Nimi: Pelkoa ja vihollisia, mutta jotain hyvääkin
Kirjoittaja: Minä, Mustalupiini
Tyyli: Remusdraama kevyellä angstilla
Paritus: Lopun voi tulkita Sirius/Remuksena
Ikäraja: S //zougati muokkasi vastaamaan uusia ikärajoja
Yhteenveto: Maailmassa on vihollisia. Niitä on paljon, kaikki erilaisia. Kaikki vaarallisia, enemmän tai vähemmän.
Vastuuvapaus: Pottermaailma on edelleen Rowlingin enkä minä hyödy tästä taloudellisesti.
Haasteet: FF50 sanalla 014.Viholliset.
KK: Tykkään vuosiluvuista. Idea sanalle viholliset on ollut kauan, toteutus tapahtui nyt. Biisi on Ultra Bran.
Palaute on enemmän kuin tervetullutta.
Pelkoa ja vihollisia, mutta jotain hyvääkin
1966
”Äiti? Sattuukohan se tällä kertaa yhtä paljon kuin viimeksi?” Remus kysyi leuka väristen. Hänen suuret ruskeat kyynelistä kiiltävät lapsensilmänsä alkoivat jo tummua kun varjot pidentyivät ja ilta teki tuloaan. Helena huokaisi ja siveli poikansa poskea.
”Minä en tiedä, kulta, minä en tiedä”, hän sanoi hiljaa, ja kyynelpisaroiden muodostamat purot Remuksen poskilla alkoivat virrata vuolaampina. Helena nosti pojan syliinsä ja halasi tätä yrittäen siirtää voimia itsestään lapseensa. Hän antoi kätensä silittää Remuksen selkää, mutta poika huomasi, että liike oli nykivää ja väkinäistä. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, ei pyytänyt äitiään menemään pois, koska halusi pitää tämän luonaan.
”Anteeksi, Remus”, Helena kuitenkin kuiskasi hetken kuluttua ja nosti pojan sylistään takaisin maakuopan lattialle. ”Minä rakastan sinua”, hän kuiskasi noustessaan seisomaan ja kääntyessään nousemaan muutaman porrasaskelman jotka johtivat pois kuopasta. Ylös päästyään nainen vilkaisi vielä viimeisen kerran poikaansa, joka yritti näyttää urhealta onnistumatta siinä alkuunkaan hyvin, ja hänen sydämensä tuntui siltä, kuin sitä viilleltäisiin veitsellä silpuksi. Itkien silmänsä sumeiksi hän tarttui painavaan oveen ja tuskin kuuli sen saranoiden kirskuntaa painaessaan sen tiukasti kiinni. Hän sai käsiensä tärinältä hädin tuskin suljettua suuren munalukon. Ensimmäisten kuunsäteiden ilmestyessä taivaalle hän kompuroi kohti heidän taloaan niin nopeasti kuin pääsi ja syöksyi ovesta sisään näkemättä kyyneliltään enää mitään. Hän painoi kätensä korvilleen niin tiiviisti kuin suinkin jaksoi, ja kasteli miehensä paidan perusteellisesti tämän tultua syleilemään häntä.
1971
”... Ja nyt, kun olette kuulleet hieman talon tavoista ja saaneet vatsanne täyteen, muistutan vielä vakavammasta aiheesta. Tuolla ulkona riehuu pahuuden velho, Voldemort, kuten te kaikki toivon mukaan tiedätte. Vihollisia riittää, heitä on paljon. Mutta luottakaa toisiinne, luokaa ystävyyssuhteita, olkaa vahvoja ja iloisia, ja ennen kaikkea, rohkeita. Täällä teidän ei tarvitse pelätä häntä. Hyvää yötä”, Dumbledore sanoi lukukauden avajaispuheessaan.
”Vihollisia riittää, luokaa ystävyyssuhteita...” sanoi Sirius Musta hiljaa itsekseen. Hän katsahti vaivihkaa kulmiensa alta Remus Lupinia, hieman oudon näköistä poikaa joka tulisi samaan makuusaliin kuin hänkin.
1974
”Lehdessä ei taaskaan ole mitään pahoja uutisia. Ehkä vihollisilla on joku ongelma”, Peter sanoi toiveikkaana lukiessaan aamun Päivän Profeettaa.
”Älä viitsi. Heitä on joka puolella ja he tekevät aina pahojaan siellä missä ovat. Lehti ei vain julkaise kaikkea”, Remus sanoi puhkaisten tylysti Peterin toivonkuplan.
1976
”Remus. Älä pelkää”, Sirius sanoo, eikä Remus enää pelkää niin paljon.
Minä suojelen sinua kaikelta
mitä ikinä keksitkin pelätä
ei ole sellaista pimeää
jota minun hento käteni ei torjuisi.
Maailmassa on vihollisia, kyllä, mutta maailmassa on myös rakkautta.
