Kirjoittaja: Vostok
Ikäraja: Sallittu
turkinpippuri lisäsi ikärajan myös otsikkoonParitus: Johannes X Yvonne
Genre: Oneshot, fluff
Yhteenveto: Modernille 20-luvulle sijoittuva tynkä tarina, jossa puidaan elämää jazzin tahdissa ja ajellaan peltikasalla.
Varoitukset: Nope. Ei ole.
A/N: Äidinkielen tunnilla piti sijoittaa lyhyt tarina jollekin kirjallisuuden aikakaudelle, ja tämä liittyy modernismiin. Tätä voisi kuvailla kupposena teetä: hetkellinen, tunnelmallinen pikku annos aikaa. Omistan Johanneksen ja Yvonnen, ja tarina on käsialaani. Toivottavasti nautitte.
Iso, himmeähkö sali täynnä pöytiä...
Ihmisiä...
Naurua ja leveitä hymyjä...
Savua ja eloisaa musiikkia...
Ensimmäisenä ei mieleeni olisi tullut käydä tällaisissa paikoissa. Ravintolat, täynnä ihmisiä ja melskettä, Jazzia... Ennen suorastaan kartoin tällaisia kevytmielisten ihmisten täyttämiä paikkoja. Kaikki polttavat joko tupakkaa tai sikareita, juovat kovaa teetä, nauravat äänekkäästi julkisella paikalla. Ei lainkaan minun tyyliäni.
Neljä kuukautta taaksepäin riittää kertomaan kuinka paljon olen oikeastaan muuttunut. Nyt kun mietin, se on ollut varsin radikaalia ja nopeaa. Neljä kuukautta sitten olisin tähän aikaan vielä tekemässä jotain varsin muuta, nimittäin lukenut sivistäviä kirjoja ja soitellut läpi päivät ja yöt, lukenut politiikkaa...Kaikkea, mitä poikamies pystyi tekemään. En olisi ikinä edes harkinnut lähteväni ulos, paitsi ehkä iltakävelyille ja tietenkin töihin.
Samoin ajatteli isäni. Hän ei olisi myöskään ikinä lähtenyt tällaisiin paikkoihin, nimittäin hänen mielestään roskasakki, eli punaiset liikuskelivat paljon etenkin Kalliossa.
"Älä ikinä mene Helsingin työläiskaupungin osiin, Johannes. Sen minä vain sanon, kun siellä on niitä punaisia..." Sanoi kerran isäni.
Hän oli vielä hyvin juuttunut veljessodan jättämiin traumoihin. Ymmärsinhän minä, että se tuotti monille vaikeuksia, kuten isälleni. Mutta ymmärsin myös sen tosiasian, että siitä on turha kantaa kaunaa, vaikka siitä ei vielä niin paljon aikaa ole kulunut. Vasta viisi vuotta.
Vasta viisi vuotta.Olihan se lyhyt aika se, viisi vuotta. Mutta se, että Suomi on jo näin hyvin mallillaan vaikka sodanjälkeiset traumat ovat vieläkin havaittavissa, tarkoittaa yhteiskunnan muuttuneen.
Ja niin minunkin.
Railakasta Jazzia, himmeitä valoja.
Savua ja teetä, ihmisiä.
...Ei lainkaan hassumpi paikka.
Siirsin katsettani muista ihmisistä pöytäni vastapäätä istuvaan naiseen. Häntäkin olisi ensimmäiseksi voinut luulla keneksi tahansa ravintolan naiseksi, mutta hänessä oli jotain erityistä, kun häntä katsoi tarkemmin.
Tummanruskeat hiukset, shinglattu niskasta. Polkkatukka. Vaaleaksi puuteroitu iho, punaiset huulet.
Hän oli moderni nainen, moderni poikamiestyttö.
Hän oli Yvonne.
Kun hän huomasi minun katsovan häntä, hän hymyili varsin leikkisästi.
"Oletteko kenties tylsistynyt? Kun tuolla tavalla minua katsotte..." Hän kysyi, ja sytytti imukkeensa tupakan.
Siitä leijui häivähdys savua.
"En suinkaan. Teidän kaltaisianne naisia kelpaa katsella suuremmalla mielenkiinnolla kuin tämän ravintolan pelimanneja yhteensä. Olen kuitenkin iloinen, että lähdin neidin kanssa." Vastasin sutjakkaasti.
"Vai niin, kiitos kiitos... Mutta kerta te minua mieluummin katsotte kuin kuuntelette musiikkia, niin turhaan teidät tänne toin.", Hän virkkoi ja sauhutteli hieman. "Se on sääli, että näin hyvä paikka ei ole mieleenne."
Kappale loppui saksofonin railakkaaseen ääneen, joka hiljeni saavuttaessaan korkean nuotin. Neiti Yvonne taputti iloisena käsiään ja katsoi minua taas leikkisästi.
