Nici: Cliffhangerit on mun tapa saada ihmiset lukemaan.
Anteeksi, olen vähän ilkeä.
Hopeaprinssi: Virhe korjattu, kiitos! Änd ai laav juu tuu, ihanaa jos tykkäät.
Dionysos: Tässäpä tulee jatkoa.
Mukava kuulla että maistuu.
Marsa: Kuten sanoit cliffhangerit on tapa koukuttaa ihmiset, hehee.
Ajassa pomppimista olen käyttänyt nimenomaan tyylikeinona ja jättääkseni lukijoille tulkinnanvaraa joistain jutuista.
A/N: Se olisi kuulkaas sitten toiseksi viimeinen osa Ensilumi-novellia.
Mutta kuten sanoin, jatkoa tulee, toinen osa on valmiina odottamassa.
Keep on reading.
JoonasMä havahdun puhelimen soittoääneen. Pimeässä ulkoilmassa se kuulostaa kovaääniseltä ja häiritsevältä, ja hetken ajan harkitsen jättäväni vastaamatta. Mä vilkaisen kuitenkin kuka soittaa ja jähmetyn paikoilleni. Mika? Miksi se mulle soittaisi?
”H-haloo?” Mä odotan sydän pamppaillen, kunnes ihan tuntematon tytön ääni vastaa.
”Hei, kenen kanssa mä puhun?”
Mä en edelleenkään muista olleeni kävelyllä, seison vain paikallani keskellä katua, suu auki roikkuen. Se on varmasti mielenkiintoinen näky.
”Täh, ai joo.. Mun nimi on Joonas, kuka siellä?”
”Mä olen Vilma, Mikan, öö, tyttöystävä. Mika pyörtyi, me ollaan ambulanssissa menossa sairaalaan. Sen puhelimessa oli sun nimen kohdalla teksti että soita tähän numeroon jos on hätätapaus. Kuka sä olet, sen veli?”
Tyttöystävä? Mika, pyörtyi? Ja teksti mun nimen kohdalla? Musta tuntuu, etten mä käsitä mitään.
Mielessä välähtää nopeasti muisto kesältä ja Helsingin reissulta, Mika nauroi linja-autossa asentaessaan sitä tekstiä puhelimeensa. ”Jos jotain vaikka sattuu," se sanoi ja hymyili. Siitä tuntuu olevan ikuisuus.
Mutta miksi se ei ole poistanut sitä?
”Ei, mä olen.. Kaveri. Mä voin soittaa sen porukoille ja tulen itse sinne sairaalaan ihan just. Onko Mika okei?” Viimeinen lause menee vähän puuroksi sillä mun hampaat alkavat kalista kylmyyden ja pelon yhteisvaikutuksesta. Se tyttö, Vilma, vastaa nopeasti, kuulostaen säikähtäneeltä.
”En mä tiedä, se on kamalan kalpea eikä vieläkään tajuissaan. Mua pelottaa.”
Puhelu katkeaa, mä tuijotan hetken tyhjää, kunnes sprinttaan supervauhtia lähimmälle bussipysäkille. Bussin tuloa odotellessa mä soitan Mikan vanhemmille, mutta kumpikaan ei vastaa. Niinpä mä jätän pari hengästynyttä viestiä niiden vastaajaan, pyydellen että soittaisivat heti kun pystyvät, että Mika on joutunut sairaalaan. Sen jälkeen mä jään suurin piirtein hyppimään tasajalkaa hermostuksesta, bussin saapuminen tuntuu kestävän ikuisuuden.
Onneksi kuutonen menee suoraan sairaalalle. Linkin ovet ehtivät hädin tuskin liukua sivuun kun mä ryntään ulos ja kohti ison valkoisen talon pääovia. Katulamput valaisevat pimeyttä, puhkovat reikiä mustaan talvi-iltaan. Oma hengitys kuulostaa raskaalta korvissa ja kengät takovat lumista asfalttia lähes rytmikkäästi. Jos mua ei pelottaisi niin paljoa, mä voisin jopa kerrankin nauttia juoksemisesta. Adrenaliini antaa lisäpuhtia väsyneille lihaksille.
Kestää ikuisuuden löytää oikea paikka. Mä en älyä ensin mennä poliklinikalle, vaan hortoilen pitkin valkeaa aulaa tyhmänä. Lopulta vastaanottotiskin takana istuva mies kysyy mitä mä etsin, mä änkytän Mikan nimen ja selitän tilanteen, mies ei tiedä asiasta mutta kehottaa mua suuntaamaan polille. Kiireelliset, mutta ei kovin vakavat tapaukset viedään kuulemma sinne. Mä kiitän ja jatkan matkaa kävellen nopeasti, en enää kehtaa juosta kuin susilauma kintereillä, koska käytävillä kaikuu.
