihmeessä kaikki rotat olivat?

Kierreltyäni kirjastoa kymmenen minuuttia olin sekaisin suunnasta ja ajasta. Kirjat huokuivat vanhuutta ja muistoja, enkä voinut olla katselematta niiden nimiä. Kirjasto olikin suurempi ja sokkeloisempi kuin uskoinkaan, sillä löydettyäni ikkunan huomasin katselevani Mustajärveä, kun minun olisi pitänyt nähdä huispauskenttä. En sitä paitsi ollut nähnyt vielä yhtäkään jyrsijää. En edes toista oppilasta.

Jos kuolisin tänne, löytäisiköhän minua kukaan? Varmasti mädäntyneisyyden löyhkä hoputtaisi matami Prilliä etsimään kirjojensa lähelle tuhoutuvaa oppilasta? Mitä tapahtuu, kun minulle tulee nälkä? Järsinkö nahkaisia kirjoja koko loppuelämäni etsiessäni ulospääsyä tästä sanojen labyrintistä?

Olin pysähtynyt erään kirjasarjan eteen. En edes lukenut sen nimeä, kaappasin sen vain käsiini ulkomuodon takia. Näytti, että sen kannet olisivat olleet puhdasta ja välkehtivää hopeaa. Avasin summittaisesti kirjan ja katsoin ensimmäistä lausetta.

Ymmärrän vasta nyt, miten tärkeää on toisen ihmisen tekemät teot, ne pienimmätkin.

Katsoin ahnaasti koukeroisella käsialalla kirjoitettua tekstiä, sen horjuvia kirjaimia ja hentoja täpliä, jotka aika oli muuttanut ruskeaksi. Sivelin sileää kantta ja kosketin pehmeää nidosta, joka toimi kirjanmerkkinä. Siirsin katseeni toiselle riville.

Miten joku toinen saa pelkällä olemassaolollaan toisen onnelliseksi, katsomaan maailmaa uudessa valossa, kuuntelemaan ympäristöään ja tutkimaan itseään.
Ne suuret murheet tuntuvat niin pieniltä sinun edessäsi, siinä tunteessa jota tunnen sinua kohtaan.


Käsi laskeutui olkapäälleni ja säpsähdin rajusti. Paukautin ohuen kirjan kiinni ja käännyin katsomaan taakseni ilmestynyttä ihmistä.
"Älä tee tuota enää koskaan toiste", hyytävä ääneni varoitti Blaisea, jonka pupillit olivat laajentuneet. En ollut tottunut siihen, että joku hiipi taakseni, varsinkin kun olin uppoutunut kirjaan.
"Rakkauskirjeitä Moarer Gatalta", Blaise luki kirjan nimen ylösalaisin. Hän hymähti.
"Tuo ei vastaa mielikuvaani rotasta."

"En ole löytänyt yhtäkään", vastasin totuudenmukaisesti.
"Nehän ovat aivan näkösällä", Blaise kummastui ja osoitti sormellaan nurkkaan päin. Katsoessani hänen osoittamaansa paikkaan en kuitenkaan nähnyt mitään muuta kuin kirjahyllyn.
"Oletko saanut auringonpistoksen?" huolestuin. Vaikka issikka olikin söpö, olisi turhauttavaa kahlata siitä kaikki tiedot yksin lävitse.
"Puuskupuh", Blaise mutisi kulkiessaan ohitseni ja välittämättä kysymyksestäni. Hän kumartui kirjahyllyn alaosan puoleen, koputti puista osaa aivan kirjojen alapuolella ja sai alalistan kääntymään ympäri kuin salaoven. Takaa paljastui pitkä, metallinen häkkyrä, jossa vipelsi kaksi loukkuun joutunutta, ruskeaa ja hivenen laihtunutta rottaa.

"Oho", sain vain sanotuksi. Olin aivan luullut, että matami Prilli olisi viljellyt neliskanttisia laatikoita ympäri kirjastoa, laittanut niihin palan juustoa ja odottanut, että laatikon ovi säpsähtää kiinni.
"Nämä ovat paljon huomaamattomampia kuin suuret loukut", Blaise huomautti kuin lukien ajatukseni. Hän piti kädessään toista rottaa, toinen yritti järsiä loukkua ympärillään.
"Ethän jätä tuota toista tuohon häkkiin?" huolestuin kun poika oli vetäisemässä luukkua kiinni. Sain osakseni ilkeän katseen.
"Eiköhän tuholaisia ole Tylypahkassa jo tarpeeksi?"
"Mutta se on silti vain pieni ja viaton eläin", protestoin ja tunsin omantunnon kolkuttavan. Vaikka rotta on aina rotta, se on silti myös eläin jolla on tunteet. En voinut antaa sen nääntyä häkkiin!
"Päästä se pois sieltä", pyysin Blaiselta ja näin pojan olevan kahden vaiheilla. Häntä ilmiselvästi huvitti suunnattomasti vain pyöräyttää loukku kiinni ja katsoa, miten minä joutuisin avaamaan sen. Tai sitten hän voisi kerrankin käyttäytyä kunnolla ja päästää rotta pois.

En tiedä miksi, mutta Blaise päästi loukussa olevan eläimen pakoon. Hän nousi, pidellen toista rottaa nyrkissään niin, että sen etu- ja takajalat olivat käden sisällä ja astui askeleen lähemmäs minua.
"Se joutuu loukkuun uudestaan", hän kuiskasi matalasti. Tiesin sen vallan hyvin, samoin kuin sen, että kymmenet muut rotat olivat kirjastossa vankeina. Sydäntäni ahdisti, mutta en halunnut vaikuttaa täydelliseltä idiootilta.
"Mennään", sanoin vaisusti ja käänsin selkäni Blaiselle pitäen Moarer Gatan rakkauskirjeitä -kirjaa tiukasti sylissäni.

Blaise käveli takanani ja tunsin hänen hengityksensä niskassani, vaikka välillämme oli kolme askelta tilaa. Tulin äkisti tietoiseksi ruumiistani, tavalla jolla kannoin sen. Minä en kävellyt siveästi takapuoltani heiluttaen, vaan hivelin toisella kädellä kirjoja joita ohitin kulkien hieman siksak -kuviota. Kävelin avoimesti, jalkojen ulkopuolet sivuille hiukan heittäen. Kuin poika.

Nolostuin suunnattomasti, sillä totta kai minä katsoisin edessäni kulkevan ihmisen kävelytyyliä ja uskoin, että Blaise ei ollut poikkeus. Olin äijä. Totaalisesti. Minussa ei ollut mitään naisellista muuta kuin sukupuoleni määritelmä.

"Älä nyt Merlin sentään pysähdy!" Blaise huudahti stopatessani kapeaan kohtaan.
"Sinä menet edeltä", käskin ja liikahdin pojan ohitse sipaisten olkapäälläni hänen käsivarttaan. Luihuinen kääntyi katsomaan minua kiukku, huvittuneisuus ja eräänlainen mielenkiinto silmissään.
"Ja minkähän takia sinä et voi kulkea edessä?"
"Minulla on syyni", älähdin ja tökkäsin poikaa eteenpäin.
"Ala kulkea, tai potkaisen sinua selkään."

Blaisen ilme oli nyt pelkästään kiukkuinen.
"Mitä?"

Nielaisin sanani takaisin kurkkuuni ja osoitin sormellani käytävää edemmäs.
"Kulje. Kävele."

Blaisen olisi tehnyt mieli sanoa jotakin, mutta hän pysyi hiljaa ja lähti kävelemään eteenpäin. Kiitin luojaa siitä, että en joutunut kaksintaisteluun. Minulla oli paha tapa sanoa aina jotakin hyvin typerää. Perättömiä uhkailuja, väärään aikaan sanottuja vitsejä tai latteita klisee -lauseita. Minun täytyisi kestää vielä hetki Blaisen kanssa, niin olisin vapaa. Issikalle ruokaa, issikka mukaan, kohti omaa tupaa. Selvä suunnitelma.

Matami Prilli seisoi korokkeellaan täysin samanlaisessa asennossa kuin viisitoista minuuttia sitten. Hän katsahti Blaisea, joka piteli rottaa kaapunsa suuressa taskussa ja antoi tämän kävellä ohitseen. Minut sen sijaan hän pysäytti.
"Mitä nyt?" älähdin.
"Tarvitsen tiedot kantamastasi kirjasta, jos et ajatellut varastaa sitä", matami Prillin ääni oli vihainen. Olin kuolla häpeästä. Niin, se kirja. Toivoton muistini oli taas lipsunut jonnekin hämärän rajamaille. Ojensin hopeisen nidoksen ja matami Prilli vilkaisi sitä arvioivasti. Sitten hän katsoi sitä uudestaan, sitten minua. Minulla oli jotenkin epämääräinen tunne, että hän oli luokitellut minut tiettyyn kategoriaan ja rikoin sääntöjä lainaamalla kirjan, joka ei sopinut kategoriaani ollenkaan.
"Nimi, luokka, tupa", hän käski.
Latelin kaiken ulkomuistista, sain lappusen jossa oli eräpäivä ja läksin täysin nöyryytettynä pois kirjaston tiloista. Blaise seisoi edessäni.

Ilman issikkaa.

"Missä issikka on?" kysyin paniikki äänessäni. Ei kai poika vain ollut tehnyt siitä turkista sillä aikaa, kun olin vaeltanut kirjastossa?
"Luutakomerossa", Blaise sanoi ja lähti johdattamaan minua kohti lähellämme ollutta ovea. Avatessaan sen näin laatikon ja sen sisällä ympyrää kiertävän issikan.
"Rotta haisee", issikka sanoi ja yritti kurkotella karvaisilla, lyhyillä tassuillaan ulos laatikosta. Blaise heitti taskussaan kiemurrelleen rotan eläimelle ja syntyi issikan ja rotan taistelu, jossa peto voitti saaliin. Kuvotuksen tunne pyyhkäisi ylitseni kuullessani rotan viimeisen vikinän ja issikan maiskutuksen.
"Sulje ovi hetkeksi, kiitos", sain sanotuksi ja valuin seinää pitkin alemmas. Oli erittäin ällöttävää kuulla issikan syömistä ja haistaa hento raudan haju, joka lähti tuoreesta verestä. Blaise sulki oven ja jäi jälleen katselemaan minua.
"Älä vahtaa", kivahdin ja vedin käytävän ilmaa keuhkoihini. Mikä tahansa oli parempaa kuin veren tuoksu.

En halunnut tarkistaa, totteliko Blaise vai ei. Minua ei sillä hetkellä nimittäin kiinnostanut pätkääkään, missä luihuisen silmät sillä hetkellä harhailivat. Samalla ajatuksiini tuli katko. Missä Blaisen silmät harhailivat?

Salamannopeasti isketty katseeni paljasti, että Blaise tutkaili taulua vastapäisellä seinällä. Mikä helpotus.
Haukottelin leveästi käsieni piilossa. Kauankohan menisi siihen, että issikka olisi saanut rotan syötyä?

"Mitä sinulla on tämän jälkeen?" kysyin, kun muutakaan en keksinyt.
"Numerologiaa", vastaus oli lyhyt ja lopullinen. Sen jälkeen vietimme kokonaiset viisi minuuttia hiljaisuutta. Näpräsin kaapuni hihansuuhun ilmestynyttä langanpätkää ja katselin samaa taulua kuin Blaisekin. Se oli tyhjä, tauluun maalattu henkilö oli takuuvarmasti lähtenyt vierailemaan muualle meidän saapuessamme taikaeläimemme ja rotan kanssa paikalle. Mutta taulun maisema oli hieno; vaaleanpunaisia kukkia kukkiva puu huojui sievässä puutarhassa suihkulähteen solistessa taustalla. Miten rauhallista, ajattelin ja haukottelin uudelleen.

"Se on varmaan syönyt jo."

Oho, Blaise aloitti keskustelun. Täytyy kirjoittaa tämä ylös, ajattelin happamesti ja nousin seisomaan. Luihuisen raottaessa ovea näin hänen sileän niskansa. Minulla oli toivoton sileän ihon fetissi, ja sormiani syyhytti päästä hiplaamaan hänen niskaansa. Jos hänellä oli sileä niska, hänen selässään ei takuuvarmasti ollut näpyn näppyä, kuvittelin. Leveä, lihaksikas selkä allani, käsissäni vaniljalta tuoksuvaa hierontaöljyä..

"Vanil!" nimeni kajahti käytävällä.
"Niin?" suloinen ääneni oli tekaistu ja kuulostikin siltä.
"Sinä saat ottaa issikan itsellesi", Blaise sanoi ja nosti suljetun laatikon syliini. Veripisara tipahti pohjan lävitse lattialle ja valahdin tuhkanharmaaksi.
"Se on vain verta", poika totesi matalasti ja varmisti, että laatikko pysyi käsissäni eikä tipahtanut kolisten ja rämisten maahan.
"Se on vain verta", kuului kurluttava ääni laatikosta. Jestas. Issikka ei tainnut ollakaan mikään ihanin lemmikkieläin.

Blaise katosi ennen kuin ehdin toipua järkytyksestäni. Oli siinäkin herrasmies; minähän olisin voinut pyörtyä veren näkemiseen ja silti hän olisi vain liidellyt tiehensä. Päätin etsiä issikalle uuden laatikon ennen tunnin alkua. Minulla oli aikaa puoli tuntia. Katsoin luutakomeroon enkä ollut uskoa hyvää onneani: eräällä hyllyllä oli suuria laatikoita täynnä rättejä. Kippasin tunnontuskia tuntematta rievut lavuaariin, joka sijaitsi luutakomerossa ja nostin issikan laatikon kantta. Näky oli kaamea; issikka pesi verisiä käpäliään ja pohjalla oli karvatupsuja, verta, verta, verta ja verta. Ja ehkä hännänpala, mutten ottanut siitä selvää. Nostin issikan niskavilloista uuteen laatikkoon ja suljin sen tiukasti.

Verisen laatikon keplottelin hyllylle. Kun Voro löytäisi sen, hän saisi elämänsä järkytyksen. Luultavasti menisi kinumaan rehtorilta, että vanhat kidutusmenetelmät saisi ottaa takaisin käyttöön.

Kävin viemässä issikan ja kirjan tupaani. Jätin eläimen sänkyyni vapaaksi (ensin olin puhdistanut sen taikakeinoin) ja laitoin varmuuden vuoksi kotona asuneen kissani kaulapannan sen kaulaan. Kaulapanta oli unohtunut pakatessa matka-arkkuuni, joten se oli kulkeutunut Tylypahkaan. Issikalle se oli hieman suuri, mutta jos se katoaisi, löytäisin sen. Pannassa oli nimittäin lumottu jäljintälaite.
"Jää tänne", käskin issikkaa.
"Issikka jää hetkeksi", otus jäi toistamaan tyttöjen huoneeseen. Otin taikuuden historiaa käsittelevät kirjani mukaani ja lähdin kohti luokkaa, jonka edessä ehtisin katsastaa seuraavan kappaleen aiheen. Pidin historiasta, vaikka opettajan suusta tulleena se kuulosti kuolettavan tylsältä. Kirjoissa se sen sijaan oli todella mielenkiintoista. Olin jästisyntyinen, joten tiesin jästihistoriaakin. Oli suunnattoman tyydyttävää huomata osaavansa linkittää tietyt taikatapahtumat jästitapahtumiin. Taikuus selitti historiassa tapahtuneita monia asioita.

