Nimi: Kasvotusten
Kirjoittaja: Tyynis
Ikäraja: S
Genre: Draama
Disclaimer: Kerrankin tarina on minun!
Summary: Minä rakastan minua kuulostaa narsistiselta.
A/N: Vitsi apua, eka julkaisu kelpoinen originaali ikuisuuteen. Toivottavasti tykkäätte (ja pääsette edes vähän kärryille idesta).
Katson peiliin ja mietin, miten aloittaisin. Jos puhun omalle peilikuvalleni, pitäisikö sitä puhutella ensimmäisessä vai toisessa persoonassa? Minä rakastan sinua kuulostaa skitsofreeniselta. Minä rakastan minua kuulostaa narsistiselta.
Luultavasti minä ajattelen liikaa peilille puhumista, koska ajatukseni karkaavat koko asiasta – siitä, että pidän itsestäni edes vähän – sivupoluille. En jää ajattelemaan asiaa enää pidemmäksi aikaa, vaan meikkaan itseni loppuun, minulla on tänään muutakin tekemistä kuin yrittää aloittaa keskustelu peilikuvani kanssa.
Saan toisen kulmani piirrettyä ja huomaan peilin reunassa vaaleanvihreän tarralapun, jossa lukee tikkukirjaimilla Sano edes jotain kivaa. Se on vähän epätoivoinen yritys alkaa kommunikoida peilin kanssa, mutta edetään hitaasti.
”Olet sinä näyttänyt rumemmaltakin”, sanon peilille ja suljen meikkipussin vetoketjun. Tunnen itseni tyhmäksi.
”Olet sinä ihan kivan näköinen”, hymähdän peilille ja heitän loppuneen ripsivärin roskakoriin. Tarralapun nurkat ovat käpristyneet ja mustekynä suttaantunut kylpyhuoneen kosteudessa kahden viikon aikana.
Nyppään haalistuneen tarralapun peilin kyljestä ja annan hetken mielijohteessa suukon peilin reunaan. Siihen jää ohut kerros tummanpunaista huulipunaa. Kampaan hiukseni ja kiinnitän ne nätisti niskaani, pitkästä aikaa jaksan nähdä vähän enemmän vaivaa ulkonäkööni. Pikkujoulut ovat aika ontuva perustelu, mutta pitkästä aikaa minusta oli kiva laittautua eikä se ollut vain välttämätön pakko.
”Minä olen nätti”, sanon peilistä katsovalle naiselle ja sipaisen kevyesti huulipunajälkeä peilissä.
Huuhtelen hammastahnavaahdon lavuaarista ja purskutan loput hammastahnat suustani. Laitan harjan peilikaapissa olevaan mukiin ja suljettuani kaapin olen kasvotusten itseni kanssa.
”Minä olen kaunis”, sanon päättäväisesti peilikuvalle, heitän pumpulitukon, jota käytin silmämeikin poistamiseen, roskikseen ja menen nukkumaan.
Levitän aurinkorasvaa poskilleni ja käsiä pestessäni katson tarkkaan itseäni peilistä.
”Minä tykkään sinusta”, sanon varovasti ja kuivaan käteni siniseen unikkopyyhkeeseen. Kampaan hiukseni ja laitan ne nätisti kiinni, vaikka tänään on tavallinen työpäivä.
Minä en julista suin päin rakkautta kenellekään.
Olen lähdössä töihin kesäloman jälkeen, ennen poistumista kylpyhuoneesta suukotan peilin reunaan uuden huulipunajäljen – melkein samanvärisen kuin se, jonka pesin kuukausia sitten pois.
Kerään hetken rohkeutta, ennen kuin alan puhua, ”Minä rakastan sinua.”
Peilikuva ei vastaa mitään mutta hymyilee takaisin – yhtä valloittavasti kuin minä hymyilen sille. Asian äänen sanominen tuntuu oudolta, mutta peili katsoo minua edelleen hymyilevästi.
”Mutta vain ihan sopivasti”, kuiskaan sille vielä, ennen kuin poistun. Eteisessä minua katsoo peilistä nätti ihminen, joka voi tänään uskoa sen, jos joku sanoo häntä nätiksi.