"Eikö ollutkin koko Helsingin paras?" Hän naurahti, paljastaen valkean helmirivistön punaisten huulien takaa.
"Harvoin löytää mitään noin hyvää!"
Katsoin häntä ikään kuin miettivästi.
"Noh, enpä oikein tiedä...Mutta kyllähän se aina neidin soiton voittaa." Sanoin kiusallani.
Neiti Yvonne meni heti leikkiin mukaan.
"Aivan niin, herra Mustonen, aivan niin. Minähän soitan koko Helsingin edestä, niin että koko mantereella kaikuu, ja tantereella tömisee!"
Nauroimme hyvin remakasti. Muut ravintolan ihmiset katsoivat meitä joko kummaksuen tai hymyillen, mutta mitäs me siitä. Hyvähän meidän oli olla siellä, nauramassa kahdestaan.
Juuri tuollainen oli niin neidin tapaista, mikä erotti hänet muista. Hän meni aina leikkiin mukaan, ja osasi nauraa remakasti itselleen. Tavallinen nainen olisi jo pahastunut tuollaisista kommenteista, mutta ei Yvonne. Hän oli hyvin vapaata ja vitsikästä seuraa, välillä jopa miesmäisen vitsikästä.
Niin, se miten muutuin oli suurimmilta osin neiti Yvonnen tekosia. Minut oli kutsuttu opettamaan erään suomenruotsalaisen perheen tytärtä soittamaan pianoa, eli neitiä. Pitkän musikaalisen harrastukseni takia isäni ehdotti sitä minulle, sillä hän oli tämän perheen tuttava.
"Olisi jo kuitenkin sinunkin aikasi joutua seurustelemaan, Johannes. Mene naimisiin! Olethan jo kaksikymmentä ja kolme kesää, herra paratkoon!" Hän oli tivannut minulta.
Oikeastaan vanha ukkoni oli tavallaan velkaa Stenbergin perheelle, ja hän laittoi minut asialle. Herra ties mistä, mutta minun olisi ollut turha laittaa vastaan. Sitäpaitsi perheemme oli aina ollut hyvää pataa suomenruotsalaisten kanssa, sillä he olivat "tarpeeksi valkoisia" meille.
Niinpä menin opettamaan neiti Yvonnelle pianonsoittoa. Luulin, että hän olisi ollut hyväkin siinä, sillä neidillä oli ollut jo yksi opettaja, mutta metsään meni. Kun kuulin, miten hän soitti, en voinut olla sanomatta kommenttiani: "Neitihän soittaa ihan päin mäntyä, niin että koko Helsingistä lähtee kuulo! Koko mantereella kaikuu ja tantereella tömisee!"
Siitäpä ei kuitenkaan Yvonne suuttunut, ei yhtään. Pikemminkin nauroi, mikä oli silloisen minun mielestä kummallista, perin juurin kummallista.
Kunhan olimme tutustuneet tarkemmin toisiimme, huomasin neiti Yvonnen olevan varsin villi ja moderni persoona. Häneen verrattuna olin kuin vanhan väen ruumiillistuma, mutta se ei neitiä haitannut. Ja sen jälkeen ei minuakaan, sillä hänen seurassaan muutuin tyystin, huomaamatta sitä itse. Näiden viime neljän kuukauden aikana.
Neiti Yvonne sauhutteli hieman rauhoittuakseen paremmin. Sen jälkeen hän kääntyi takaisin minuun, ja kysyi:
"Noh, herra Mustonen. Minne menisimme seuraavaksi?" Hän kysäisi.
Katselin kattoa hetken, ja mietin. En oikein ollut osannut odottaa hänen kysyvän tuollaista, sillä luulin hänen haluavan pysyä täällä vielä hetkisen.
"Hmm... No, onko neidillä omia toivomuksia?" Kysyin häneltä saadakseni hieman ideoita.
"Eipä juuri, kunhan vain saan olla teidän kanssanne vielä tovin." Neiti vastasi empimättä.
Naurahdin, kun hän sanoi sen. Voi, miten herttaista neidiltä.
"Jos neiti niin haluaa, niin ehdottaisin ajelua. Vauhdin hurma ei lopu koskaan, niinhän?" Sanoin, ja neiti Yvonnen katse kirkastui heti.
"Olette aivan oikeassa." Hän virkkoi, "Lähdetään!"
Nousimme pöydästä, ja jätimme savuisen ravintolan ja muiden ihmisten äänet jälkeemme. Kävelimme katua pitkin vähän aikaa iltaruskossa, kunnes tulimme autolleni.
Siinä se nökötti, musta peltihirmu. T-Ford, V8-moottorilla, joka herätti aina silloin tällöin ihastusta milloin missäkin. Ei se kuitenkaan minun silmääni aivan niin upeahko ollut, mustaa metallia kaikki...Mutta nopeasti sillä kyllä pääsi. Koska neiti Yvonnea kyseinen ajoneuvo miellytti kovin, olin itsekin suopunut siihen melko hyvin.
