Title: Ruumiinsa vanki
Author: Ryminä
Raiting: K-11 (yleisen ahdistuneisuuden ja koruttoman elämän takia)
Pairing: Andreas/Vili
Genre: slash, angst (kirjotanko mä muka muuta?)
Disclaimer: Kaikki hahmot kuuluvat minulle. Älkää siis ottako itsellenne!
A/N: Hahaa! Mun eka haasteeni ikinä, ja vielä eka tekstini Pergamentinpalassa
Osallistun tällä siis
Suojelusenkeli-haasteeseen.
Nauttikaa, jos nautitte. Ja luonnollisesti toivon kommenttia:)
// Jos kiinnostaa, niin tälle tarinalle löytyy "jatkoa":
Kaikki mitä niskaan sataa (K-18).
// Näin kävi nyt, eli Arttu vaihtui Artoksi ihan henkilökohtaisista syistä. Älkää pliis välittäkö!
Ruumiinsa vankiJalat tuntuivat puutuneilta. Kädetkin tuntuivat puutuneilta. Tiesin, etten voisi liikuttaa niitä, kuten en mitään muutakaan. Makasin vain sängyllä eikä pieninkään lihakseni enää totellut aivojeni käskyä liikkua.
Koomassa, sen olin kuullut lääkärin kertovan perheelleni, sen tämä oli kertonut myös Vilille. Toivoin välillä, että lääkäri ei olisi puhunut Vilille koomasta mitään, koska hän ei enää käynyt niin usein katsomassa. Alkuun hän oli käynyt. Kai Vili oli jo menettänyt toivonsa, kuten moni muukin läheisistäni.
Nyt Vili kävi ehkä kerran kuukaudessa, joskus hiukan harvemminkin. Toivoin joka kerta, kun hän tuli käymään, että jokin refleksi aukaisisi silmäni siksi hetkeksi. Muuten en näkisi Viliä, tietäisin vain hänen istuvan tuolilla sänkyni vieressä. Niinä hetkinä, kun silmäni olivat auki, näin hyvällä tuurilla juuri ja juuri penkin sängyn vieressä. En tietenkään pystynyt kääntämään päätäni tai liikuttamaan silmiäni, mutta onnella saatoin nähdä Vilin hahmon istumassa tuolissa juttelemassa minulle. Joskus Vili jopa saattoi kumartua ylleni kuiskaamaan jotain korvaani, silloin saatoin nähdä hänet kunnolla.
Sinä päivänä silmäni olivat auki, en kylläkään nähnyt paljon muuta kuin valkoisen katonrajan ja aivan yhtä valkoisen seinän. Ovi kolahti hiljaisessa huoneessa tuttuun tapaan. En voinut heti sanoa, kuka huoneeseen oli astunut, mutta pian hoitaja ilmestyi näkökenttääni ja kävi korjaamassa asentoani. Olin taas valunut sängyllä hiukan ja oli mukavaa, kun sain olla edes hiukan eri asennossa, kuin viimeiset kaksi päivää. Hoitaja poistui ja jäin taas huoneeseen yksin. Pian oven tuttu kolahdus kuului uudelleen, ja tällä kertaa joku vilahti jälleen näkökentässäni ja lopulta siirsi tuolia sängyn vieressä ja istuutui. Toivoin sen olevan Vili. Tänään en nähnyt tuolille asti.
”Moi, Andreas, se oon mä.” Se oli Vili, pulssini kiihtyi. Keskitin kaiken voimani siihen, että voisin kääntää pääni ja nähdä Vilin. Niin tein aina, kun hän kävi – koskaan onnistumatta. Olin niin iloinen, ettei hän tuntenut itseään tyhmäksi jutellessaan yksinään. Kuuntelin kovin mielelläni hänen juttujaan, vaikken voinut osallistua. Toivoin, että Vili ymmärtäisi, että kuuntelin.
”Anteeks, kun en ole käynyt, mulla on ollut muuta.”
Muuta? Mitä muka? Minua harmitti, kun viimekerrallakin Vilin käydessä hän oli vain puhunut isänsä ostamasta veneestä eikä ollut kertonut, mitä hänelle oikeasti kuului. Alkuun hän oli aina kertonut huolistaan ja suruistaan minulle, mutta edellisinä kertoina hän ei ollut oikeastaan sanonut mitään, millä olisi ollut oikeastaan mitään merkitystä. Toki silti kuuntelin häntä enemmän kuin mielelläni, toihan se monotoniseen päivääni vaihtelua. Olisin silti halunnut kuulla, mitä Vilille oikeasti kuului, ja edes yrittää auttaa häntä pärjäämään, vaikka hän ei sitä huomaisikaan.