Kukaan muu oppilas ei ollut saapunut vielä taikuuden historian luokan eteen. Istuuduin maahan, laitoin kirjan syliini ja avasin sen merkkini kohdalta. Jäin katselemaan puolikkaita virneitä, sydämiä ja nimikirjaimia.

Hymähdin, ruttasin paperin palloksi ja heitin nurkkaan.

Mitäköhän Blaise teki nyt?



A/n: Tätä on niin mukava kirjoittaa :D
« Viimeksi muokattu: 15.11.2009 14:26:22 kirjoittanut Vanil »
"Just because you feel it doesn't mean it's there - we are accidents waiting to happen."

story^

  • Lattiaeläin
  • ***
  • Viestejä: 372
  • Billion dollar baby
Vs: Hiekkaan piirretty viiva
« Vastaus #4 : 09.06.2008 19:11:50 »
Hihii, jatkoa tuli näin pian! *iloitsee*
Mä tykkään tästä, ja ihastuin tuohon issikkaan - hellyyttävä otus, vaikken itsekään näkisi rottien pyydystämistä kovinkaan miellyttävänä puuhana... <33  ;)
Taisipa Vanil (siis sinä itse) saada tänään pienen ihastuksen pistoksen, ainakin niin tuosta lopusta kykeni päättelemään.  ;) Mun ei ollut tarkoitus huomauttaa noista virheistä, jos ne kerran oli tahallisia, anteeksi.  :( Mä vaan oon niin blondi, etten tajunnut sen kuuluvan Hagridin äijä-tyyliin!  :D
Jatkoa?? (Ei, tuo lopetus ei ole yhtään kliseinen, ei yhtään...  ::))
The winter has passed
And the spring has come
We have withered
And our hearts are bruised from longing


ava by puolipro

Sädekehä

  • Hömelö otus
  • ***
  • Viestejä: 1 180
  • Until you believe
Vs: Hiekkaan piirretty viiva
« Vastaus #5 : 10.06.2008 12:29:23 »
Tämäpä oli erittäin mielenkiintoinen ficci. Pidin suunnattomasti tyylistäsi kirjoittaa ja tarina muutenkin vaikutti kiinnostavalta, ja se oli mukaansatempaava. Eli toisin sanoen ihana! =D

Ja Issikka oli kyllä niin suloinen otus. Samoin kuin Blaise - omalla tavallaan. Pidin myös siitä, että 'sinä' olit ensin ihastunut Dracoon, etkä suoraan Blaiseen. Se toi enemmän syvyyttä, ainakin minusta. Jatkoa odottelen. (:
All I wanted was you

Ava by Sinderella

Petturi

  • ***
  • Viestejä: 23
  • entinen Anamorphic
Vs: Hiekkaan piirretty viiva
« Vastaus #6 : 22.06.2008 20:44:24 »
Luin tämän suurimmaksi osaksi hymy korvissa asti.

Pakko sanoa, että tässä nyt sitten ollaan. Olet saanut tungettua itsesi Pottermaailmaan. Propsit siitä, sillä ainakaan et ole vielä mennyt yli oman persoonallisuutesi! Voi Blaise raukkaa, sillä taidan tietää, mikä häntä tulee odottamaan kun kunnolla ihastut häneen :D Odotan täällä ihan innolla, että nyt pian tapahtuu jotakin.. varsin Vanilmaista käyttäytymistä!

Lainaus
"Mieluummin juotan hänet helvetinmoiseen humalaan ja isken kimppuun silloin, kun hän sitä vähiten odottaa."

Kolmas kerta toden sanoo! Toivottavasti tässä tarinassa kaikki menee kuitenkin paremmin :D
  -- Noin. Siinä oli ne tuttavalliset lausahdukset tästä ficistä. Sitten muuhun.
Kirjoitusvirheitä ei näkynyt. Kuten Sädekehä sanoi, on paljon mukavampaa että olit ensiksi (tai olet) kiinnostunut Dracosta kuin Blaisesta. Se tuo tähän vähän lisämaustetta (ja spoilaan tätä innolla täällä kotona, toki itsekseni!). Molemmat osat olivat sopivan pitkiä ja hyvin kuvailtuja.
Ja nyt kun juhannukset on lusittu, odotan että kirjoittelet tätä taas sormet sauhuten lisää! Koska en voi muuta sanoa kuin:
JATKOA?

Petturi.
Ota haaveilija,
liikaa vaativa,
kuvitelmissaan seikkailija.

Ceatrix

  • ***
  • Viestejä: 59
Vs: Hiekkaan piirretty viiva
« Vastaus #7 : 25.06.2008 15:20:33 »
hm. jatkoa?

Minifaun

  • ***
  • Viestejä: 190
  • 2nd mrs. Lovegood
    • minifaun @ LJ
Vs: Hiekkaan piirretty viiva
« Vastaus #8 : 13.07.2008 00:59:55 »
Hmm, pidän tästä. Suloista lueskella siitä, mitä päähenkilö ajattelee, kun on itsekin aikamoinen poikatyttö. Minusta ei nyt oikein irtoa mitään, kello kun on mitä on.

Yksi asia jäi häiritsemään; kai sillä kirjalla on vielä jokin merkitys tässä ficissä? Toivoisin ainakin niin. Mutta tosiaan pidin, toivon tietysti pikaisesti jatkoa. <:

/Jos nyt aamulla irtoaisi paremmin jotain.

Minusta oli todella mielenkiintoista lueskella mm. siitä, miten päähenkilön mielipiteet ihmisistä muuttuvat ja mukautuvat. Ja myös päähenkilön selvä inho verta kohtaan on todella inhimillistä, taputukset sille, että olet saanut hahmoon hiukan syvyyttä pelkällä pelolla. (Nim. merk. verikammoinen itsekin)

Ainiin, ja sellainen juttu, että minusta oli ollut jotenkin loogisempaa, että kun päähenkilö ja Blaise tapasivat "ensimmäisen kerran" (?), he olisivat kutsuneet toisiaan sukunimillä, kun eivät käsittääkseni olleet mitään tuttujakaan? En osaa selittää, mutta minusta se olisi vain ollut loogisempaa. Kun eihän päähenkilö edes ollut ihastunut Blaiseen ficin alussa, niin se vain on niin epäloogista. Anteeksi, hoen tuota sanaa, mutta asia jäi vain häiritsemään, kun mietin keskellä yötä tuota ficciä. (Nyt sinun kuuluu olla imarreltu, koska harvoin jaksan pohtia asioita niin paljon.)

Mutta kuten sanoin, toivon tähän pikaisesti jatkoa, tää jäi mieleen ja kiinnostaa nyt kovin.
« Viimeksi muokattu: 13.07.2008 17:07:33 kirjoittanut Minifaun »
...Mutta mihin minä raitani jättäisin?

Vanil

  • Kalpeanaama
  • ***
  • Viestejä: 125
  • Remember to breathe
Vs: Hiekkaan piirretty viiva
« Vastaus #9 : 22.09.2009 14:31:52 »
Kiitos kaikille kommentoijille :) Anteeksi, että tähän kolmanteen lukuun meni melkein vuosi - härregud, missä minä olen ollut? En nyt ala erikseen kommentoimaan kommenttejanne, mutta pakko nostaa pari teistä jalustalle.

Minifaun, kirjalla? Luultavasti ei, pahoin pelkään :) Tai no, ennustusten kirjasta löytyy aina 'jotakin' järkevää, joten voi olla että tulen kehittämään siitä pienimuotoisen sopan jossakin välissä! Ja Vanil ja Blaise eivät tavanneet ns. ensimmäisen kerran. Tupien välillä on aina ollut kärhämiä ja kepposia. Ja oletan, että Tylypahkassa ei ole niin monia henkilöitä, ettei heitä kaikkia tiedä nimeltä, varsinkaan kun ollaan samalla vuosikurssilla. Toki se voi vaikuttaa loogisemmalta, mutta jos ajatellaan asiaa siltä kannalta, että Draco on mielellään kiusannut poloisia puuskupuheja ja Vanilia siinä sivussa, hän tietäisi tämän nimen, minkä seurauksena pojan seurassa usein viihtyvä Blaise tietäisi myös minun/hänen etunimensä. Hmm.. hirveä selitystulva, mutta toivon että ymmärsit siitä jotakin n_n

//tajusin nyt vasta että tarkoitit sitä kirjaston kirjaa :D D'oh. Kyllä, sillä tulee olemaan vielä rooli tässä tarinassa :)

 -- dandandan daa. kolmas luku, vuoden viiveellä - olkaa hyvät!




Kolmas luku

Through it all, I made my mistakes


Loppuviikko oli yhtä kidutusta.

Jouduin huolehtimaan issikasta parhaan kykyni mukaan, mikä tarkoitti unettomia öitä ja kiljahduksia tyttöjen makuuhuoneessa, kun issikka livahti jonkun sänkyyn, vaatekaappiin tai yöpöydän laatikkoon. Tavatessani Blaisen ”tunneillamme”, jotka kestivät enintään puoli tuntia, ellei vähemmän, hän jatkuvasti piikitteli minua ulkonäöstäni ja vaatteistani sekä etenkin siitä, että pilasin hänen maineensa liikkumalla Tylypahkassa hänen kanssaan. Marian puolestaan uskotteli itselleen, että olin jotenkin muuttunut ja hänen olisi tongittava syy siihen vaikka voimakeinoja käyttäen.

Joten voitteko uskoa hyvää onneani, kun Hadrig totesi perjantaina, että ne meistä, jotka olivat jo valmiita eläimensä kanssa, saisivat palauttaa kaikki mahdolliset paperit ja lappuset hänelle. Sen jälkeen tehtävä odottaisi arvioimistaan Hadrigilla maanantaihin asti. Itkin melkein onnesta, kun ojensin issikan opettajallemme. Blaise, luonnollisesti, piti etäisyyttä otukseen. Luultavasti pelkäsi, että eläinparka pudottelisi tahallaan karvojaan hänen mustille vaatteilleen.

”Joten, onnea niille jotka ovat jo valmiit ja onnea niille, jotka jatkavat tämän tehtävän parissa vielä viikonloppuna”, Hadrig päätti tunnin ja virnisti kaikille iloisesti. Virne tarttui omillekin kasvoilleni ja suuntasin sen Blaiseen nostaen käteni ylös.
”Valmista tuli”, hihkaisin pojalle ja odotin, että hän olisi hymyillyt edes takaisin tai läpsäissyt kättäni voiton merkiksi. Sen sijaan hänellä oli tähän asti kummallisin ja tulkitsettomin ilme kasvoillaan. Nielaisin virneeni ja työnsin käteni housuntaskuihin.

”Hyvää viikonloppua”, mutisin hieman happamena hänen reaktioonsa. Olinko todellakin niin kuvottava, että poika, jonka kanssa olin tehnyt yhteistä projektia lähes kolme päivää, ei halunnut edes läpsäistä kättäni?


Mielialani poukkoili sinä päivänä laidasta laitaan.

Oloni oli jotenkin kummallinen. Olin niin tottunut siihen, että pystyin puhumaan Blaiselle vaikka keskellä käytävää välittämättä mitä muut ajattelivat, mutta nyt kun projektimme oli ohi, en kehdannut edes katsoa häneen. Minun teki mieli mennä puhumaan pojalle, vaatimaan häntä edes puristamaan kättäni toveruuden merkiksi. Olimmehan sentään samalla vuosiluokalla, ja vaikka tupamme eivät pitäneetkään toisistaan, olimme selviytyneet pari päivää tappamatta toisiamme.

”Vanil, pyyhi tuo ilme heti kasvoiltasi”, Marian pukkasi minua matkallamme huispauskentälle. Olin lupautunut katsomaan hänen joukkueensa harjoituksia. Tai jos totta puhutaan, Marian oli pakottanut minut kirjaston pölyisistä nurkista raittiiseen ilmaan hetkeksi hengähtämään. ”Pitämään hauskaa”, kuten hän asian ilmaisi.

”Et saa jäädä nyhjäämään sisälle näin kauniina päivänä”, hän oli todennut topakasti ja kiskaissut minut irti nojatuolista, ”et varsinkaan kauniina perjantaipäivänä.”

Joten marssimme kohti suurta vihreää kenttää käsissämme luutia ja suojuksia. Marian höpötti innoissaan kaikesta mitä maan päällä oli tapahtunut viimeisten päivien ajan ja huolehti siitä, että sain murjottaa rauhassa aina kentälle asti. Hänen vaaleat, kiharat hiuksensa leikittelivät toistensa kanssa tuulessa ja hänen poskillaan oli raikkaan ilman tuivertama puna. Marianin silmät kiilsivät ilosta hänen nähdessään joukkuetoverinsa.
Kaikin puolin laadukas pakkaus, kuten olin kuullut jonkun sanovan joskus käytävällä.

”Tervehdys, tytöt”, Jimmy Peakes, rohkelikkojen lyöjä, huudahti. Hän auttoi Mariania luutien kanssa ja osoitti minulle paikan, mihin pystyin laskemaan kaikki suojukset.
”Marian, Vanil”, Ritchie Coote, lyöjä hänkin, heilautti kättään meidän suuntaamme. Hän jutteli Ginnyn kanssa ryhmyistä ja kaadoista ja näytti tylsistyttävän tytön kuoliaaksi.

”Hyvä päivä harjoitella tänään”, Marian sanoi ja vilkaisi silmiään varjostaen taivaalle. Yksikään pilvenhattara ei haitannut auringon itsenäistä rauhaa.

”Totta. Kunhan saisimme vain lisää tällaisia päiviä harjoittelulle, voittaisimme luihuiset ennen kuin tuomari ehtisi edes vapauttaa sieppiä laukustaan”, Jimmy tuumi ja alkoi venytellä käsivarsiaan. Katselin hänen leveitä harteitaan ja pullistuvia hauiksiaan miettien, milloin hän oli kasvanut niin vahvaksi.

”Tapahtuuko viikonloppuna mitään mielenkiintoista?” kysyin jotakin sanoakseni ja kääntäen tuijottavan katseeni pois Jimmyn vartalosta. Olin jotenkin vaivaantunut rohkelikkojen joukkueen parissa, sillä kaikki olivat atleettisia ja pitkiä ja innostuneita urheilusta, toisin kuin minä. Minut sentään piti raahata paikalle, toisin kuin muut.

”Ajattelimme viettää jossakin oleskeluhuoneessa aikaa pelaten pelejä ja naukaten vähän kurpitsamehua vahvempaa juomaa. Tervetuloa mukaan”, Jimmy hymyili viekkaasti ja iski meille silmää. Hymyilin takaisin unohtaen hetkiseksi murjotukseni ja sain Marianilta kaikkitietävän silmäyksen.

”Tosin sunnuntaina pitää olla sitten harjoittelukunnossa”, Harry muistutti meitä ilmestyen varastosta jossa ryhmylaatikkoa säilytettiin. Säikähdin hänen äkillistä ilmestymistään ja sain tehtyä itselleni hikan.

”Vanil, sinä olet toivoton tapaus”, Marian hihitti minulle ja kaappasi minut hetkiseksi rutistukseen, ”ei Harry mikään mörkö ole, ei häntä tarvitse pelätä.”

Karahdin punaiseksi, mikä oli erittäin harvinaista minulle ja nikottelin. Harry käänsi vihreät silmänsä puoleeni ja toivoin vajoavani maanrakoon. Sitten Jimmy purskahti nauruun ja sai Harrynkin hymyilemään.

