Kirjoittaja Aihe: Päivitetty opetussuunnitelma eli Koira-Koististen seikkailut (K-11, osa 1/x)  (Luettu 1307 kertaa)

Miss-schoolweek

  • ***
  • Viestejä: 653
  • Love - love never changes
Kirjoittaja: Miss-schoolweek
Ikäraja: (mieto) K-11
Varoitukset: pottertasoista kiroilua, mahdollisuus pieniin tappelunnujakoihin, terveystiedon opetukseen rinnastettavaa tietopohjaista materiaalia murrosiästä, ihmisen lisääntymisestä tms.
Tyylilaji: leppoisaa seikkailua, huumoria ja alkuperäisteoksen kriittistä huomiointia.
Vastuuvapaus: Rowling omistaa Potterit, minä kaiken muun.
Yleistä: Tylypahkan käytännöllisten aineiden puute on vaivannut faneja jo vuosikymmenen. Nyt hätiin saapuvat professorit Koistinen ja Koira-Koistinen kaukaisesta Suomesta ja palauttavat vuoden 2012 tylypahkalaiset elämän realiteettien pariin. Edellämainitut professorit ovat eräänlaiset minun ja puolisoni kirjalliset vastineet (huom! Yksityisyyssyistä kirjoittaja kokee oikeudekseen muuttaa ja lisätä vapaasti tosiasioita) ja tarinan voisi katsoa kertovan siitä, mitä me olisimme voineet kokea viime kesästä eteenpäin. Harmikseni on kuitenkin paljastettava, että oikea elämämme on hieman tavanomaisempaa.

Ensimmäinen luku: Professori Longbottom panee tuulemaan

   ”Rehtori, minä olen ajatellut... Tämä ei voi jatkua näin”,  professori Neville Longbottom tokaisi kesken rauhaisan iltapäiväteen opettajainhuoneessa. Muutama muu opettaja lähistöllä kääntyi katsomaan ja rehtori McGarmiva kohotti kulmaansa kysyvästi.  Neville rykäisi ja jatkoi: ”Eräs oppilas tuli tänään kysymään minulta, voisiko hän jäädä kesäksi Tylypahkaan. Ei osaa kuulemma laittaa ruokaa, ja leski-isä on aina poissa. Poika on nyt kuudennella ja aikoo kuulemma syödä kesän jästien pikaruokalan roska-astioista. Toinen oppilas taas ilmoitti, ettei hän tule syksyllä takaisin.  Odottaa kuulemma vauvaa jollekin puolitutulle. Ja kaksi pientä sisarusta korpinkynnestä...” McGarmivan merkitsevä nyökkäys hiljensi yrttitiedonopettajan. ”Olet oikeassa, professori. Maailma ei ole entisellään. Olen harkinnut...”, vanhan naisen lause katkesi kun Neville leijutti pöydälle kolossaalisen kirjan, jonka tömähdys käänsi koko opettajakunnan huomion keskusteluun. ”Minä olen jo harkinnut, rehtori. Tilasin Euroopan Taikayhteisöjen Yhtenäisyyskomitealta listan sopivista ehdokkaista”,  Tylypahkan mittapuulla nuori professori iloitti mutkattomasti. Rehtori McGarmiva kohotti uteliaana kulmaansa kissamaisten lasien takana. ”Ehdokkaista, professori?” hän tiedusteli. Neville hymyili vaivaantuneesti. ”Aivan, rehtori. Olen tehnyt laskelmia: meillä olisi varaa palkata kaksi uutta opettajaa. Yksi elämänhallintaa ja toinen jästielämää ja -tekniikkaa varten”, hän sai sanotuksi ja punastui kevyesti rohkeudenpuuskastaan. McGarmiva kuitenkin nyökytteli harmaata päätään tyytyväisenä. ”Olen harkinnut samansuuntaista, professori. Erinomaista että tartuitte toimeen. Mikäli viitsisitte kantaa tuon tiedonlohkareen toimistooni, voisimme aloittaa ehdokkaiden läpikäymisen vielä tänään koipiiraan äärellä”, hän ehdotti ystävällisesti.

