Ficin nimi: Kylmästä lämpimään
Kirjoittaja: Rosiee
Tyylilaji: Draama, angst, myöhemmin vähän romantiikkaakin
Ikäraja: K-11
Päähenkilöt: Weasleyn perhe, Draco Malfoy, ei paritusta ensimmäisissä osissa
Tiivistelmä: Molly Weasley oli nähnyt aviomiehensä tuovan jos jonkinlaisia vimpaimia ja vekottimia töistä kotiin, toimihan Arthur jästiasioiden parissa ministeriössä. Se, mitä Weasleyn perheen pää toi eräänä iltana töistä, ylitti kuitenkin koko perheen käsityskyvyn. Tämä pieni ”projekti” kun ei ole ihan sellainen, että sen voisi vaan piilottaa vajaan odottamaan tarkempaa tutkailua.A/N: Palasin useamman vuoden jälkeen unohtuneen tekstin pariin ja nyt vihdoin ajattelin tämän julkaista pienten korjailujen jälkeen. Osallistun tällä myös
Kuukausittaiseen tarinahaasteeseen.
PROLOGI
“Sinä saat lähteä”, oli viimeiset sanat, jotka hänen isänsä kylmä ääni oli sanonut. Isä ei ollut katsonut omaa, ainoaa poikaansa edes silmiin, hän oli suorastaan vältellyt katsekontaktia, kuin sen kautta olisi voinut tulla jokin tauti tai kirous. Oli hän antanut pojalle armonaikaa, jopa kymmenen minuuttia pakkaamiseen, ennen kuin oli valmis lähettämään pojan ulos talosta, jossa poika oli varttunut, elänyt koko kuusitoistavuotisen elämänsä.
Lähdettyään noin viikko sitten hän oli ollut yksin. Eihän hänellä ollut paikkaa minne mennä, ei
todellisia ystäviä. Rahaakin oli vain sen verran, että se täytyi käyttää harkiten. Pikajuna takaisin Tylypahkaan lähtisi vasta viikon kuluttua. Poika katui, ettei ollut jäänyt viettämään joulua sinne. Siellä hän nyt olisi - todennäköisesti aivan yhtä yksin kuin nytkin - mutta ainakin lämpimässä ja ennen kaikkea enemmän kotona kuin nyt.
***
ENSIMMÄINEN LUKU
Tuuli kuljetteli pakkaslunta kadun pinnassa edestakaisin, kun ministeriössä työskentelevä Arthur Weasley asteli kohti Vuotavaa Noidankattilaa, jossa hän oli ajatellut nauttia kermakaljan ennen paluutaan Kotikoloon. Tämä perheenisä halusi nauttia omasta rauhastaan hetken aikaa. Totta kai herra Weasley tiesi, ettei Vuotava Noidankattila olisi sen rauhallisempi, kuin Kotikolokaan, olihan nyt sentään uuden vuoden aatto. Siellä saisi kuitenkin tietynlaisen rauhan - saisi rentoutua. Kotona hänen vaimonsa, Molly kuitenkin pakottaisi miestä auttamaan ties missä. Pubissa tuskin kukaan tulisi häntä käskemään puhdistamaan patoja ja kattiloita. Ei niin kauan, kuin Arthurilla oli varaa maksaa kermakaljansa.
Ollessaan vain vähän matkan päässä päämäärästään Arthur pysähtyi. Hän oli kuulevinaan jonkinlaista rapinaa yhdeltä kujalta. Mies vilkaisi kujalle ja näki siellä varjon, joka liikkui katulampun hailakassa valossa. Yleensä tämä jätti erikoiset äänet Lontoon kujilla omaan arvoonsa, mutta jostain syystä tällä kertaa Arthur päätti mennä lähemmäs äänen ja varjon lähdettä, varovasti mutta uteliaana. Lähemmäs päästyään mies huomasi, että kujalla oli poika, joka näytti yrittävän sytyttää jotain, jästikeinoin totta kai.
“Sinuna en tekisi tuota”, Arthur sanoi hiljaa, jotta ei säikäyttäisi poikaa kovin paljoa. Vaikka Arthur tiesi, että monet jästien tavat poikkesivat taikamaailmasta, oli sanomattakin selvää että tulenteko kujalla ei olisi kummassakaan järkevää.
Poika hätkähti ja tulitikku hänen kädessään sammui ilmavirrasta. Pojan kääntyessä oli Arthurin vuoro hätkähtää. Hän tunnisti pojan.
“Sinähän olet Lucius Malfoyn poika”, mies totesi hämmentyneenä. Arthur oli tavannut mainitsemansa pahamaineisen velhon ja tämän pojan useampaan kertaan. Erityisesti Lucius Malfoyn hän oli nähnyt usein ministeriössä, vaikkei Malfoy ollutkaan ministeriössä töissä.
“Kai minä nyt sen tiedän”, vastasi vaaleatukkainen, kalpea poika hieman uhmakkaasti. Poika piti etäisyyden ja oli selvästi varuillaan, toinen käsi taskussa taikasauvan ympärillä.