”Tuo ei ollut ollenkaan hauskaa”, mutisin ja tunsin kuinka Marian työnsi nenänsä poskeeni kiinni.

”En taida sitten muistuttaa sinua siitä möröstä sänkysi alla”, hän jatkoi hihittämistään ja kutitti minua nenällään. Minun oli pakko hymyillä hänen toverillisessa halauksessaan ja hänen nenänpäänsä kutittaessa poskeani.

”Tytöt, jos aloittaisimme harjoitukset”, Harry sanoi katkaisten naurunremakkamme.

Pyyhin vielä naurunkyyneleitä silmistäni, kun Marian liiti yläilmoihin valmiina kopittelemaan Ginnyn kanssa tavallisilla palloilla lentäen samaan aikaan. Istuutuessani ruohikolle rohkelikkojen pelitavaroiden sekaan kuulin askelia takanani. Monia askelia.

”Saakelin kuraveristen porukka”, kuulin manauksen takaani ja tunsin niskavillojeni hypähtävän pystyyn. Käänsin päätäni ja näin luihuisten huispausjoukkueen. He olivat pukeutuneet huispauskaapuihinsa kuten rohkelikotkin, mutta heidän kaapujensa väri oli tummanvihreä verrattuna taivaalla liiteleviin tummanpunaisiin. Draco nojasi seinää vasten varjostaen kädellään kasvojaan ja etsien mitä luultavimmin Harrya. Goyle ja Crabbe pitelivät luutiaan pystyssä vierellään ja hörisivät jotakin sisäpiirivitsiään. He näyttivät liian isoilta huispauskaapuihinsa nähden: turpea iho pursusi kaula-aukosta ja hihoista pilkistivät paksut kädet. Inhon aalto hulmahti ylitseni.

Muut luihuisten huispausjoukkueesta jäivät puoliympyrän tapaiseen asetelmaan seisomaan kentän laidalle. He näyttivät synkän uhkaavilta. Puuttui enää kaatosade ja välähtävät salamat, ajattelin, kun näin Blaisen tekevän tietä itselleen. Hänen silmänsä olivat tutkimattomat kuin aina, mutta hänen elekielensä kertoi ärtymyksestä. Hänet oli valittu jahtaajaksi Adrian Puceyn muuttaessa Eurooppaan perheensä kanssa, ja huhuttiin että hän otti huispauksen tosissaan. Kuten koulussakin, Blaisen huispausvaatteet olivat äärimmäisen siistit ja moitteettomat. Jokainen suojus näytti kuin uudelta. Ainoa poikkeus hänen huoliteltuun ulkomuotoonsa olivat sekaiset mustat hiukset, jotka luultavasti tekivät hänen elämästään pelkän helvetin. Siis sen siisteysjutun huomioon ottaen.

Harry näytti huomaavan vihollistuvan väreissä liikkuvan joukon. Hän kaarsi taivaalla suoraan luihuisia kohti ja pysähtyi vain parin metrin päähän Dracosta syösten ilmavirran vaalean pojan kasvoja vasten. Nurmikko lainehti kuin meri hänen jalkojensa alla äkisti puhaltavan tuulen ansiosta. Harry näytti todella vihaiselta.

”Kenttä on varattu Rohkelikon huispausjoukkueen harjoituksiin tältä illalta”, Harryn äänensävy oli matala, muttei missään nimessä rauhallinen tai tyyni.

”Huono tuuri, pottapää, mutta professori Kalkaros huomasi meidän varanneen tämän ennen teitä”, Draco sanoi ja hymyili maireasti. Sillä hetkellä jokin minussa muuttui ja huomasin, kuinka iljettävä vaalea luihuispoika oli; pitäen kiinni isänsä ostamasta luudastaan ympärillään tukijoukko, joka tekisi mitä tahansa hän käskisi.

”Matami Huiski voi vahvistaa, että lista oli tyhjä kun me tulimme varaamaan harjoitusaikoja”, Jimmy murisi lentäessään Harryn vierelle ja aiheuttaen lisää ruohoaaltoja. Hän oli Crabbea ja Goylea melkein päätä pidempi ja näytti tuhat kertaa pelottavammalta.

Marian laskeutui oikealle puolelleni. Hän veti minut kädestä seisomaan ja kuiskasi korvaani;

”Pelkään, että tästä syntyy joko tappelu tai sitten joudumme pakkaamaan tavaramme ja palaamaan koululle.”

”Tämä on epäreilua”, sanoin hänelle ja nyökkäsin kymmenen metrin päässä olevien luihuisten puoleen, ”he saavat kentän aina haltuunsa toteamalla vain, että Kalkaros sanoi niin ja näin.”

”Me tiedämme sen”, Marian synkistyi ja lähti raahaamaan minua mukanaan kohti Jimmyä ja Harrya.

”Minä en halua sotkeutua tähän”, älähdin ja yritin irrottaa itseni.
”Hei, sinä olet se, joka on häärännyt tässä Blaisen kanssa muutaman päivän. Etkö voisi sanoa hänelle mitään, jotta he eivät tulisi pilaamaan harjoituksiamme?” Marian aneli ja sai leukani loksahtamaan pois paikoiltaan.

”Marian, ensinnäkin: Blaise inhoaa minua. Toiseksi, en halua tehdä itsestäni pelleä”, yritin vakuuttaa ystävääni oman epäuskoni kuultaessa äänestäni. Minäkö saisin luihuisten huispausjoukkueen jättämään kentän rohkelikoille? Ehkä jos olisin Dumbledore tai viisipäinen lohikäärme.

”Vanil, ole kiltti ja yritä edes”, Marianin silmät olivat kuin virtaavan putouksen alla olevat helmet. Pelkäsin, että häneltä putoaisi kyynel, jolloin minun ainakin olisi pakko pitää hänen puoltaan (yleensä se oli kuitenkin toisin päin).

”Minä.. tuota..” mutisin ja katsoin uudelleen hänen kasvojaan. Suojamuurini kaatuivat yhdestä ainoasta ilmeestä. ”Hyvä on. Mutta sinä jäät minulle velkaa. ISOSTI.”
Marian hymyili minulle ja lähdimme kulkemaan kohti huispausjoukkueita. Harry ja Draco suorastaan pärskivät vasten toistensa kasvoja ja kummankin joukkueen jäsenet näyttivät siltä, että pian syntyisi verinen nujakka. Jimmy ja Ritchie seisoivat Harryn molemmilla puolilla ja Ginny tuijotti murhaavasti Ritchien vierestä.  Katie Bell juoksi kentällä yrittäen napata ilmassa kiitävää sieppiä.

Ainoastaan Crabbe huomasi hiljaisen tulomme. Hänen porsaansilmänsä kurtistuivat hetkeksi, ja sitten hän näytti tajuavan, että meitä olisi tasamäärä toisiamme vastaan, jos tappelu syntyisi. Tosin minä en ollut joukkuelainen, mutta no – jos hyvä tappelu syntyisi, voisin mennä sekaan ja purra jotakuta pohkeeseen aiheuttaen edes jonkinlaista tuhoa.

”Nyt on meidän harjoitteluvuoromme, ääliö”, Harry tökkäsi sormellaan Draco rintaan.

”Te ette tule tällä kertaa keskeyttämään harjoituksiamme!” hän painotti jokaista sanaansa tönäisemällä Dracoa. Luihuinen ärähti jotain ja pyyhkäisi hänen kätensä sivuun.

”Painu matka-arkkuusi itkemään, Pottapää! Me valtaamme kentän!”

Sanasota yltyi yhä kiihkeämmäksi. Minä en halunnut edes katsoa Blaiseen päin, joka oli ristinyt käsivartensa ja näytti keskittyvän johonkin kiintopisteeseen rohkelikkojen yläpuolella.

”Vanil”, Marian hoputti minua ja yritti työntää minua eteenpäin.
”Oletko sinä aivan hullu?” sihahdin hänelle ja aloin tuntea pientä pakokauhua. MINÄ en menisi kahden tuvan väliin piipittämään jotakin oikeuksista ja säännöistä ja toveruudesta. MINÄ olin puuskupuh, sellaiseen tupaan kuuluva joka piti omista asioistaan huolta, eikä sotkeutunut liiaksi muiden touhuihin.  MINÄ EN HALUNNUT tulla hakatuksi ja viettää seuraavia kuukausia sairastuvalla sänkyyn paketoituna.

Marian ei ehtinyt sanoa mitään sihahdukseeni, sillä juuri tuolloin luihuiset tuntuivat huomaavan eksyneen lampaan rohkelikkojen joukossa.

”Kas, Vanil Couvier, oletan”, Draco soi minulle ylimielisen katseen.  Hän tiesi hyvin, kuka minä olin.

”Malfoy”, sanoin ääni tukahtuneena omaan kauhuuni. Olin kaikkien silmätikkuna.

”Hei, Vanil ei liity tähän asiaan mitenkään”, Jimmy yritti kiinnittää Dracon huomion.

”Liittyypä hyvinkin”, Draco venytteli sanojaan nostaen toista kulmaansa hieman.

”Vanil on nimittäin toistuvasti häpäissyt tupamme puhdasverisyyttä häiritsemällä Blaisea.”

”Se oli vain koulutehtävä”, huudahdin järkyttyneenä. Hienoa, olin mennyt rikkomaan tupien välisen tasapainon. Tämän takia jokainen puuskupuh tultaisiin kampittamaan tai nolaamaan.

”Tsot tsot”, Draco heristi minulle sormeaan.
”Tästä tulee seuraamaan rangaistus.”

Jimmy puristi kätensä nyrkkiin ja Harry tarttui luutaansa kuin taistelukirveeseen. Katie lähti juoksemaan meitä kohti ja Ginny veti taikasauvansa esiin. Marian työnsi minut selkänsä taakse. Draco otti askeleen minua kohti.

”Koskekin häneen niin tapan sinut”, Marian kuiskasi.

”Ei minun tarvitse”, Draco virnisti ja nyökkäsi Blaiselle.
”Hoitele hänet.”

Kauhuni tulvahti varpaisiini asti ja katsoin epäuskon vallassa kuinka Blaise veti taikasauvansa esiin kuin hidastettuna. Ehdin ihailla pienen hetken sauvan moninaisia värejä ennen kuin tajusin sen osoittavan minua silmieni väliin. Marian huudahti, Harry iski luudallaan Dracoa olkavarteen ja Jimmyn nyrkki tärähti lähimpänä olevaan luihuiseen.  Mutta minä en huomannut hässäkkää ympärilläni. Näin vain Blaisen silmät, joita en osannut lukea, sekä hänen huultensa liikkeen.

Ja sitten lensinkin jo viisi metriä maanpinnan yläpuolella ihaillen taivasta ja miettien, mikä luu minulta murtuisi tömähtäessäni maahan.
« Viimeksi muokattu: 24.09.2009 13:09:57 kirjoittanut Vanil »
"Just because you feel it doesn't mean it's there - we are accidents waiting to happen."

Rassermus

  • ***
  • Viestejä: 548
  • Do you like it? I like it. I lööööv it!
Vs: Hiekkaan piirretty viiva
« Vastaus #10 : 23.09.2009 23:14:11 »
Oi oi oi<3
Tykkäsin ihan hirmuisesti <3
JATKOA VAAN PIAN!!!
Tää on tosi hyvin kirjotettu ja tällee. Oooh. Odotan innolla jatkoa<3

Vanil

  • Kalpeanaama
  • ***
  • Viestejä: 125
  • Remember to breathe
Vs: Hiekkaan piirretty viiva
« Vastaus #11 : 24.09.2009 21:10:32 »
Kiitos kommentistasi, Rassermus!
Tässä tulee neljäs luku - ja vain kahden päivän viiveellä !!



Neljäs luku


Ruohikko iskeytyi naamaani silmänräpäyksessä.

Pyörin maassa monta kierrosta eteenpäin. Lopulta kyynärpääni upposi pehmeään nurmeen ja kiskaisi minut äkillisesti pysähdyksiin. Jalkani tuntuivat hatarilta, päässäni särki ja olin sataprosenttisen varma, että osa kasvoistani oli jäänyt jonnekin päin lentoratani mönkimisvaihetta.

Pilvetön taivas tuntui pyörivän karnevaalivauhtia ympärilläni. Kuulin huutoa, sadattelua ja järjetöntä raivoamista. Juoksuaskeleet tömisivät maassa kohti minua, kuin tuhatpäinen norsulauma joka ei osannut jarruttaa. Minua oksetti, särki ja olin kaikin puolin kyllästynyt nousemaan ylös, koska olin varma että tulisin näkemään päivälliseni pian vieressäni.

”Vanil!” Marian kirkaisi ja tupsahti näkökenttäni sumeille laitamille. Hänen keltaiset hiuksensa muodostivat hohtavan sädekehän hänen hieman pyöreiden kasvojensa ympärille.

”Kymmenen varvasta, kymmenen sormea, kaksi kättä, kaksi jalkaa..”

”NE KAIKKI MURTUIVAT?” Marian huudahti kauhistuneena ja painoi käden suulleen. Närkästyin hänen keskeytyksestään.

”Tallessa ja toimintakunnossa, valopää”, sanoin hataralla äänellä. Maailma pyöri yhä pahemmin uusien kasvojen tupsahtaessa silmiini. Huomasin, että Ritchien silmä oli mustana ja Harryn silmälasien toisessa linssissä kulki pahannäköinen särö. Katieta ja Ginnya ei näkynyt missään.  Annoin heidän höpöttää ympärilläni ja vaivuin mielessäni madon tasolle saadakseni jotakin rauhaa.

”Kaikki kunnossa? Pystytkö liikkumaan?” Jimmy kysyi keskeyttäen epäonnistuneen meditaationi ja alkoi sormeilla vasenta käsivarttani. Annoin hänen muljautella olemattomia lihaksiani pois ja takaisin hetken aikaa, mutta kun se alkoi tuntua vastenmieliseltä, kiedoin kädet ympärilleni.

”Kaikki OK”, totesin ja suljin silmäni uudelleen saadakseni kammottavan paukkeen ja jyskytyksen päästäni. Sain välittömästi läimäytyksen poskeeni.

”ÄLÄ NUKAHDA TAI ET HERÄÄ!” Marianin epätoivoinen ääni kaikui sireenin lailla korvassani. Silmäni rävähtivät avonaisiksi.

”Merlinin parran kautta, en minä tässä ole kuolemassa!” huusin noustessani istumaan. Näin luihuisten joukkueen kauempana seisomassa. Heidän päänsä olivat kääntyneet suuntaani. Aioin sanoa jotakin Blaisesta, kuten; ”Kurja Zabini”, tai ”Merlin hänet periköön”, mutta sanat eivät päässeet suustani.

Sen sijaan maailma muljahti vaivuttaen minut pehmeiden käsien kehtoon.



Heräsin uudestaan auringonvalon siivilöityessä sairaalasiiven värikkäiden mosaiikkilasien lävitse. Vaaleakivinen huone kylpi kultaisessa hohteessa ja sai kukkien värit loistamaan kirkkaammin. Kevyt verho vasemmalla puolellani oli värien tanssilava, katto pääni päällä antoi pölyhiukkasten jatkaa kulkuaan korkeammalle kuin muualla Tylypahkassa. Viltti peittoni päällä piirsi eteeni punaisen ja oranssin värien koko kirjon. Oloni oli raukea ja hieman tokkurainen.

