Paritus: Solveig/Dina
Genre: satu
Ikäraja: sallittu
Yhteenveto:
”Mutta tytöt eivät välittäneet, vaan valjastivat hevosensa ja ratsastivat niillä Sognevuonolle katselemaan taivaalla leiskuvia revontulia, kuuntelemaan porojen askelia ja lukemaan suurista satukirjoista vanhoja tarinoita. Ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti.”A/N: Kauan olin kaavaillut kirjoittavani prinsessasadun, jossa kaksi tyttöä rakastuvat toisiinsa ja tuli nanon '10 myötä toteutettua. Tarpeetonta ehkä sanoa - minä ja tarinassa esiintyvä Solveig emme (valitettavasti) ole sama henkilö. Antaisin paljon, jos olisin.
Tarinassa ratsastettiin alunperin poroilla, mutta ne oli vaihdettava hevosiin koska asiasta paremmin tietävä sanoi, että porojen jalat eivät kestä.
Sognevuonolle asti
Olipa kerran kaukaisessa Norjassa kaunis prinsessa, jonka nimi oli Dina. Heti syntymästään lähtien Dina oli kaunis lapsi, hänellä oli suuret vihreät silmät sekä oljenvaaleat hiukset, jotka kihartuivat sievästi olkapäille. Tytöllä oli maailman valloittavin hymy ja luonne; hän oli kiltti, kohtelias, herttainen, kaikkea, mitä saattoi nuorelta prinsessalta toivoa. Hän soitti taitavasti pianoa, ompeli mielellään suuren ikkunan ääressä ja lauloi heleällä, kirkkaalla äänellä. Hänen isänsä, kuningas, oli suunnattoman ylpeä tyttärestään ja kerskaili usein sillä, kuinka mainio lapsi tämä oli ja kuinka Dinalla ei varmasti olisi ongelmia löytää itselleen aviomiestä.
Ja kuningas oli oikeassa, ei hänellä olisi ollutkaan. Mutta kun Dina kasvoi, jotain tapahtui. Ulospäin kaikki näytti olevan kuten ennen, hän puhui viisaasti, lauloi hoviväelle iltaisin ja ompeli peittoja kaupungin sairastuvalle, mutta tosiasiassa tyttö voi huonosti. Jokin hänen sisällään kalvoi ja ikävystytti hänet, mutta hän ei keksinyt mikä se mahtoi olla. Dinan täytettyä neljäntoista tuska alkoi kasvaa hiljalleen yhä suuremmaksi ja suuremmaksi ja monina synkkinä öinä Dina ei voinut olla rukoilematta, että linnan porttien ulkopuolella raivonnut rutto olisi tullut ja vienyt hänetkin, kuten rahvaan. Niin ei kuitenkaan käynyt ja eräänä iltana kamarineito kuuli Dinan itkun.
Kamarineito istui lempeästi tytön sängyn laidalle ja kysyi hiljaisella äänellä, että mikä nuorta prinsessaa mahtoi surettaa. Dina vuodatti hänelle kaiken siitä, kuinka hän oli yksinäinen ja ikävissään, että hän oli jo useina viikkoina katsellut ikäisiään tyttöjä, jotka juoksivat ulkona iloisina ja vapaina, nauttivat toistensa seurassa ja pitelivät käsistä illan hämärtyessä kaupungin ylle. Hänkin halusi ikäistään seuraa, kamarineito oli ainoa lähellä hänen ikäänsä, muttei hänestäkään ollut leikkikaveriksi, kun hänellä oli niin paljon tekemistä.
Kamarineito sanoi ymmärtävänsä Dinan halun, mutta hän oli rehellinen tyttö ja kertoi samalla pelkäävänsä, että se saattaisi jäädä pelkäksi haaveeksi. ”Prinsessojen ei ole tarkoitus leikkiä”, hän sanoi ja katseli Dinaa surullisena. ”Prinsessojen tarkoitus on oppia hallitseman maataan, lukemaan, hankkia itselleen hyvä puoliso ja synnyttää lapsia. Eikä heitä voi päästää rahvaan joukkoon. Mutta lupaan yrittää puhua isällesi. Hän on hyvä mies, olen varma, että hän ymmärtää kyllä.”
Dina oli kiitollinen kamarineidolle ja kiitti tätä runsain sanoin viitseliäisyydestä. Sitten tyttö nukahti jo hieman rauhoittuneena ja hymyili ajatukselle, että ehkäpä hänkin pian leikkisi Norjan kaupungin kaduilla.