   Hikilitra ja liian monta porrasta myöhemmin professori Longbottom romahti istumaan rehtorin kanslian kutsuvaan vierasnojatuoliin. ”Ottakaa hieman kissanminttupastilleja”, rehtori McGarmiva tarjosi hymyillen ja ojensi kulhoa harvinainen pilke silmäkulmassaan. Neville kieltäytyi kohteliaasti ja pohti, liittyikö yleensä niin jäykänoloisen rehtorin yksityisiin hetkiin kenties vallatonta huvittelua kissojen suosikkiyrtin voimalla. ”Aloittaisimmeko piiraalla vai listalla”, McGarmiva tiedusteli ja viittasi takkatulen edessä odottelevaan koipiiraaseen. Neville värähti inhosta ja tuumasi: ”Ehkä voisimme aloittaa listalla.” Hän napautti taikasauvallaan valtavan kirjan leijumaan heidän väliinsä ja raapi sitten päätään. ”On varmaan parasta aloittaa poistamalla velhomaailmassa kasvaneet”, McGarmiva tuumasi ja otti oman sauvansa esiin. ”Yliviivio taikamaailmankansalaiset”, hän mutisi ja vanhojen kirjojen tuoksuisessa savunpöllähdyksessä pienen matka-arkun kokoisesta opuksesta kehkeytyi suurehkon koiran kokoinen. ”Myöskään lapset eivät sovi. Yliviivio alaikäiset”, Neville sanoi ja pufautti niteestä kadoksiin noin puhelinluettelollisen.”Eivätkä englantia puhumattomat tai erakot. Yliviivio ykskieliset. Yliviivio erakot”, rehtori luetteli ja kirja kutistui kutistumistaan. Neville raapi hetken päätään ja jatkoi: ”yliviivio uraohjukset. Yliviivio hullut ja pahat. Yliviivio lapsiperheet...”

   Kun lista oli kutistunut muutamakymmenlehdykkäiseen vihkoseen, Neville otti sen nyökytellen käteensä. ”Nyt voimme katsoa loppuja yksitellen. Minä voin lukea rehtorille”, hän tarjoutui ja katsoi vanhaa naista, jonka näkö oli viime vuosina alkanut vanhuuttaan kovasti heiketä. McGarmiva nyökkäsi hyväksyvästi. Neville alkoi lehteillä sivuja mutisten: ”tässä on joku surkki Ranskasta, hän on ollut yliopistossa ja... Ei mutta hän on näemmä dialyysikoneessa. Entä sitten José Andréas, sekatyömies ja neljänneksen verran maahinen... Ei, ei sittenkään. Hän istuu parhaillaan kolmen vuoden tuomiota väkivaltarikoksista. Sitten täällä on... Työtön norjalainen vampyyri, mielenterveyshoitoa saava kansanparantaja Romaniasta, huumeita salakuljettava saksalainen kuudestoistaosasyöjätär... Miksi täällä ei ole ketään normaalia.” Hän näytti pettyneelta. McGarmiva hymyili kollegalleen lohduttavasti ja tuumasi: ”se ei oikeastaan ole mikään ihme. On todella vaikeaa yhdistää hm... haastava perimä ja jästien yhteiskunta. Ottaisiko professori hiukan koipiirakkaa moraalia kohottamaan?”