Sitten huomasin pikkurillini ympärillä olevan harsositeen ja tajusin, että toinen puoli kasvoistani oli turta. Kavahdin istuma-asentoon ja tunnustelin paketoimattomilla sormillani kasvojani. Äänetön O muodostui huulilleni tuntiessani siteet ja peitteet. Koko vasen puoli kasvoistani oli kuorrutettu desinfioiduilla siteillä.

Riuhtaisin vaalean peiton ja viltin päältäni heilauttaen jalkani kylmälle kivilattialle.
Kummallista. Olisin voinut vannoa, että kentällä minulla oli jalassani kengät ja sukat, kun täällä paljaiden varpaideni kärjet koskivat lattiaa.

Pidin lujasti kiinni sängynlaidastani kun nousin seisomaan. Jalkani tärisivät kuin olisin maannut vuoden koomassa ja vain yksi askel riitti verottamaan puolet voimistani. Tiesin kokemuksesta, että sairaalasiiven iso peili oli huoneen peräseinällä. Minun tarvitsi vain ohittaa muutama tyhjä sänky ja sitten olisin tarpeeksi lähellä nähdäkseni itseni kunnolla.
Kymmenen metrin matka tuntui kuin olisin kävellyt kymmenen kilometriä Kielletyn metsän juurakkoisilla poluilla. Monesti sotkeuduin omiin jalkoihini ja olin kompastua lattialle.

Mutta jokin pieni sinnikkyys veti minut kohti peiliä, kohti omaa kuvajaistani. Nimittäin minä näin jo vähän omasta itsestäni. Hiukseni olivat sekaisin, päälläni olivat pehmeät, tummat housut ja vaalea t-paita. Näytin erittäin kalpealta, mikä oli todellinen suoritus, sillä olin aina ollut todella vaalea.

Mutta mikä pahinta, puolet kasvoistani oli silti edelleen siteiden peitossa.

Lopulta saavutin tavoitteeni. Painoin kämmeneni peiliin ja laskin otsani viileään peiliin. Sitten valuin lattialle istumaan ja aloin kuoria harsoja kasvoiltani. Yksi kerrallaan ne laskeutuivat maahan kuin höyhenet, keveästi ja hieman ilkikurisesti leijuen. Tunsin itseni appelsiiniksi, jonka täytyi kuoria jotta näkisi mitä sisällä oli.

Viimein jäljellä oli vain yksi iso kappale vaaleaa kangasta. Näin selvästi pienet veritahrat, jotka olivat tulleet kankaan läpi ja jähmettyneet tummiksi laikuiksi. Pidätin hengitystäni ja annoin harson pudota maahan.

Peilistä minua tuijotti takaisin puolikas Vanil sekä puolikas Blaise.




”Herranjestas, herää!” Marian ravisteli minut hereille sairaalasiiven nojatuolista. Vedin happea keuhkoihini kuin hukkuva ja aloin hieroa kasvojani.

”Anna nyt sen tahnan vaikuttaa rauhassa”, matami Pomfrey motkotti minulle ja heristi voidetuubiaan kuin emäntä kauhaansa. Tajusin vasta hänen sanojensa myötä, että kasvoni olivat edelleen kokonaan minun, tosin hieman pintaremontin tarpeessa. Pomfrey oli hieronut voidetta punoittavalle ja naarmuiselle poskelleni sekä ohimolleni. Sitten hän oli käskenyt minun istua rauhassa ja odottaa aineen vaikuttavan tunnin ajan. Olin nukahtanut odotellessani.

Mustasilmäiselle Ritchielle matami Pomfrey oli vain tuhahtanut ja antanut kylmillä jääpaloilla täytetyn pussin.  Harryn lasit Hermione oli luonnollisesti korjannut pätevällä taiallaan. Luihuisten lyöjälle oli kiedottu harsoa naarmuisten rystysten ympärille.
Blaise ja Draco oli välittömästi viety rehtorin kansliaan Dumbledoren ja tuvanjohtajansa puhutteluun.

”Marian, näin ihan järkyttävää painajaista..” olin aloittamaisillani, mutta ystäväni keskeytti minut.

”Ole nyt vielä hetki hiljaa, ettet joudu nielemään tuota töhnää”, ja niin sanottuaan hän veti vierellämme olevan pöydän nenäliinapaketista paperin ja pyyhkäisi suuni ympärystä.

”Näyttää kuin olisit saanut kermakakun kasvoillesi”, hän virnisti iloisesti ja sai jossakin päin sairaalasiipeä olevan Jimmyn hörähtämään.

”Kiitos piristyksestä”, mutisin ja katsoin kelloa.

”Eikö tunti ole jo kulunut?” kysyin lähellä hääräävältä matamilta. Hän käännähti hämmästyttävän nopeasti ympäri painoonsa nähden ja napsautti sormiaan.

”Toden totta!  Aika pyyhkiä tuo voide kasvoiltasi ja katsoa, miten se vaikutti.”
Rummutin sormillani taukoamatta nojatuolin käsinojia Pomfreyn pyyhkiessä tarkasti jokaisen pisaran ainetta kasvoiltani. Hänen hengityksensä tuoksui kardemummapastilleilta ja hunajalta. Minua alkoi toistamiseen väsyttää.

”Valmista”, hän sanoi työnsä lopetettuaan ja ojensi minulle siron käsipeilin.

Kasvoni näyttivät melkein siltä, kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Ihoni oli sileä ja kimmoisa, eikä tuntunut yhtään turvonneelta tai arpiselta, mutta näin selvästi muutaman vaalean juovan poskiluuni kohdassa.  Kosketin sormenpäilläni kasvojani. Juovat eivät lähteneet pois vaikka koetin hangata niitä kevyesti.  Katsoin Mariania kysyvästi, toista kulmaani kohottaen.

”Vähän puuteria ja voíla!” hän piristi tapansa mukaan mieltäni. Liikutin silti vielä sormiani juovia pitkin ennen peilin laskemista.

”Merlin hänet periköön”, mutisin.

”Ai kenet?” Marian kummastui.

”Blaise Zabinin ja hänen kapiset koiransa”, muistutin ystävääni ja osoitin kasvojani, ”nyt minulla on elinikäiset jäljet hänen käsittelystään. Eikä se muisto tunnu oikein kivalta.”
Marianin kulmat kurtistuivat.

”Olisi luullut, että hänellä olisi ollut kanttia edes katsoa, miten sinun kävi.”

”Luihuiset”, tuhahdin Draco Malfoyta imitoiden ja sain hymyn palkakseni. Samalla jokin kuitenkin puristi rintakehääni ja mielialani romahti jäätymispisteen puolelle. Hymyilin edelleen Marianille, mutta sisälleni tuntui muodostuvan musta aukko, joka imi kaiken ilon itseensä.

”Toivottavasti et törmää Blaiseen enää koskaan”, Marianin kiukku leimahti hiillokseksi. Samaan aikaan musta aukko sisälläni laajeni.

”Niin”, mutisin ja yritin näyttää päättäväiseltä ja kiukkuiselta. Oloni tuntui kuitenkin kurjalta.

”Blaise on ääliö. Hänkin välitti sinusta niin paljon että jopa käänsi selkänsä sinulle pomppiessasi pitkin tannerta”, Marian kertasi tapahtumia vihaisena itsekseen.

”Ei puhuta siitä nyt, jooko?” huokaisin ja kiedoin käteni ympärilleni. Halusin vain olla ajattelematta asiaa ja elää niin kuin en olisi Blaisea koskaan tavannutkaan.


*

Tieto siitä, että luihuisten huispausjoukkue oli rökittänyt minut kentällä, kiiri nopeasti kaikkien korviin. Minuun luotiin kaikenlaisia silmäyksiä, sekä useimmat tuvastani tulivat kertomaan osanottonsa ja suunnittelemaan kepposia, joilla kostettaisiin.

En kestänyt sitä hälyä. Minua alkoi ahdistaa kaikkien tietäväiset katseet ja kuiskaukset. En kaivannut osakseni minkäänlaista sääliä. Sitten sain kuulla, että tuvanjohtajamme Pomona Verso etsi minua. Jessie, polkkatukkainen ja hymyilevä tyttö, välitti minulle viestin häneltä. Lähdin raahautumaan pitkin Tylypahkan käytäviä kohti kasvihuonetta, jossa tiesin opettajamme viihtyvän. Lihava munkki ajelehti lävitseni ja oli taputtavinaan päätäni surumielisesti avatessani kasvihuoneen lasista ovea. Vilkutin tupakummituksellemme ja astuin Verson ”työhuoneeseen”.

Kasvihuoneessa oli lämmintä ja kosteaa. Pitkä pöytä, joka oli täynnä erilaisia puutarhavälineitä, oli aseteltu keskelle huonetta. Seiniä kiersivät kasveja kannattelevat hyllyt ja tämän vuoden alruunaruukut nukkuivat sikeästi kauimmaisessa nurkassa. Tuvanjohtajani kasteli parhaillaan pitkää köynnöskasvia, johon tulisi myöhemmin kasvamaan laulavia tomaatteja. Kotitontut rakastivat niitä.

”Ah, Vanil!” Verso huomasi minun seisovan ovensuussa, ”tule ihmeessä sisään ja tuo samalla sieltä minulle avattu multapussi.”

Tein töitä käskettyä ja nostin raskaan juuttisäkin pöydälle. Verso antoi minulle muutaman ruukun ja pari isoa, kellertävää siementä. Työskentelimme hetken kotoisan hiljaisuuden vallitessa, taustamusiikkina vain alruunaruukuista kantautuva tuhina.  Sitten Verso keskeytti rauhan huokaisemalla raskaasti.

”Olen puhunut jo professori Kalkaroksen ja Dumbledoren kanssa.”

Keskityin taputtelemaan multaa siementen päälle erittäin tarkasti.

”Luihuisten huispausjoukkueen jokainen jäsen tulee istumaan kokonaisen kuukauden jälki-istunnoissa tuntien jälkeen. Lisäksi heiltä evätään Tylyahoon meneminen seuraavana viikonloppuna ja heiltä jokaiselta vähennettiin kaksikymmentä tupapistettä.”

Hymyilin ilkeästi. Tupapisteiden väheneminen tarkoitti sitä, että luihuisille jäi vain vähän yli viisikymmentä pistettä. Rohkelikot nousivat siis johtoon tupien välisessä kilpailussa.

”Onko sinulla, Vanil, kaikki hyvin? Haluaisitko jutella asiasta jonkun kanssa?” Verso kysyi huolestuneena hiljaisuudestani.

”Kaikki on hyvin”, vastasin vaimeasti. En jaksanut enää kuunnella muiden huolenpidosta.

”No, jos haluat joskus jutella asiasta, olen aina tavoitettavissa”, Verso sanoi äidillisesti. Taputtaen mullat pois hanskoistaan hän alkoi hätyyttää minua pois.

”Mene syömään, tyttö pieni. Uskon että kotitontut ovat tänään tehneet meille herkullisia paisteja.”

Nyökkäsin vastaukseksi ja pujahdin lasiovesta ulos. Hieroin multaa sormistani ja yritin miettiä, missä saisin olla edes hetken rauhassa. Käytävät kuhisivat oppilaita, enkä saanut mitään hyvää paikkaa mieleeni. En osannut kutsua Tarvehuonetta, joten en voinut mennä sinne hiljentymään. Suuressa Salissa oli tällä hetkellä illallinen käynnissä ja kirjastossa ekaluokkalaiset huhkivat aineidensa kimpussa.

Jalkani johdattivat minut ulos Tylypahkan kaarikäytäviltä, suoraan kohti kimmeltävää järveä. Riisuin koulukaapuni matkalla ja otin kenkäni pois jalasta. Astuin lämpimälle hiekalle nauttien yksinäisyydestäni. Istuuduin levitetyn kaapuni päälle ja kiedoin käteni jalkojeni ympärille. Painoin leukani polviini ja suljin silmäni.

En tiedä kuinka paljon aikaa kului. Tuuli kutitti minua selästä ja alkavan syksyn pudottamat lehdet leijuivat ympärilleni suuresta puusta. Satakieli lauloi järven vastakkaisella rannalla haikeaa melodiaansa. Uppoutuneena ajatuksiini en kuullut hänen tuloaan.
Tunsin kuinka joku pysähtyi vähän matkan päähän ja jäi katselemaan minua. Siirsin mustat hiukset pois silmiltäni ja kurkistin, kuka tulija oli.

”Mitä sinä täällä teet?”

Blaise piteli käsiään housujensa taskuissa ja katsoi kaukaisuuteen. Hänen tupakaapunsa hulmusi tuulessa ja hänen hiuksensa taistelivat parhaansa mukaan painovoimaa vastaan. Pojan asento kieli hänen olevan jännittynyt tai vaivaantunut.

”Tulin pyytämään anteeksi.”

Suljin silmäni sanomatta mitään hänen lauseeseensa. Blaise oli loukannut minua, niin fyysisesti kuin henkisestikin. En kaivannut hänen ylimielistä, loukkaavaa seuraansa. En halunnut olla sellaisen ihmisen parissa, joka häpesi seuraani tupani takia.

Mutta minä olen aina ollut ailahtelevainen. Teen tekoja hetken mielijohteesta, tunnepohjalla tai ihan vain hauskuuden vuoksi. En pysy kannassani kovin pitkään, jos se ei ole tärkeää. Mielialani muuttuvat säiden tai vaatteideni mukaan, pystyn nauramaan ja itkemään samaan aikaan. Ja minä pystyn antamaan helposti anteeksi, jos niin vaaditaan.

”Tuo oli aika lattea anteeksipyyntö. Toivottavasti tuo kattoi kaikki loukkaukset ja nälvimisetkin, jotka olet minulle suonut”, tuhahdin.

Blaise vaihtoi painoa jalalta toiselle. Hän hieraisi niskaansa ja käänsi vihdoin katseensa minuun. Näin hänen maitokahvin värisissä silmissään pilkahduksen ärtymystä.

”Minulla ei ole tapana pyytää toista kertaa anteeksi.”

Äänensävy oli vihainen. Hienoa, olin saanut hänet suuttumaan minulle uudestaan. Loogisin keino olisi tällä kertaa hukuttaa minut, jotten enää tulisi ryöväämään hänen tupapisteitään.

”Mutta tapanasi on lennätellä tyttöjä pitkin nurmikenttiä.”
”Tulin pyytämään anteeksi tekoani”, Blaise tuskastui piikittelyyni, ”en kuulemaan lisää haukkumista.”

”Miksi sinä haluat pyytää minulta anteeksi?”

Blaise kohautti olkapäitään.
”En halua olla Draco Malfoy.”
”Et sinä kaukana hänestä ole”, tuumin.

”Minä en tarkoittanut pahaa”, hän sanoi hyvin hiljaisella äänellä. Käännyin paremmin häneen päin piirtäen hiekkaan viivan välillemme.

”Näetkö tämän?”

Blaise nyökkäsi. Hänen silmänsä välähtivät, mutta en osannut sanoa mitä hän tunsi sillä hetkellä. Blaise oli hyvin taitava kätkemään tunteensa, eikä se saanut minua iloiseksi.

