Kirjoittaja: tuulityttö
Ikäraja: S
Paritus: ei ole
Genre: Angst
Yhteenveto: "Jos minulta kysyttäsiin, millainen lapsuuteni oli, sanoisin ehdottomasti, että se oli kuin loppusyksy."
Varoitukset: Lievä angst
A/N: ENsimmäinen teksti, mitä olen ikinä julkaissut minnekkään. Kirjoitusvirheitä varmasti riittää, ja teksti on varmaan vähän tönkköä. Silti toivoisin, että saisin jotain rakentavaa kommenttia, koska olen vasta alkeistasolla täällä kirjoitusmaailmassa (:
Loppusyksy
Oli hiljaista, täysin hiljaista. Ainoat asiat, mitä kuulin, olivat minun sydän, jalkojeni osuminen maata vasten ja puiden humina. Oli loppusyksy, ja ilmasta huomasi täydellisesti, että lumi tulee kohta. Ilma oli vähän kirpakka ja tuulinen, oikein kunnolla ihon alle porautuva. Lehtiä oli enää vain kourallinen puissa, ja suurin osa maahankin pudonneista lehdistä oli kadonnut. Itse asiassa maisema oli hyvin karu, mutta minun silmäni lepäsivät siinä. Loppusyksy on mielestäni parasta aikaa, vaikkei silloin oikeastaan tapahdu mitään hyvää. Jotenkin silmäni vain lepäävät karussa maisemassa, ehkä lapsuudestani johtuen. Jos minulta kysyttäsiin, millainen lapsuuteni oli, sanoisin ehdottomasti, että se oli kuin loppusyksy. Mutta sitä ennen pitäisi kuitenkin selvittää, kuinka pitkään ihminen on lapsi ja mihin asti lapsuus jatkuu. Jos joku haluaa olla lapsi 30-vuotiaaksi asti, kieltääkö kukaan? Tai jos minä haluan, että minun lapsuuteni loppui silloin, kun isäni lähti ja äitini sairastui masennukseen, voiko kukaan sanoa ei?
Minun lapsuuteni, siinä vasta monimutkainen käsite. Mutta oikeasti se loppui silloin, kun isä lähti ja äiti sairastui masennukseen. En olisi halunnut sen loppuvan, koska lapsuus on pehmeä, hellä ja mukava. Sen loppuminen taas... kova ja epämellyttävä. Olin kuuden vanha, kun isä lähti. En muista melkein yhtään millainen isä oli, tai millainen ilta oli, kun isä lähti. Rehellisesti, en voisi sanoa tuntevani isääni, vaikka elinkin hänen kanssaan kuusi ensimmäistä vuottani. Ainahan voisin kysyä äidiltä, mutta en usko, että hän pystyisi vastaamaan. Kymmenen kuukautta isän lähdön jälkeen äiti alkoi väsyä. Silmäpussit hänen silmiensä ympärillä kertoivat kaiken, ja se, miten hän yhä useammin jäi kotiin työpäivänä. Välillä meillä ei ollut kunnollista ruokaa viikkon, koska enhän minä osannut käydä kaupassa. Lopulta äitini oli vuoteen oma ja tuskin pystyi puhumaan tai syömään itse. Kun aloitin ensimmäisellä luokalla lähikoulussamme, kävin joka päivä koulun jälkeen kaupassa. Eihän minun pienet 7-vuotiaat kädet pystyneet kantamaan paljon mitään. Tein äidille ja itseelleni aina jotain helppoa ruokaa, mitä sitten söimme yhdessä äitini sängyssä. Tai minä söin ja syötin äitiä. Nyt, kymmenen vuoden päästä, tilanne on lähes sama. Nykyään ostan viikon ruuat kerralla kotiin, teen äidille jotain ruokaa, ja syön jos ehdin, tai rahat siihen riittävät. Raha onkin ollut meidän ainainen ongelmamme, koska äiti ei kykene käymään töissä, ja minulla on siihen liian vähän aikaa.
Havahduin siihen, miten sydämeni hakkasi, ja tajusin sykkeeni nousseen liian korkealle. Minun oli pakko pysähtyä, että jaksaisin takaisin kotiin, sinne oli ainakin seitsemän kilometiä. Lenkillä käyminen piti minut järjissäni. Kotona on niin tunkkaista ja pimeää, koska äiti ei siedä yhtään mitään valoja. Lenkillä saan myös ajateltua jotain muuta, kuin masentavia asioita. Jokus ajatukseni kuitenkin eksyvät kotiin takaisin, ja käy näin: suutun niin, että alan juoksemaan kovempaa, enkä pian jaksa edetä yhtään. Enhän minä äitiä vihannut, hän ei aiheuttanut tätä itselleen, vaan isä. Mutta isä oli jotenkin kaukainen ajatus. Enkä edes tiedä, miksi hän lähti. Jostain syystä en ole hänellekkään vihainen, olen vain yleisesi vihainen. Entinen kaverini sanoi minulle kerran, että ainoa, ketä vihaan, olen minä itse. Hänen mukaansa syytän itseäni kaikesta, mitä meidän perheellemme tapahtui. Mutta ehkä hän on oikeassa? Ehkä isäni kyllästyi aikoinaan minuun ja lähti pois. Ehkä olin liian rankka taakka nuorelle äidilleni, joka vaipui masennukseen. Ja ehkä vihaan itseäni liikaa, niin että kukaan muu ei kestä seuraani. Ehkä se on syy siihen, miksi minulla ei ole edes kavereita.
