Inside Bleeding (D/Hrm) [K-11] 9/9 + epilogi VALMIS

[jjemsie]

Title: Inside Bleeding
Author: jennimur
Genre: Ensimmäiset osat lähinnä draamaa ja lievää angstia, mutta myöhemmin myös romancea (sen takia laitoin tämän tänne, vaikka harkitsin tuota Godricin notkoakin). Mainittakoon vielä tuo deathfic.
Pairing: Draco Malfoy/Hermione Granger
Rating: K-11
Disclaimer: En omista ketään hahmoista, Rowling on luonut Harry Potterin ja koko sen taikamaailman, johon tämänkin ficin tapahtumat sijoittuvat. Siis Rowlingin hahmot, minun mielikuvitus. Mutta Morty on ihan oma :'D
Summary: Kuudes vuosi Tylypahkassa on ohi ja sota on käynnissä. Tylypahka on suljettu ja kaikkia voimia tarvitaan taisteluun kuolonsyöjiä ja Voldemortia vastaan.
Warnings: Tämä EI spoilaa millään tavalla Deathly Hallowsia, koska en ole sitä lukenut. Voi olla, että muutama kirosana löytyy, mutta tuskin mitään sen pahempaa.

A/N: Tämä on toinen minun kirjoittama Harry Potteriin perustuva fanifiktio, Tokio Hotelista olen kirjoitellut enemmän. Ensimmäisestä Potter - aiheisesta ficistä tuli suoraan sanottuna aivan hirveä, eikä sitä kehdannut minnekään pistää. Tästä tuli kuitenkin vähän parempi. Uskaltauduin tämän tänne laittamaan, laitoin ensimmäisen ja toisen osan kokeeksi Tokio Hotel - foorumille. Ensimmäinen osa on naurettavan lyhyt. Lupaan, että teen muista pidempiä. Kommentteja toivoisin paljon, varsinkin rakentavia. Haluaisin kehittyä kirjoittajana ja sen takia kommentit ovat tärkeitä. Noniin, tässä siis se ensimmäinen osa. (Anteeksi ylipitkästä A/N:stä, ja korostetusta kirjakielestä, yleensä kun en sitä tällaisia kirjottaessani käytä)

---------------------------------------------------------------------


Osa 1


Huudot kaikuivat pitkin jästilähiön talojen seinämiä. Kohteestaan harhautuneet taiat halkoivat ilmaa tikarien lailla. Ikkunoita särkyi, ihmisiä kaatui ja pelko teki pesää jokaisen kiltalaisen sisälle. Jos taistelua ei pian saataisi hivutettua kohti aukeaa paikkaa parinsadan metrin päässä, jästejä kuolisi yhä enemmän, ja juuri se vaikutti olevan lordi Voldemortin suunnitelma. Hän ei välittänyt yhtään kuinka monta ihmistä kuolisi, ennen kuin hän olisi saavuttanut päämääränsä. Se oli kaikista huolestuttavinta.

Nuori, seitsemäntoistavuotias noita kaksintaisteli tukevaa kuolonsyöjää vastaan. Hän väisteli manaukset taidokkaasti ja livautti väliin muutaman vastakirouksen, jotka kuitenkin menivät vain täpärästi ohi. Nainen huokaisi helpotuksesta, kun vihdoin miehen lähettämä tainnutustaika kimposi takaisin hänen kilpiloitsustaan suoraan yllättyneeseen mieheen, joka taintui välittömästi.

Naisen katse kiersi ympärillä vellovaa taistelua, hän etsi jotakuta, jota auttaa. Pian hän huomasi Remus Lupinin perääntymässä seinää vasten taikasauvattomana. Kaksi kuolonsyöjää lähestyivät häntä nauraen, ivaten ja pilkaten, sauvat kohotettuina kuolettavaan iskuun.
"Tainnutu!" nainen huusi ja sai nopean, kiitollisen katseen Lupinilta, kun toinen kuolonsyöjistä kaatui maahan. Toinen kuolonsyöjä käänsi maskin peittämät kasvot kohti naista ja astui sitten askeleen kohti häntä, valmiina kaksintaisteluun.
"Kas, kuraveri-Granger", totesi naiselle hyvin tuttu, hyytävän kylmä ääni.
"Malfoy", Grangeriksi kutsuttu nainen sanoi ääni halveksuntaa ja vihaa tihkuen. Sen enempää kumpikaan ei ehtinyt tehdä - kuului kimeä vihellys, ja molempien päät kääntyivät kohti äänen oletettua tulosuuntaa, jossa ei kuitenkaan näkynyt mitään.

Vain nainen tiesi, mitä se tarkoitti. Hänen olisi lähdettävä niin pian kuin suinkin. Sen enempää hän ei ehtinyt ajatella, kun Malfoyn taika sinkosi häntä kohti, ja hän joutui väistämään. Hän loihti tainnutustaian takaisin, mutta se meni reilusti ohi. Nopeasti nainen vilkaisi ympärilleen. Suurin osa kiltalaisista oli päässyt ilmiintymään pois, mutta muutama taisteli tuhoon tuomittua taistelua lukuisia kuolonsyöjiä vastaan. Kukaan ei ollut vielä huomannut häntä ja Malfoyta, joten he olivat kaksin, tasavertaiset. Kuitenkin oli vain ajan kysymys, milloin joku kuolonsyöjä huomaisi heidät, ja tulisi auttamaan Malfoyta.

Malfoy laukoi kirouksia jatkuvalla syötöllä, eikä nainen kerennyt muuta kuin väistellä. Sivusilmällä hän kuitenkin huomasi harhautuneen tappokirouksen halkovan ilmaa ja luovan vihreää valoaan ympärille. Naisesta tuntui, kuin aika olisi hidastunut. Kirous liikkui kohti Malfoyta, eikä tämä itse huomannut mitään. Naisella oli vähemmän kuin sekunti aikaa päättää, antaako kirouksen tappaa hänen kouluaikojen pahimman vihollisen, vaiko pelastaa hänet. Nainen tiesi, ettei kestäisi sitä taakkaa harteillaan, jos olisi voinut estää jonkun kuoleman, muttei tehnyt sitä. Kyseessä oli kuitenkin ihmishenki. Hänestä tuntuisi, kuin hän olisi osasyyllinen kuolemaan, paitsi, olihan tietysti joukossa yksi, jonka henkeä hän ei pelastaisi. Se yksi oli lordi Voldemort. Mutta Malfoy ei ollut hän, vaikka ilkeä, itserakas ja pelkuri olikin. Malfoy ei ollut Voldemort.

Nainen keskitti kaiken voimansa loitsuun.
"Estous!" hän suorastaan kirkui ja sai kuin saikin kirouksen muuttamaan kurssiaan. Malfoyksi kutsuttu miehenalku tuijotti naista ja nainen vaistosi, että maskin alla piili epäuskoinen ilme. Nainen sai Malfoyn yllätetyksi ja tainnutti tämän. Ja ennen kuin suojautuminen edes käväisi Malfoyn mielessä, hän makasi jo maassa. Nainen tarttui kohmeesta turtuneeseen käteen ja ilmiintyi pois, Malfoy mukanaan.

* * *

Killan päämajassa oli meneillään sekasorto, kun nainen ilmiintyi keskelle huonetta. Kaaos syveni, kun kiltalaiset huomasivat hänen ilmiintyneen Malfoy mukanaan.
"Hermione Granger, mitä tämä oikein tarkoittaa?" kuului tiukka, stressaantunut ääni, joka kuului Minerva McGarmiwalle. Puheensorina hiljeni ja nyt jokainen huoneessaolija tuijotti Hermionea, joka punastui.
"Ajattelin, että voisimme saada häneltä tietoja", Hermione vastasi vaisusti. McGarmiwan ilme ei lupaillut kehuja ja kätten puristuksia.
"Erittäin vastuutonta tuoda kuolonsyöjä Feeniksin Killan päämajaan! Etkö sinä käytä järkeäsi?" McGarmiwa tiuskaisi ja Hermione tunsi olonsa idiootiksi. Malfoyhan oli kuolonsyöjä, ei sama koulupoika, jonka hän oli oppinut tuntemaan, vaan vaarallinen Voldemortin kätyri. Hermione ei tiennyt mitä oli ajatellut, hän ei tarkemmin mietittynä oikeastaan ollut ajatellut mitään muuta kuin poispääsemistä. Katkera häpeäntunne sai Hermionen punastumaan hiusjuuriaan myöten ja tuntemaan olonsa entistäkin typerämmäksi.
"Anteeksi, en ajatellut", Hermione mutisi ja tuijotti mutaisia kenkiään.
"Kuka hän on?" McGarmiwa kysyi astetta lempeämmällä, mutta silti huolesta jännittyneellä äänellä. Hermione olisi voinut hakata päätään seinään. Miksei hän heti ollut kertonut kyseessä olevan Malfoy?
"Draco Malfoy", hän vastasi ja tunsi viiden silmäparin poraavan reikää hänen selkäänsä.
"Herranen aika. Vie Malfoyn poika vapaaseen huoneeseen ja tee tarvittavat suojaloitsut", McGarmiwa komensi ja alkoi kävellä stressaantuneena ympäri päämajaa. Kaikki kiltalaiset olivat sen verran kokeneita, etteivät menneet häiritsemään häntä.

Hermione mutisi taian ja Malfoyn keho nousi muutaman tuuman ylös maasta. Hän lähti kuljettamaan vihollistansa kohti yläkerran vierashuonetta. Nainen kuuli takaansa viidet eri askeleet ja tiesi joutuvansa kyselyryöpyn saartamaksi, heti päästyään kuuloetäisyydelle muista kiltalaisista.
"Hermione", kuului Ron Weasleyn hiljainen, mutta päättäväinen ääni.
"Niin?" Hermione vastasi varovasti odottaen räjähdystä.
"Miksi hitossa raahasit Malfoyn tänne?" Ginny Weasley ehti kysymään ennen veljeään. Hermione ei katsonut taaksepäin, vaikka heidän äänensä tuntuivat vaativan sitä.
"Kerron myöhemmin", Hermione vastasi vaisusti ja avasi huoneen oven.
"Ei, sinä kerrot sen heti", Harry Potter sanoi paljon vaativammin ja kuuluvammin, kuin kumpikaan Weasleyistä. Harry tarttui Hermionen oikeaan käteen saaden sen heilahtamaan ja Draco Malfoyn siten tömähtämään vanhalle, puiselle lattialle.
"Katso nyt mitä teit!" Hermione tiuskaisi turhautuneena pienten kyynelten kimmeltäessä hänen silmäkulmassaan.
"Mitä väliä sillä on?" kysyi George Weasley, joka oli identtisen kaksoisveljensä Fredin tavoin pysynyt hiljaa.
"Välitätkö siitä jos Malfoyhin sattuu? Kohta sanot rakastavasi häntä", Harry sanoi piikitellen.
"Voisitteko olla syyttelemättä minua edes hetken?!" Hermione parkaisi ja pienen pieni kyynel vierähti hänen poskelleen jatkaen siitä edelleen matkaansa milli milliltä haalistuen.

Hermionen ystävien ilmeet venähtivät. Kukaan heistä ei ollut tarkoittanut saada Hermionea itkemään, he vain halusivat vastauksia.
"Hermione minä olen pahoillani", Harry sanoi, ja kuulostikin siltä. Hän tiesi sanoneensa ilkeästi ja oli varma, että naisen vuodattama kyynel tuli pääosin hänen sanojensa seurauksena.
"Ääh, ei se mitään, minä vain ylireagoin. Tämä sota saa väkisinkin olon tuntumaan...", hänen ei edes tarvinnut sanoa lausetta loppuun, jokainen tiesi, millaisen tuntemuksen se toi.
"Mutta minä -", Harry aloitti, mutta Hermione keskeytti hänet sanomalla:
"Älä syytä itseäsi, et voi ottaa vastuuta kaikesta, varsinkaan minun heikkoudestani"
Harry ei ruvennut väittämään vastaan väitökseen, että hän muka ottaisi vastuun kaikesta, mutta hän ei voinut vain ohittaa Hermionen viimeisiä sanoja.
"Et sinä ole heikko. On vahvuus, että pystyy näyttämään tunteensa", Harry sanoi lainaten miltei suoraan edesmennyttä professori Dumbledorea, ja muu joukkio nyökytteli päitään.
"Kiitos kaverit", Hermione sanoi ja halasi jokaista vuorotellen. Hänestä tuntui, ettei hän selviäisi mitenkään ilman ystäviään.