”Tämä viiva välillämme kuvastaa sitä, että me olemme vastakkaisilla puolilla. Sinä olet luihuinen, minä olen puuskupuh. Me emme voi ylittää tätä viivaa, tai tupien välinen tasapaino menee pilalle. Luihuiset EIVÄT pyydä puuskupuheilta anteeksi tekojaan. ”

”Minä pyydän.”

”Siinä pääsemmekin seuraavaan asiaan”, vastasin. Piirsin tällä kertaa ympärilleni ympyrän.

”Tämä”, pidin dramaattisen tauon, ”on henkilökohtainen kuplani.  Olen päättänyt, että luihuiset eivät tunkeudu tähän kuplaan loukkaavilla sanoillaan. Mutta sitten sinä tulit ja rikoit sen kuplan.” Pyyhkäisin osan ympyrästä pois. Sitten nousin seisomaan pudistellen hiekkaa vaatteistani.

”Onko se hyvä vai huono asia?” Blaise kysyi tajuamatta selitykseni tarkoitusta.
Katsoin hänen silmiinsä, hänen ulkomuotoaan, asentoaan. Sitten katsoin jälkiä hiekalla.

”Minun pitää pohtia sitä vielä.”





A/n: Tämän luvun kanssa oli pientä hankaluutta, toivottavasti se ei ole kovin töksähtävä.
« Viimeksi muokattu: 26.09.2009 15:20:03 kirjoittanut Vanil »
"Just because you feel it doesn't mean it's there - we are accidents waiting to happen."

Rassermus

  • ***
  • Viestejä: 548
  • Do you like it? I like it. I lööööv it!
Vs: Hiekkaan piirretty viiva
« Vastaus #12 : 26.09.2009 00:25:25 »
koukuti koukuti. <3 tykkäsin hirmuisesti. Yks sana jäi vähä häirittee.
Lainaus
Jalkani johdattivat minut ulos Tylypahkan kaarikäytäviltä, suoraan kohti kimmeltää järveä.
Toho nimittäin sopis V väliin. Eli niinko Kimmeltävää järveä...
Ehkä niin olikin kai tarkoitus?
Mutta joo. lööv this<3

Vanil

  • Kalpeanaama
  • ***
  • Viestejä: 125
  • Remember to breathe
Vs: Hiekkaan piirretty viiva
« Vastaus #13 : 27.09.2009 21:58:01 »
Pyhimys, kiitos mieltäpiristävästä palautteesta! On aina mukavaa lukea vähän pidempiä kommetteja. Yritin lisätä kuvailua tässä kappaleessa vähän enemmän (ja toki yritän panostaa sitä seuraavissakin luvuissa), joten toivottavasti onnistuin. Mitä Roniin tulee - raukkaparka, olin unohtanut hänet kokonaan.

Rassermus, kiitoksia huomiostasi :) Siinä tosiaankin oli kirjoitusvirhe, jota en ollut huomannut!

- - - Ja yllättävää, mutta totta: viides luku vain muutaman päivän sisällä edellisestä :) Mikä ihme minua oikein vaivaa?




Viides luku

Who can say where the road goes,
Where the day flows, only time?



Astuessani ensimmäistä kertaa oleskeluhuoneeseemme tiesin olevani niin lähellä kotia kuin Tylypahkassa vain pystyi. Seinät olivat kuorrutettu hunajan värisillä verhoilla ja lattia oli mustaa laatoitusta. Mehiläisvahakynttilät valaisivat korkeakattoista oleskeluhuonetta ja iso vaalea takka oli valloittanut yhden seinän. Mustan lattian päälle oli heitelty sikin sokin pehmeitä, keltaisia mattoja sekä suuria istumatyynyjä.

Erikokoiset sohvat ja nojatuolit olivat omia pikku saarekkeitaan auringonvaloa kaipaamattomien ruukkukasvien ja pikkupöytien väleissä. Lukemattomat lautapelit kurkistelivat jokaisen sohvan alta ja huoneen toisessa päässä olevat, isot pyöreät pöydät olivat ympäröity puisilla tuoleilla. Pöydillä lojui mustepulloja, pergamentteja ja sulkakyniä.

Valaistus oli kirkkaampaa opiskelupöytien luona, missä katosta riippuva kynttelikkö loi kynttilöidensä määrään nähden todella kirkasta valoa.

Oleskeluhuoneesta johti monta maanalaista käytävää eri-ikäisten tyttöjen ja poikien makuusaleihin. Jokaisen maanalaisen käytävän päässä oli tynnyrinmuotoinen ovi, joka johti puoliympyrän muotoiseen huoneeseen. Jokaisella Tylypahkan oppilaalla oli pylvässänky, jonka raskaissa verhoissa olivat oman tuvan värit. Meillä ne olivat musta ja keltainen.

Tavattuani Blaisen Mustajärven rannalla olin tassutellut oman tupani oleskeluhuoneen lävitse tyttöjen makuukamariin. Muut tiesivät minun kaipaavan omaa rauhaani; puuskupuheilla oli oiva kyky aistia, milloin heitä ei tarvittu.

Linnoittauduin omaan sänkyyni vetäen raskaat verhot kiinni. Sytytin sängynpäätyyni kynttilän ja otin muhkean tyynyn syliini. Minulla oli paljon ajateltavaa, joita minun piti pohtia ennen Marianin kanssa juttelemista.

– Blaise oli tullut pyytämään minulta omakätisesti anteeksi paikkaan, jossa hän tiesi minun oleskelevan.

– Blaise väitti olevansa erilainen kuin muut luihuiset.

– Blaise halusi kaikesta huolimatta olla edes jonkinlainen ystävä kanssani.

Suljin silmäni kynttilän kellertävältä loisteelta. Painelin sormiani yhteen ja yritin miettiä, mitä tekisin. Kerjäsin vain uutta yhteenottoa luihuisten kanssa, jos liikkuisin Blaisen seurassa tai puhuisin hänelle. En halunnut muodostua sairaalasiiven vakituiseksi potilaaksi. En halunnut asettaa itseäni tilanteeseen, jossa Marian pakottaisi minut valitsemaan rohkelikkojen ystävyyden tai Blaisen ystävyyden.

Mutta en halunnut luopua tilaisuudesta, jonka Blaise oli minulle mitä ilmeisimmin antanut. Voisin saada jotakin, mitä en koskaan ollut kokenut. Mitä sitten, jos ystäväni kääntyisivät minua ja Blaisea vastaan, kunhan vain tekisin mitä sydämeni valitsisi.

Naurahdin itsekseni. Aloin kuulostaa ihan Romeon ja Julian päähenkilöltä.

Ehkä liioittelin asiaa hieman. Blaise oli halunnut meidän olevan ystäviä. Siksi hän oli sanonut, ettei toivonut olevansa samanlainen kuin Malfoy. Ei hän ollut sanonut, että haluaisi suudella minua rannalla ja ratsastaa kanssani auringonlaskuun kultaisia kipinöitä loitsien.

Merlin sentään, oivallus iski päähäni. Ryhtini suoristui ja epäusko, jota kukaan ei nähnyt, loisti kasvoiltani. Olin täysin ihastunut Blaiseen, vaikka tämä olikin ollut minulle epäkunnioittava ja töykeä. Siksi olin suostunut Marianin tuhoon tuomittuun suunnitelmaan huispauskentällä. Olin kuvitellut, että sanoillani olisi ollut jotakin painoarvoa tummatukkaisen pojan korvissa.

”Mitä minä teen?” kysyin itseltäni ja painoin kasvoni valkoiseen tyynyyn. Äkillinen kuumuus valtasi ruumiini ja hikipisarat ilmestyivät ohimolleni. Tarvitsin happea, viileää ilmaa ja avaruutta. Puuskupuhien tuvan katto tuntui laskeutuvan alemmas ja imevän ilmaa itseensä.

Vedin vasemmanpuoleiset verhot auki vapisten. Äkillinen ilmavirran vaihtuminen sammutti sytyttämäni kynttilän ja viilensi vauhkoontunutta olemustani. Tartuin yöpöytääni aikomuksenani nousta pystyyn, mutta käteni kohtasi puisen reunan sijaan kirjan kannen.

Rakkauskirjeitä Moarer Gatalta.

Irrotin otteeni kuin kirja olisi ollut peikon limainen kieli. Rakkauskirjeet elämästäni enää puuttuivatkin.

”Vanil, mikset ollut syömässä illallista tänään?”

Jackie, lyhyt ja pörröpäinen ystäväni seisoi edessäni kädet lanteillaan. Hän näytti huolestuneelta ja iloiselta samaan aikaan, mikä oli saavutus. Jackie oli aina iloinen ja valmiina auttamaan. Siksi kai pidinkin hänestä, sekä siitä, miten hän osasi muistuttaa minua unohtamistani asioista.

”En halunnut olla koko pöydän säälikatseiden kerääjä”, tunnustin ja sain syyttävän katseen Jackielta. Hän nautti kaikenlaisesta ruoasta ja oli koko kouluikänsä kehunut Tylypahkan aterioita lihomatta silti grammaakaan.

”Sinä et ole syönyt melkein koko päivänä mitään”, hän torui uudelleen kuin olisin ollut pieni lapsi, joka ei osannut huolehtia itsestään. Asia, josta pidin myös Jackiessa; hän ei udellut, odotti vain että olisin valmis selittämään kaiken myöhemmin.

Jackie pudisti päätään ja tarttui päättäväisesti käteeni vetäen minut pystyyn;
”Tule, hankitaan sinulle ruokaa jostakin, että jaksat riehua viikonloppuna.”
Käsi kädessä kävelimme läpi tupamme. Useimmat katsoivat meitä uteliaina, mutta he pitivät suunsa kiinni. Jackie oli tunnettu iloisuudestaan, mutta hän osasi olla todella temperamenttinen.

Seisoimme hetken hiljaa tupamme oven edessä olevan taulun heilahtaessa kiinni. Jackie päästi irti kädestäni, veti taikasauvansa esiin ja lausui taikasanan.

Valois”, kuului kuiskaus käytävällä. Kalpea valo kohdistui Jackien kasvoihin korostaen nousevaa nenänpäätä ja vihreitä silmiä. Hän hymyili aavemaisesti. Hymy tarttui omiin kasvoihini ja aloin huhuilla pelottavasti, kummitusta matkien. Innostuin jopa heiluttelemaan käsiäni pääni yläpuolella.

Jackie piti edelleen taikasauvansa valokeilaa kasvoillaan ja viittasi minua liikkumaan edellään kohti Tylypahkan keittiöitä. Hihitimme matkalla leikkiessämme kummituksia. Vaikka olimme kuudennella jo kuudennella luokalla, lapsellinen pelleily vain innosti meitä ääntelemään oudommin ja nauramaan kovemmin.

Lihava munkki purjehti ohitsemme kaapu surumielisesti lepattaen. Hänen pyöreä mahansa roikkui lantiolle sidotun narun yläpuolella ja kaljuuntuvassa päässä kimmelsi hikipisaroita. Näytti, että jopa kuolevana oleminen tuotti hänelle ylimääräisiä ponnistuksia.

Repesimme hervottomaan nauruun Lihavan munkin pelästyessä outoa mölinäämme. Hän kirkaisi varsin kimeästi ja katosi vastakkaisen kiviseinän sisään. Taulu, jonka lävitse hän oli sujahtanut, alkoi kovaan ääneen huutaa solvauksiaan ja aaveen huonoa käytöstä. Pakenimme Jackien kanssa kuin omenavarkaista löydetyt lapset.

Mikä parhainta, olin unohtanut Blaisen hetkeksi.

Saavuimme lopulta päämääräämme; Tylypahkan keittiöön johtavan taulun eteen, joka sijaitsi samalla käytävällä kuin tupaovemme. Suurin osa koulun oppilaista tiesi, miten keittiöön päästiin; kutitettiin kivisen käytävän seinässä olevan taulun päärynää. Ne, jotka eivät tienneet, olivat himokuntoilijoita tai koko elämänsä dieetillä olleita, surkeita ihmisraunioita.  

Taulua kutitettuaan koko seinä vavahti edessämme. Noin metrin leveydeltä kiviseinää työntyi taaksepäin ja valui sivuun paljastaen meille tuoksuja uhoavan, lämpimän ja kiireisen keittiön. Astuimme Jackien kanssa sisään ja saimme monia tervehdyksiä kotitontuilta. Ovi liukui takanamme kiinni.

Tylypahkan keittiö oli laajempi kuin Suuri Sali. Hellat, padat ja uunit kiersivät keittiön seiniä. Keskelle oli aseteltu pöytiä leipomiseen ja valmiiden ruokien säilytyspaikoiksi. Nousevat sämpylätaikinat olivat peitetty ruudullisilla liinoilla, jauhopussit varisuttivat tomuaan kuin pahankuriset lapset ja lihapadat kypsyivät kattiloissaan. Tuoreet keksit, pullat ja sämpylät oli ladottu päällekkäin suuriin koreihin ja monitasoisiin tarjottimiin ja kurpitsamehu oli säilötty tynnyreihin kaikkien mahdollisten tasojen alle. Kotitontut siivosivat jälkiään, paloittelivat omenoita piirakoihin ja lisäsivät vielä vähän enemmän mausteita keittoihin ja paisteihin. Keittiö oli täynnä toimintaa, emmekä pystyneet kiinnittämään Jackien kanssa katsettamme mihinkään tiettyyn toimintaan, koska valtava valmiiden leivoisten keko veti meitä puoleensa.

Koko huone ei silti ollut jokatuntisen hyörinnän kohde. Sisään johtavan oven vieressä oli syvennys, jossa istui monia tonttuja nukkavieruilla, mutta ehjillä nojatuoleilla. Syvennyksessä olevan takan hiillos toi oman lisänsä lämpöä keittiöön. Huopia ja pari kirjaakin oli aseteltuna sohvien reunoille tai pikkuriikkisille pöydille, paikkoihin joissa vielä ei istunut tai nukkunut kotitonttua. Kimppu päivänkakkaroita oli aseteltu eräälle pöydälle, jossa ne urheasti yrittivät selvitä nuupahtamatta.

”Tarvitsen jotain suolaista”, sanoin Jackielle nykien häntä villapuseron hihasta. Jackie
heilautti minulle kättään.

”Hae sinä suolaistasi, minä noudan meille vähän jälkiruokaa.”

Jackie lähti tarpomaan makeisia kohti kuin horroksessa. Vesi herahti omallekin kielelleni, mutta mahani epätoivoinen murahdus pakotti minut ajattelemaan järkevästi. Jos olisin ahminut itseni täyteen sokerikuorrutettuja ja suklaaseen upotettuja muffinseja, olisin itkenyt mahanpuruja koko yön.

Koputin erästä ohikulkevaa kotitonttua olkapäähän. Se käänsi isot, tarkkaavaiset silmänsä minuun ja näytti erittäin tyytymättömältä töidensä keskeytyksestä. Päällään sillä oli astiapyyhkeistä neulottu, mekontapainen kaapu, jonka kirkkaankeltaiset pallot olivat räikeä vastakohta tontun tummalle iholle.

”Niin?” se venytti kysymystään näyttäen siltä, kuin olisin nuolaisemassa juuri kuorrutettua kakkua.

”Voisinko saada mitenkään jotakin ruokaa?” kysyin kohteliaasti ja vilkaisin toiveikkaana muhivia lihapatoja.

Kotitonttu värisi päästä varpaisiin ja näytti todella loukkaantuneelta.