”Varmaan muistat, kun kerroin siitä meidän isän uudesta veneestä”, Vili aloitti. Muistin joka ikisen yksityiskohdan, jonka Vili oli viimeksi veneestä kertonut. Enkä silti voinut kuin kuvitella, kuinka Vili istui kannella isänsä kanssa suolaisen meriveden lyödessä veneen kylkeen. ”Me ollaan käyty aika paljon vesillä viimeaikoina, siksi mä en ole käynyt.”
Sydämeni muljahti ikävästi. Oliko Vili vaihtamassa minua veneilyyn?
”Mä tiedän, että sä et varmaan edes kuule tai ymmärrä mua, mutta mä haluan silti kertoa”, Vili sanoi ja ääni oli jo melkein kuiskaus. Halusin huutaa, että todellakin ymmärsin ja kuulin kaiken. ”Mä olen tavannut jonkun.”
Silloin mun sydämeni lähes pysähtyi. Tiesin heti, ettei Vili ollut tavannut ihan ketä tahansa ohikulkijaa, vaan jonkun, joka voisi korvata minut. Jonkun, joka
korvaisi minut. En tietenkään haluaisi, että Vili itkisi perääni koko elämänsä, mutta tuntui silti pahalta. Minähän rakastin häntä, mutta enää en tiennyt, rakastiko Vili vielä minua.
”Sen nimi on Arto ja sekin veneilee.”
Siinä siis syy, miksi Vili oli niin innostunut veneilystä.
”Halusin vaan, että tiedät. Mä en olis Arton kanssa, jos mä voisin olla sun kanssa.” Kuulin, kuinka Vili nieleskeli kyyneliä. Itse en voinut niitä nieleskellä, joten pian yksi vierähti poskelleni. Ymmärsin, ettei Vili voinut millään jäädä itkemään perääni – luultavasti en tästä enää nousisi. Tiesin sen kyllä. Halusin kertoa hänelle, että olin iloinen hänen puolestaan. En ehkä ollut sitä vielä, vaikka halusinkin. Rakastin Viliä liikaa.
Vili nyyhkytti hiukan. Mietin, ymmärsikö hän, että minäkin itkin. Toivoin, että hän yhdistäisi palaset toisiinsa. Siten voisin ainakin ajatella, että olin saanut häneen edes jonkinlaisen yhteyden. Äkkiä ovi kolahti taas.
”Ai täällä ollaan silmät auki, kuivumaan vielä pääsevät”, hoitajan napakka ääni totesi tämän tullessa sängyn viereen. Inhosin kuinka minulle puhuttiin kuin pienelle lapselle, kuin vihannekselle. Vihannes minä olinkin. ”Vetistelevätkin.”
”Joo, en mä viitsinyt sulkeakaan niitä”, Vilin pieni ääni sanoi. Hoitaja sulki silmäni ja alkoi äänistä päätellen hääriä jotain ympärilläni. Ymmärsin, että Vili halusi edes kuvitella minun olevan entiseni – ehkä aukinaiset silmät auttoivat häntä.
”Meillä olisi tarkoituksena vähän siistiytyä tänään”, tämä jutteli Vilille.
”Okei, mä olinkin just lähdössä”, Vili sanoi hoitajalle ja nousi jo ylös. Ei, sanoin päässäni. Jos Vili menisi nyt, ties koska hän tulisi uudelleen. Hän ei vielä ehtinyt kertoa minulle Artosta muuta kuin että tämäkin purjehti. Olisin halunnut kuulla, miten Arto teki Vilin jälleen iloiseksi, saisi ajattelemaan muutakin kuin sairaalassa makaavaa vihannespoikaystäväänsä. Entistä vihannespoikaystäväänsä. Olisin halunnut kuulla, kuinka Vilillä oli jälleen uusia tulevaisuudensuunnitelmia ja kunnianhimoa.
Hän kuitenkin siirsi tuolin sivuun ja tutut hiukan laahaavat askeleet loittonivat oven suuntaan. Olisin ihan koska tahansa vaihtanut nihkeillä pesulapuilla pyyhkimisen hetkeen Vilin kanssa.
”Heippa, mä tulen taas käymään”, hän sanoi vielä hiljaa hoitajan jo riisuessa paitaani.
En tiennyt, kuinka kauan joutuisin odottamaan Viliä. Toivoin kaikkein hartaimmin, että voisin jo päästä tästä huoneesta – tästä kehosta. Niin voisin nähdä hänen pärjäävän elämässään ilman minuakin.