Hermione hoksasi Malfoyn, joka makasi lattialla. Joukkio lähti kohti alakertaa, kun nainen leijutti hänet vieraspetiin, otti taikasauvan pois tämän kaavun taskusta, jonne hän oli sen huitaissut nopeasti ennen ilmiintymistä, otti jokaisen mahdollisen pakoa helpottavan esineen pois ja loihti sitten vielä köydet Malfoyn nilkkojen ja ranteiden ympärille. Hermione varmisti vielä, että oli muistanut kaiken ja lähti sitten huoneesta lukiten oven monilla loitsuilla. Hänen onnekseen ilmiintymisen estoloitsua ei tarvinnut tehdä, se oli jo valmiiksi jokaisessa huoneessa, paitsi pienessä oleskelutilassa, johon kaikki olivat tänäänkin ilmiintyneet. Hermione huokaisi vielä raskaasti ja lähti kohti keittiötä päivälliselle ystäviensä perässä.

[Herski]

Vau!!
Pidin tästä! Toivottavasti laitat pian jatkoa.

[jjemsie]

A/N: Tää on jo pidempi kun ensimmäinen osa. Tästä lähtien jatkoa ei tule läheskään joka päivä, kerran tai kaks viikossa, kun mulla on meneillään toinenkin ficci. Joululoman aikana yritän saada kirjotettua mahollisimman paljon. Nyt kun vielä muistan sanoo, ois kiva kuulla että oonko onnistunu pitämään hahmojen luonteet 'realistisina', vai onko jostakin tullu OoC. Tän pidemmittä puheitta, kakkososa olkaa hyvät.



Osa 2


Hermione heräsi säpsähtäen. Voimakas puheensorina kantautui huoneeseen, jossa hän oli. Jo tottuneena sellaisiin tilanteisiin, hän pomppasi salamannopeasti ylös sängyltään ja riensi alakertaan katsomaan, mikä oli hätänä. Heti ensimmäiseksi hän näki McGarmiwan huolestuneet kasvot.
"Mikä on hätänä?" Hermione kysyi valmistautuen samalla huonoihin uutisiin.
"Taas uusi hyökkäys jästialueelle", McGarmiwa sanoi masentuneella äänellä.
"Eivätkö he koskaan lopeta?" Hermione lähinnä tokaisi tietäen vastauksen jo valmiiksi. Ei, kuolonsyöjät eivät lopettaisi hyökkäyksiään. He jatkaisivat niitä aina loppuun saakka, mikä masensi kiltalaisia entisestään, koska loppua ei ollut näkyvissä.
"Hermione, minun luultavasti pitäisi kertoa tämä sinulle ", McGarmiwa sanoi madaltaen ääntään ja jatkoi, "sinun vanhempasi asuivat siinä lähiössä. He ovat kuitenkin kunnossa, yksikään kirous ei osunut heihin ja kumpikaan ei loukkaantunut millään tavalla"

Hermione oli hetken hiljaa ja yritti käsittää McGarmiwan sanoja. Hänen vanhempansa olivat olleet lähellä kuolemaa. Hermione tarrasi vieressään olevaan kaiteeseen tiukasti. Vasta viime viikolla hänen tätinsä ja setänsä olivat saaneet surmansa kuolonsyöjien hyökkäyksessä. Hän ei ollut tuntenut heitä kovinkaan hyvin, mutta ennen Tylypahkaan lähtöä hän oli vieraillut heidän luonaan lähes joka päivä, mutta Tylypahkaan menon jälkeen joka kesäloma käynnit harvenivat ja hän ajautui eroon heistä. Se oli yksi sisäoppilaitoksen ja taikuuden varjopuolista. Varsinkin jästisukuisilla. Tieto sukulaisten kuolemasta oli kuitenkin järkyttänyt Hermionea suuresti.
"Oletko sinä kunnossa?" McGarmiwa kysyi ja palautti Hermionen takaisin maan pinnalle.
"Olen", Hermione vastasi heti, hänen oli pysyttävä vahvana. He olivat sodassa ja uhreja tuli, halusi hän sitä tai ei.
"Lähden nyt tarkastamaan alueen, otan ykkösvartion mukaani", McGarmiwa sanoi ja Hermione nyökkäsi ymmärryksen merkiksi.

McGarmiwa lähti kaavun helma hulmuten kohti ovea viiden aurorin seuratessa perässä. Hermione jäi hetken tuijottamaan hänen peräänsä ajatusten kiertäessä kehää hänen mielessään. Hän tunsi kevyen kosketuksen jalassaan ja hänen katseensa kääntyi nopeasti alas. Hermionen katse kohtasi kiiluvat silmät ja pörröisen turkin. Koukkujalka. Aivan kuin karistaakseen ajatukset mielestään, Hermione ravisti päätään nopeasti ja nosti sitten Koukkujalan syliinsä. Nopein askelin hän lähti kävelemään kohti keittiötä. Hänen astuessa huoneeseen katseet kääntyivät häneen ja eivät kääntyneet heti takaisin kuten normaalisti, vaan jäivät tuijottamaan häntä melkein vihamielisesti, syyttävästi. Ilmapiiri oli keskustelun tauottua erittäin vaivautunut. Hermione tunsi olevansa vieras, tunkeilija kotoisessa keittiössä. Hetken aikaa hän tuijotti haastavasti takaisin, mutta murtui sitten ja kääntyi pois polttavien kyynelten purkautuessa ulos hänen silmistään askelten tahtiin.

Koukkujalka pyrki pois Hermionen sylistä. Hän ei edes huomannut sitä, ennen kuin kissa teki kipeän haavan hänen käsivarteensa. Hermione laski Koukkujalan hellästi maahan ja katsoi hetken huvittuneena sen pinkomista. Pian hän kuitenkin ryntäsi portaat ylös huoneeseen, josta oli aamulla herännyt, heittäytyi sängylle ja antoi kyynelten tulla valtoimenaan. Millään ei enää ollut väliä. Ei hänen lupauksista itselleen ettei itkisi, ei sodalla, ei millään. Kaikki tuntui turhalta, kaikki ponnistelut, joita hän oli tehnyt. Minkä takia taisteltiin? Minkä takia oli pahaa? Minkä takia minulla ei ole ketään? Hermione pohti hiljaa mielessään. Hän ei halunnut riskeerata vanhempiaan ja paljastaa heidän olinpaikkaansa, joten hän ei pitänyt heihin yhteyttä. Hermione ei antanut kuolonsyöjille mahdollisuutta satuttaa häntä yhtään enempää, kuin he jo olivat. Ainahan oli ystävät - Harry ja Ron, mutta hekään eivät enää olleet niin läheisiä kuin ennen.

Uudet muistot täyttivät Hermionen mielen ja kaikki aistit. Hän pystyi haistamaan kostean, vasta leikatun ruohikon tuoksun ja pystyi tuntemaan sen jalkojensa alla. Muisto oli syöpynyt vahvana, varoittavana esimerkkinä hänen mieleensä. Hän ja Ron olivat olleet piknikillä kaksin, Harry ja Ginny olivat jääneet Kotikoloon. He olivat löytäneet täydellisen paikan meren ääreltä, mutta se oli ollut omistustontti. He olivat jääneet siitä huolimatta lumoavan maiseman vuoksi. He olivat keskustelleet kaikesta maan ja taivaan välillä, tunnelma oli ollut vapautunut ja iloinen. Molempien silmät olivat olleet täynnä tunnetta ja naurua, iloa. Vähitellen puhe oli tyrehtynyt ja katseet olivat aloittaneet viekottelevan jahtausleikkinsä. Kumpikaan ei ollut uskaltanut sanoa sanakaan, mutta viimein kädet olivat löytäneet toisensa ja vartalot olivat hivuttautuneet sentti sentiltä lähemmäs. Tunnelma oli sähköistynyt hetki hetkeltä ja valmistautunut räjähtämään tunteesta, mutta loppuhuipennusta ei ollut koskaan tullut. Tontin omistaja, ilkeä vanhus oli tullut kepillä sohien ajamaan heidät pois. Yhdessä nauraen he olivat juosseet eväidensä kanssa pois, mutta samaa tunnelmaa he eivät olleet koskaan enää tavoittaneet. Useiden viikkojen ajan Hermione oli muistellut sitä retkeä toivoen, että se joskus toistuisi, mutta vähitellen toivo ja tunne oli kuihtunut pois ja tilalle oli tullut jatkuva huoli ja pelko.

Enää Hermione ei itkenyt. Kyyneleitä ei tullut, hänen silmiään koski ja ne olivat turvoksissa ja punaiset. Hän kokeili poskeaan, joka oli vieläkin kostea vuolaasta kyynelvirrasta. Raskaasti huokaisten hän käveli tahriintuneen peilin eteen ja katsoi peilikuvaansa tutkiskellen. Hän ei ollut tyytyväinen kiharaan hiuspehkoon, eikä muutenkaan nuutuneeseen yleisilmeeseensä. Ennen niin eloisasta Hermione Grangerista ei ollut jäljellä kuin kihara hiuspehko, muuten hän oli muuttunut paljon. Hänen kasvonsa olivat paljon aikuismaisemmat ja muutenkin muutos oli huomattava. Ainahan hän oli ollut ikäistään kypsempi, mutta lapsen mieli oli kuitenkin elänyt jossain hänessä, piilossa, mutta kuitenkin. Nyt sekin oli kuollut jo pois.

"Oletko kunnossa?" kuului tuttu ääni ovelta. Hermione kääntyi ja katsoi huomaamatta tullutta ystäväänsä. Ei hän ollut ainut joka oli joutunut aikuistumaan nopeasti. Kaikki olivat. Hän ei ollut yksin, vaikka joskus siltä hänestä siltä tuntui.
"Olen", Hermione valehteli. Hän ei kaataisi omia murheitaan toisen niskaan.
"Hermione, älä valehtele. Tiedän ettet ole kunnossa", Harry sanoi, ja jatkoi, "kukaan ei ole."
"Tiedän, minä vain...", Hermione aloitti, mutta ei sanonut lausetta loppuun. Hän tiesi, että Harrylla oli muutenkin tarpeeksi vaikeaa, paineet Voldemortin tuhoamisesta olivat hänen harteillaan. "Unohda"
Harry näytti siltä, kuin olisi ollut vaatimassa Hermionea kertomaan, mutta Hermione vaiensi hänet katseellaan. Harry näytti tajuavan, koska hän huokaisi raskaasti ja sanoi:
"Hyvä on, ole kertomatta. Kuitenkin, tulin kertomaan, että sinun pitäisi viedä Malfoylle ruokaa. Ei häntä voi nälkään näännyttää, vaikka idea houkuttaisikin"
Hermione kuuli selvästi Harryn äänestä paistavan katkeruuden ja vihan. Jälleen kerran Hermione mietti, mitä järkeä oli ollut tuoda Malfoy sinne. Hän sätti itseään edelleenkin siitä, ettei ollut ajatellut. Juuri harkitsemiskyvyllä, maltillisuudella ja järkevyydellä hän oli saanut kunnioitusta jopa aurorien keskuudessa. Hän arveli, että nyt suuri osa siitä kunnioituksesta oli karissut pois.
"Aiotko sinä tehdä sen Hermione, vai lähetätkö kotitontun?" Harry kysyi ja Hermione närkästyi.
"Teen sen ennemmin itse, kuin lähetän kotitontun. Ne ovat muutenkin ylityöllistettyjä ja Malfoy saisi helposti kotitontun kertomaan jotain oleellista", Hermione tiuskaisi.
"Selvä. Minä todellakin ihailen sinun kykyä jaksaa ja puolustaa sinulle tärkeitä asioita", Harry sanoi ja perääntyi kädet leikinomaisesti pystyssä antautumisen merkiksi. Hermionekin naurahti ja sai samalla voimaa Harryn sanoista. Hän oli Hermione Granger, eikä hän antaisi periksi.