”Illallinen tarjoiltiin melkein kaksi tuntia sitten”, se sanoi tarkasti ääntäen ja paheksunta selvästi kuuluen. Yritin näyttää surulliselta, mitä mouruaminen mahassani tehosti.

”Minä en ehtinyt syömään koska olin Kalkaroksen jälki-istunnossa.”
Kotitontun käytös muuttui välittömästi; sen suuret korvat nousivat pystyyn ja silmiin ilmestyi paha tuike. Ilmeisesti tämä tonttu ei pitänyt Severus Kalkaroksesta. Hetken itsekseen mutistuaan tiskirätteihin pukeutunut otus kumarsi minulle.

”Menee hetki, Jigsy tuo mielellään ruokaa.”

Hymyilin kotitontulle kiitollisena ja lähdin ovea kohti. Jackie nojasi seinään pidellen sylissään erilaisia herkkuja, suklaakeksejä, monimakuisia kääretorttuja, korvapuusteja sekä monia muita. Housujen taskusta pilkisti lasinen simapullo, jonka päähän oli laitettu puukorkki.

”Kelpo saalis”, katsoin leivoksia sormet syyhyten. Jackie mutusteli hunajalla ja valkosuklaalla kuorrutettuja tuulihattuja, eikä pystynyt vastaamaan toteamukseeni. Hän virnisti hampaat hunajassa.

Jokin nyki minua housujeni taskusta. Vilkaisin alas ja näin Jigsyn tuoneen minulle korin, jossa oli kanankoipia, lihakeittoa säilöttynä posliiniastiaan, tuoretta sämpylää sekä isoin näkemäni juustonpala. Kotitonttu ojensi minulle vielä muovista purkkia, jossa oli väristä päätellen maitoa.

”Palauttaa posliiniastian takaisin”, Jigsy huomautti, kumarsi toistamiseen ja juoksi sitten takaisin keittiön hyörinään. Se sulautui nopeasti muiden tonttujen sekaan.

”Kelpo saalis”, Jackie iski silmää minulle, ”mennään tekemään siitä selvää jonnekin, jossa meidän ei tarvitse pelätä Voroa tai valvojaoppilaita.”


Istuessamme siinä kahdestaan, ruoantähteet välissämme, kerroin Jackielle kaiken tähän asti tapahtuneen. Hän nojasi käsillään pulpettiin ja leikitteli sulkakynällä, jonka oli napannut opettajan pöydältä. Puhuessani katselin puolikuun piirtämiä varjostuksia lattiassa, pölyjälkiä hyllyillä ja Jackien tarkkoja silmiä. Hän sanoi aina jotakin tilanteeseen sopivaa, kuten ”vai niin” tai ”hitto, mikä jätkä”. Kerin itseni auki kuin lankakerän ja Jackie tarttui jokaiseen sanaani, painoi ne mieleensä ja teki omat johtopäätöksensä. Häntä ei haitannut, että Blaise oli luihuinen. Jackie oli vapaa sielu, joka uskoi tupajärjestyksien olevan kehno ja asettavan meille puitteita, jotka haittasivat opiskeluamme. Siksi hän kannusti muita tupienvälisiin ystävyyksiin ja yhdessä olemiseen.

Saatuani tarinani päätökseen vaivuin hiljaisuuteen ja odotin Jackien tuomiota. Hänen sormensa olivat siirtyneet sulkakynästä pörröisiin hiuksiin yrittäen suoristaa pörröistä kuontaloa. Jalkani tärisivät käyttämättömästä energiasta.

”Minä en näe tässä mitään huonoja puolia”, Jackie sanoi lopulta empivästi, ”Sinun täytyy vain selittää asia Marianille siinä valossa kuin minulle. Kyllä hän ymmärtää, olettehan olleet ystäviä aina toisesta päivästä lähtien. Ja mitä luihuisiin tulee.. heidän huomionsa täytyy vain kiinnittää muualle kuin sinuun.”

Huokaisin helpottuneelta. Olisin räjähtänyt, jos en olisi saanut kertoa kenellekään, mitä mielessäni liikkuu. Pelkäsin Marianin reaktiota, mutta olimme vannoneet, että pojat eivät tulisi koskaan ystävyytemme väliin. Jackie osasi olla optimistisuudessaan joskus jopa liioitteleva, mutta uskoin hänen jokaista sanaansa. Minun täytyi vain kiinnittää luihuisten huomio johonkin muuhun kuin itseeni.

”Mutta Vanil..” Jackien ääni oli varovainen, ”Blaise on ristiriitainen poika. Vaikka olemme olleet hänen kanssaan kuusi vuotta samassa koulussa, hänestä ei tiedetä paljoakaan. Blaise on kuin avaamaton Pandoran rasia, joka voi pitää sisällään mitä tahansa. Ole varovainen hänen kanssaan.”

”Minä olen jo iso tyttö”, pieni hymynpoikanen pesiytyi huulenkulmaani, ”osaan pitää huolen itsestäni.”

”Sinä olet romantikko, Vanil”, Jackie puristi olkapäätäni rauhoittavasti, ”älä anna kenenkään murskata unelmiasi.”

*

Aamiainen Suuressa Salissa oli kuin karnevaalit keskellä olohuonetta. Oppilaiden äänet kaikuivat korkeissa seinissä ja leikkimieliset kinastelut sytyttivät lyhyitä ruokasotia. Värit olivat jokaisessa pöydässä erilaiset; Rohkelikossa punainen ja kultainen, Luihuisessa vihreä ja hopea, Korpinkynnessä sininen ja pronssinen sekä meillä Puuskupuheissa keltainen ja musta.  Opettajat nauttivat aamiaistaan salin päädyssä olevalla korokkeella keskenään, katsahtaen joskus tuimasti liian mesoavaa oppilasta. Dumbledoren pitkä, valkoinen parta loisti suippokärkisten hattujen ja mustien kaapujen seasta kuin majakan lyhty. Hänen lämmin naurunhelähdyksensä kantautui kuin rauhoittava balsami oppilaiden korviin.

Olin istuutunut rohkelikkojen pöytään Marianin ja Ginnyn väliin. Vastapäätäni istuivat Neville sekä Seamus, jonka kanssa vaihdoimme välillä vaivaantuneesti keskustelun pätkiä. Marian ja Ginny suunnittelivat illan ohjelmaa; pojat olivat löytäneet erään Tylypahkan tornin huipulta unohdetun ullakon, jossa oli kolme pyöreää ikkunaa. Siellä säilytettiin kaikenlaista tavaraa vanhoista oppikirjoista vaatearkkuihin, joiden saranat olivat rikkoutuneet. Jimmy, Ritchie ja Harry olivat vieneet sinne huopia sekä muutaman kynttelikön ja piilottaneet muutamia lautapelejä ja tuliviskipulloja tavaroiden sekaan. Ron, jonka jalka oli vielä toista kuukauttaan kipsissä, halusi välttämättä tulla mukaan juhlanpitoon. Hermione oli kuitenkin vakaasti sitä mieltä, että jos pojalle antaisi pisarankin tuliviskiä, tämä kierisi pienen tornin portaat alas ja murtaisi vielä toisenkin jalkansa.

”Suunnistamme sinne siis siinä kuuden maissa?” Marian varmisti ja sai Ginnyltä hyväksyvän nyökkäyksen.

”Pitääkö sinne tuoda mitään?” kysyin. Halusin auttaa jollakin lailla.

”Jos voisit tuoda keittiöstä jotakin hyvää, kun se on matkasi varrella?” Ginny ehdotti.

”Sopii mainiosti. Voin tuoda sieltä monta koria leivoksia ja herkullisia juustosämpylöitä.”

”Minä tuon vielä muutaman pelin ja pari huopaa, ihan vain varmuuden vuoksi”, Marian sanoi.

”Hei, muistakaa ottaa pari ylimääräistä kynttilää mukaan”, Ritchie huikkasi meille matalla äänellä parin ihmisen päästä. Ginny sihahti hänelle.

”Ei huudeta suunnitelmia julki jokaiselle oppilaalle”, hän painotti ja katsoi merkitsevästi luihuisten pöytään. Seurasin hänen katsettaan ja näin Dracon pitävän hoviaan pöydän keskivaiheilla. Blaise istui minuun päin, Dracon vieressä ja söi reippaasti leipäänsä.

”Anteeksi”, Ritchie huusi kovempaa ja virnisti ääliömäisesti Ginnyn heittäessä häntä leivänpalalla. Hän sekoitti sileitä, vaaleita hiuksiaan ja näytti kieltä Ginnyn heiton epäonnistuessa.

”Marian, minä lähden käymään tuvassani. Käyn suihkussa, joten näemmekö myöhemmin jossakin?” osoitin sanani ystävälleni, joka joi hartaasti lämmintä suklaajuomaa.

”Selvä se. Nähdään parin tunnin päästä pääportaikkojen alimmalla tasolla”, hän mutisi juomisensa raosta. Nousin vaivalloisesti ylös Ginnyn ja Marianin istuessa niin lähellä pitkällä tuolilla vieressäni. Suoristin pystyyn päästyäni mustaa poolopaitaani ja siirsin suortuvia kasvoiltani. Vilkutin iloisesti rohkelikoille marssiessani kohti salin ovia.

En katsonut eteeni lainkaan. Näin vain tumman vilahduksen, ja seuraavaksi olinkin törmännyt johonkin kookkaaseen ja harteikkaaseen. Jalkamme sotkeutuivat toisiinsa ja horjahdin maahan vetäen toisen mukanani. Kolautin pääni maahan ja näin hetken aikaa vain tähtiä. Minua nolotti suunnattomasti, sillä kaikkien katseet olivat kääntyneet puoleemme.

Tähtien väistyttyä huomasin makaavani maassa jalat solmuissa Blaisen kanssa, jonka ilme oli jälleen sekä ärsyyntynyt että huvittunut. Hänen leveät hartiansa peittivät lumotun taivaan yläpuolellani ja hänen miehinen tuoksunsa täytti kaikki aistini. Blaise oli päälläni kämmenet molemmille puolille päätäni painettuina. Hänen syntisen upeat, kapeat silmänsä olivat naulinneet omani paikoilleen.

Sillä hetkellä halusin vain tarttua hänen niskaansa ja vetää hänet suudelmaan.





A/n: Huaaaaaah!!! Tämän tarinan kirjoittaminen muuttuu aina vain hauskemmaksi! Katsotaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan! (ja anteeksi taas näennäisesti lyhyttä kappaletta - wordissa se näyttää aina pidemmältä. Seuraavaan lukuun yritän panostaa tätä pituutta - en anna itselleni anteeksi jos se ei saavuta vähintään 10 sivun mittaa wordissa.)
« Viimeksi muokattu: 28.09.2009 18:57:56 kirjoittanut Vanil »
"Just because you feel it doesn't mean it's there - we are accidents waiting to happen."

Rassermus

  • ***
  • Viestejä: 548
  • Do you like it? I like it. I lööööv it!
Vs: Hiekkaan piirretty viiva
« Vastaus #14 : 28.09.2009 16:19:21 »
Aaahhh.. ihihiii<3
Tykkäsin hirmuisesti. Toi loppu varsinkin <3
Joo. Jatkoa vaan piaaannnn. *puppyeyes*
Iiih. En oikee osaa sanoo mitää järkevääkään :D
Eli jatkoa!

Petturi

  • ***
  • Viestejä: 23
  • entinen Anamorphic
Vs: Hiekkaan piirretty viiva
« Vastaus #15 : 29.09.2009 19:08:48 »
JEE, PALJON JATKOA! odotettiinhan tätä jo reipas vuosi jatkuvaksi !! Tosi kivaa huomata, että olet laittanut monta kappaletta vain parin päivän sisällä! Piti hieraista silmiä kun näin otsikon; ajattelin jo että olit haudannut tämän jonnekin tomuuntumaan etkä jatkaisi enää ollenkaan, mutta ONNEKSI olin väärässä :)

Lainaus
”Tämä”, pidin dramaattisen tauon, ”on henkilökohtainen kuplani.  Olen päättänyt, että luihuiset eivät tunkeudu tähän kuplaan loukkaavilla sanoillaan. Mutta sitten sinä tulit ja rikoit sen kuplan.” Pyyhkäisin osan ympyrästä pois. Sitten nousin seisomaan pudistellen hiekkaa vaatteistani.

”Onko se hyvä vai huono asia?” Blaise kysyi tajuamatta selitykseni tarkoitusta.
Katsoin hänen silmiinsä, hänen ulkomuotoaan, asentoaan. Sitten katsoin jälkiä hiekalla.

”Minun pitää pohtia sitä vielä.”

Aaw. Ihania tällaiset lopetukset, jotka jättävät kaikki tapahtumat vielä auki (vaikka osaakin arvata, mitä tulee tapahtumaan!). Blaise on tosi herkun kuuloinen, enkä laita ollenkaan pahakseni vaikka paritatkin itseäsi hänelle :) Vanil on hahmona niin luonteva ja häneen voi helposti samaistua - minkä takia tähän jää helposti koukkuun!
Mitään outoja sanoja tai virheitä en löytänyt, ja onkin tosi mukava lukea kappaleita jotka eivät vilise kirjoitusvirheitä! Toki toivon pituutta kappaleille, mutta nämäkin ovat jo todella hyvän pituisia :)

JATKOAJATKOAJATKOAJATKOAJATKOA!!!!! Niiden pitää suudella!!!!!!!

Ota haaveilija,
liikaa vaativa,
kuvitelmissaan seikkailija.

Anylouse

  • ***
  • Viestejä: 4
Vs: Hiekkaan piirretty viiva
« Vastaus #16 : 02.10.2009 15:19:30 »
oiiiiiiiiiiiiiiiii<3  Sä todella oot hyvä kirjoittaja. Yks kaveri vinku niin kauan, että suostuin lukeen tän. :D Onneks suostuin, tää on kerrassaan ihana. :)

Vanil

  • Kalpeanaama
  • ***
  • Viestejä: 125
  • Remember to breathe
Vs: Hiekkaan piirretty viiva
« Vastaus #17 : 06.10.2009 21:45:07 »
Kommentit olivat niin ihania, että laitoin tämän kappaleen jo tänne, vaikka en olekkaan täysin tyytyväinen pituuteen :) Loppukohtaus hulisi silmieni ohitse näytölle niin sukkelaa, etten halua lisätä siihen mitään. Oikea musiikki luo oikean tunteen tähän, ja toivonkin ettette lyttää loppua ihan kokonaan kliseisyyden tai OCn vuoksi :)

- - Jatkoa teille, jotka jaksatte lukea tätä !




Kuudes luku

Have you ever thought just maybe
You belong with me



Olin jäätynyt lattiaan kiinni. Blaise lojui päälläni ja saatoin tuntea hänen lämpimän hengityksensä poskellani. Katseeni kiinnittyi hänen huuliinsa ja olin täysin varma, että suutelisimme. Blaisen silmät olivat kuin sulaa laavaa. Tunsin hänen pulssinsa välillämme kuin tikittävän kellon. Hänen jokainen kehonpiirteensä painautui muistiini kuin olisin piirtänyt ne ilmaan. Mustat hiukset, jotka olivat aina sekaisin, tuoksuivat hennosti kirpeältä hiusvahalta. Värähdin hänen henkäistessään.

Maailma oli pysähtynyt ympärillämme.

