Title: Anna elämäsi jatkua
Genre: angst
Author: hymykuoppa
Paring: Hermione
Raiting: S
Summary: Ystävän menettäminen on kova paikka meille jokaiselle, mutta meidän täytyy luottaa siihen, että aika parantaa haavat. Vaikka rakas ihminen on poissa, ei se estä meitä elämästä.
A/N: Erittäinkin lyhyt one-shot/ficlet, whatever. Osallistuu
Tavoita tunnelma –haasteeseen, kappaleella
Kaunis, rietas onnellinen by
Kaija Koo. Teksti meni varsin henkilökohtaiseksi, sillä olen itse kokenut sen, mitä tässä Hermionen harteille asettelin. En tehnyt sitä tahallani, mutta kun aloin kirjoittamaan, kirjoitin vain lainkaan ajattelematta, ja kun luin tuotokseni, ymmärsin, että olin purkanut tähän ficciin omat tuntemukseni. Ymmärrän kappaleen eri tavalla kuin luultavasti teistä moni, koska aivoni ovat halunneet yhdistää sen tähän asiaan, josta nyt kirjoitin. Joten, enjoy, en pitkästytä teitä enää höpinöilläni.
Anna elämäsi jatkuaTyttö makasi itkusta täristen pimeässä makuusalissa. Huone oli hiljainen, tyttö ei edes kyennyt niiskuttamaan. Tuuheatukkainen Rohkelikko, joka halusi elää elämäänsä sen täydellä potentiaalilla, mutta ei peloltaan kyennyt. Hän pelkäsi sitä mitä meistä jokainen – särkymistä ja häpeää. Hänet oli jo kertaalleen särjetty, vahingossa. Se ei ollut johtunut epäonnisesta rakkaudesta, vaan ystävyydestä. Hän oli menettänyt ystävän, jonka kanssa oli kasvanut, aikuistunut. Ystävän, jonka olkapäätä vasten hän oli saanut itkeä, joka oli aina ollut tukemassa tyttöä. Heidän välillään ei ollut koskaan ollut mitään seksuaalista jännitettä, mutta silti se oli tehnyt kipeää, kun Pimeyden Lordi lausui nuo kaksi vieraskielistä sanaa. Sanat, jotka saattoivat kuulostaa kauniilta pimeässä lausuttuina, mutta jotka valaisivat julman totuuden vihreällä valollaan.
Avada kedavra.
Sä oot kerran jo nähnyt miten tää maailma romahtaa
Ja silti jostakin tuhkan seasta noussut ylös taas
Sä oot kerran jo luullut ettet tuu koskaan toipumaan
Ja silti siinä sä kaikkien mukana huudat kovempaa Rohkelikkojen oleskeluhuoneesta kantautuvat iloiset äänet saivat Hermionen värähtämään. Tupatoverit olivat syystä iloisia, olivathan Rohkelikot juuri päihittäneet Luihuiset huispauksessa. Eivät vain yhdessä pelissä, vaan rohkeiksi ja epäitsekkäiksi luokitellut oppilaat olivat vieneet hiuspausmestaruuden itselleen – suoraan Luihuisten näpeistä.
Hermione käännähti selälleen ja tuijotti hiljakseen hiipuvien kyyneltensä takaa kattoa. Lukuvuosi, joka oli tuntunut kestävän ikuisuuden, oli nyt loppusuoralla. Tyttö oli selvinnyt koulunkäynnistä äärettömän surunsa kanssa, mutta jälleen kerran kaikki tuntui niin todelliselta. Harry ei ollut tuolla alhaalla juhlimassa muiden kanssa, hän ei ollut johtanut tupaansa mestaruuteen, kuten oli vuosi sitten uhonnut. Silloin karvas tappio Luihuisia vastaan oli saanut koko joukon hiljaiseksi, mutta nyt, uuden kapteenin säestyksellä, Rohkelikot olivat sysänneet Luihuisille tuon karvaan katkeran liemen juotavaksi.
”Hermione?” hiljainen kuiskaus kantautui ovelta tytön korviin, ”Miksi olet täällä?”
Hieman sumeasti erottuva punatukkainen tyttö lähestyi ja pian Hermione tunsi sänkynsä painuvan hieman alemmas.
”Itketkö sinä?” Ginny laski varoen lämpimän kämmenensä toisen tytön kämmenselälle. Hiljaisuus tuntui painavan Hermionen keuhkot kasaan, se oli kiusallista hiljaisuutta.
”Ajatteletko – häntä?” Ginnyn ääni oli lempeä hänen katsellessaan ystävätärtään, ”Harry olisi ylpeä meistä.”