* * *

Tarjotin kädessään Hermione seisoi huoneen ovea tuijottaen. Hän yritti löytää rohkeutta jostain, mutta oli aivan sama yrittikö hän tehdä sitä, vaiko vangita savua käsiensä väliin, kumpikin tuntui yhtä turhalta. Yksi aurori käveli tärkeilevän näköisesti ja vilkaisi Hermionea ylimielisesti. Kiukku kuohahti hänen sisällään. Hän tiesi, että jos hän haluaisi aikaisemman kunnioituksensa takaisin hänellä olisi paljon työtä edessä. Oli ollut äärimmäinen virhe tuoda kuolonsyöjä päämajaan. Edelleen vihaisena ja nyt jo aavistuksen turhautuneenakin Hermione avasi oven loitsuilla ja asteli määrätietoisin askelin huoneeseen.

Draco PoV

Draco Malfoyn katse hakeutui heti tulijaan. Hän halusi, että joku, jota olisi helppo manipuloida tulisi sisään. Hän halusi ulos sieltä, missä hyvänsä olikin. Hän ei ollu kuullut mitään, ei askelia, ei puhetta, ei mitään. Hän muisti, että Granger oli pelastanut hänet kaikesta päätellen tappokiroukselta, mutta miksi? Viimeinen muistikuva, oli se, että Granger langetti tainnutustaian häneen. Miten ihmeessä annoin sen tapahtua? hän mietti. Hän, Draco Malfoy oli tullut yllätetyksi. Kuraverinen oli saanut hänet tainnutettua. Se oli häpeä. Draco käänsi katseensa pois. Asetelman ei olisi pitänyt olla sellainen, kuin se nyt oli. Grangerin olisi pitänyt olla hänen paikallaan köytettynä ja nöyryytyksen alaisena.

Juuri sillä hetkellä hän inhosi kaikkea. Elämäänsä, kiltaa, kuolonsyöjiä, isäänsä, pimeyden Lordia ja erityisesti Grangeria. Hän ei tajunnut miksi yksikään kuolonsyöjä ei ollut tullut auttamaan häntä. Kaikki ne saastaiset heittiöt olivat juoksennelleet jossain, kun hän oli ollut pulassa. Grabbe ja Goyle, kaksi turhaa peikkoakin tyhmempää idioottia olivat juosseet Nottin perässä, vaikka hän oli nimenomaan käskenyt heidät suojaamaan taustaansa. He saavat tietää ketä heidän kannattaa totella, kunhan vain pääsen pois täältä, hän ajatteli.

Hermione PoV

Hetken ajaksi Hermione jäi seisomaan ovelle. Hän jähmettyi täysin Malfoyn vihaa uhkuvasta katseesta. Ei sen niin pitänyt mennä. Juuri kun Hermione harkitsi sanovansa jotain, Malfoy käänsi katseensa kattoon ja kaikesta päätellen hän yritti tehdä siihen reikää, kuitenkaan onnistumatta. Ilmapiiri oli jännittynyt. Yhtäkkiä Hermione vetäisi terävästi henkeä, hän oli unohtanut hengittää. Ilma purkautui väristen ulos hänen huuliensa välistä. Hermione sulki silmänsä muutamaksi sekunniksi pidempään kuin normaalisti ja astui sitten askeleen kohti Malfoyta. Askel oli varovainen, kokeileva. Hän tiesi, että Malfoy oli aina inhonnut häntä jästisyntyperänsä takia. Nyt kun hän oli onnistunut tainnuttamaan Malfoyn, tämä luultavasti oli korottanut hänet inhokkilistansa kärkiviisikkoon.

Harry oli kertonut Hermionelle, että McGarmiwa oli käynyt aamulla Malfoyn huoneessa. Yllätyksenä ei tullut, että Malfoy ei ollut yhteistyöhaluinen millään tasolla. Hermione ei uskonut onnistuvansa McGarmiwaa paremmin. Päinvastoin, hän ajatteli pahentavansa tilannetta käynnillään, mutta se oli välttämättömyys, joka oli pakko saada hoidetuksi. Aivan kuten Harry oli sanonut, Malfoyta ei saisi näännyttää nälkään, vaikka se olisi kuinka houkutteleva idea.
"Tässä olisi ruokaa, jos haluat", Hermione sanoi ja kirosi samassa epäröivää äänensävyään. Malfoylle ei saisi näyttää heikkouttaan, tai tämä iskisi siihen täydellä voimalla ja pahimmassa tapauksessa saisi uhrin murtumaan. Malfoy ei vastannut mitään, tuhahti vain halveksivasti. Hermione oli aivan varma siitä, että Malfoy oli huomannut epäröinnin, joten hän valmistautui koko ajan henkiseen iskuun. Ei Malfoy voisi satuttaa häntä fyysisesti, henkinen puoli oli aivan toinen juttu. Jollain ihmeen tavalla Malfoy onnistui poimimaan aina oikeat tekijät ja siten hän onnistui murtamaan toisen. Hermione myönsi itsekin, että hänen henkinen jaksamisensa oli ollut kovassa rääkissä, ja että hän oli haavoittuvaisempi kuin koskaan sitten ensimmäisen Tylypahkan vuoden.

"Joko sinä syöt nyt, tai sitten et ollenkaan", Hermione sanoi ja sai äänensä vakaaksi ja varmaksi.
"Etkö sinä kuraverinen idiootti ymmärrä, etten aio syödä tai tehdä yhtään mitään muutakaan?" Malfoy kysyi ylimielisellä äänensävyllä. Viha sai taas otteen Hermionesta jo toisen kerran sen päivän aikana.
"Mikä helvetin oikeus sinulla on olla ylimielinen?" Hermione kysyi korottaen äänensävyään. Hän ei usein huutanut, saatika sitten kiroillut, mutta jokin Malfoyn käytöksessä oli äärimmäisen ärsyttävää... Sitten Hermione tajusi. Se oli ollut koko ajan Malfoyn tavoite, saada hänet suuttumaan ja haavoittuvaksi. Hermione seisoi hetken paikoillaan ja vastasi Malfoyn vihamieliseen katseeseen samalla mitalla. Malfoy katsoi häntä arvioivasti, Hermione häntä taas silmät vihasta leimuten.

Kuului hiljaiset askeleet ja kotitonttu kipitti pelokkaan näköisenä Hermionen luo.
"Neiti, minun käskettiin kertoa, että -", enempää kotitonttu ei ehtinyt sanoa, kun Hermione keskeytti tämän sanomalla:
"Ei täällä"
"Mutta neiti, asia koskee myös herra Malfoyta", kotitonttu sanoi silmät suurina ja herätti Malfoynkin mielenkiinnon ja sai tämän kopeuden ja peitetyn hämmästyksen sekaisen katseen.
"No sitten, kerro vain", Hermione sanoi lämpimästi ja sai nopean, halveksuvan katseen Malfoylta.
"Minun piti ilmoittaa, että Mi...", kotitontun ääni hiipui hetkeksi, mutta se jatkoi kuitenkin urheasti, "Minerva McGarmiwa, viisi auroria ja vanhempi herra Malfoy, sekä tusina kuolonsyöjää ovat kuolleet."

Hermionen aivot eivät rekisteröineet sanoja heti. Vähitellen ne selkenivät ja hyökkäsivät hänen tajuntaansa. Hänen katseensa oli lasittunut, mutta hänen sisällään velloi tunteiden pyörremyrsky. Ei, ei McGarmiwaakin, Hermione ajatteli epätoivoisesti. Kasvot häilyivät hänen mielessään kuin riivaavat haamut - Dumbledore, hänen tätinsä ja setänsä, McGarmiwa... Koko ajan uusia kasvoja tuli. Hermione ei enää kestänyt sitä. Maailma hänen ympärillään tuntui pyörivän rajusti ja tasapaino alkoi pettää. Hermione lyyhistyi lattialle. Hän kuuli kotitontun hätäiset huudot kuiskauksena, joka tuli jostain kaukaa. Hän häilyi tajunnan rajamailla, näkö oli sumea ja ajatukset hajanaisia.

Jotain kylmää ja märkää osui hänen kasvoilleen. Pyöriminen hidastui hieman ja näkö tarkentui aavistuksen. Toinen kerta. Pyöriminen muuttui voimakkaaksi jomotukseksi takaraivoon ja näkökenttä palautui, sekä ajatukset selventyivät. Kotitontun säikähdyksestä entisestään suurentuneet silmät tapittivat Hermionea.
"Olen kunnossa", Hermione sanoi ja tonttu huokaisi.
"Voiko... Voiko Morty tehdä jotain neidin puolesta? Jaksaako neiti varmasti?" tonttu kyseli selvästikin huolissaan.
"Minä olen kunnossa. Kiitos tiedoista, Morty", Hermione sanoi ja sai väännettyä kasvoilleen hauraan hymyn, joka häipyi heti, kun kumarrukseen taipunut tonttu kääntyi ovesta ulos. Hermionen katse hakeutui tarjottimeen, joka lojui maassa muutaman jalan päässä hänestä. Hän ei ollut edes huomannut tai kuullut sen putoamista. Hän korjasi rikkoutuneet astiat ja käänsi katseensa Malfoyhin. He tuijottivat hetken toisiaan mitään sanomattomin ilmein ja sitten Hermione tokaisi:
"Olen pahoillani"
"Minä en kaipaa sääliä, varsinkaan kuraverisiltä", Malfoy tokaisi ilkeästi, mutta astetta vaimeammin. Hermione ei sanonut enää mitään, hän tarkasti vain, että köydet olivat yhä pitävät, käveli sitten ovelle tarjotin toisessa kädessä, lukitsi oven loitsuilla ja teki pari lisätaikaa varmuuden vuoksi. Hitaasti laahustaen Hermione lähti alakertaan ja valmistautui syyttäviin katseisiin.

[niiina]

Kyllä tässä on paljonkin potentiaalia. Minä ainakin pidän, vaikka luinkin vasta enkuksi hieman samankaltaisesti alkavan ficin ja se kummittelee tätä lukiessani päässäni, vaikka asiat menevät siinä kyllä täysin eri tavalla, mutta se nyt häiritsee hieman omaa keskittymistäni, mutta yritän kommentoida kunnolla sekoittamatta näitä kahta toisiinsa. : D

Minusta tämä on ideana kiva ja odotan todella miten saat luotua Dracon ja Hermionen välille jotain. Kirjoitustapasi on sellainen mukava ja helppolukuinen ja se on todellakin plussaa. Olet minusta pitänyt hahmot aika hyvin omana itsenään, vaikka minusta OC hahmoissa ei ole mitään vikaa, kunhan ei ihan pipariksi pistä. Ficci etenee myös hyvin, eikä liian hoppuillen. Nuo ilkeät katseet ym tuntuivat Hermionea kohtaan vähän liioiteltuita, koska jos Malfoy oli tainnutettuna ja asia oli niin vakava, olisihan pojan voinut viedä muualle, mutta totta kai se varmasti on vain osa ficciä. (:

Mutta en osaa oikein tällä hetkellä sanoa muuta ja kommentoin muutenkin aivan väsyneenä. Toivottavasti jatkoa on tulossa pian, koska minusta ficci saa hyvin sisälleen ja ei millään malttaisi lopettaa lukemista ja sehän on vain hieno juttu, paitsi kun ei ole enää osia mitä lukea, mutta se on asia erikseen   

Toivottavasti osia tulee piakkoin lisää. Minä ainakin olen lukemassa ja tässä on kyllä huippu paritus. ^^

niiina

[Herski]

Todella hyvä.
Pidin todella tästä juonesta.
Jatkoa odotan innolla.

 <3 D/Hr <3

[Justinee]

Aika mielenkiintoinen juoni. Miten ihmeessä Hermione saattoi tehdä noin suuren virheen? En ymmärrä. Hyvä fic tämä kyllä on, ja odotan jatkoa todella innokkaasti  :3

[BlueIce]

Nyt on valitettavasti todella lyhyt kommentti, väsymyksen piikkiin.
JATKOA!

[jjemsie]

A/N: Suuri kiitos kaikille kommenteista. Mun pitää kyllä myöntää yksi juttu. Tein Dracosta vähän pehmon ja se linja sitten jatkuu. Jotenkin haluun tuoda siitä toisenkin puolen esille, mutta sanokaa, jos menee liian pitkälle =) Eli Dracossa alkaa, ainakin omasta mielestä, olla vivahteita OoC'stä. Luulisin etä nelososassa alkaa olla jo vähän enemmän romantiikkaa mukana   En tiedä saanko nelososan tänne ennen vuodenvaihdetta, kun pitää käydä sukuloimassa. Mutta ainakin yritän. Niitä kommentteja saa sitten edelleenkin laittaa.