Mutta hänen isänsä kuningas oli kuitenkin sitä mieltä, ettei Dinan ollut mitään järkeä lähteä vaeltamaan kaupunkiin, joka oli vasta toipumassa hirmuisen taudin kynsistä. Hän otti kuitenkin vakavasti kamarineidon kertomuksen tyttärensä suuresta yksinäisyydestä ja alkoi mitä pikimmiten ottaa yhteyttä muiden alueiden hallitsijoihin ja kysellä, löytyisikö heiltä naittamisiässä olevia nuoria miehiä.
Kuinka ollakaan, pian kuningas sai jo vastauksen kaukaa pohjoisesta. Kirjeessä ilmoitettiin, että Saamenmaan kuninkaalla oli kuudentoista vanha poika, joka oli hyvin halukas tutustumaan Dinaan, jonka kauneus ja viisaus olivat kuuluisia myös siellä kaukana, tuntureiden ja vuonojen maassa.
Kuningas riemastui kovasti uutisista ja alkoi valmistella hovia ottamaan vastaan prinssi Ingvarin ja tämän viisitoistavuotiaan sisaren Solveigin, jonka lasten isä oli ilmoittanut lähtevän mukaan tarkoituksena sivistyä eteläisen kansan elintavoista. Kuningasta hykerrytti ajatus kahdesta jalosukuisesta vieraasta heidän hovissaan ja asiasta tiedotettiin laajalti valtakunnassa.
Parin viikon kuluttua vieraat saapuivatkin. He ratsastivat ylväillä hevosillaan sisään kaupungin porteista ja suoraan linnaan, jonka pihalle oli kerääntynyt jo hovin väki ottamaan vieraita vastaan. Kuningas syleili Ingvaria, jonka hiukset olivat tummanmustat ja silmät hohtivat syvänsinisinä komeista kasvoista. Dina tarkkaili tapahtumia isänsä helmoista ja mietti, miksei jaksanut ollenkaan innostua tuosta komeasta nuorukaisesta. Sen sijaan tytön katse kiinnittyi Solveigiin, joka istui edelleen valkoisen hevosensa selässä tummat hiukset avonaisina ja yönsininen viitta harteillaan. Tytön silmät olivat harmaat kuin jää ja hänen katseensa oli pistävä, kun Solveig käänsi sen Dinaan mittaillakseen tätä päästä varpaisiin. Heidän katseensa kohtasivat ja Dina unohti hetkeksi hengittää.
Saman päivän aikana kävi ilmi, että Ingvar oli mitä kohteliain nuori herra – ja myös ikävystyttävin Dinan tapaama ihminen. Hän yritti kovasti antaa pojalle tilaisuuden ja laskea leikkiä tämän kanssa, mutta Ingvar tahtoi puhua ainoastaan politiikasta, Norjan ja muiden valtioiden suhteista ja siitä, kuinka monarkia oli tasavaltaa paljon parempi hallintamuoto. Dina ei viitsinyt sanoa, ettei edes tiennyt mitä sellaiset hienot sanat kuin monarkia tarkoittivat, hän nojasi poskensa kämmentään vasten ja huokaili syvään.
Myöhemmin he istuivat pitkän pöydän ääressä illallisella ja Ingvar oli kaikkien linnan asukkaiden suosiossa. Kamarineidot katselivat Dinaa kateellisina, mutta tyttö ei jaksanut ymmärtää heidän kateuttaan; Ingvarissa ei ollut kerta kaikkiaan mitään, mikä olisi saanut tytön haluamaan viettää pojan kanssa loppuikänsä. Hänen vartaloaan pitkin kulki epämiellyttäviä väristyksiä silkasta ajatuksesta.
Solveig sen sijaan oli toista maata. Hän istui veljensä toisella puolella ja laukoi teräviä kommentteja tämän puhuessa, sai aikuiset katsomaan toisiaan vaivautuneina, kamarineidot tuijottamaan paheksuvasti ja Dinan kätkemään ihastuneen hymynsä. Solveig oli niin aito, ei välittänyt katseista tai mielipiteistä. Dina ei ollut koskaan tavannut sellaista tyttöä.
Illallisen jälkeen hän vetäytyi kamariinsa ja niin tekevät myös vieraat. Huoneessaan Dina istui suuren peilin eteen ja alkoi kammata kihartuvia hiuksiaan selviksi päivän aikana muodostuneista takuista. Kesken toimituksen hän kuitenkin kuuli outoja ääniä, jotka hätkähdyttivät tytön katselemaan ympärilleen.