”Tiedän”, heikko ääni säikäytti jopa itse sen päästäjän. Hermione kampesi istumaan ja painoi selkänsä vasten karheaa kiviseinää, ”Se vain tuntuu – liian todelliselta.”
”Hermione, vaikka olet surullinen ja kaipaat Harrya, ei sinun silti tarvitse olla yksin täällä pimeässä.”
”En minä voi pitää hauskaakaan.”
”Kyllä voit”, Ginny liikahti hieman lähemmäs ja katsoi ystävätärtään syvälle silmiin, ”Minullakin on ikävä häntä, ajattelen häntä päivittäin. Mutta en anna surun vallata minua, ja tiedän, ettei Harry haluisi sen valtaavan sinuakaan.”
Hermione ei välittänyt enää kyyneltensä jäljistä kasvoillaan, vaan antoi Ginnyn katsoa itseään tarkkaillen. Kyllä Hermione olisi halunnut pitää hauskaa, mutta hänestä se tuntui häpeälliseltä. Kuinka hän olisi voinut pitää hauskaa, kun Harry ei ollut enää tässä maailmassa?
Sä alat vihdoin viimein käsittää ettet sä tarvii lupaa keneltäkään
Oot liian kaunis häpeemään, etkä voi yhtään mitään menettää
Joten anna mennä, joten anna mennä
Kaunis rietas onnellinen Hermione istuutui hymy huulillaan sohvalle takkatulen ääreen. Neville ja Seamus tutkailivat jotain pergamenttia hänen vierellään. Pojat tervehtivät tyttöä nopeasti ennen kuin jatkoivat omia puuhiaan. Hermione veti syvään henkeä katsellessaan sinisiä villasukkiaan. Kermakalja oli saanut hänet rentoutumaan, elämä tuntui hymyilevän joka suunnasta. Vaikka Harry oli poissa, oli Hermionella edelleen Ron ja Ginny. Kaksi temperamenttista Weasleytä oli enemmän kuin tarpeeksi. Ajatus sai tytön naurahtamaan hiljaa itsekseen.
”Eikö tunnukin jo paljon paremmalta?” Ginny oli lipunut jostain viereiselle nojatuolille ja katseli nyt siitä, aitiopaikalta, Hermionen kasvoilla lepäävää hymyä. Hymyä, jota punatukkainen Rohkelikko ei ollut nähnyt pitkään aikaan. Kikkuratukkainen tyttö nyökkäsi painaessaan takaraivonsa sohvan pehmeään selkänojaan. Kyllä Hermione oli oppinut elämään surunsa kanssa, hän oli jopa kyennyt jo muistelemaan kaikkia hyviä yhteisiä hetkiä. Mutta silti hänestä tuntui, että hänen olisi pitänyt olla surun murtama, olihan Harry ollut yksi hänen parhaista ystävistään. Tytöstä tuntui, kuin kaikki olisivat odottaneet hänen vain itkevän päivät pitkät – ja niin hän oli tehnytkin. Vaikka totuus oli toinen, ei Hermione ollut päässyt irti roolistaan. Harry oli kuollut kesällä, poika oli ennättänyt olla seitsemäntoista vain kaksi päivää. Aika oli ennättänyt jo parantaa haavoja, vaikka kesä olikin mennyt vain suremiseen. Ja suurin osa syksyä.
Sä oot kerran jo hiljaa elänyt niin kuin pyydetään
Ja tosi hienosti jaksoit sitäkin roolia esittää
Mut älä unohda että nyt lopultakin on sun vuoro taas
Ja mä voin luvata ettei se satuta kun kaiken pudottaa Ei Hermione vähätellyt tosiasioita, mutta hän tiesi toipuvansa pojan kuolemasta – vielä jonakin päivänä. Vaikka se teki edelleen kipeää, tyttö ymmärsi viimein, ettei hänen tarvinnut enää häpeillä onnellisuuttaan. Hänen ei tarvinnut piilotella hymyään, hänen ei tarvinnut olla enää yksin. Hän saisi elää kuten ennenkin, olla iloinen ja surullinen, sitä Harrykin olisi halunnut. Hermionen ei tarvitsisi hävetä tunteitaan, eikä yrittää piilottaa niitä Harrylta. Tyttö tiesi pojan vahtivan hänen askeliaan, hymyssäsuin. Kuten niin monesti ennenkin.
Oot liian kaunis häpeemään etkä voi yhtään mitään menettää
Joten anna mennä, joten anna mennä. A/N2: Omistettu Mikolle ja Tompalle, mun omille pilvenreunalla istuville sotureille ♥ 22.10.2010 ♥