Osa 3


Hermionen kädet tärisivät rajusti hänen kävellessä tuskallisen hitaasti kohti keittiötä, josta oli sinä samaisena aamuna lähtenyt kyyneleet silmistä valuen. Hermione ei oikein osannut aavistaa mitä odottaa, sen takia hän valmistautui pahimpaan mahdolliseen vaihtoehtoon, siihen, että häntä syytettäisiin McGarmiwan ja aurorien kuolemasta. Hän ei halunnut ajatella sitä, mitä tekisi, jos niin todellakin kävisi. Oli kuitenkin varmaa, että hän ei voisi olla killan päämajassa yhtään pidempää siinä tapauksessa. Hermione yritti rauhoittaa mieltään hengittämällä syvään. Se auttoikin häntä hieman, enää kädet tärisivät vain tuskin huomattavasti ja kauhukuvat syyttävistä huudoista ja ilmeistä siirtyivät syrjään nuoren naisen mielessä.

Hetkeäkään jahkailematta Hermione avasi tilavan keittiön oven. Heti ensin hän näki murtuneita katseita ja samassa pois työnnetty suru kohtasi hänet taas. Turtana Hermione istui ainoalle vapaalle penkille ja tuijotti pöydän pintaa mitään sanomattoman näköisenä. Harry ja Ron toisilla sivuillaan Hermione ei tuntenut yksinäisyyttä, vain surua, pohjatonta surua, jolle ei näkynyt loppua.

Syyttäviä katseita ei tullut, vaikka Hermione kuinka odotti ja valmisti itseään siihen. Miten se oli mahdollista? Aamullahan kaikki olivat katsoneet häntä vihaisesti, mutta missä viha oli nyt? Eikä kukaan todellakaan syyttänyt häntä McGarmiwan kuolemasta? Helpotus pyyhkäisi aaltona Hermionen mieleen. Ron hänen vieressään katsoi masentuneena pöytää. Hermione otti Ronia hellästi kädestä kiinni. Nuori miehenalku käänsi välittömästi kysyvän katseensa naiseen, ja tämä hymyili hänelle rauhoittavasti. Roninkin suu suli pieneen, lähes huomaamattomaan hymyyn. He olivat hyviä ystäviä, eivätkä hylkäisi toisiaan hädän hetkellä.

Hermione vilkaisi nopeasti Harrya. Harry lohdutti hillittömästi hänen olkapäätään vasten itkevää Ginnyä. Harry kuiskaili lohduttavia sanoja Ginnyn korvaan ja silitti tämän leiskuvanpunaisia hiuksia. Hermione katsoi muihin kiltalaisiin, jotka istuivat pöydän ympärillä. Kaikilla oli kasvoillaan masentunut ilme, ja jotkut itkivät hiljaa. He olivat kokeneet taas uuden menetyksen, taas uusi johtaja oli menetetty. Luonnollisesti se lannisti jokaista. Hermione päätti ottaa ohjat omiin käsiinsä.
"Tiedän, että tämä on rankkaa kaikille, mutta eikö meidän pitäisi valita seuraava johtaja?" Hermione sanoi varovasti hiukan tärisevällä äänellä. Hän ei ollut ollut koskaan hyvä pitämään puheita, varsinkaan monen ihmisen edessä, saatikka sitten, jos kyseessä oli tärkeitä henkilöitä, kuten auroreita.
"Olen samaa mieltä", Harry sanoi ja Hermione hymyili hänelle pienesti.
"Onko kelläkään ehdotuksia?" Hermione kysyi edelleen varovasti. Hän oli vieläkin varuillaan, jos joku vaikka sattuisikin syyttämään häntä. Kukaan ei vastannut hetkeen mitään. Sitten eräs vanha ja kokenut aurori, jota Hermione arvosti suuresti vastasi:
"Minä ehdotan Hermione Grangeria"

Hermionen suu loksahti auki ja katseet jakautuivat hänen ja vanhan aurorin kesken.
"Mitä sinä? En minä..", Hermione änkytti järkytyksen vallassa.
"Sinä olet harvinaisen viisas noita, tiedät paljon ja osaat enemmän kuin jotkut meistä", vanha aurori sanoi ja jotkut hänen ympärillään nyökyttelivät päitään hyväksyvästi. Hermione oli tyrmistynyt. Tätä hän ei osannut odottaa.
"Mutta minähän... Toin kuolonsyöjän päämajaan! Se oli typerin asia, minkä pystyy tekemään!" Hermione huudahti saatuaan puhekykynsä takaisin.
"Kaikki tekevät virheitä. Sinun kohdallasi se oli ymmärrettävää, Malfoyn poika oli ennen Tylypahkassa samalla vuosikurssilla, et ole tottunut näkemään ja arvioimaan häntä kuolonsyöjänä. Toimit vain vaistonvaraisesti, ja hänestä todellakin voi olla jotain hyötyä. Hän oli kuitenkin tainnutettuna loppujen lopuksi", aurori pöydän päässä sanoi ja Hermione tunnisti hänet samaksi, joka oli aamulla katsonut häntä vihaisesti.
"Mutta kuitenkin. Ja tehän katsoitte minua vihaisesti kun tulin aamulla tänne", Hermione puuskahti.
"Pyydämme anteeksi sitä. Tiedämme, että se oli liioiteltua ja sen jälkeen kun lähdit, puhuimme asioista ja totesimme olleemme liian tylyjä", vanha aurori puolestaan sanoi.
"En minä osaa", Hermione sanoi.
"Kyllä sinä osaat", Harry sanoi hänen vasemmalta puoleltaan.
"Miksei Harry? Hän olisi paljon parempi johtaja kuin minä", Hermione sanoi, mutta turhaan. Auroreilla oli tähänkin vastaus.
"Uskon, että Potter joutuu kestämään muutenkin paljon. Taistelutilanteissa hän voi olla parempi johtaja kuin sinä, mutta muuten.. Sinä olet paras"

Hermione ei ollut uskoa korviaan. Hänkö muka paras? Ei, tämän oli pakko olla unta, vain unta. Pian hän heräisi ja palaisi alakertaan, jossa kaikki olisi normaalia. Hermione puristi kätensä nyrkkiin ja upotti kyntensä kämmeneensä. Kipu tuntui ja hän oli yhä siinä. Toiveajattelut unesta haihtuivat savuna ilmaan.
"No, miten on?" aurori kysyi. Hermione mietti hetken. Tämä oli suuri kunnianosoitus auroreilta, he halusivat hänet, seitsemäntoistavuotiaan jästisyntyisen, koulun pakosti kesken jättäneen noidan, johtajakseen. Hermione ei keksinyt enää syitä, miksi kieltäytyä.
"Hyvä on", hän sanoi.

* * *

Myöhemmin Hermione valmistautui taas viemään Malfoylle ruokaa. Ajatus Malfoysta ja häneltä tulevilta solvauksilta ei houkuttanut naista yhtään, päin vastoin, se sai hänet haluamaan ajassa taaksepäin. Jos hän vain pystyisi ilman vakavia seurauksia jättämään Malfoyn taistelupaikalle, hän tekisi sen. Se kuitenkin olisi typerää, tulevaisuus ja nykyhetki muuttuisivat liikaa. Jos hän ei olisi tuonut Malfoyta sinne, McGarmiwa ei olisi ehkä kuollut, kaikki olisi mennyt toisin.

Lautasen pinnalta nousi höyryä, ruoka siinä oli vielä kuumaa. Hermione oli varma, ettei Malfoy söisi, silti hänen oli käytävä siellä. Eihän sitä koskaan voinut tietää. Uskomattomia asioita tapahtui. Hän ei ollut koskaan ajatellut, että jotain sellaista, mitä aikaisemmin tapahtui, tapahtuisi. Kuitenkin niin oli vain käynyt. Hermione oli samalla innoissaan ja peloissaan. Innoissaan siitä, että pääsi näyttämään kykynsä ja kuitenkin hän pelkäsi tekevänsä virheitä.

Hermione oli taas pysähtynyt oven eteen ja jäänyt siihen seisomaan. Huoneeseen meneminen oli toisella kerralla yhtä vaikeaa, kuin se oli ensimmäiselläkin. Jälleen kerran Hermione rohkaisi mielensä, purki asettamansa turvataiat ja astui hiljaa sisään huoneeseen. Jopa hämärässä valaistuksessa Hermione näki kimaltelevat kyyneleet Malfoyn poskilla. Hermione joutui tyrmistyksen valtaan jo toisen kerran samana päivänä. Hän oli odottanut kohtaavansa vahvan ja ivallisen Malfoyn, joka solvaisi häntä, mutta ei. Hänen edessään oli voimaton ja itkevä versio siitä vaaleatukkaisesta, ilkeästä Malfoysta.

"Jos kerrot tästä kenellekään, vannon että tapan sinut", Malofy sanoi Hermionelle tukkoisella äänellä, josta kuulsi kuitenkin tuttu, ivallinen sävy. Hermione ei vastannut mitään. Hän asetti tarjottimen pienelle pöydälle, taikoi itselleen tuolin ja laittoi sitten taikasauvan visusti kaapunsa taskuun.
"En aio kertoa kellekään", Hermione sanoi kun ei muutakaan keksinyt. Hänestä tuntui oudolta nähdä Malfoy itkemässä, mutta toisaalta se oli ihan luonnollista, olihan hänen isänsä vasta kuollut. Hermione ei osannut edes kuvitella miltä tuntuisi, jos oma isä kuolisi. Hän ei onnekseen ollut vielä joutunut kokemaan sitä, mutta hän ei tuudittautunut liialliseen turvallisuudentunteeseen, jokaisen henki oli vaakalaudalla, nyt kun oli sota.
"Olen pahoillani", Hermione sanoi, vaikka tiesi, että Malfoy tiuskaisi hänelle jotain vastaukseksi ja mainitsisi samalla hänen jästisyntyperänsä. Hermione odotti kaksi sekuntia, viisi, kymmenen ja kaksikymmentä, mutta ivallista vastausta ei tullut. Malfoy oli aivan hiljaa. Hermione katsoi heikkoa hahmoa edessään. Malfoy oli nykyään vain varjo siitä, mitä oli ollut kouluaikoina. Hän, kuten aivan liian moni muukin, oli aikuistunut hetkessä. Hermione tiesi, tai saattoi arvata, että Voldemortille työskennellessä paineet kasvoivat ja panoksena oli oma henki. Se raastoi väkisinkin sisältä.

"Minulla ei ole ketään, kenelle puhua", Malfoy sanoi yllättäen. Hermione havahtui ajatuksistaan ja käänsi katseensa seinästä Malfoyhin. "En itkenyt sen takia, että isäni kuoli. Hän ei ollut mitään muuta, kuin hirviö. Olen joutunut kestämään häntä kaikki nämä vuodet, ja vihdoin olen vapaa. Enemmän minua huolestuttaa äitini. Pimeyden Lordi ei ole iloinen. Koko tämän ajan olen toivonut, että minulla olisi joku, jolle puhua. Sen takia vierailin Murjottavan Myrtinkin luona."
Hermione, joka tunsi yllättävää myötätuntoa Malfoyta kohtaan sanoi:
"Sinä voit puhua minulle. Olen kenties viimeinen, jolle puhuisit, mutta voin kuunnella."
Hän oli yllättänyt itsensäkin sanoessaan sen. Hermione ei ymmärtänyt, miksi halusi auttaa Malfoyta. Hän oli vihollinen. Hermionen aivot olivat kuitenkin sivuuttaneet järjen äänet ja toimivat harkitsemattomasti ja typerästi, aivan kuten silloin, kun hän oli ilmiintynyt päämajaan Malfoy mukanaan.
"Oletko tosissasi", Malfoy kysyi ja kaikki ivallisuus hänen äänestään oli poissa.
"Kyllä", Hermione vastasi hetken mietinnän jälkeen.