Ensiapupoli on hiljainen aula täynnä penkkejä. Osalla penkeistä istuu ihmisiä, mutta kukaan ei näytä erityisen kärsivältä. He vain odottavat ja tuijottavat kun pelmahdan melkein lasioven
läpi isoon huoneeseen. Hetken aikaa sompailen taas hoomoilasena pitkin ja poikin, kunnes huomaan vaaleatukkaisen tytön istuvan syrjemmässä, liikuteltavan sairaalasängyn vierellä.
”Oletko sä Vilma?”
Turha sitä on kysyä, sillä kuka muukaan täällä Mikan kanssa olisi? Ja Mikan mä tunnistaisin unissakin, vaikka se nyt makaakin sängyllä liikkumatta ja kalpeana. Sen ulkovaatteet on riisuttu, mutta muuten se näyttää tavalliselta, mä en onnistu spottaamaan ylimääräisiä letkuja tai mitään. Se näyttää taas nukkuvalta.
”Joo, moi. Sä ole varmaan Joonas? Hyvä kun edes joku tuli, täällä on kurjaa olla yksin.”
Vilma nyökäyttää päätään kohti Mikaa ja sanoo hiljaisella äänellä:
”Ne ei löytäneet siitä mitään vikaa, paitsi että sen verensokeri on tosi alhaalla. Ne sanoi pistävänsä sille tipan hetkeksi ja kun se herää, se voi lähteä kotiin, kunhan joku vain tulee hakemaan sen..” Mä kerron nopeasti, etten saanut Mikan vanhempia kiinni, Vilma nyökkää ja jää taas tuijottamaan Mikaa.
Mä huomaan Vilman huolestuneen katseen ja yllätyksekseni tunnen oloni mustasukkaiseksi. Ja surulliseksi. Mika ei ole enää kuin nimi, niin mä yritän uskotella. Se vain käy koko ajan vaikeammaksi ja vaikeammaksi. Mun on pakko yrittää keskittyä johonkin muuhun ennen kuin mun päässä naksahtaa ja mä teen jotain tyhmää.
Mä huomaan heti, että Mika on rikkonut lupauksen, jonka se keväällä mulle antoi. Se lupasi silloin, ettei jätä aterioita väliin, pitävänsä huolen että syö normaalisti. Sen sairaalloisen kalpea iho ja pyörtyilemiset kertovat kumminkin, että viime ateriasta on pitkä aika, ihan liian pitkä. Mutta toisaalta, mikä mä olen sitä moralisoimaan? Mä olin se, joka ensin mokasi. Eikä mun pitäisi siitä muutenkaan enää huolehtia. Sen asiat eivät kuulu mulle.
”Saanko mä kysyä yhtä asiaa?”
Vilman tasainen ääni rikkoo hiljaisuuden, joka oli vallinnut rikkumattomana sen jälkeen, kun hoitaja oli käynyt laittamassa Mikalle letkun käteen ja kysellyt huoltajista. Mä nyökkään ja jatkan sängynjalkojen tuijottamista. Vilma rykäisee ja miettii hetken. Vaalea hiussuortuva valahtaa silmille pipon alta ja se pyyhkäisee sen nopealla liikkeellä korvan taakse.
”Yleensähän hätätapauksen sattuessa – teksti laitetaan sellaisen henkilön kohdalle, joka on itselle tosi läheinen. Mutta mä en ole koskaan kuullutkaan Mikan puhuvan susta, mistä te siis oikein tunnette?”
O-ou. Mitä mä nyt muka vastaan? Totuus ei käy, ei missään nimessä. Jos Mika pitää Vilmasta nykyään (r-sana on kielletty, se tuntuu liian kurjalta), niin mulla ei ole mitään oikeutta rikkoa sen onnea. Vilma odottaa rauhassa, mutta katsoo mua vähän kummissaan kun vastaus antaa odottaa itseään niin kauan.
”Me.. Tuota.. Me oltiin hyviä ystäviä, mutta.. Meille tuli, no, riita.”
Mä potkaisen itseäni henkisellä tasolla, voisiko asiaa enää huonommin selittää. Vilma katsoo mua outo ilme kasvoillaan ja huokaa sitten. Muutama vaalea suortuva on purkautunut sen letistä ja roikkuu silmien edessä.
”Saanko mä olla vielä utelias?”
”Toki.”
”Puhuiko Mika koskaan sen omista tunteista kenellekään? Mulle se ei nimittäin puhu, ja mua ärsyttää se.”
Toinen tulenarka aihe. Toisaalta kysymys kummastuttaa mua, sillä meidän seurustelun Mika syytti aina mua siitä, että mä en puhunut mitään. Ja nyt se itsekö ei muka osaa kertoa päänsisäisestä elämästään? Omituista. Hetken aikaa mä pohdin mahdollisuutta että ufot ovat vallanneet planeetan, mutta karistan lopulta typerät ajatukset pois.