“Anna sen taikasauvan olla”, Arthur sanoi jämäkästi, mutta kuitenkin pehmeästi tarkkaillessaan tuota kuusitoistavuotiasta. Mitä sen ikäinen poika teki kujalla tähän aikaan illasta, tai ylipäätään näin vuoden viimeisenä päivänä, jolloin useimmat viettivät aikaa perheidensä kesken?
Tarkemmin tarkkailtuaan mies huomasi, että nuorukainen oli erittäin ahdistunut, kylmissään ja ehkä jopa peloissaan. Niin vähän kuin Arthur tuon pojan isästä pitikin, hän ei voinut jättää poikaa yksin tänne.
“Tule mukaani”, Arthur pyysi. Lontoolainen kuja ei varmasti ollut paras paikka selvittää, mitä oli tapahtunut. Kaiken lisäksi ilma kylmeni koko ajan, mitä myöhemmäksi aika kävi.
“Minähän en mihinkään helvetin ministeriöön tule”, tiuskaisi poika entistä enemmän varuillaan. “En ole tehnyt mitään väärää. Yritin vain lämmitellä. Mikäli et huomannut, täällä on kylmä.”
“Minä haluan vain tietää, miksi sinä olet ulkona tähän aikaan. Minä tiedän, että sinä olet kuudentoista”, Arthur sanoi yrittäen pitää edelleen pehmeän sävyn äänessään ilmaistaakseen, ettei olisi poikaa vastaan, vain tämän puolella. Ministeriöön viemiseen Arthur ei vielä vastannut mitään. Sehän tässä tilanteessa olisi järkevintä.
“Mitä se sinulle kuuluu? Eikö sinulla ole parempaa tekemistä, kuin kysellä tyhmiä kujalla?” nuori Malfoy kysyi yrittäen selvästi saada miestä edessään ärsyyntymään. Seitsemän lapsen isänä Arthur oli kuitenkin kasvattanut pinnansa sellaiseksi, ettei yksi teini-ikäinen poika niin äkkiä saanut hänen hermojansa menemään.
“Täällä on kylmä ja sinä selvästi palelet, joten olisi sinun etusi mukaista, että tulet mukaani. Vuotavaan Noidankattilaan, ainakin näin aluksi”, Arthur yritti edelleen saada poikaa puolelleen. Miehen yllätykseksi nuorempi nyökkäsi kevyesti myöntymisen merkiksi. Ilmeisesti poika ei jaksanut enempää vastustella ja tajusi, ettei Arthur halunnut hänelle pahaa. Poika nappasi maasta repun, jonka heilautti hitaasti selkäänsä. Se oli selkeästi täynnä tavaraa, mikä kieli, ettei tuo ollut matkalla kotiin vaan ennemminkin pois sieltä. Toki Arthur oli sen päätelmän tehnyt jo siinä kohtaa, kun poika oli kertonut yrittäneensä vain lämmitellä - sytyttää ilmeisesti jonkinlaista nuotiota.
Vuotavaan Noidankattilaan päästyään Arthur ja tuo vaaleatukkainen nuori poika pudistelivat molemmat juuri satanutta pakkaslunta yltään. Arthur vilkaisi poikaan, joka vilkuili varuillaan ympärilleen täydessä Pubissa.
“Mene istumaan, tuon meille juotavaa”, mies sanoi nuorukaiselle viitaten tyhjään pöytään vähän matkan päässä heistä. Poika meni istumaan ja Arthur asteli tiskin luokse.
“Iltaa Tom. Kaksi kuumaa kermakaljaa”, tämä tilasi ja saikin tilaamansa juomat pian käsiinsä. Arthur kantoi kaksi tuoppia pöytään, laski toisen pojan eteen, toisen tyhjän tuolin eteen ja istui itse tyhjälle tuolille.
“Joko sinä nyt haluat kertoa, mitä teet ulkona, poissa kotoa?” Arthur kysyi ja hörppäsi juomaansa. Poika, joka lämmitteli käsiään tuopin ympärillä katseli kermakaljan vaahtoista pintaa, kuin se olisi maailman mielenkiintoisin asia. “Oletko sinä pakosalla?”
“En”, päätti poika vastata vain jälkimmäiseen kysymykseen lyhyesti ja hiljaa, lähes äänettömästi.
“Draco - olihan se nimesi -, voit kertoa minulle ihan rehellisesti, mistä on kyse”, Arthur kannusti sen jälkeen, kun oli ottanut toisen kulauksen kermakaljastaan, joka lämmitti mukavasti. “Onko jotain sattunut? Oletko sinä joutunut lähtemään kotoa jostain syystä?”
“Kyllä”, Draco vastasi taas vain yhdellä sanalla, yhtä hiljaa kuin äskenkin. Arthur huokaisi hiljaa. Tuolta pojalta ei näyttänyt olevan kovin helppo saada kunnollisia vastauksia. Draco oli selvästi uupunut, silmien aluset loistivat harmaana kalpealla iholla, poika ei ollut selvästi nukkunut kunnolla ainakaan viime öinä. Kuitenkaan kasvoissa ei ollut mitään fyysisiä merkkejä siitä, että hän olisi kohdannut väkivaltaa.