Malfoy aloitti kertomaan tarinaansa. Hermione ei tajunnut ajan kulua, hän ei kuullut muuta kuin Malfoyn äänen, hän ei nähnyt muuta kuin hänen jäänharmaat silmänsä, joista paistoi huojennus. Ilmeisesti Malfoy oli odottanut jo pitkään tilaisuutta kertoa jollekin kaiken häntä painavan, ei hän muuten olisi Hermionelle avautunut. Hän kuitenkin selvästi varoi paljastamasta mitään Voldemortin suunnitelmista, sen Hermione pisti merkille. Malfoy oli joutunut kestämään enemmän, kuin Hermione oli edes kuvitellut. Kyllä hän tiesi, että Lucius oli ollut tiukka ja armoton, mutta se, mitä Malfoy kertoi, sai Hermionen vihaamaan jo edesmennyttä miestä enemmän kuin tämä oli pitkään aikaan vihannut ketään.

Malfoy lopetti puhumisen ja huokaisi syvään. Hermione pystyi vain hahmottamaan osan niistä tunteista, joita Malfoy tunsi. Ei hän koskaan ennen ollut ajattelut, että Malfoyn elämä voisi olla sellaista. Niin kovaa. Hermione mietti, miltä tuntuisi, jos hänen isänsä ei välittäisi hänestä tippaakaan ja löisi häntä. Pelkkä kuvittelu oli äärimmäisen vaikeaa, miltei mahdotonta. Hermionella ei ollut kokemusta huonosta isäsuhteesta, joten hän ei voinut lohduttaa Malfoyta mitenkään. Hetkinen.. lohduttaa Malfoyta? Mistä lähtien olet halunnut lohduttaa Malfoyta? kuului ivallinen ääni hänen päänsä sisällä. Hermione sulki sen heti pois.

"Minulla ei ole nälkä", Malfoy sanoi hiljaa ja katkaisi Hermionen ajatuksenjuoksun.
"Mitä?" Hermione kysyi ihmeissään, hän ei ymmärtänyt. Tarjoitin vilahti hänen näkökentässään. Ainiin, tietysti. Sitä varten hän oli sinne mennyt. Ruokaa Malfoylle. Hermionen aivot olivat kuin sumean verhon peitossa. Ajatuksien muodostaminen oli vaikeaa.
"Sitä vartenhan sinä tänne tulit?" Malfoy kysyi nyt jo huomattava ivallisuus äänessään.
"Juuri niin. Aivan", Hermione sanoi hajamielisenä ja otti tarjottimen, katoutti tuolin sauvan heilautuksella ja lähti kohti ovea.
"Kiitos kuuntelemisesta Hermione", Malfoy sanoi.
"Eipä kestä", Hermione vastasi ja sulki oven, teki taiat ja vei tarjottimen keittiöön. Vasta siellä hän tajusi, että Malfoy oli kutsunut häntä etunimellä. Mihin tämä maailma on menossa?

[BlueIce]

Mahtavaa! Minnä todellakin pidän enemmän tästä pehmeämmästä Malfoy versiosta, ja olen mielissäni, että pidät hänet sellaisena!Minun on vain hiukan vaikea kuvitella, että Dracon ja Hermionen välille syntyisi suhde, tuollaisissa olosuhteissa.

Katsotaan nyt mitä sinä olet keksinyt päämme menoksi!

Jatkoa!

[Herski]

Oih ihanaa. <3

Pehmo Draco onkin sulonen. on tietty se perus Dracokin mutta niin..
Tosi kiva.. Pidin.

Jatkoa odottelen.

[bella luna]

jatkoa? =) hyvältä vaikuttaa ainakin tähän mennessä

[Frosty]

Jatkoa pliis..

[jjemsie]

A/N: Pahoitteluni tästä lievästi myöhästyneestä osasta. Tässä on ollut vähän kaikkea muuta... Kiitos kaikille kommenteista, valitettavasti aika ei riitä erikseen vastailuun. Ja niitä kommenttejahan saa edelleen laittaa, jos joku tätä vielä lukee. Niin kun tuolla jo taisin aiemmin luvata, tässä nelososassa alkaa jo olla vähän toimintaa niiden kahden välillä, vaikka puolet tästä onkin itsepohdiskelua ja aika turhaa tekstiä, mutta minkäs teet kun pätkissä kirjotat. Toistoa löytyy ja kirjotusvirheitäkin on luultavasti paljon. Olen tämän kyllä läpi lukenut useampaankin otteeseen, mutta kun en niitä virheitä omasta tekstistä tahdo löytää. Onhan kuitenkin apuna Word, mutta siihen ei parane mennä luottamaan, yli puolet virheistä jää, vaikka kuinka koittaisi suodattaa sillä. Mutta nyt siis tässä neljäs osa [size=85](olen ylpeä, sain jopa kirjotettua kuusi sivua)[/size], nauttikaa, jos se vaan mitenkään on mahdollista.
----------------------------------------------------------

Osa 4




Järkytyksestä toivuttuaan Hermione meni olohuoneeseen, jossa Ron, Harry ja Ginny olivat. Harryn käsi oli Ginnyn olalla ja molemmat näyttivät poikkeuksellisen iloisilta tapahtuneisiin nähden. Hermionenkin huulilla kareili ohut hymy. Joskus hän toivoi saavansa olla yhtä onnellinen kuin Harry ja Ginny. Hermione tiesi, että olisi voinut ollakin ehkä vielä onnellisempi, kuin tuo pari, joka istui sohvalla vieretysten. Hän olisi voinut olla Ronin kanssa, mutta hän ei silti ollut. Hermione oli joutunut pitkien valvottujen yön tuloksena toteamaan, että Ron oli mukava ja hänellä oli jonkinlaisia tunteita häntä kohtaan, mutta olosuhteet eivät sallineet Hermionen aloittaa mitään Ronin kanssa. Hermione pelkäsi, että jonkin menisi vikaan ja heidän tiivis porukkansa hajoaisi. Sitä hän ei ollut valmis kestämään edes ajatuksissaan.

"Hei", Hermione sanoi hiljaa ja istui sohvalle Ronin viereen Ginnyä ja Harrya vastapäätä. Muut mutisivat tervehdyksensä ja keskittivät sitten huomionsa takaisin shakkilautaan, jota Hermione ei ollut edes ajatuksissaan huomannut. Hermione keskittyi pelin katsomiseen hajamielisesti. Hänestä oli hieman outoa, että he tekivät jotain niinkin tavallista, kuin pelasivat shakkia, mutta heti sen perään hän muistutti itseään siitä, että niinäkin aikoina heillä oli oikeus pieniin huveihin.

Peli päättyi lopulta Ginnyn ja Harryn murskavoittoon. Ron näytti hieman närkästyneeltä kun kaksikko virnuili hieman omahyväisesti hänelle. Hermione pyöritti päätään ja vajosi taas ajatuksiinsa. Siitä oli tullut jonkinlainen tapa. Hän ei vain osannut pitää hauskaa ystäviensä kanssa niin kuin ennen. Kaikki oli muuttunut liikaa hänen mielestään, hänestä oli tullut paljon sulkeutuneempi. Muutos oli tuskin havaittava, mutta sen vaikutukset alkoivat jo vähitellen näkyä. Muut pyysivät aina Hermionen mukaan huvituksiinsa, mutta kun Hermione pudisti kerta toisensa jälkeen päätänsä pahoittelevasti, he eivät jaksaneet enää yrittää suostutella häntä mukaan. Hermionesta oli tullut väistämättä aikuinen.

Pienet sadepisarat piiskasivat ikkunaa armottomasti. Hermionen katse oli suunnattu ulos ikkunasta, vaikka hän tuskin näki mitään. Ajatukset olivat vallanneet hänen mielensä. Hermionen mielessä risteili joukko erilaisia tunteita. Päällimmäisenä oli vääjäämättä pelko. Pelko sodasta, sen häviämisestä, hänen ystäviensä ja perheensä kuolemisesta ja epäonnistumisesta. Hän tunsi epätoivoa, tuskaa, häivähdyksen iloa, pienen aavistuksen kateutta ja jotain muutakin lisäksi, mutta Hermione ei osannut tulkita sitä. Hän ei jaksanut edes yrittää. Oli tarpeeksi turhauttavaa antaa ajatusten pyöriä mielessä ja antaa niiden luoda kiiltokuvia paremmasta huomisesta, jotka hän kuitenkin murskasi omatoimisesti heti niiden ilmestyttyä. Hän ei halunnut antaa itselleen turhaa toivoa, eikä sen enempää muillekaan.

Hermione nieli katkerat kyyneleet, jotka yrittivät päättäväisesti saavuttaa hänen poskensa. Hän päätti, että nyt ei ollut aika itkeä, itkemisen aika oli vasta yöllä, kun kukaan ei nähnyt tai kuullut. Hänhän oli nyt johtaja, hänen piti olla vahva ja päättäväinen, määrätietoinen ja rohkea. Hänen piti olla niin kuin Dumbledore ja McGarmiwa, aikaisemmat johtajat. Hermionen suru syventyi entisestään kun hän ajatteli killan entisiä johtajia. He olivat seisseet pystypäin, kohdanneet vaarat epäröimättä ja vahvoina. Kuitenkin kumpikin heistä oli kuollut. Milloin minun aikani tulee? Hermione ajatteli luonteensa vastoin katkerasti. Niinhän se aina meni, johtaja kuoli, heille tuli seuraaja, joka kuoli ja jolle tuli taas paikkaaja. Ikuinen kiertokulku, josta tuskin oli pakomahdollisuutta.

"Menen nukkumaan", Hermione ilmoitti jo muille tutuksi tulleella sävyttömällä, surun kyllästämällä äänellä. Harry, Ginny ja Ron nyökkäsivät ja vaihtoivat huolestuneet silmäykset, joista Hermione jäi autuaan tietämättömäksi. Hän käveli yläkertaan rauhallisin askelin, ei viivytellen, muttei erityisen nopeastikaan. Nuori aurori tervehti häntä matkalla. Hän teki samoin, nyökkäsi vain. Koko päämajan ilmapiiri oli surullinen, se ei sallinut paljoakaan puhetta.

Ikuisuudelta tuntuneen ajan päästä Hermione oli huoneen suomassa turvassa. Rauhallisesti hän sulki oven ja astui askeleen pois päin. Heti sen jälkeen Hermione löysi itsensä nojaamassa ovea vasten kyynelten valuessa hänen poskillaan. Hän vajosi lattialle ja veti polvet rintaansa vasten. Hän antoi kyynelten valua vapaina. Hän oli luullut jo itkeneensä tarpeeksi, mutta ei, aina vain uudet kyyneleet purkautuivat ruskeista silmistä.

Vähitellen kyyneleet alkoivat vähentyä. Hermione sulki silmänsä ja huokaisi raskaasti. Ei hänestä olisi johtajaksi. Hermionen mielessä oli päällimmäisenä epäonnistumisen pelko. Häntä pelotti ottaa niin vastuullinen asema killassa. Vähitellen Hermione alkoi koota itseään. Hän ei saisi murtua niin, hänen piti olla itsevarma. Ajatus itsevarmuudesta oli kuitenkin Hermionelle kaukainen, hänen itseluottamuksensa oli kadonnut kyynelten mukana. Tunteet olivat kadonneet kyynelten mukana. Kaikki muut tunteet, paitsi tuska. Tuska, käsinkosketeltava, pakottava tuska, joka hallitsi Hermionea täydellisesti.

Hän vaihtoi yövaatteensa kuin transsissa ja kävi sitten kerälle viileälle sängylle. Kaikkia aikaisempia raskaampi huokaus karkasi Hermionen sisältä. Hän tajusi olevansa tyhjä. Vain tyhjä kuori, ilman suuria tunteita. Hän ei edes tuntenut pelkoa, ei mitään. Vain ja ainoastaan painostavaa tuskaa, joka poltteli hänen sisintänsä. Hermione halusi sen loppuvan. Hän hautasi kätensä kiharoihinsa ja yritti olla repimättä niitä. Hän oli turhautunut kaikesta. Hitaasti turruttaen uni alkoi sekoittaa Hermionen ajatuksia ja lopulta vaivutti hänet näennäiseen lepotilaan.

