Kiitos kommenteista, Arte ja Vilna Ihanaa että luitte ja samaistuitte! Luulen kanssa, että tämä tarina on aika monelle Skyrim-pelaajalle tuttua juttua

valokki: hei ja kiitos ihanasta kommentista! ♥︎ Sinulla oli paljon samoja mietteitä Dracosta kuin itselläni oli tätä kirjoittaessa. Tykkään hirveästi sodanjälkeisistä fikeistä, ja erityisesti Dracon kannalta on mielenkiintoista pohtia, mitä hänelle tapahtuu sen jälkeen. Tähän olisi kyllä kiva kirjoittaa joku pieni jatko jossain vaiheessa, vaikka toisaalta pidän tästä avoimestakin lopusta. :-)

Tokasta semistä löytyi sit Suomen ohella lemppari, nimittäin Viro. 😂 Samanlaista hullua energiaa kuin Suomella. Menee Virolle kyllä ääni jos aion äänestää. 😎

Kommenttiarpajaisista hei!

Onpa ihana ajatus, että Thorin olisi kaikkien seikkailujen jälkeen (ainakin hetkeksi) muuttanut Bilbon luo Kontuun. Säkinheimo-Reppulit, nuo Bilbon ikuiset viholliset ja heitäkin on ollut ikävä! Tämä oli kaunis aamuhetki näillä kahdella hahmolla varustettuna.

Kiva, kun kirjoitit!

-Kel

Halusin ottaa jotain vähän vanhempaa arpajaisiin, kun uudemmat toivottavasti hoksaan herkemmin kommentoida myöhemmin. Tykkäsin myös tämän lähtökohdista ja varsinkin sodan jälkeisestä angstista, johon olen nykyään heikkona. Dracon elämä tuntui tosi kurjalta, varsinkin, kun vaikka hän sisäisesti voisikin jättää sodan taakseen, ei ministeriö anna siihen mahdollisuutta, kun häneltä on viety sauva, annettu pakkotyö ja myös pakotettu asumaan määrätyssä asunnossa. Jotenkin tykkään kuitenkin tuosta kuvasta, jossa Draco joutuu kohtaamaan tekojensa seuraukset. Minusta on ihanaa, miten hän yrittää olla eri ihminen kuin ennen. Myös tämä särkynyt Harry oli aivan ihana, niin ristiriitaista kuin se onkin. Sellainen Harry, joka vain vajoaa mustuuteen sodan jälkeen on minusta hyvin mahdollista ja sitten kun Harryn ei ole pakko työskennelläkään, hän vain jäisi apatiaan. Tästä Harrysta oli niin kivaa lukea.

”Lontoon huorat ovat halvempia”, Potter vastaa salamannopeasti kuin olisi odottanut toteamusta, ja Draco huomaa virnistävänsä.

Kaksikon synkkyydestä huolimatta toisilleen he osaavat yhä veistellä samaan tapaan kuin ennnenkin. Se tässä oli ehkä kauneinta, että ainakin toistensa seurassa Harry ja Draco saattoivat olla vähän normaalimmin. Tuntui, että Draco haluaisi yrittää jättää sodan ja tekonsa taakseen, mutta onhan se oikeasti mahdotonta. Mutta ehkä niiden kanssa voi oppia elämään, mikä on minulle hyvin samaistuttava ajatus. Draco tuntui olevan sen ajatuksen kanssa jo pidemmällä kuin Harry, joka edelleen vain velloi. Tuo keskustelu huorista tuntui herättävän Harryssa jotain, sitä vanhaa Harrya, joka oli sarkastinen ja osasi vastata Dracolle samalla mitalla. Ja hän näki, että kaikki maailmassa ei enää olekaan pelkkää paskaa. Minusta oli kiva ajatus, että nämä kaksi vain koko ajan törmäsivät toisiinsa kuin kohtalon vetäminä, kuten joku aiemmin kommenteissa olikin sanonut. ^^

Tietenkin pitää ensin humaltua, että voi päästä lähentymään. Mutta tuntui sopivan molempien ajatusmaailmaan, että alkoholi helpottaa selviytymistä, mutta se auttaa myös löysentämään kielenkantoja, kun on halu jutella toiselle, mutta selvänä se on hankalaa. Naureskelin itsekin, miten Harry ei enää muistanut tuolla neljännellä tapaamisella humalassa, mikä luku tulee kolmentoista jälkeen.

Kuudennen kerran keskustelu oli ihan upea, enkä osaa lainata yhtä kohtaa, joka olisi lempparini. He tuntuvat jo niin ikälopuilta keskustellessaan, vaikka ovat vasta ymmärtääkseni parikymppisiä. He tietävät jo elämästä kaiken ja varsinkin sen paskan puolen ja voivat sanoa ääneen paljon asioita, mitä muut eivät uskalla, kuten Draco sanoessaan, että on taikamaailman pohjasakkaa. Se tuntui ihanalta, että hän ottaa takaisin vallan itselleen käyttämällä tuota sanaa itsestään, mitä on käytetty varmasti hänen haukkumiseen. ^^ Ja Harryn paineet toteuttaa ihmetekoja vielä sodan jälkeenkin. :''') Heidän keskinen ymmärrys tuntui syvästi tuossa keskustelussa.

Draco ei voi vastustaa, ja hän siirtää kätensä Harryn poskelle. Hän silittää peukalollaan posken kalpeaa ihoa, ja vaalii Harryn tihentyvää hengitystä sen johdosta. Ensimmäisenä hänen huulensa tapaavat Harryn otsan, sen jälkeen molemmat kulmakarvat. Kumpikin heistä lopettaa hengittämisen, kun Draco lipaisee kielenpäällään Harryn raottuvia huulia.

Oi että tuo kahdeksas tapaaminen. <3 Tuo hetki ennen suudelmaa oli käsinkosketeltava, niin jännitteinen, että luin sitä istuen tuolin reunalla. Tykkäsin heidän rooleistaan kohtauksessa. Että se oli Draco joka ensin teki aloitteen, mutta jäikin sitten jännittämään hetkeksi, eikä Harry jatkanut vaan jätti tilanteen purkamisen Dracolle. Vasta kun Draco oli koskenut häntä, Harry otti tilanteen haltuun ja kunnolla.

Oiha ja voih miten se sitten siitä menikään. Rakastan toisaalta tällaisia väärinymmärryksiä, kun ei vaan osaa sanoa suoraan tunteitaan ja ajatuksiaan ja Harry varmasti on ihan sekaisin kaikesta tapahtuneesta niin sodan jälkeen kuin Draconkin kanssa, että ymmärrän, miten hän säikähti tilannetta ja piti etäisyyttä. Dracolla on kuitenkin oikeus suuttua ja hänen huutamisensa oli sydäntäsärkevää, etenkin, kun Harry ei osannut vastata siihen heti mitenkään. Kivasti näkyi nyt, miten Draco oli se rohkea, joka lähetti jopa kirjeen ja sanoi sitten suoraan ääneen, mitä oikeasti ajatteli, kun Harry oli seuraavassa hetkessä pakenemassa kaikkea. Lopetus oli ihanan lupaava ja oikein sopiva loppu tälle ihanuudelle. <3
Kiitos tästä tosi paljon! Tuntui, että en saanut sanottua kunnolla, miten monisäkeinen tämä oikein olikaan ja miten syvälle olit päässyt Harryn ja Dracon mieleen sodan jälkeisessä maailmassa. Kiitos. ^^