   Pitkän ja uuvuttavan iltapäivän päätteeksi professorit Longbottom ja McGarmiva ihailivat tyytyväisinä viiteen nimeen kutistunutta listaa ja maiskuttelivat kissanminttupastilleja. Neville oli huomaavinaan, että ne olivat tuoneet keveyttä vanhan naisen askeliin ja tavatonta pilkettä tämän yleensä teräviin silmiin. Hän aloitti pohdintansa itsevarmasti: ”Nyt on kasassa enää ihan harkintakelpoisia ehdokkaita. Mutta... En ole aivan varma. Ovatko nämä kaksi liian nuoria?” Mies naputti epäröivänä nimiä. Rehtori McGarmiva hieraisi nutturaansa kuin toivoen sen vastaavan. ”Enpä tiedä... He ovat kuitenkin aikuisia. Ja toisin kuin eläkeläisherra Khresl... Tällä herralla, heillä ei ole lapsenlapsia samassa kylässä. Neiti Faberg puolestaan vaikuttaisi erinomaiselta, mutta epäilen, ettei hän ole järin suostuvainen luopumaan hanhifarmistaan... Nämä kaksi olisivat naimisissa keskenään, sopivasti koulutettuja ja ilmeisesti täysipäisiäkin. Olisiko professorille liikaa vaivaa, jos pistäytyisitte tervehtimässä tätä pariskuntaa? Missä he asuivatkaan, Suomessa?”, vanha nainen ehdotti ja väläytti pienen suostutteluhymyn. ”Ei lainkaan, rehtori. Käyn heti huomenna”, Neville vastasi lauhkeasti.

   Pohjankotitonttu. Karjalan susimies, lupus sapiens karelia. Nevilleä puistatti kevyesti kun hän valmistautui painamaan summeria räänvihreässä kerrostalokodin ovessa. ”Älä ole epäluuloinen, he voivat olla ihan tavallisia”, hän vakuutteli itselleen ja painoi nappia. Metallinen pärähdys kertoi, että jos joku oli sisällä, tämä varmasti tiesi jonkun olevan ulkona. Kuului paljaiden jalkojen tassutusta ja hiljaista puhetta. Sitten ovi aukesi raolleen ja Neville huomasi tuijottavansa keltaisiin silmiin karvaista, valkeanharmaata naamaa. ”Huomenta”, tervehti tyttömäinen ääni karvanaaman takaa vieraalla kielellä. ”Päivää?” Neville vastasi arasti ja kurkisti hieman sivummalta: ison, pörröisen kissan takana seisoi pitelemässä punatukkainen pieni nainen ja hymyili. ”Ai, englantia? Onnistuu. Oliko jotain asiaa? Kissa karkaa jos seisotte ovenraossa”, tämä vastasi melko sujuvasti, mutta hassunkuuloisesti murtaen. Neville kokosi nopeasti ajatuksiaan. ”Minulla olisi teille työasiaa. Ehdittekö jutella?”, hän tiedusteli. Nainen nyökkäsi ja päästi professorin eteiseen sulkien oven tämän perässä.  Hiukan kiusaantuneena Neville vilkaisi kesämekon alla sievästi pyöristyvää vatsaa. ”Liian myöhäistä häipyä enää, kysytään ainakin”, hän huomautti itselleen ja esittäytyi hienovaraisin sanankääntein.

   ”Eli te olette opettajana sisäoppilaitoksessa, ja teillä on avoinna kaksi opettajanpaikkaa, ymmärsinkö oikein? Miksi ihmeessä olette tulleet tänne asti värväämään meitä? Onko tämä joku merkillinen huijaus?”, pieni nainen ihmetteli ja lepuutteli jalkojaan sohvapöydällä. Neville raapi päätään ja hetken harkittuaan vei kätensä takkinsa alle ja veti esiin taikasauvansa. ”Tätä on todella, todella vaikeaa selittää. Parempi kun näet itse”, mies mutisi ja näpäytti keltaisia kipinöitä sauvastaan. Naisen siniset silmät levisivät teelautasen kokoisiksi ja hän purskahti ihastuneeseen nauruun. ”Aivan älytön huijaus! Tämähän on ihan hauskaa! Haluatteko te nyt tilinumeron? Shekin? Luottokortin?”, hän kikatti niin että kuparinpunainen nuttura tutisi. ”Tee se uudestaan! Jos tämä on kusetusta, niin haluan ainakin nauttia siitä ennen kuin paljastat koukun!” Neville pöläytti neuvottomana sauvastaan ensin kuplia ja sitten höyheniä. Nainen hekotti kuin heikkopäinen ja etsiskeli katseellaan kameraa pöydältä. ”Voitko... jos minä käsken jonkin tempun, niin teetkö sen? Sitten saat vaikka sen luottokortin. Tee... tee kissa. Tai ei, muuta tämä kissa vihreäksi. Tai sittenkin vaaleanpunaiseksi” hän ehdotti riemuissaan ja ojensi Nevilleä kohti isoa, pörröistä kehrääjää. Hämillään Neville teki työtä käskettyä ja sai naisen kiljahtelemaan innosta: ”Älytöntä! Ihan hullua! Mahtavaa! Kerro jo, onko tämä joku temppu! Sano ettei ole!” ”No... Ei se ole. Tämä on taikuutta. Sinä olet noita... tavallaan. Tai et nyt ehkä aivan. Mutta aika läheltä liippaa. Oletko nyt kiinnostunut siitä työstä?”, Neville koetti. Nainen ojensi juhlallisesti kätensä ja kätteli miestä: ”Että olenko?! Haluaako professori kakkua?”