* * *

Hermione heräsi omia aikojaan. Normaalit, lohduttavat ja toivoa antavat auringonsäteet olivat jääneet loukkuun pilvimuurien taakse. Oli sanomattakin selvää, että siitä päivästä tulisi yksi masentavimmista. Hermionen silmät tuntuivat kuivilta ja hän tunsi kosteuden tyynyltään. Hän oli siis itkenyt yöllä. Hitaasti Hermione nousi ylös. Kauhukseen hän huomasi lakanansa olevan lattialla ja peiton toisella puolella huonetta. Voi Merlin, hän tokaisi mielessään kiroten painajaisiaan, jotka muuttuivat kerta kerralta voimakkaammiksi ja todentuntuisemmiksi.

Virkistyttyään hieman Hermione tunsi taas sitä samaa tyhjyyttä, jota oli tuntenut aikaisempana iltana. Se raastoi Hermionea enemmän kuin mikään muu aikoihin. Hän olisi vain halunnut tuntea, tuntea jotain voimakasta, vaikka sitten pelkoa, kunhan edes jotain. Hän ei halunnut olla vain kuori, kivettynyt ja kylmä. Hitaasti Hermione vaihtoi vaatteet ja suunnisti sitten alakertaan. Matkalla hän vilkaisi kelloa, se näytti jo kymmentä.
"Miten Merlinin nimeen...?" Hermione parkaisi ääneen. Miksi kukaan ei ollut herättänyt häntä? Itsestään sadatellen hän käveli viimeisetkin portaat varsin ilottomasti ja suuntasi sitten keittiöön, josta kuului vaimeata puheensorinaa.

"Huomenta Granger", sanoi sama vanha aurori, joka oli ensimmäisenä ehdottanut hänen nimittämistään johtajaksi. Hermione sävähti lähes huomaamattomasti sukunimen käytöstä. Aiemmin sitä oli käytetty lähinnä halventavasti, mutta aurori ei sanonut sitä halveksivalla tai pilkkaavalla äänensävyllä. Päinvastoin, miehen ääni oli melkein huvittunut. Hermione huokaisi raskaasti. Miten hän saattoi nukkua pitkään juuri silloin? Eihän hän ollut aikaisemminkaan ollut aamu-uninen.

"Kuulustelin sitä Malfoyn nulikkaa. Ei se mitään kertonut, ivasi vain minkä kerkesi. Pirun kestävä kantti sillä...", Vauhkomieli murahteli pöydän päästä. Hermione oli helpottunut nähdessään pitkästä aikaa vanhan aurorin. Vauhkomieli oli ollut pitkään jossain hoitamassa 'salaisia asioita', ja Hermionen täytyi myöntää, että tuttuja, arpisia kasvoja oli tullut kierolla tapaa ikävä.
"Eli ei ole mitään, mitä voimme tehdä", Hermione tokaisi hieman alistuneen kuuloisesti. Hän oli toivonut, että Malfoylta olisi herunut edes jotain tietoja, mutta ei, tämä oli pysynyt itsepäisenä kuin muuli.
"Ei oikeastaan", Ron myönsi. Hänen sanojensa myötä tuli hiljaisuus.

"Onnittelut", Vauhkomieli tokaisi rikkoen hiljaisuuden harvinaisen puolihymyntapaisen koreillessa tämän arpisilla suunpielillä, kun hän katsoi Hermioneen. Hermione nyökkäsi, muttei sanonut, miten paljon se merkitsi hänelle. Hänelle oli äärimmäisen tärkeää saada hyväksyntä toisilta kiltalaisilta, niin lapselliselta kuin se kuulostikin.
"No, kai hänet sitten pitää vapauttaa", Hermione sanoi pettyneesti. Kaikki se turhan takia. Hemmetti, miksi mikään ei koskaan onnistunut? Niiden ajatuksien jälkeen tuska tuntui kiertyvän vielä tiukemmin hänen ympärilleen, se turrutti jopa epätoivon.
"Älä hoppuile. Vain täydellinen ääliö kertoisi jotain ensimmäisen kuulustelun aikana", Dawlish sanoi suuren pöydän keskivaiheilta. Hermione huokaisi väsyneesti. Hänen oli siis yhä vietävä sille raivostuttavalle nulikalle ruokaa turhan takia, olkoonkin, että tämä oli näyttänyt toisen puolen itsestään eilen. Hermione puri huultaan mietteissään.

"Kuka hoitaa seuraavan kuulustelun?" Harry kysyi vihreät silmät leimuten.
Vauhkomieli hörähti. "Et ainakaan sinä."
"Miksi? Minä en ainakaan epäile satuttaa häntä jos on tarvis", Harry protestoi ja nojautui taaksepäin tuolillaan. Hermione kätki huokaisun.
"Sinulla on vanhoja kaunoja. Vaikka se hilleri sattuukin olemaan varsin ärsyttävä tapaus, et saa piestä häntä hengiltä", Vauhkomieli sanoi äänensävyllä, joka kielsi kaikenlaisen protestoinnin. Harry puuskahti kuuluvasti ja tyytyi mulkoilemaan seinää.
"Kuka sen sitten tekee?" Hermione kysyi vaimealla äänellä.
"Sinä."

* * *

"Tässä sitä taas ollaan", Hermione jupisi itsekseen matkalla Malfoyn huoneeseen. Hänellä ei ollut minkäänlaista intoa kuulustella Malfoyta, hän ei ollut koskaan pitänyt kuulustelemisesta eikä uhkailusta. Ei, vaikka kohteena olikin Malfoy. Hermione kertasi kaiken Vauhkomielen opettaman kuulustelemisesta. Kysele, kysele, etsi heikkouksia, kysele, uhkaile, kysele, lopuksi käytä tarvittavia keinoja. Tarvittavat keinot suksikoot Siperiaan, Hermione ajatteli melkein vihaisena. Häntä ärsytti. Aivan kuin hän olisi oman mielensä vanki, aivan kuin jokin esti häntä tuntemasta. Pienet raivonvälähdykset saivat kuitenkin Hermionen toivomaan, että pääsisi pian ulos kuorestaan. Hän ei kestänyt kivielämää pätkääkään. Hän oli kuitenkin nainen, ja naiset tunnetusti tunsivat. Ainakin hän oli ennen luetellut itsensä tuntevien joukkoon, nyt ei olisi kuitenkaan voinut sanoa samaa. Katkeruuden häivähdys teki tuttavuutta pienenpienen raivon kanssa.

Hermione astui sisään huoneeseen yrittäen vaikuttaa itsevarmalta. Normaalitilanteessa se ei olisi jäänyt vain yritykseksi, hän oli itsevarma. Nyt kaikki se itsevarmuus oli vain jossain pirun piilossa. Välittämättä siitä hän asteli varmasti ja hallitusti penkille Malfoyn sängyn viereen. Hermione tuijotti Malfoyta pistävästi ja tämä tuijotti takaisin. Hermione tiesi, että Malfoy tiesi hänen tulleen kuulustelemaan. Hermione olisi kironnut itsensä jollain tapaa siihen paikkaan, jos se ei se olisi aiheuttanut niin paljon vahinkoa. Tietenkään hänen ei pitänyt vaikuttaa murtumattomalta ja itsevarmalta, hänen piti olla Vauhkomielen vastakohta helvetti soikoon!

Kaikki se esitetty itsevarmuus valahti pois, kun hän tajusi tehneensä kohtalokkaan virheen. Hänen olisi pitänyt esittää normaalia, hänen olisi pitänyt tuoda ruokaa aivan kuten ennenkin. Nyt hän oli - jälleen kerran - mennyt sotkemaan asiat. Kätkien tuskastuneen huokaisun Hermione pakotti katseensa tutkiskelevaksi. Tuska otti hänestä koko ajan enemmän valtaa, vaatien häntä saamaan aikaan jotain tuntemisen arvoista, kun hän mittasi katseellaan Malfoyn jäänharmaita silmiä, hieman kuopalla olevia poskia, kalpeita huulia ja vahvaa leukaa, johon oli alkanut kasvaa parransänkeä.
"Sinä tiedät miksi olen täällä", Hermione tokaisi ilmeettömällä äänellä. Malfoy ei vaivautunut vastaamaan, hän katsoi vain kylmästi takaisin Hermioneen. Nainen sätti itseään, vasta eilenhän tuo kalvakka miehenalku oli näyttänyt jonkin näköisiä tunteita ja nyt hän oli kuin jääpatsas. Hermione tiesi, että Malfoy ei tekisi romahtamisen virhettä toiste, se ei vain yksinkertaisesti ollut mahdollista.

"Minä en aio kertoa mitään, joten voit yhtä hyvin kerätä kuraisen veresi ja häipyä", Malfoy sihahti hampaidensa välistä tuijottaen kattoon. Aikaisempia voimakkaampi raivonpilkahdus sai Hermionen hetkeksi valtaansa.
"Ehei, en ole menossa minnekään. Sinä, hilleri, sen sijaan saat antaa tietoja, ennen kuin teen jotain vähemmän järkevää", Hermione tiuskaisi silmät salamoiden. Hän olisi voinut hihkua riemusta, jos ei olisi pelännyt, että raivo menettäisi otteensa ja hän palaisi takaisin kiviasteelle. Malfoy naurahti käheästi.
"Minä en paljasta mitään, johan sanoin. No niin, kipitäpäs nyt jonnekin kokoukseen ja jätä minut rauhaan", Malfoy sanoi ja raivo laantui. Hermione asteli ovelle niin arvokkaasti kuin vain pystyi ja pamautti oven mielenosoituksellisesti, vain hetken mielijohteesta kiinni ja sen jälkeen teki tutut suojataiat. Normaalin rituaalin jälkeen hän lysähti ovea vasten ja menetti itsehillinnän rippeensäkin.

Katkerat kyyneleet eivät tuntuneet enää miltään hänen poskillaan. Ne olivat viileitä, aivan kuin eivät kyyneleitä olisi olleetkaan. Oliko hänestä tullut jo liian kylmä? Liian kivettynyt? Ei, Hermione päätti. Hän ei voinut olla mikään tunteeton kivipatsas, kuori ilman tunteita, hän ei hitto vie ollut mikään kuolonsyöjän varhaisversio, jolla ei ollut kykyä rakastaa.

Osa Hermionesta käski häntä tekemään jotain asian puolesta. Mutta mitä? hän kysyi itseltään. Hän ei tiennyt. Tuntui kuin aika olisi mennyt muutaman vuoden taaksepäin takaisin Tylypahkan aikoihin ja siihen, kun hän ei ollut vielä valmis kohtaamaan kaikkea, tuntui kuin hänet olisi viety pois vuosien kokemuksista ja pakotettu kohtaamaan kaikki kauhut vain viidesluokkalaisen mielellä. Ei, se ei voinut mennä niin, Hermione yritti vakuuttaa itseään. Hän oli yhä - niin ulkoisesti kuin sisäisestikin - seitsemäntoistavuotias, ei suinkaan viisitoista. Hermione kokosi itsensä kasaan ja laahusti kertomaan Vauhkomielelle, että Malfoy oli paras päästää menemään. Hänellä oli jo suunnitelma.

Hermionen suureksi järkytykseksi Vauhkomieli ei pistänyt ollenkaan vastaan hänen idealleen. Tämä jopa myönsi, että Malfoysta ei ollut mitään hyötyä. Hermione meni takaisin Malfoyn huoneeseen ja kertasi toimintasuunnitelmaa. Mene sinne, kerro asiasi, tainnuta, ilmiinny turvallisen välimatkan päähän turvalliseen paikkaan, lähde. Niin yksinkertaista, mutta samalla niin vaikeata. Hermione tiesi, että Malfoy ei suostuisi tuosta noin vain tainnutettavaksi, mutta jos hänen ylpeytensä ei antaisi periksi, ei hän myöskään pääsisi pois. Hermionella oli valttikortti, hänellä oli valta. Jostain syystä asia ei saanut häntä rauhoittumaan tippaakaan.