Äänet kuuluvat ikkunaluukkujen takaa. Dina avasi luukut ja katsoi alas maahan toisesta kerroksesta, jossa hänen huoneensa sijaitsi. Ja siellä alhaalla pihalla seisoi Solveig, sininen viitta riisuttuna pois, yllään pelkkä valkea alusmekko tyttö heitteli pikkukiviä ikkunaan ja ikkunan avauduttua heilutti Dinalle kättään kärsimättömänä.
”Tule tänne alas”, Solveig huusi ja Dinaa pelotti, että joku kuulisi tytön äänen ja häätäisi tämän pois. Mutta ketään ei näyttänyt olevan lähettyvillä, joten hän uskaltautui vastaamaan.
”Miten ihmeessä minä sinne laskeudun?”
”Vaikka köynnöstä pitkin”, Solveig nauroi ja katseli odottavaisen prinsessaa, joka kauhistui pelkästään siitä ajatuksesta, että hän lähtisi kapuamaan epävakaita vihreitä köynnöksiä pitkin linnan pihaan. Toisaalta, ei pudotus ollut edes korkea…
Ennen kuin Dina ehti muuttaa mielensä, heilautti hän toisen jalkansa ikkunan ulkopuolelle ja pian huomasikin jo kavunneensa ketterästi linnan ulkoseinälle. Tyttö tarttui kiinni köynnökseen ja hengitettyään pari kertaa syvään ja puristettuaan silmänsä tiukasti kiinni hän lähti laskeutumaan köynnöksen varassa seinää pitkin alas.
Prinsessan sydän hakkasi kiihkeästi koko matkan alas, mutta köynnökset kestivät ja pian Dina huomasi jo seisovansa maan tasaisella kamaralla. Solveig oli astellut hänen viereensä ja katseli Dinaa päästä varpaisiin. Tytöt olivat lähes samanpituiset, Solveig ehkä puolella tuumalla pidempi ja Dinan mielestä hän näytti vanhemmalta kuin viisitoistavuotiaalta.
”Veljeni on varsin ikävystyttävä tapaus”, Solveig kertoi kun tytöt lähtivät kävelemään pitkin hiljaista ja autiota linnanpihaa. ”En käsitä, miten voit haluta naida hänet.”
”En minä haluakaan”, Dina vastasi murheellisena. ”Se on isäni tahto.”
”Hän ei vain ymmärrä, että osaat kyllä päättää itsekin, mitä haluat”, Solveig lohdutti prinsessaa. ”Sinun täytyy sanoa hänelle, että osaat kyllä itsekin valita itsellesi puolison.”
”Mutta en minä sellaista mistään löydä, ei minua päästetä tämän linnan muurien ulkopuolelle”, Dina huokaisi ja Solveig katsoi häntä järkyttyneenä.
”Väitätkö, ettet ole nähnyt Norjasta kuin nämä muurit ja pihan?” hän kysyi ja Dina nyökkäsi surullisena. Solveig pudisteli päätään ja alkoi kertoa Dinalle suurista tuntureista, vuonoista ja ikijäätiköistä. Tyttö kuunteli haltioituneena, kuinka Solveig puhui ja elehti. He istuivat kukkivien syreenipensaiden katveessa, suojassa muiden katseilta ja Dina ihastui hetki hetkeltä yhä enemmän.
”Voi kun pääsisin joskus käymään tuolla”, tyttö henkäisi Solveigin lopetettua tarinointinsa. ”Haluan nähdä tuon kaiken.”
”Lähde minun mukaani, minä näytän sinulle kaiken ja enemmänkin”, Solveig lupasi ja Dinan kasvoille levinnyt hymy sammui hiljalleen pois tytön käsittäessä, että tosiasiassa niin ei ikinä tapahtuisi. Hän jäisi linnaan, naisi Ingvarin, synnyttäisi pari lasta ja eläisi ikuisesti miehensä varjossa ommellen ja hoitaen lapsia. Se oli hänen tulevaisuutensa ja olisi pitänyt olla myös Solveigin, kun tämäkin oli prinsessa. Mutta Solveig ei puhunut mitään miehistä tai lapsista, ainoastaan vuonoista.
”Ei minua voi kukaan kahlita, jos en sitä itse halua”, tyttö nauroi kun Dina uskaltautui kysymään häneltä asiasta. ”Enkä minä halua itselleni miestä tai lapsia. Minä haluan jotain aivan muuta.”