Vilma nojaa päätään käsiinsä, ja ennen kuin mä ehdin vastata, se jatkaa:
”Mä en ole varma jaksanko mä enää jatkaa tähän tapaan. Mika on mukava ihminen, mutta koko ajan niin varuillaan että se väsyttää.”
Mä jään miettimään sen sanoja, tajuamatta kumminkaan oikein mitään. Yhtäkkiä Mika liikahtaa sängyllä, me molemmat katsotaan sitä odottavina. Sen sumeat silmät aukenevat pieneksi hetkeksi, sitten se tuntuu vajoavan taas tiedottomuuteen. Vilma katsoo sitä hetken, ja kääntää sitten terävän katseen muhun. Mä tajuan tuijottavani Mikaa hyvin kumma ilme kasvoillani, jotain hymyn ja surullisen väliltä. Mä pyyhin ilmeen nopeasti pois ja nielaisen huomaamattomasti. Vilma on pelottavan hyvä lukemaan
joitain ihmisiä.
VilmaJoonaksen ilme Mikan liikahtaessa on kummallinen. Se näyttää ensivilkaisulta vain surulliselta, mutta samalla pieni hymy hiipii sen suupieliin. Mä en voi olla ajattelematta, että se näyttää juuri samalta kuin mä, kun Mika sai synkkyyspuuskiaan. Huolestuneelta ja samalla.. No, hellältä. Niin oudolta kuin sen sanominen tuntuukin tässä tilanteessa, mä en keksi parempaa tapaa ilmaista itseäni.
Joonas vaikuttaa ihan hyvältä tyypiltä, mutta mulla on vahva olo, että se salaa jotain. Jotain, joka selittäisi nämä oudot sattumukset, kuten miksi hätätilanne–teksti oli Joonaksen nimen perässä, miksi mä en ole koskaan ennen kuullutkaan siitä ja miksi se näyttää nyt noin omituiselta.
”Joonas, sä olet jättänyt jotain kertomatta. Mä näen sen.”
Vaaleatukkainen poika hätkähtää ja näyttää heti perään syylliseltä, vahvistaen mun epäilyksiäni. Se ei kohtaa mun katsetta, vaan jää näpräämään lapastaan synkkänä. Hetken aikaa mä katson kun tummansiniset villahahtuvat leijuvat kohti lattiaa, sitten mä jatkan hiljaa:
”Mä en tiedä rakastinko mä Mikaa silleen oikeasti missään vaiheessa, ehkä se oli vain ihastumista, mutta mä olen silti huolestunut. Mika ei syö, ei näytä nukkuvan juuri yhtään ja on koko ajan semmoisen perusapean oloinen vaikka väittää kaiken olevan hyvin. Tiedätkö sä tästä jotain?”
Joonas huokaa ja jatkaa lapasensa tappamista. Ilme sen kasvoilla on vaikea, se ilmiselvästi tietää jotain, muttei välttämättä tahdo kertoa sitä. Mä puren hampaat yhteen ja yritän pitää temperamentin aisoissa. Tässä ei nyt ole hyvä painostaa. Kuluu muutama hiljainen hetki.
Voi herran helvetti sentään.”Joonas, Mika on ilmiselvästi masentunut. Etkö sä välitä yhtään?”
Loistavaa Vilma. Olet taas hienovarainen kuin raivaustraktori.”Ai ettenkö välitä..?”
Joonaksen ääni on todella hiljainen ja ilmeetön, mutta ilme sen kasvoilla kertoo paljon enemmän. Kulmat kurtussa ja silmät kiinnittyneinä lattiaan, se näyttää hetken melekin vihaiselta. Ja samalla väsyneeltä.
”Mä ja Mika seurusteltiin yli puoli vuotta, kunnes mä mokasin. Mä olen viettänyt viimeiset kolme kuukautta yrittämällä unohtaa ja muuta paskaa, mutta huonolla menestyksellä. Älä tule sanomaan mulle etten mä välittäisi.”
Ensimmäinen mitä mä tunnen, on se, kun mun suu loksahtaa auki. Joonas vilkaisee mua, ja huokaa hyvin syvään. Mä suljen suuni äkkiä ja yritän olla reagoimatta muuten typerästi.
”Mä välitän ihan liikaa. Jos sä et kestä sitä niin voit lähteä. Mä jään tänne joka tapauksessa odottamaan Mikan porukoita.”
…Se selittää niin paljon asioita. Mikan ilmeet, eleet, ja sen, miten se joskus ollessaan meillä yötä heräsi hätkähtäen ja pelokkaana. Mun käy sitä sääliksi, mistä se onkaan mennyt läpi, ja mitä ilmeisimmin ihan yksin.