Hermione astui huoneeseen, ei liian itsevarmasti, muttei nöyristellenkään.
"Noniin Malfoy, olet kiusannut meitä jo tarpeeksi", Hermione sanoi ja onnitteli itseään samassa keskustelun, tai vaihtoehtoisesti riidan, hyvästä aloituksesta. Siitä ei voinut tietää mitä hänellä tarkalleen oli mielessä.
"Jaahas", Malfoy vastasi kyllästyneesti ja tuijotti jälleen kerran kattoon.
"Pääset täältä pois, kunhan vain suostut tainnutettavaksi", Hermione sanoi rauhallisesti.
"Unissasi, Granger", Malfoy älähti voimakkaalla äänellä. Hermione huokaisi tuskin kuuluvasti.
"Sinun on nyt vähän pakko suostua. Et sinä muuten täältä pääse pois", Hermione sanoi ja jäi sitten nauttimaan sanojensa aikaansaamasta vaikutuksesta. Malfoy näytti miettivät jotain todella ankarasti ja kerrankin Hermione saattoi julistaa itselleen erävoiton.
"Hyvä on sitten", mies äyskähti erittäin vihaisesti. Hermione astui sängyn vierelle, mutta ennen kuin hän ehti itse kunnolla tajutakaan, Malfoy oli vetänyt hänet nurin ja hän kaatui päistikkaa Malfoyn päälle. Hermionen taikasauva lensi kaaressa lattialle molempien ulottumattomiin. Hermione kirosi tyhmyyttään. Tietenkin Malfoylla oli jokin vastaisku hänelle, ei hän muuten olisi ottanut niin kevyesti tainnutusideaa.

"Mitä helvettiä sinä Merlinin nimessä yrität tehdä Draco Malfoy", Hermione sihisi vihaisesti. Malfoylla oli yhä köydet käsissänsä, mutta ne olivat sen verran huolimattomasti kiinni, että tämä pystyi pitämään Hermionea vaivattomasti aloillaan, ainakin siihen saakka, kunnes tämä ei rimpuilisi liikaa.
"No, mietitäänpä... Ajattelin pelastaa kunniani. Minua eivät kuraveriset tainnuta!" Malfoy julisti ylimielisesti.
"Saanen huomauttaa, että olen tehnyt sen jo", Hermione totesi kuivasti ja riuhtaisi toisen kätensä äkkiarvaamatta irti. Hän löi Malfoyta railakkaan äänen saavuttelemana. Isku osui kipeästi Malfoyn poskeen ja miehen pää kääntyi automaattisesti iskun voimasta.
"Saatanan kuraverinen", Malfoy sanoi ja lukitsi hänen kätensä uudelleen, tällä kertaa paljon tiukemmin. Hermionea ei pelottanut tippaakaan, ei siksi, että hän ei tuntenut muuta kuin pieniä häivähdyksiä, vaan siksi, koska tilanne oli enemmän koominen. Talossa oli kiltalaisia, hänellä oli ylivoima ja lisäksi Vauhkomielellä oli taikasilmä ja tämä tulisi pelastamaan tilanteen, jos katsoisi sen tarpeelliseksi. Jos hän edes katsoo tänne, lisäsi pieni ääni hänen mielessään.

Hermione vain oli, hän ei tehnyt vastarintaa, hän odotti, että Malfoy kyllästyisi, mutta ei, tämä piti vain kahta tiukemmin hänen käsistään kiinni. Hermione antoi katseensa kulkeutua pitkin Malfoyn kasvoja. Tämä oli totisesti muuttunut ja paljon. Muutos oli samalla aikaa miellyttävä ja... epämiellyttävä. Malfoy oli saanut jo miehen komeat piirteet, mutta varjot hänen kasvoillaan saivat hänet ajoittain karun näköiseksi. Eikä poika ollut turhan heikkokaan, vaan oikeastaan vahva. Hermione tiesi, ettei pääsisi pois ilman suuremmanluokan ponnisteluita. Se hävetti häntä tavallaan. Enemmän häntä kuitenkin hävetti ajatuksensa Malfoysta. Jos Ron tai Harry tietäisivät... Hermione punastui tahtomattaan.

"Mitä sinä punastelet?" Malfoy kysyi äkäisesti, selvästikin turhautuneena. Hyvä vain, kyllä minä pian pois pääsen, Hermione kannusti itseään.
"En mitään sinulle kuuluvaa", Hermione tokaisi kylmästi takaisin ja samalla hän päätti pitää katseensa erossa Malfoysta.
"Sinä ajattelit minua", Malfoy tokaisi ivallisen riemastuneena huomatessaan Hermionen välttelyn. Hermione kirosi typerän käyttäytymisensä.
"Enhän. Sinä kuvittelet typerä, ylimielinen hillerinkuvatus", Hermione sanoi ja kuulosti vakuuttavalta ainakin omissa korvissaan. Malfoy oli kuitenkin eri mieltä.
"Valehtele pois, Granger. Minä näen sinun lävitsesi", Malfoy ilmoitti mahtipontisena ja Hermione ajatteli katkerasti sen olevan totta. Vain täysi idiootti ei olisi nähnyt hänen lävitseen sinä samaisena hetkenä.

Hermionelle täytenä yllätyksenä Malfoy kohotti päätään ja painoi koleat huulensa vasten Hermionen huulia. Hermione nykäisi itsensä irti suudelmasta ennen kuin se edes ehti alkaa.
"Mitä helvettiä sinä kuvittelet tekeväsi?" nainen raivostui.
"Suutelen sinua", mies sanoi ja suuteli Hermionea vaativasti. Tämä on joku typerä juoni, Hermione ole nyt kerrankin järkevä ja lähde pois, lyö Malfoyta nyt senkin aivoton idiootti, Hermionen mieli kiljui. Kuitenkaan hän ei saanut itseään irtaantumaan, päinvastoin, hän syvensi suudelmaa entisestään. Se tuntui liian hyvältä, hän oikeasti tunsi jotain. Hän tunsi elävänsä. Hermione sulki järjen äänen kokonaan ja sitten hän hukkui suudelmaan, tunteeseen, ajattomuuteen ja ennen kaikkea, hän hukkui pois ongelmista ja kaikesta pahasta. Ensimmäisen kerran pitkään aikaan Hermione tajusi oikeasti elävänsä ja siinä sivussa hän huomasi tuntevansa voimakkaammin kuin aikoihin.

A/N2: Anteeksi, pehmo Draco jäi pois, kyllä se sieltä sitten löytyy aikanaan ;>

[Herski]

Oh ihanaa jatkoa! Kiitän. <3
Tykkäsin todella tästä(kin) luvusta!

Ihana loppu tällä luvulla. <3

JATKOA!!

[bella luna]

uuuu......öööh jatkoa? *kröhöm* XD juu, jatkoa, mielenkiintoinen osa oli...

[niiina]

Sanon suoraan, että tämä on yksi loistavimpia suomenkielisiä D/Hrm ficcejen alkuja mielestäni (en sano vielä, että ficcejä, koska en tiedä miten tämä tulee menemään), koska sillä ei jauheta sitä yleistä samaa kaavaa miten suomenkielisissä yleensä. Englanninkielisissähän löytyy laidasta laitaan juttua - tämänkin laista, mutta silti on aivan mahtavaa lukea tämän tapaista suomeksi ja vielä kun osaa kirjoittaa. Et ole kiirehtinyt ficissä liikaa Dracon ja Hermionen suhteen kanssa vaan se on mennyt tuollein omalla painollaan ja jotenkin pidän siitä, että suudelma tapahtui vasta nelos osan lopussa. Muutenkin koko osan loppu osuus oli jotenkin, että kaikki tapahtui loogisesti ja järjestelmmällisesti ja tuntui täysin oikealta siinä tilanteessa, ehkä jatkossakin.

"Mitä helvettiä sinä kuvittelet tekeväsi?" nainen raivostui.
"Suutelen sinua", mies sanoi ja suuteli Hermionea vaativasti.

Tuo oli mukava kohta. Jotenkin pystyin kuvittelemaan, kuinka Draco sanoo tuon kun eikö tuo nyt olisi jo ihan selvää. Heh, sai kyllä hymyn huulille. Toivottavasti ficci jatkuu pian, minä ainakin seuraan ja pidän tästä.

niiina

[Sharon]

Juujuu hyviä lukuja oli : ) Lisäälisäälisää.
- Sharon

[size=50]Voi jests mun kanssani... hah[/size]

[jjemsie]

A/N: Suuret kiitokset kommenteista taasen =) niiina, multa meinas pudota silmät päästä, kun luin ton siun kommentin. Oikeesti.
Tämä viides osa on tehty pätkissä, ja sen takia voi olla vähän sekava. Jotain huumorin tapastakin oon yrittäny viljellä, saa nyt nähdä onnistuinko edes kiitettävästi. Sarkasmia ja kuivaa huumoria siis luvassa. Tää menee kyllä vähän hidasta tahtia minun kirjottamaks, mutta... Pidän tän tahin. Tässä saattaa huomata sen, että kirjottelen Dracoa vähän eri näkökulmista. Koviksena, pehmona, sarkastisena jne... Toivottavasti ei hämää tai haittaa pahasti.
Tässä viidennessä osassa ei oikeestaan tapahdu erityisen paljon, tänään taitaa miulta tulla vaan pelkkiä fiilistelyosia. Hmph.
No mutta, tän enempää en jaarittele, viides osa, olkaa hyvät.
-----------------------------------------------------

Osa 5



Hermione ei saanut itseään lopettamaan, vaikka järjen ääni hänen sisällään huusikin sitä. Järki sanoi, että lähde pois, lopeta, mutta sydän vastusti. Sydän halusi tuntea. Vähitellen järjen ääni vaimeni ja lopulta hiljeni kokonaan. Hermione kuuli veren kohisevan suonissaan ja tunsi sydämen onnelliset pamppailut. Hän oli pitkän aikaa etsinyt sitä tunnetta ja sitä mielentilaa, jossa nyt oli, eikä hän heti suostuisi siitä irtautumaan. Ei, vaikka kyseessä oli Draco Malfoy, hänen kouluaikojensa vihollinen, nykyinen kuolosyöjä ja Voldemortin kannattaja. Hetkinen... Kuolonsyöjä. Hermione havahtui. Ei hän voi ruveta nuoleskelemaan kuolonsyöjän kanssa, oli tämä miten hyvännäköinen tahansa!

Hermione riuhtoi kätensä irti ja irtautui suudelmasta hypähtäen lattialle. Hänen kätensä hapuili taikasauvaa ja pian hänen sormensa koskettivatkin viileää puista pintaa.
"Mikäs nyt tuli?" Malfoy kysyi ivallisesti.
"Sinä olet kuolonsyöjä", viimeisen sanan Hermione sylkäisi suustaan kuin myrkyn.
"Eipä se tuntunut sinua haittaavan", Malfoy sanoi ja hänen ylimielinen äänensävynsä ärsytti Hermionea, niin kuin oli tarkoituskin.
"Et jättänyt paljon valinnanvaraa", Hermione tiuskaisi ja nousi seisomaan. "Sinä lähdet kohta ja minä tainnutan sinut, halusit sitä tai et."
Malfoy tuhahti halveksivasti. Hermione oli tyytyväinen. Ainakin hän sai kolaista miehen suunnatonta egoa. Ehkä hän voisi kuljettaessaan ihan vain vahingossa saada Malfoyn törmäämään muutamaan seinään ja portaaseen... Kapea virne ilmestyi naisen kasvoille hänen ajatellessaan asiaa.
"Mitä sinä virnuilet?" Malfoy kysyi.
"Kaikki aikanaan, kaikki aikanaan. Tuskin minun tarvitsee tehdä tiliä siitä, mitä milloinkin ajattelen?" Hermione kysyi ja kohotti kulmakarvojaan liioitellusti. Hän tunsi taas olevansa tilanteen herra, tai toisella tavalla ilmaistuna - neiti. Malfoy tuhahti taas, eikä hän näyttänyt olevan ollenkaan tyytyväinen tilanteen saamaan uuteen suuntaan.