"Neiti on hyvä." Sanoin, kun avasin hänelle matkustajan oven. Hän kiitti ja istahti sirosti penkille istumaan.
Menin itsekin auton kyytiin kuljettajan paikalle ja käynnistin peltikasan. Siitä lähti tuima ääni ensin, mutta saatuani sen liikkeelle se ryhtyi hurraamaan hyvin sujuvasti, ja lähdimme matkaan.
Neiti Yvonne todella nautti ajomatkasta. Hänen lyhyet hiuksensa heiluivat sirosti tuulessa, ja hänen hymynsä oli varsin viehättävä ohikiitävien maisemien rinnalla. Tunsin miten hän katsoi minua vähät väliä, mutta en voinut katsoa häntä takaisin, sillä minun oli ajajana keskityttävä tiehen. Tunsin itsekin suurta hurmaa ajaessani autollani, nimittäin hetken vapauden tunnetta. Näin edessäni iltaruskon värjäämän taivaan, sekä tien ja ohitsekiitävät talot.
Ryhdyin miettimään, mitä kaikkea minulta olisi jäänyt väliin ilman neitiä. Todellisuudessa jos en olisi tavannut neiti Yvonnea, en olisi nyt tuntemassa tätä vauhdin hurmaa, tätä elämän ilakointia.
Olen varsinainen onnenpekka.
Automatkamme meni yllättävän nopeasti, sillä saavuimme neidin asuinalueelle varsin pian. Käänsin autoa hieman, ja olimme jo neidin kotipihalla käden käänteessä.
"...No, neiti Yvonne? Pidittekö ajelusta?" Kysyin häneltä, kunnes huomasin hänen ilmeensä olevan hieman outo.
Hän katsoi minuun haikeilla silmillä, ja sanoi:
"...Voi, Johannes. Olen hiukan miettinyt tätä, enkä sano tätä helposti, mutta minulla on pyyntö. Voisitteko kuunnella mitä minulla on sanottavana?"
Katsoin häntä tarkemmin, ja huomasin sen olevan vakavaa. Tämä sai minutkin miettimään.
"Tietenkin, rakas Yvonne. Kerro toki." Vastasin nopeasti.
Hän huokaisi raskaasti, ja kertoi: "Tämä nykyinen elämäni on niin mukavaa ja eloisaa. Rakastan sitä, miten saan olla teidän kanssanne, mutta minä pelkään, että se loppuu pian...Nimittäin te varmasti kositte minua pian, ja minä tiedän sen. Olen kuitenkin peloissani siitä, että en voi jatkaa näin, kun olen rouva Mustonen. Minun pitää ryhtyä kunnolliseksi vaimoksi, ja se tarkoittaa sitä, että minua katsottaisiin pahalla, jos en ryhdistäytyisi ja hankkisi lapsia, joten..." Hän keskeytti vähäksi aikaa.
"...Joten?" Kysyin mielenkiinnolla.
"...Joten voisitteko kosia minua vasta vähän myöhemmin, rakas Johannes?" Hän kysyi lopulta.
Olin ensiksi pari sekuntia vastaamatta, mutta sen jälkeen en pystynyt pitämään pokkaani, vaan ryhdyin nauramaan.
"Rakas Yvonne, olet niin mainio! Et arvaakaan...!" Nauroin.
Neiti Yvonne oli häkeltyneen näköinen, kun sanoin sen. Tällä kertaa hän ei ollut se, joka nauroi, vaan minä.
"Mitä tarkoitatte?" Kysyi neiti Yvonne ihmeissään.
"Sitä minä vain, rakas Yvonne... Ymmärrän sinua hyvin. Olen itsekin perillä siitä, että nykyään naisten asemaa on korostettu paljon, ja että olet sen takia huolissasi, koska olet moderni nainen. Sen takia oletkin mainio, että nautit vapaudestasi aina kun voit. Mutta kyllä tämänkin on loputtava joskus, hyvä Yvonne...Aion kuitenkin kunnioittaa pyyntöäsi, ja antaa suhteemme kehittyä vielä hieman. Mutta sitten kun oikea aika tulee, teen sinusta vaimoni." Selitin hänelle rauhallisella äänellä ja hymyllä.
Yvonnen katse kirkastui taas kerran ja hymy tuli hänen huulilleen.
"Kiitos paljon, rakas Johannes. Kuten aina, rakastan sinua!" Hän sanoi hymyillen, ja antoi minulle pikaisen poskipusun ennen kuin poistui autosta ja lähti kotiovelleen.
"
God natt!" Hän huudahti vielä ennen kuin katosi kotioveltaan.
Käynnistin autoni, ja siitä lähti sama tuima ääni kuten aina.
Hymyilin, ja autoni lähti liikkeelle.
Sillä hetkellä tunsin olevani elossa.