”Mitä sinä sitten haluat?” Dina kysyi, mutta sai vastaukseksi ainoastaan salaperäisen hymyn.
Vieraat viipyivät linnassa kaksi viikkoa ja Dina tunsi olevansa enemmän elossa kuin aikoihin. Se ei johtunut Ingvarista, jonka puheet olivat aivan yhtä paperinkuivia kuin aiemminkin eikä liiemmin siitä, kuinka kaikki kuhisivat nuorten tulevasta liitosta, vaan Solveigista. Dina laskeutui joka ikinen ilta köynnöstä pitkin pihalle, kuunteli Solveigin tarinoita vapaudesta sekä kaukaisista maista, joissa hän ei ollut käynyt, mutta oli lukenut suuresta satukirjasta. Dina oli kateellinen – hänellä ei ollut yhtäkään satukirjaa, ainoastaan paksuja kirjoja matematiikasta. Ja jälleen Solveig lupaili, että jos Dina lähtisi hänen mukaansa, tämä saisi kuulla värikkäiden satukirjojen tarinoita vaikka jokainen ilta elämänsä loppuun asti.
Kyllä Dina huomasi, etteivät aikuiset olleet tyytyväisiä siihen, kuinka Solveig vei hänen kaiken huomionsa, mutta tyttö ei jaksanut välittää. Saamenmaan prinsessa oli ihmeellinen, sai Dinan nauramaan sanoillaan ja kertomuksillaan. He juoksivat pihalla alushameissaan ja leikkivät mielikuvitusleikkejä. Solveigilla oli paljon parempi mielikuvitus kuin Dinalla, hän joutui vähän väliä opastamaan tyttöä ja selittämään tälle, millaisiin asioihin pahat noidat pystyivät, mutta heillä oli hauskaa keskenään.
Lopulta lähestyi vieraiden viimeinen ilta linnassa. Tytöt istuivat jälleen syreenipensaiden vieressä ja Dina oli murheellinen ajatellessaan, että ne ihanat kaksi viikkoa olisivat pian pelkkä muisto vain. Solveig näki tytön murheellisuuden ja yritti kaikin keinoin piristää tätä, mutta kaikki kauniit tarinat saivat Dinan sillä hetkellä vain itkemään. Pian ei olisi enää ketään, joka kertoisi hänelle tarinoita.
”Minun pitäisi huomenaamuna astua koko hovin eteen ja ilmoittaa, että haluan ottaa Ingvarin miehekseni. Enkä minä edes tunne häntä”, Dina puuskahti ja kyyneleet alkoivat valua hänen silmistään kalpeille poskille. ”Minä en halua olla prinsessa. En halua hallita maata, haluan vain sinun kanssasi tuntureille.”
Solveig otti Dinan käden hellästi omaansa ja silitti tytön pitkiä sormia.
”Dina, muistatko, kuinka ensimmäisenä iltana kerroin sinulle, etten halua miehiä ja lapsia, että haluan jotain aivan muuta?” prinsessa kysyi vakavalla äänellä ja katsoi toista suoraan silmiin. Dina nyökkäsi epävarmasti. ”Muistan.”
Silloin Solveig nojautui eteenpäin ja laski kätensä Dinan jalan päälle. Tyttö säpsähti, mutta antoi Solveigin tulla lähelleen. Tämän jäänharmaat silmät katselivat intensiivisesti suoraan Dinaan.
”Minä en halua kuin tätä”, Solveig kuiskasi ja seuraavassa hetkessä tyttöjen vartalot koskettivat toisiaan ohuiden alusmekkojen läpi kun Solveig suuteli Dinaa.
Seuraavana aamuna koko hovin väki kuhisi jännittyneenä. Dina ei ollut vielä paikalla, mutta pian hän astelisi paikalle kauniissa mekossaan ja ilmoittaisi kirkkaalla äänellä ottavansa Ingvarin aviopuolisokseen. Häistä tulisi koreat, niitä juhlittaisiin monta päivää ja monta yötä, ruokaa ja viiniä olisi yllin kyllin. Kuningas istui valtaistuimellaan ja Ingvar vierellään hän tunsi paisuvansa ylpeydestä ajatellessaan, ettei yhtä komeaa paria ollut nähty koskaan Norjan maassa.
Aika kului, mutta Dina ei saapunut paikalle. Väki alkoi käydä levottomaksi ja kuningas käskytti kamarineidon tarkistamaan, menisikö tytöllä vielä laittautumisessa kauan. Kamarineito lähti juoksujalkaa kohti toista kerrosta ja prinsessan huonetta ja kuningas tyynnytteli Ingvaria kertomalla, kuinka huolellinen Dina osasi olla ulkonäöstään.