Hermione lähti kävelemään kohti ovea aikomuksenaan hakea Harry tai Ron mukaansa ihan vain varmuuden varalta. Hän ei halunnut sortua samaan uudelleen. Malfoyn kanssa jaetun suudelman ajatteleminen sai kylmät väreet kulkemaan pitkin Hermionen selkärankaa. Hermione avasi oven ja oli törmätä Roniin.
"Hermione me löysimme viimeisen hirnyr -", enempää Ron ei ehtinyt sanoa, koska Hermione oli läppäissyt kätensä tämän suulle. Tietysti Ron oletti, että Hermionen mukana seuraisi leijutettuna tajuton Malfoy. Tai ehkä Ron ei ollut ajatellut ollenkaan, niin kiihdyksissä hän näytti olevan. Epätoivo kasvoi Hermionen sisällä. Hän tiesi, että Malfoy oli kuullut Ronin sanat, miehellä oli hyvä kuulo ja kaiken lisäksi Ron ei ollut sanonut asiaansa millään tavalla hiljaa.
"Suu kiinni", Hermione sihahti.
"Malfoy ei siis ole tainnutettuna?" Ron kuiskasi silmät järkytyksestä suurina.
"Ei ole, ei", Hermione vastasi ilottomasti. Jos Voldemort saisi tietää, että he tiesivät hirnyrkeistä niin paljon ja että he olivat jo löytäneet viimeisen, se olisi heidän loppunsa. Nyt Malfoyta ei ainakaan voisi päästää menemään. Tämä kipittäisi suoraan Voldemortin luo kertomaan tietonsa ja saisi epäilemättä valtaisan palkinnon, mainetta ja kunniaa kuolonsyöjien keskuudessa ja ehkä paikan Voldemortin suosikkina. Hermione tuhahti. Kuolonsyöjien päämäärät olivat tosiaan yksitoikkoiset.

"Sano muille, että tulen kohta. Hoidan tuon yhden tuolla", Hermione sanoi ja Ron nyökkäsi vakavan ja katuvan näköisenä. Ainakin hän ymmärsi, mitä oli tehnyt, Hermione ajatteli. Hermione astui takaisin huoneeseen ja sulki oven perässään.
"Mitä sinä kuulit?" Hermione kysyi ja tuijotti entistäkin ylimielisemmin virnistelevää Malfoyta murhaavasti.
"Vaikka mitä", Malfoy vastasi äänensävyllä, joka sai Hermionen sapen kiehumaan raivokkaasti.
"Ala sanoa", nainen vaati ja antoi äänensävyllään ymmärtää, että hän ei hyväksyisi muuta, kuin järkevän vastauksen.
"Jos suutelet minua", Malfoy ilmoitti samanlaisella äänensävyllä. Hermione ei ollut uskoa korviaan. Oliko Malfoy vihdoinkin pudottanut sen kuuluisan viimeisen ruuvin? Hermione tuijotti Malfoyta halveksien.
"Pitääkö sinun oikein kiristää, että joku suutelisi sinua?" Hermione kysyi ivallisesti.
"Ei, sinä olet vain niin harvinaisen vaikea ja haluttava tapaus, että minun on pakko kiristää", Malfoy sanoi sarkastisesti. Hermione pyöräytti silmiään. Hän tiesi, että Malfoylla oli joku taka-ajatus, mutta hän ei keksinyt mikä.

"No niin Malfoy, anna tulla. Mikä se taka-ajatus on?" hän kysyi.
"Ei ole taka-ajatusta. Haluan vain, että suutelet minua. Sitten kerron miten paljon kuulin", Malfoy sanoi äänensävyllä, jossa ei ollut häivääkään ivasta tai sarkasmista.
"Olen kuraverinen, miksi sinä muka haluat minun suutelevan sinua?" Hermione kysyi epäilysten kasvaessa samaa vauhtia turhautuneisuuden kanssa.
"No voi helvetti! Minä olen mies ja minulla on tarpeeni. Tässä pisteessä en välitä onko suuteluseurani kuraverinen vai ei", Malfoy puuskahti ja sai Hermionen tyrskähtämään ontuvalla selityksellään.
"Jaa että minun pitää olla tällä kertaa sinun äitisi korvike, koska hän ei ole täällä antamassa hyvän yön suudelmaa sinulle? Vai oletko muuten vain addiktoitunut suutelemiseen?" Hermione kysyi ja vahingoniloinen virne nousi hänen kasvoilleen kutsumatta.
"Älä sinä pilkkaa äitiäni. Ja en harrasta sukurutsaa, tiedoksesi vain", Malfoy sanoi kylmästi.
"Entä se addiktio?" Hermione härnäsi.
"Ei, en ole addiktoitunut", Malfoy tuhahti.
"Vaan?"
"Minä vannon, että tapan sinut omin käsin, jos kerrot kenellekään tästä", Malfoy sanoi ja Hermione nyökkäsi kyllästyneesti. Hän oli kuullut jo saman uhkauksen, eikä uskonut, että Malfoy sängyn pohjalta pystyisi mihinkään.
"No minä... Minä en ole pitkään aikaan tuntenut mitään sellaista, mitä tunsin, kun suutelin sinua", Malfoy sanoi nopeasti. Hermione katsoi Malfoyta vielä hetken ajan epäröivästi. Mitä jos mies huijaisi? Mitä jos hänellä olisikin jokin keino päästä karkuun, mutta siihen tarvittaisiin häntä? Malfoy ja tunteet... Hermione peitti vain vaivoin virnistyksen. Asiat olivat saaneet varsin erikoisen käänteen.

"Riittikö tuo, vai selitänkö vielä yksityiskohtaisemmin?" Malfoy kysyi.
"Selitä toki tarkemmin", Hermione sanoi, vaikka tiesi, ettei Malfoysta irtoisi enään yhtään tietoa, ei ennen kuin hän olisi suudellut tätä.
"En."
"Sepä harmillista."
"Granger, et ole tosissasi!"
"Olen harvinaisen tosissani."
"En sano enään mitään."
"No se on sinun ongelmasi."
"Suostutko sinä vai et?"
"Onko minulla vaihtoehtoja?"
"Ei."
"Hitto."
Hermione tiesi hävinneensä ja niin hän laittoi taikasauvansa lattialle, ennen kuin käveli vuoteen viereen, jossa Malfoy oli. Hieman epäröiden hän kävi polvilleen.
"Oi, ei sinun olisi tarvinnut ihan kosimaan ruveta", Malfoy letkautti. Hermione mulkaisi miestä murhaavasti. Tilanne oli hänen kannaltaan erittäin epämiellyttävä.
"Jos et pidä turpaasi ummessa, saat unohtaa koko jutun", Hermione sanoi hampaidensa välistä.
"Ja jos sinä et suutele minua, et saa tietoja", Malfoy sanoi kyllästyneellä äänellä. Se oli Hermionen epäonneksi totta, jos hän ei tekisi sitä, hän ei saisi tietää, miten paljon Malfoy oli oikeastaan kuullut. Ei hänellä varsinaisesti ollut mitään Malfoyn suutelemista vastaan, mutta sitä kutkuttavaa hyvän olon tunnetta ja sen seurauksilla häneen itseensä sen sijaan oli. Malfoyn suuteleminen tuntui hyvältä, aivan liian hyvältä.

Varovasti Hermione kumartui kohta Malfoyta. Kaikki varovaisuus ja epävarmuus kuitenkin katosi heidän huulien koskettaessa toisiaan. Hermione unohti täysin epäröintinsä ja samalla järjen äänen, joka vaati häntä lopettamaan. Meni hetki, toinen. Kumpikaan, ei Hermione, eikä Draco, tehnyt elettäkään lopettaakseen suutelemista, päinvastoin, he jatkoivat ja hukuttautuivat tunteeseen vain enemmän ja enemmän, he kadottivat itsensä, he kadottivat ajantajun. Enää sanoilla 'kuolonsyöjä' tai 'kiltalainen' ei ollut merkitystä, millään ei ollut. He eivät halunneet lopettaa, he eivät halunneet palata takaisin kylmään maailmaan, jossa käytiin taistelua, jossa sota oli käynnissä. Kuitenkin paluu oli väistämätön. Hermione vetäytyi taaksepäin.

"No niin, mitä sinä tarkalleen kuulit?" Hermione kysyi ja käveli taikasauvansa luo, nosti sen maasta ja laittoin kaapunsa taskuun.
"Entä jos en kerro?" Malfoy kysyi härnätäkseen.
"Sinun on parempi kertoa", Hermione tiuskaisi.
"Suuteletko minua uudestaan, jos kerron?" Malfoy kysyi. Hermionen leuka loksahti. Mikä helvetti Malfoyta vaivasi? Miksi ihmeessä mies halusi suudella häntä? Ei, sen koko jutun oli pakko olla joku sairas vitsi, juoni hänen päänsä sekoittamiseksi.
"Saa nähdä."
"Vastaa."
"Vastaa itse ensin!"
"Hyvä on."
"No antaa tulla."
"Kuulin kun Weasley sanoi 'Hermione me löysimme viimeisen hirnyr-jonkin' en kuullut loppua, koska sinä ystävällisesti suljit Weasleyn suun, en kyllä tosin tahdo tietää miten", Malfoy vastasi.
"Voi paska", Hermione manasi ja puri huultaan. Malfoy oli kuullut kaiken oleellisen. Mutta tiesikö hän hirnyrkeistä?
"Ai mitä?"
"Ei mitään."
"Sanoisit nyt", Malfoy maanitteli puoliksi leikillään.
"En. Minun pitää mennä", Hermione sanoi ja kääntyi ovelle. Jossain mielensä perukoilla hän mietti Malfoyn outoa käytöstä.

Hän avasi oven ja sulki sen tehden kaikki samat suojataiat, kuin aiemminkin. Hermione kiiruhti sen jälkeen alakertaan, jossa kaikki odottivat häntä. Astuessaan huoneeseen kaikkien katseet kääntyivät häneen.
"Mitä Malfoy kuuli?" Ron kysyi heti ensimmäisenä.
"Kaiken, koko jutun", Hermione vastasi väsyneesti.
"Muunsitko hänen muistiaan?" Harry kysyi vuorostaan.
"En."
"Miksi et?" Fred, George, Ron ja Harry huudahtivat yhteen ääneen. Kaikki huoneessa olijat seurasivat keskustelua.
"Koska siitä ei ole mitään hyötyä. Eikä hän täältä pääse, ennen kuin Voldemort on tuhottu, ja sen jälkeen hänen tiedoillaan ei ole käyttöä", Hermione sanoi.
"Miten niin siitä ei ole hyötyä?" tivasi Harry.
"Muistiloitsut ovat murrettavissa. Jos hän jostain syystä pääsisi täältä pois, Voldemort saisi tiedon hänestä helposti."
"Granger on oikeassa", Vauhkomieli sanoi huoneen nurkasta. Harry hymähti tyytymättömänä, muttei sanonut enää mitään.
"Sen takia ehdotankin, että Granger jää tänne mahdollisen kuolonsyöjähyökkäyksen varalta", Vauhkomieli jatkoi.
"Mitä?" Hermione huudahti.
"Niin. Minusta on parasta, että sinä jäät tänne, jos kuolonsyöjät sattuvat hyökkäämään. Me kaikki muut lähdemme. Sinä voit siirtää Malfoyn nulikan pois, jos on tarvis."
Hermione tiesi, että päätös oli lopullinen. Hän ei edes yrittänyt väittää vastaan. Nyrpeänä hän istui nojatuoliin ja katsoi muiden lähtövalmisteluita.
"Olen pahoillani Herm", Ginny sanoi, ennen kuin ilmiintyi pois. Vähitellen jokainen kiltalainen lähti ja pian Hermione oli huoneessa yksin.

[Gaploon]

Tämä on todella hyvä! Mites mahtaa käydä kun Hermione ja Draco jää kahden
Tarina on hyvä ja mukaansa tempaava. Pidän todellakin!
Eli LISÄÄ!!!

[niiina]

Ihana (: Pidin kovasti osasta ja sen huumoristakin, heh. Maltan tuskin odottaa, että Hermione jää taloon kaksin Malfoyn kanssa. En yleensä sano virheistä, mutta kun tämä sai ihmeellistä tirskumista aikaan kun luin jotenkin ihan ajatuksissa vielä ihan väärin mitä siinä luki virheen kanssa.

"Sepä harmillista."
"Granger, et ole tosissasi!"
"Olen harinaisen tosissani."
"En sano enään mitään."

*harvinaisen varmaan, mutta luin jotain harvaisista, noh. Mietinkin aluksi, että mitääh, nyt en tainnut lukea ihan oikein. :'D

Kuitenkin, siis asiaan. Osa oli minusta sujuva ja jotenkin suudelman vaatiminen oli hyvin toteutettu ja taas uskottavasti. En osaa edes sanoa osasta oikein mitään kun odotan jo jatkoa niin innolla päässäni, haluan tietää mitä tulee tapahtumaan! Toivottavasti jatkat pian (:

niiina