Sitten tapahtumat seurasivat toisiaan järkyttävän nopeasti. Blaisen ilme muuttui surumieliseksi, lähes haikeaksi kun hän oli ponnistamaisillaan ylös. Käsi tarttui häntä harteilta kääntäen luihuisen saliin päin. Jimmyn silmät paloivat raivoikkaina liekkeinä. Hänen koko olemuksensa oli musta kuin ankeuttajan läsnäolo. Jimmyn oikea käsivarsi oli heilahtanut taakse nyrkissä. Pelästyin hänen ilmettään, sillä näin siinä jotain, mitä en ollut vielä koskaan nähnyt; pimeyden.

Sitten hän heilautti nyrkkinsä eteenpäin kuin kanuunankuulan ja täräytti sen vasten Blaisen kasvoja.

En havainnut nousseeni ylös ennen kuin kiljaisin ja nostin kädet suuni eteen. Veripisarat iskeytyivät poskilleni kuin lempeät sadepisarat. Kuului kammottava rusahdus ja Blaisen silmät pyöristyivät.

Jimmy oli murtanut hänen nenänsä.

Aikaa oli kulunut alle kuusikymmentä sekuntia. Siinä ajassa monet oppilaat olivat nousseet seisomaan tajuttuaan mitä tapahtui. Ritchie juoksi käytävää pitkin Jimmyn luokse muut rohkelikot vanavedessään. Luihuiset hyppivät pöydän ylitse tarkoituksenaan mukiloida muutamaa rohkelikkoa ennen kuin opettajat ehtisivät väliin. McGarmiwa kiiruhti korokkeelta kohti kaaosta, Severus Kalkaros oli vetänyt taikasauvansa esiin.

Jimmy nyrkki oli vielä Blaisen naamassa kiinni kun tämä veti taikasauvansa esiin. Hämmästyin Blaisen reaktionopeutta niin paljon, että en ehtinyt väistää ilmassa lentävää lautasta, joka tärähti ohimooni kuin kirottu frisbee. Näin valonpurkauksen ja Jimmy lensi suoraan Ritchien päälle. Blaise piteli toisessa kädessään taikasauvaansa ja puristi toisella verta syöksevää nenäänsä. Hänen tummanvihreän paitansa etumus oli täynnä ruosteenvärisiä läikkiä ja älysin hetken harhailtuani niiden olevan verta, joka valui myös pitkin hänen käsivarttaan.

”HILJAISUUS!” Dumbledoren ääni leikkasi ilmaa kuin veitsi. Kaikki – mukaan lukien opettajat kaaoksen keskellä – jähmettyivät paikoilleen. Dumbledore nojasi pöllökoristeiseen korokkeeseensa molemmilla käsillään ja tuijotti erittäin tuimasti salissa seisovia.  Jossakin päin tupapöytiä omena vierähti lattialle aiheuttaen kolahduksen muuten äänettömään huoneeseen.

”Näin ei ole käynyt kertaakaan Tylypahkassa viettämäni aikana”, Dumbledoren ääni jylisi kuin ukkonen, ”enkä salli tällaisen tapahtua enää kertaakaan tämän jälkeen.”

Vilkaisin Blaiseen, joka seisoi uhmakkaana paikallaan. Hän silmäili synkästi Jimmyä, jonka paita oli täysin riekaleina. Ihmettelin, minkä taian Blaise oli heittänyt häneen.

”Tuvanjohtajat, kerätkää oppilaanne yhteen ja kuljettakaa heidät tupiinsa. Tänä aamuna selvitätte Tylypahkan säännöt uudestaan oppilaille”, Dumbledore sanoi synkästi ja huokaisi kuin karistaen jotakin painavaa harteiltaan.

”Lähetän teille kutsun halutessani tavata tämän kaaoksen aiheuttajat.”

  Ympäri salia alkoi kuulua vaimeaa mutinaa oppilaiden spekuloidessa tapahtumien kulkua. Katsoin järkyttyneenä Blaisea, joka piteli hihaan käärityllä kädellään nenästään kiinni. Hän näki katseeni ja oli ottamaisillaan askeleen lähemmäs minua, mutta Kalkaros tupsahti väliimme.

”Zabini, mene näyttämään nenääsi matami Pomfreylle ja saavu tupaasi sen jälkeen välittömästi”, Severuksen kuiva ääni särähti korviini. Blaisen silmät kiiluivat, mutta hän kääntyi kannoiltaan ja lähti tarpomaan synkästi kohti sairaalasiipeä.

Sen jälkeen rohkelikot purkautuivat ohitseni höpöttävänä laumana. Kaikki pojat olivat ympäröineet Jimmyn ja taputtivat häntä olalle nauraen riemukkaasti. Marian kulki ohitseni ja viestitti haluavansa jutella myöhemmin.

Seisoin paikoillani vaikka kuinka kauan. Oppilaat valuivat ohitseni tasaisena purona. Lopulta Jackie tarttui käteeni luokkamme viimeisten oppilaiden liikkuessa valtavien ovien välistä. Hän puristi minua lohdullisesti vetäen samalla ryppyisen nenäliinan taskustaan.
”Sinulla on vähän verta naamassasi”, hän kuiskasi avuliaasti, aivan kuin olisi huomauttanut pinaatista hampaankolossani. Sitten Jackie ojensi minulle nenäliinan. Pitelin sitä hetken kuin en olisi tajunnut sen käyttötarkoitusta, mutta aloin sitten hinkata poskiani. Jackie talutti minua kohti tupaamme, piteli minua kädestä kuin olisin ollut uninen lapsi, joka oli uutta kertaa vieraassa paikassa.

Pomona Verso seisoi takan edessä harmaat, kiharaiset hiukset sojottaen. Aistin hänen pitävän meitä valkoisina lampainaan, jotka olivat joutuneet väärään paikkaan väärään aikaan. Verson silmät tarkkailivat kaikkia, jotka astuivat oleskeluhuoneeseen ja hakeutuivat paikkaan, jossa ei seissyt vielä ketään. Kului hetki, jonka aikana me kaikki puuskupuhilaiset ahtauduimme lievästi ovaalinmuotoiseen huoneeseen. Verso seisoi hievahtamatta paikoillaan kuin käytävillä olevat metallihaarniskat. Astuessani Jackien perässä hiljaiseen huoneeseen näin Pomonan ilmeen muuttuvan. Hän oli surullinen ja pettynyt minuun.
Hänelle olin erilainen kuin muut; puuskupuh, joka oli koko ajan vaikeuksissa. Hyvin harvinainen tapaus muuten rauhallisessa tuvassa.

Olimme viimein kaikki paikalla. Verso aukaisi suunsa aloittaakseen nopeasti kyhätyn puheensa, mutta kotitonttu ilmaantui hänen vierelleen. Tonttu piteli käsissään pientä kirjettä, johon oli kirjoitettu koukeroisella käsialalla tuvanjohtajamme koko nimi ja titteli. Verson ottaessa kirjettä vastaan kotitonttu kumarsi ja katosi savuna ilmaan.
Odotimme hänen lukiessaan lyhyen viestin.

”Vanil Couvier, rehtori Dumbledore odottaa sinua kansliassaan”, Verso ilmoitti ja lennätti taian avulla pergamentin palasen luokseni.

”Tulet välittömästi luokseni käytyäsi rehtorin luona”, Verso käski, heltyen sitten hieman pelokkaalle ilmeelleni, ”rehtori Dumbledore haluaa sinut vain puhutteluun ja sama pätee minuun. Rehtorin kansliaan johtavan oven salasana löytyy lapusta.”

Nyökkäsin opettajalleni. Kaikki katsoivat minua vaitonaisena puskiessani tietä kohti ovea.
Päätin, että tästä lähtien en tekisi enää mitään, mistä muut saisivat aihetta tuijottaa minua kuin Azkabanista karannutta.

*

Nousin kapeita kierreportaita sydän kurkussani takoen. En tiennyt, mitä löytäisin rappusten päästä. Minua ei oltu koskaan kutsuttu rehtorin puhutteluun, joten arvelin tämän olevan astetta vakavampi tapaus kuin tavanomaiset nahistelut.

Harmaat kierreportaat tuntuivat jatkuvan loputtomiin. Kauhistuin mielikuvalle, jossa pelkkä paljas taivas ja ääretön avaruus kohtaisivat minut matkani päässä. Pysähdyin tasaamaan hengitystäni ja nojasin seinään.

”Ei tämä nyt noin rankka matka ollut”, Blaisen osittain huvittunut ääni kaikui portaiden takaa. Nolostuin kovaääniseen haukkomiseeni, joten keräsin rohkeuteni ja kävelin viimeiset askeleet ylös. Blaise nojasi kiviseinään kädet puuskassa vastapäätä suljettua, mahonkista ovea. Luihuinen oli vaihtanut vihreän pitkähihaisensa mustaan t-paitaan. Hänen nenänsä ei vuotanut enää verta – itse asiassa hänen suora nenänsä ei kielinyt murtumisesta ollenkaan.

”Hieno nenä”, irvailin hänelle helpottuneena siitä, että poika ei vihoitellut minulle tapahtuneesta. Blaise kosketti nenänvarttaan ja irvisti.

”Olisit kuullut sen rusahduksen jonka paikoilleen laittaminen aiheutti.”

Hymyilin hänelle myötätuntoisesti ja liityin hänen seuraansa, nojautuen kiviseinään hänen vierelleen.

Tästä kulmasta mahonkinen ovi näytti pelottavan läpäisemättömältä.

”Peakes meni jo tuonne”, Blaise mutisi matalasti näyttäen happamalta. Minun ei käynyt Jimmyä sääliksi. Dumbledore piti hänelle varmasti perinpohjaisen kuulustelun ja tapojen opettelun huoneessaan.

”Oletko sinä täällä ensimmäistä kertaa?” kysyin uteliaana.
”En”, Blaise vastasi lyhyesti. Odotin hänen jatkavan, mutta poika pysyi itsepintaisen hiljaisena.

”Älä kiemurtele”, hän käski hetken seistyämme katsoen minua kuitenkin pilke silmäkulmassaan.

Nostin käteni samalla lailla puuskaan. Näytin hänelle kieltäni ja heiluttelin selkääni rosoisella kiviseinällä aiheuttaen samanlaista ääntä kuin rotat pitivät yöllä nurkissa. Blaise pudisteli päätään ja hymähti.

”Sinä olet kummallinen tapaus.”
”Enhän ole”, väitin vastaan ja kurtistin kulmiani. Minä olin mielestäni ainakin
sataprosenttisen normaali.

”Olet sinä, Vanil Couvier”, Blaise sanoi ja nuolaisi peukalonsa päätä.
”Sinulla on jokin täplä kasvoissasi.”

Hän kurotti puoleeni ja pyyhkäisi likatahran poskiluuni päältä. Blaisen ilme oli erittäin keskittynyt hänen kumartuessaan lähemmäs kasvojani. Sähköinen sävähdys kiiri päästäni varpaisiin ja pupillini suurenivat hetkiseksi. Sitten purskahdin nauruun.

”Se on sinun vertasi, amigo”, änkytin nauruni lomasta. Blaisen ilme suli hetkeksi kummastukseen, mutta sitten hän hymyili leveästi. Hymy ei kuitenkaan ulottunut hänen silmiinsä asti.

”Kas, niinhän se onkin”, hän mutisi nojautuen takaisin seinään. Seurasin hänen vartalonsa liikkeitä; leveät hartiat nojautuivat täsmälleen vaakasuoraan asentoon lattiaan nähden ja hoikka lantio puski itsensä irti seinästä. Blaise oli koukistanut toisen jalkansa pysyäkseen tasapainossa ja hänen silmänsä olivat jälleen kiinnittyneet mahonkiseen oveen.

Läheisen tervehdyksemme aikana hän oli onnistunut etääntymään minusta jälleen.
Olin jo sanomaisillani hänelle jotakin, mutta raskas ovi raottui ja Jimmy luikahti ulos. Hänen kookas vartalonsa sujahti kapeasta raosta kevyesti. Jimmy ei huomioinut Blaisea ollenkaan; hän asteli suoraan luokseni.

”Onko kaikki hyvin?” hän huolehti.
”Minulta on kysytty tuota samaa kysymystä jo päivän ajan”, ärsyynnyin, ”eikä tilanne ole edelleenkään muuttunut. Kaikki on HYVIN, Jimmy.”

Jimmy nyökkäsi hajamielisesti ja osoitti sitten peukalollaan oven suuntaan.

”Rehtori Dumbledore haluaa tavata sinut ja..” Jimmyn katse muuttui synkäksi, ”..tuon saastan tuossa.”

Hän osoitti peukalollaan Blaisea, muttei vieläkään suostunut katsomaan poikaa. Luihuinen ei reagoinut rohkelikon loukkaukseen mitenkään. Blaise käveli ovelle ja työnsi sen paremmin auki kutsuen minut katseellaan seuraamaan. Ohitin Jimmyn kookkaan hahmon ja tassuttelin Blaisen perään.

Oli sanomattakin selvää, että jännitin suuresti Dumbledoren tapaamista, vaikka olinkin kuullut hänestä pelkkää hyvää. En kuitenkaan voinut olla pelkäämättä pahinta.

Suuri ja pelottavan näköinen ovi avautui lämpimään ja kiehtovaan kansliaan. Tylypahkan eri rehtoreiden tauluja oli ripoteltu seinille monenlaisia vekottimia sisältävien lasikaappien yläpuolelle. Todella vanhanaikainen karttapallo pyöri hiljalleen suuren työpöydän vieressä, jonka reunalle oli aseteltu linnun levähtämisjalusta. Kirjat, pergamentit ja loistavan väriset mustepullot olivat siistissä järjestyksessä pöydän pinnalla. Suorakulmion muotoisen huoneen pääty loppui kahteen vastakkaiseen kierreportaikkoon, jotka johtivat korkeaan torniin. Tornin seinä oli puhkaistu ja sieltä oli näköala huoneeseen, jossa me nyt seisoimme. Korkealla loistavan auringon valo toi oman hohtonsa tavaroihin, joita en ollut koskaan nähnyt. Minun teki mieli koskettaa kaikkea, mitä näin, mutta tiesin ettei se ollut hyvien tapojen mukaista.

Dumbledore istui työpöytänsä takana valkea parta lattialle kadoten. Hän oli pukeutunut violettiin, suippokärkiseen hattuun ja tummemman violettiin kaapuun, joka oli täynnä hopeisia kiemuroita. Puolikuunmuotoiset lasit heijastivat auringon valoa, mutta hänen tarkkaavaiset, lempeät silmänsä olivat kiinnittyneet meihin.

”Olkaa hyvät, istukaa”, hän osoitti ryppyisellä mutta elinvoimaisella kädellään kahta punasamettista tuolia, joiden jalat olivat kullattua puuta. Otimme paikkamme Blaisen kanssa vaitonaisina. Vaikka Dumbledoren ääni olikin hiljainen, se täytti huoneen jokaisen nurkan. En kuullut vihaa tai pettymystä hänen äänessään, vain sympatiaa ja lempeyttä. Jännitykseni katosi.

Dumbledore viittasi pyöreään, lasiseen kulhoon istuutuessamme.
”Minttusuklaata?”

Vilkaisin pyöreitä palloja, jotka näyttivät liikkuvan hiljalleen kulhossa. Pudistin päätäni, mutta Blaise nojautui ottamaan yhden. Suklaapallo kierähti auki paljastuen suklaakissaksi ja sähähti luihuiselle. Blaise veti kätensä nopeasti pois, mutta Dumbledore hymyili.