“Tietääkö sinun isäsi, missä sinä olet?” Arthur esitti seuraavan kysymyksen olettaen, että saisi taas yhtä lyhyen vastauksen kuin äskenkin. Mies ei halunnut painostaa poikaa puhumaan enemmän kuin tällä hetkellä haluaisi tai jaksaisi. Arthurin yllätykseksi Draco vastasi kysymykseen ensin nauramalla pilkallisesti, mutta kuitenkin hieman katkerasti.
“Häntä ei voisi vähempää kiinnostaa. Hän oli nimen omaan se, joka minun käski lähteä”, poika kertoi katkeran, pilkallisen ja kylmän naurunsa perään ilmeensä painuessa takaisin siihen uupuneeseen ja hieman tyhjään katseeseen.
Arthur ei oikein tiennyt, mitä sanoa. Mitä sellaista Draco oli voinut sanoa tai tehdä, ettei ollut enää tervetullut kotiin? Malfoyt olivat sellaista sukua, ettei Arthur voisi kuvitellakaan mitään, mikä olisi kyllin pahaa, että lapsen voisi häätää kotoaan. Toisaalta, syy saattoi juurikin olla se, ettei Draco ollut kyllin paha. Ainoa, mitä Arthurille tuli mieleen, oli se, että Draco olisi osoittanut olevansa vastaan pimeyden voimia - vastaan Häntä-joka-jääköön-nimeämättä. Mies kuitenkin päätti olla kysymättä asiaa. Se olisi aivan turhan henkilökohtaista tässä vaiheessa, kun poika oli vasta suostunut tulemaan hänen mukaansa sisälle lämpimään.
“Kuinka kauan sinä olet ollut poissa kotoa?” Arthur kysyi tällä kertaa jotain sellaista, mihin ei voisi vastata vain “kyllä” tai “ei”.
“Viikon, lähdin heti joulun jälkeen”, Draco vastasi hörppien välillä kermakaljaansa. Se oli näyttänyt antavan hänen kalpeille kasvoilleen edes vähän väriä. Vaikka Arthur ei ehtinytkään vielä esittää lisää kysymyksiä, Draco avasi itse suunsa puhuakseen, “Ei sinun minua tarvitse sääliä, pärjään ihan hyvin itsekin. Minulla on vielä pari kaljuunaa, etten välttämättä kuole nälkään ennen kuin Tylypahkan pikajuna saapuu viikon päästä.”
“Parilla kaljuunalla saat ehkä ruokaa, mutta se ei estä sinua paleltumasta hengiltä”, Arthur huomautti tiukasti, mutta kuitenkin huolissaan. Eihän Draco Malfoyn tilanne ollut varsinaisesti Arthurin asia hoitaa, mutta tämä oli jo luvannut tuolle uupuneelle - väliaikaisesti kodittomalle - pojalle, ettei veisi häntä ministerien huomaan. Varsinkaan nyt, kun ministeriöön ei varsinaisesti voinut luottaa täydestä sydämestään.
“Sinä tulet meille”, Arthur ennemmin ilmoitti, kuin ehdotti hetken hiljaisuuden päätteeksi. kuusitoistavuotias nosti epäuskoisena katseensa Arthuriin.
“En tule”, nuori Malfoy oli saanut hieman sitä aiempaa uhmakkuuttaan takaisin. Painottaakseen sanojaan hän peruutti jo tuolillaankin ollakseen lähdössä pöydästä.
“Draco, minä tiedän ettei minun kotini ole ensimmäisenä unelmiesi matkakohteissa, mutta se on paljon parempi vaihtoehto, kuin alati kylmenevä talvi-ilma tai ministeriö, joka saa sinut kiinni ennemmin tai myöhemmin”, Arthur huomautti ja oli itsekin valmiina nousemaan, jos Draco nousisi tuoliltaan.
“En minä kieltäydy siksi, ettenkö haluaisi pois tuosta helvetillisestä kylmyydestä. Minä kieltäydyn siksi, että tiedän sinun perheesi haluavan minut kotiinsa yhtä paljon kuin menninkäisen keittiöön”, vaaleatukkainen poika puuskahti turhautuneena ja vähän häpeissään. “Malfoyt ja Weasleyt ovat aina vihanneet toisiaan.”
“Olet aivan oikeassa, mutta sukumme vihaavat toisiaan juuri sen seikan vuoksi, että siinä missä sinun perheesi on valmis heittämään oman lapsensa ulos, minun perheeni on valmis ottamaan vihollisen lapsen kotiinsa”, Arthur selitti pitäen katseensa tiiviisti Dracossa. Nuori Malfoy ei vastannut. Hän oli liian väsynyt väittämään vastaan ja oli sisimmässään kiitollinen tuolle miehelle, jonka Draco oli uskonut olevan viimeinen ihminen, joka häntä auttaisi.