”No.. Hyvä että sä kerroit. Mä arvostan sitä, koska mä ajattelin jättää Mikan, mutten tiennyt, olisiko se selvinnyt siitä.”
”Mika tykkää susta, ei sun sitä tarvitse jättää.”
Joonas katsoo Mikaa, joka hengittää tasaisesti, ja huokaa surullisesti, jatkaen sitten puhumista:
”Mulla oli yksi mahdollisuus, mutta mä pilasin sen. Mä tekisin melkein mitä vaan, että voisin korjata sen mokan, mutta nyt taitaa olla liian myöhäistä.” Mä näen, että Joonaksen hartiat tärisevät, vaikka se ei itkekään. Mä puren huultani, tietämättä oikein mitä tällaisessa tilanteessa kuuluisi kaiken taiteen sääntöjen mukaan tehdä. Ei sitä joka päivä kumminkaan tapaa poikakaverinsa ex-poikakaveria..
MikaSumeaa. Mä yritän puhua, mutta mitään ei kuulu. Mua väsyttää uskomattoman paljon, mutta samalla mä olen levoton. Kuinka kauan mä olen nukkunut? Jostain hyvin kaukaa mä tunnen hetkellisen pistävän kivun kyynärvarressa.
Hetken verran mun silmät ovat auki, ne näkevät vaaleita värejä, mutta mikään ei oikein näytä miltään. Kaikki on hämärää ja mua huimaa. Jostain kaukaa kuuluu ääniä, joista ei saa juurikaan selvää.
”…jotain kertomatta…”
”Ai ettenkö väl…”
”…liikaa.”
”…ei sun sitä tarvitse jätt…”
”Mulla oli yksi mahdollisuus... ...tekisin melkein mitä vaan, että voisin korjata sen mokan, mutta nyt taitaa olla...”
Tuttuja ääniä, mutta aivot tuntuvat olevan puoliunessa tai kohmeessa tai muuten epäkunnossa. Mä en tunnista ääniä, ja ponnistelen että saisin silmät auki. Siihen menee hetki, sitten mä näen kirkkaita valoja ja vaaleat hiukset vihreän pipon alla.
”Vilma..?” Mun ääni kuulostaa karhealta ja kurkkua kuivaa. Tekee mieli vettä.
Vaaleahiuksinen tyttö pomppaa arviolta metrin ilmaan, sitten se hymyilee mulle.
”No heräsithän sä vihdoin.. Me alettiin jo huolestua.” Mä yritän hymyillä vähän, vaikka mietin jo enemmän sitä, mitä tapahtui. Mä muistan, miten lähdin Vilman perään kahvilasta, sitten ei mitään. Mun kasvoilla välähtää irvistys, taas pitää selitellä ihmisille miksi alkoi huimata. Se on niin hirveän alentavaa, eikä johda mihinkään.
Hetkinen. Miksi Vilma sanoi ”me”, kuka muu täällä muka on? Ajatus keskeytyy toiseen ääneen.
”Mika, onko kaikki okei?”
Ei. Voihyväluoja,
ei.
Mitä tahansa muuta, mutta ei Joonasta.
Mä en jaksa ajatella mitä se tekee täällä, miten se tiesi tulla,
miksi se tuli. Kurkku tuntuu yhtäkkiä olevan täynnä lasinsiruja, mä kieltäydyn katsomasta Joonakseen päinkään. Vilma katsoo mua kummissaan, ja mä tajuan näyttäneeni ilmeillä miten paljon muhun oikeasti sattuu.
Kunpa Joonas menisi pois.
”Mika kauanko sä olet ollut hereillä?”
”… En mä oikein tiedä. Ehkä pari minuuttia.” Jostain näkökentän ulkopuolelta kuuluu henkäys, mä kieltäydyn kuulemasta sitä. Mä vain varjelen sitä pientä osaa musta, sitä joka tuntuu vielä olevan elossa.
”Miksi sä näytät noin tuskaiselta, sattuuko suhun?” Mä pudistan päätäni ja nyökkään saman tien. Kyllä muhun sattuu. Siksi mä en katso Joonakseen, ettei sattuisi lisää. Jo hengittäminenkin tietoisena sen läsnäolosta tekee kipeää.
Vilma sanoi, etten mä osaa puhua. Tilanteen surrealismi laittaisi mut hymyilemään jos kaikki ei olisi näin vaikeaa. Ennen se oli Joonas joka ei puhunut, ja mä aina valitin siitä. Kai mä opin huonoille tavoille tai jotain. Silloin joskus sillä vaan ei ollut väliä.
”Mika.. Joonas kertoi mulle... Mitä teidän välillä oli.”
Jokin on pahasti pielessä.A/N: Yarr, me wants yer comments! (Siihen asti viimonen osa on panttivankina.
)