”Eivät ne pure. Tein vastineen suklaasammakoille. Oi, näkisittepä miten ne tappelevat keskenään”, hän sanoi ja siirsi lähes isällisesti kulhoa kauemmas pöydän reunalta. Suklaakissa kierähti takaisin palloksi liittyen tovereidensa joukkoon.

Rehtori painoi sormenpäänsä yhteen vaihtaen hiljaisen hetken jälkeen puheenaihetta.
”Neiti Couvier, olet kuulemani mukaan ollut eräänlaisessa onnettomuudessa hiljattain.”

Blaise suoristi ryhtiään tuolillaan. Hän näytti äkkiä siltä, että pehmeä, punainen samettituoli oli erittäin epämukava istua.

”Niin minä olin”, myönsin ja hipaisin tahtomattani haaleita juonteita poskellani, ”mutta uskoakseni emme tulleet keskustelemaan siitä asiasta tänne.”

Vanha mies naurahti pöytänsä takana paljastaen hyväksyvän tuikkeen silmistään.
”Sinä olet suorapuheinen tyttö”, hän nyökkäsi arvostavasti, ”ja olet oikeassa, sillä olemme hoitaneet asian jo pois alta. Tämän päivän tapahtumien takia meidän täytyy ottaa asia kuitenkin uudelleen esille. Olette varmasti kuuden vuoden opiskelunne aikana huomanneet, että koulussamme on kuri ja hyvä käyttäytyminen tasapainossa. Tiedän, että luihuisilla ja rohkelikoilla on aina ollut nahisteluja ja pienimuotoisia kepposia keskenään. Se on alkanut jo Tylypahkan perustamisesta lähtien. En kuitenkaan salli väkivaltaisen käytöksen liittyvän siihen. Herra Zabini, miksi Peakes kävi kimppuunne?”

Blaise liikahti jälleen tuolillaan. Hänen epämukavuuden tunteensa leijui ilmassa.

”Uskon että se johtuu eilisen tapahtumista”, hän sanoi tasaisesti, paljastamatta mitään.
”Ah, niin juuri”, Dumbledore venytti toteamustaan.
”Ystävämme rohkelikko juoksi pelastamaan toveriaan, jonka luuli joutuvan taas uuden höykytyksen kohteeksi, tajuamatta tilanteen olevan täysin vahingossa aiheutettu”, rehtori osoitti selvästi viimeiset sanansa minulle.

”Se oli puhdas vahinko”, varmistin. Häpesin salaa huolimatonta kuljeskeluani, joka oli synnyttänyt ketjureaktion johtaen kaaokseen.

”Aivan. Mutta herra Peakes ei tiennyt sitä. Hän oletti röyhkeän luihuisen alistavan jälleen puuskupuhin, jota piti itseään alempiarvoisena. Näin suoraan lainaten. Ja olettaen, että Zabinin taikatorjunta oli silkkaa itsepuolustusta, voisin jättää asian sikseen. Mutta Peakes rikkoi vakavasti sääntöjä murtaessaan nenäsi, jonka matami Pomfrey näyttää kuitenkin onnistuneesti parantaneen.”

”Tuleeko hän saamaan rangaistuksen?” Blaise kysyi.

”Tulee. Jimmy Peakes joutuu jälki-istuntoon kahdeksi viikoksi”, Dumbledore totesi lopullisesti.

”Ja koska kaikki ovat saaneet taas oikeutta, toivon teidän lopettavan tällaisen kammottavan vihanpidon rohkelikkojen kanssa. Ajatellen neiti Couvieria, jonka osa hyvistä ystävistä kuuluu kyseiseen tupaan.”

Dumbledore paljasti lauseessaan tietävän minusta enemmän kuin luulin ja se sai minut hämmennyksiin. Oliko tämä vanhus – tämä mies, niin selvillä koulunsa asioista, että tiesi jopa oppilaiden ystävyyssuhteet?

”Mitä teihin kahteen tulee, olen todella mielissäni että olette solmineet ystävyyden tupien välisten ennakkoluulojen yli”, Dumbledore sanoi hymyillen liiankin leveästi. Katsoimme Blaisen kanssa toisiamme kiusaantuneina.

Nousimme tuoleiltamme lähteäksemme, mutta Dumbledore heilautti kättään Blaiselle.
”Zabini, oletan sinun lyövän kättä Peakesin kanssa vihanpitonne loppumisen merkiksi.”
Blaise mutisi jotakin, mistä minä en saanut selvää. Nojasin mahonkiseen oveen avaten sen.

Hämyisät ja tummat kierreportaat näyttivät pimeämmiltä Dumbledoren valoisan ja kiehtovan huoneen jälkeen. Jimmy seisoi tasanteella kädet taskuissaan, ilmeisesti rehtorin käskystä. Luihuinen sulki oven takanani ja rykäisi.

”Peakes”, hän ojensi kättään rohkelikolle. Jimmy murjotti hetken liikkumatta, mutta tarttui sitten rivakasti Blaisen käteen ja puristi sitä kovakouraisesti. Blaise puristi lujempaa hammasta purren.

”Jimmy, haluan sinun tietävän, että Blaise on sitten ystäväni”, sanoin pojan irrottaessa kätensä pusertavasta otteesta. Jimmy ei sanonut mitään. Blaise sen sijaan tuntui hermostuvan hiukan, sillä kuulin kuinka hän liikahti sivummalle kuin paetakseen.

”Joten en halua että lyöt häneltä nenän poskelle aina, kun kohtaamme”, jatkoin vaatien pojalta edes jotakin sanaa. Lopulta Jimmy vain kohautti olkapäitään yrittäen muodostaa hymyä kasvoilleen.
”Vanil, ei ole minun asiani, kenen kanssa ystävystyt.”

Iskin hänelle kiitollisena silmää.
”Jimmy, kiitos, ihan oikeasti.”

Blaise töytäisi minua yrittäessään rappusiin. Hän vilkaisi minua anteeksipyytävästi, mutta kiiruhti sitten askeleitaan kadoten nopeasti kulman taakse. Olin hetken kahden vaiheilla; joko voisin jäädä selittämään ystävyyttäni Blaisen kanssa Jimmylle tai sitten juoksisin Blaisen perään ja vaatisin selitystä hänen oudolle käyttäytymiselleen. Valinta ei ollut vaikea.

Hymyilin vielä kerran Jimmylle astuessani rappusille.
”Nähdään illalla!”



Blaise oli ehtinyt jo hyvän matkaa edelleni. En oikein tiennyt, minkä takia juoksin hänen peräänsä. Olin kai vailla vastauksia, joita niin kipeästi tarvitsin; mitä hän oikein halusi minusta, miksi hän oli välillä niin etäinen, milloin voisimme tavata ja miksi hän aiheutti minussa niin monenlaisia tunteita. No, jos totta puhutaan, en aikonut kysyä häneltä yhtäkään pohtimaani kysymystä. Halusin vain jutella hänen kanssaan, tuntea ne kiemurtelevat perhoset mahanpohjassani ja nuuhkia hänen tuoksuaan, joka leijaili ilmassa kuin kiusoitteleva parfyymi.

Hengästyin nopeasti, olin läkähtyä poolopaitani sisälle ja hiukseni menivät huonosti. Tuntui kuin olisin juossut maratonin siinä vaiheessa kun näin luihuisen loittonevan selän. Valonsäteet laatoittivat syvennetyin ikkunoin reunustettua käytävää ja kulunut puulattia esitteli tummia juoviaan kirkkaudessa. Harmaat kiviseinät muodostivat vahvan kontrastin lämpimän lattian kanssa, mutta ikkunoiden vierellä roikkuvat, punaiset samettiverhot tuntuivat sulattavan puun ja lattian värierot aristokraattiseksi kokonaisuudeksi.

Blaisen mustalla t-paidalla verhottu selkä pysähtyi kuullessaan kävelyksi muuttuvat juoksuaskeleeni. Hän kääntyi suuntaani ja näytti jälleen pienoisen hetken hämmentyneeltä. Sitten tuo poikaa pehmentänyt ilme vaihtui jälleen muuttumattomaksi naamioksi.

”Mitä nyt?” hän kysyi ja otti pari askelta nojatakseen yhteen ikkunasyvennyksistä.

Kultainen valo loi sädekehän hänen mustien hiustensa ympärille.

Huohotin hetken paikoillani ja pyyhkäisin hiukseni parempaan järjestykseen. Nykäisin vielä paitani reunusta alaspäin ja hieraisin otsaani.
”Tuota..”, aloitin, mutta tajusin samassa, etten keksinyt mitään sanottavaa. Hiljenin nolona vaihdellen painoani jalalta toiselle. Blaise risti kätensä ja näytti siltä, kuin jokainen sekunti jonka olin hiljaa, olisi varastanut häneltä kymmenen kaljuunaa. Vääntelin käsiäni edessäni ja auoin suutani, mutta mieleeni ei tullut mitään järkevää. Tiesin näyttäväni idiootilta.

”Olet kai kuullut sanonnan; kuin kala kuivalla maalla?” Blaise virnisti hieman ivallisesti.

Suljin samassa suuni ja vein käteni selkäni taakse. Kosketin takataskustani törröttävää taikasauvaa. Tuo pieni ele tuntui helpottavan oloani ja saatoin jopa hymyillä pojan letkautukselle.
”Luulin jo, että pääsimme tämän vaiheen ohi.”

Blaise tuntui taas hermostuvan. Hän sivuutti katseeni ja tuntui keskittyvän tiettyyn kiveen seinässä.

”Kai me olemme ystäviä?” kysyin tajuten, että asia ei ollutkaan niin itsestään selvä, kuin olin Jimmylle väittänyt. En tiedä miksi Blaisen oli vaikea tunnustaa kenellekään, että olimme väleissä.

Luihuispoika haroi hiuksiaan ja kohautti olkapäitään.

”Hei kuule, en halua, että sinulle tapahtuu taas jotakin”, hän mutisi ja vilkaisi minua. Oli minun vuoroni kuulostaa ivalliselta.
”Sanoo poika, joka lennätti minua pitkin nurmikenttää ja teki kasvoilleni arpia koko loppuelämäkseni.”

Blaise säpsähti ja tarkensi katseensa minuun. Tuntui kuin hän olisi vanginnut minut silmillään sulaan meripihkaan. En pystynyt reagoimaan hänen nopeisiin liikkeisiinsä, kun hän oli jo vierelläni siirtäen mustia hiuksiani syrjään poskiltani. Kun hän henkäisi, tuntui kuin hän olisi juuri nähnyt pöllönsä lentävän ikkunaan ja murtavan siipensä.
Kapeat sormet hyväilivät vaaleita juovia poskipäälläni. Blaise sulki silmänsä kuin kerätäkseen rohkeutta.

”Anteeksi”, hän kuiskasi. Kurtistin kulmiani; hänen reaktionsa oli outo, enkä ollut tottunut sellaiseen kohteluun, mitä hän minulle soi. Yritin perääntyä hänen läheisyydestään, mutta Blaise kietoi vapaan kätensä ympärilleni ja painoi otsansa omaani vasten. En voinut muuta kuin joutua yhä syvemmän hämmennyksen valtaan, vaikka samaan aikaan mahani perhoset olivat kuin mielisairaalasta karanneita ja sydämeni tuntui matkaavan Tylypahkan pikajunaakin nopeampaa.

”Tuota.. ei se haittaa”, sopersin sulkien silmäni. Tämä läheisyys, jonka jaoin Blaisen kanssa, oli irrottaa sieluni ruumiistani.

”Vanil”, hän lausui nimeni niin kauniisti, että henkeni salpaantui keuhkoihini ja tunsin kuolevani. Minun oli pakko avata silmäni, jotta pystyin ahmimaan hänen komeita kasvojaan niin kauan kuin tätä maagista hetkeä riitti.

Blaise painoi kasvonsa hiuksiini. Käsi ympärilläni veti minut täysin hänen rintakehäänsä kiinni. Omat tassuni, jotka retkottivat velttoina sivuillani, ottivat haparoiden kiinni hänen selästään. Painoin poskeni hänen lämpimän rintakehänsä päälle. Tunsin Blaisen yli kiirivän väristyksen. Upotin toisen käteni hänen hiuksiinsa ihmetellen niiden sileyttä.

Luihuinen henkäisi jälleen ja kosketti nenällään omani päätä. Huuleni raottuivat vaistomaisesti hänen suunsa ohittaessa omani vain alle sentin etäisyydeltä. Blaise kuljetti nenänpäänsä toiselle poskelleni ja suuteli hennosti juoviani. Sitten hän irrotti toisen käteni ympäriltään ja painoi siihen jotakin.

”Sulje silmäsi”, hänen äänensä oli käheä ja se sai minut suloisesti varuilleen. Hän laski käteni sivuille ja sipaisi sormellaan hieman pystyssä olevaa nenänpäätäni. Sitten odotin hänen tekevän jotain.

Odotin.

Hymy nousi huulilleni luullessani hänen kiusoittelevan minua. Raotin silmiäni, jotta olisin voinut sanoa jotain nasevaa, mutta kirjaimet kuolivat huulilleni.

Seisoin yksin käytävässä kylpevässä valossa.

”Blaise?” kysyin autiudelta. En saanut vastausta, joten avasin orpona käteni.
Kämmenelläni oli kaunein paperiorigami, jonka olin koskaan nähnyt. Se oli ruusu, pieni ja hauraan näköinen, läpikuultavasta hopeapaperista tehty.


En vielä tiennyt, että se oli vasta yksi monista, joita tulisin saamaan.





A/n: SAMPERI! 8 sivuun jäi! No, seuraavaan kappaleeseen petraan enemmän pituutta :) Toivon että lopetus ei ollut kovin (kröhöm) kliseinen!
"Just because you feel it doesn't mean it's there - we are accidents waiting to happen."

Upsila

  • aallotar
  • ***
  • Viestejä: 1 248
    • and here are all your lies
Vs: Hiekkaan piirretty viiva
« Vastaus #18 : 07.10.2009 14:20:54 »
Oi, kun tämä oli ihana!

Olinpas todella töykeä, kun en ole ollut kommentoinut jostain syystä tänne, vaikka suorastaan minä palvon tätä tekstiäsi. Minustakin teksti oli sopivan pitkä - ei liian pitkä että ei jaksaisi lukea kauan, eikä liian lyhytkään. Olet luonnut erinomaisen ja hienoa tekstiä ja lukisin mielellänikin sinulta enemmän. Tykkäsin nimittäin hirmuisesti teksteistäsi ja jäin jo muutenkin koukkuun.

Monet ovatkin jo kehunneet, että tekstissäsi on ihanan paljon kuvailuja ja se on oikein hienoa; minä nimittäin pidän ficceistä joissa on paljon kuvailua ja sujuvaa tekstiä - niitä sinulla löytyy.

Jatkoa innolla odottaen,

Upsila
I'd rather have one sunflower from you than a million roses from any other boy.

Rassermus

  • ***
  • Viestejä: 548
  • Do you like it? I like it. I lööööv it!
Vs: Hiekkaan piirretty viiva
« Vastaus #19 : 07.10.2009 14:26:37 »
Aivan ihana. Kiva toi Jimmy<3 ja Blaise<3
Oi että <3 tää on siis niin ihana<3
Jatkoa vaan piakkoin<3