   Kun pitkä, karunnäköinen mies kolisteli tiensä eteiseen, Neville tunsi parhaaksi jäädä keittiöön teekupillisensa taakse suojaan. Nutturapää oli kipittänyt innoissaan ovelle heti avainten kilinän kuullessaan ja selitti nyt jotakin riemukkaan kiihtyneenä vieraalla kielellä. Ilmeestä päätellen nainen oli vihdoin suostunut uskomaan Nevillen väittet. Vihreänharmaat silmät tuijottivat arvioivasti pörröisten hiusten seasta,lähes kahden metrin korkeudesta arastelevaa velhoa. ”Minulla on jo työpaikka ja opiskelupaikka”, nuori mies ilmoitti hetken katsottuaan ja kääntyi etsimään kaapista kahvikuppia. Neville huokaisi salaa helpotuksesta ja yritti löyttää luottamuksellisimman hymynsä. ”Palkat eivät ehkä ole aivan kilpailukelpoiset, mutta meillä on muita erinomaisia etuja”, hän aloitti ja piirsi sormellaan pöytään vahvistaakseen sanomaansa. ”Teille tarjottaisiin tietysti ilmaista asuntoa: olohuone, kylpyhuone ja kaksi makuuhuonetta. Ruokapuolenne hoituu halutessanne koulumme puolesta. Kunhan pikkuisenne syntyy, voinemme järjestää lastenhoitajan työpäivien ajaksi. Matkat ja yhteydenpito hoituvat... yhdessä hujauksessa”, Neville paljasti innostuneena ja napsautti sormiaan: ”Ja lisäksi on tarjolla näköala linnasta järvelle, ilmaiset pesulapalvelut, oma postipöllö ja erinomainen kirjasto.” Professori oli suorastaan ylpeä myyntipuheestaan. Mies näytti yhä epäluuloiselta, mutta nainen pompahteli innosta ja sai lopulta kysyttyä: ”paljonko se palkka sitten on?” Neville kaivoi muistivihkon taskustaan ja selasi sitä mietteliäänä: ”Katsotaanpa... Kun yksi kaljuuna on... otaksuisin, että noin 3000 euroa kuukaudessa”, hän päätteli ja huomasi sitten kaksikon ällistyneet ilmeet. ”Tuota, per opettaja, tietysti”, hän lisäsi nopeasti. Pitkä mies hieraisi epäuskoisena silmiään ja toivuttuaan hämmästyksestä tarttui Nevillen käteen vetäen tämän seisomaan. ”On ilo asioida kanssanne, Professori. Soitan koululleni heti huomenna ja ilmoitan pitäväni ensi lukuvuoden vapaata.”, hän lupasi ja kaatoi Nevillelle jalomielisesti lisää teetä.

Kommenttinne ovat painonsa arvoista kultaa!
Hirtehistä kieroilua, rietasta toimintaa, yllättävän älykästä juonenkuljetusta:
Fallout: 50 Shades of Decay K-18

Likainen tarina maailmanlopusta, ihmisyydestä ja kaikesta, mistä fanfictionissa ei puhuta. Synkkä kuin suomalaisen sielu, pitkä kuin ydintalvi.