”Olisipa Solveig samanlainen”, Ingvar harmitteli. ”Pyydän kovasti anteeksi pikkusisareni käytöstä. Olisin ollut iloisempi, jos olisin voinut jättää hänet kotiin, mutta hän halusi välttämättä mukaan ja isäni myöntyy hyvin usein siihen, mitä Solveig pyytää.”
”Sisarestasi ei ollut minkäänlaista vaivaa”, kuningas vakuutteli rauhoittelevasti, kun kamarineito saapui hengästyneenä ja ilman Dinaa. Hänen ilmeensä oli pelokas ja olemus viesti kuninkaalle, etteivät uutiset olleet kovin hyviä.
”Missä minun tyttäreni on?” kuningas tiukkasi. Kamarineito pudisteli päätään ja vapisevin käsin hän nosti esille lapun, joka oli jätetty tytön peilipöydälle. Kuningas taitteli lapun auki ja luki sen sisällön:
”Mutta tytöt eivät välittäneet, vaan valjastivat hevosensa ja ratsastivat niillä Sognevuonolle katselemaan taivaalla leiskuvia revontulia, kuuntelemaan porojen askelia ja lukemaan suurista satukirjoista vanhoja tarinoita. Ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti.””Mitä ihmeen soopaa tämän oikein on?” kuningas kysyi ja antoi katseensa kiertää kamarineidon kautta Ingvarin, joka oli kalvennut pelottavasti.
”Tuo kuulostaa juuri sellaiselta tarinalta, joita sisarellani on tapana kertoa”, poika sanoi yrittäen pitää äänensä rauhallisena. ”Minä luulen, että kannattaa tarkistaa, onko Solveigin hevonen vielä tallissa.”
Kuningas, Ingvar ja kamarineito lähtivät suurella kiireellä linnan kupeessa sijaitsevalle tallille ja räväyttivät ovet auki. Valo lankesi hämärään tilaan ja kaikki kolme katsoivat järkyttyneenä näkyä. Ingvarin ruskea hevonen seisoi rauhallisena nurkassa, mutta Solveigin valkea ratsu ja ohjakset olivat poissa.
Kaukana siitä suuresta linnasta vaelsi valkea hevonen selässään kaksi tyttöä. Mustahiuksinen istui edessä pidellen vakaasti ohjaksia ja hänen takanaan vaaleatukkainen, joka oli kietonut kätensä etummaisen vyötärön ympärille pysyäkseen kyydissä.
Dina haukotteli ja häntä nukutti lähes koko yön kestäneen vaelluksen jäljiltä. Solveigkin oli hiljainen, tuijotti vain eteenpäin ja piti hevosen vauhtia tasaisena.
Kahden päivän kuluttua he saavuttivat pohjoisen ja Dina näki ensimmäistä kertaa elämässään sen kauniin ja karun luonnon, josta Solveig oli hänelle niin paljon kertonut. Eikä tyttö ollut liioitellut ollenkaan sanoessaan, että se oli komeinta, mitä saattoi olla. Vuonot olivat mahtavampia kuin yksikään ihmiskäsien rakentama linna tai tie.
Solveigin kotilinna sijaitsi suuren järven rannassa, eikä sen ympärillä ollut korkeita muureja. Tunturit eristivät sen keskelleen ja olivat suojelleet sitä entisaikoina viholliskansojen hyökkäyksiltä. Solveig tarttui Dinaa kädestä ja auttoi pienemmän tytön alas hevosen selästä. Sitten he lähtivät käsi kädessä kohti linnan suuria puuovia.
”Isä, olen kotona!” Solveig huusi heidän astuessa suureen aulaan. Dina katseli ympärille pelokkaana ja kunnioituksen vallassa – linna oli pienempi, kuin heidän, mutta sen hämärää aulaa valaisevat soihdut olivat paljon kodikkaampia kuin ne, joihin hän oli tottunut.
Portaita pitkin laskeutui kuningas, jolla oli samanlainen tummanmusta tukka kuin tyttärellään, mutta silmät olivat lempeämmät, lämpimät ja ilon täyttämät kun hän syleili tytärtään.
”Isä”, Solveig sanoi uudestaan päästyään irti miehen halauksesta. Hän tarttui uudestaan Dinan kädestä, veti hänet pois piilosta selkänsä takaa. ”Isä, tässä on Dina. Hän on minun prinsessani.”
Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti.
