Nimi: Kartanon puutarhassa
Kirjoittaja: Ränts
Ikäraja: Sallittu
Paritus: Harry/Draco
Haasteet: H/D-haaste, one-shot-haaste. Niin, ja Perspektiiviä parittamiseen (viholliset) ja Kirjoitusterttu (slash)
Vastuunvapautus: HP-maailma hahmoineen päivineen kuuluu J.K.Rowlingille. Kaikki kunnia hänelle siis. Minä en tästä mitään rahaa tai muuta korvausta saa. Kunhan huvikseni kirjoittelen.
A/N: Viimeinen Drarry-haasteen tuotos on lopultakin valmis! \o/ Enää ei oo pakko kirjottaa H/D:ta, ei ikinä!!
Kartanon puutarhassa
Harry kietoi viittaa tiukemmin ympärilleen, kun kolea viima pyyhkäisi valtavan puutarhan ylitse. Vielä ei ollut aivan syksy, mutta näin myöhään loppukesästä piha oli jo menettänyt loistonsa. Vihreä ei ollut enää niin täyteläistä, vaan kylmää ja kulahtanutta. Näkymä olisi ollut kolkko ilman solisevan suihkulähteen reunalle istahtanutta nuortamiestä, josta syvä suru näkyi kauas. Taivas oli harmaa ja jossain kaukana rääkyi lintu, ehkä varis tai joku muu rumaääninen. Harry ei tiennyt.
Draco näytti kamalan pieneltä ja hauraalta istuessaan yksin suihkulähteen laidalla. Hän oli pukeutunut hienoon silkkikaapuun ja viittaan, jota koristivat Malfoyn suvussa kädestä käteen kiertäneet rintaneulat. Harry ei nähnyt niitä näin kaukaa kunnolla, mutta ties niiden olevan hopeisia ja kultaisia käärmeitä. Draco oli saanut ne omikseen vasta pari päivää sitten, kun kartanon herruus oli siirtynyt hänelle. Lucius Malfoy oli nukkunut pois pitkään jatkuneen lohikäärmerokon seurauksena.
Harry ei tiennyt, mitä olisi ajatellut herra Malfoyn poismenosta. Rehellisesti sanottuna hän ei ollut liiemmin pitänyt miehestä, ei koskaan, mutta totta kai hän oli Dracon puolesta pahoillaan. Ja kyllähän Harry tunsi Lucius Malfoyta sen verran, että koki ymmärtävänsä tätä ainakin jossain määrin. Paremmin joka tapauksessa kuin ilkeiden juorujen levittäjät. Merlin, tänäkin aamuna MeNoitien artikkelissa oli revitelty Luciuksen ja Dracon välisestä suhteesta. Se oli totta, ettei Lucius ollut koskaan niellyt poikansa suhdetta Harry Potteriin, mutta muilta osin juttu oli ollut täyttä potaskaa. Lucius ei esimerkiski ollut sellainen isä, joka olisi erottanut oman poikansa suvusta tällaisen takia. Vaikka niin suurin osa velhoväestöstä tuntui ajattelevan. Kenellä oli todella pokkaa levitellä valheita vastikää kuolleesta miehestä?
Harry näki Dracon nyt ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun tämän isä oli kuollut. Hän oli pakoillut puolisonsa kohtaamista, vaikka juuri nyt olisi pitänyt olla rinnalla ja tarjota tukea. Mutta Harry ei voinut olla epäilemättä, tahtoiko Draco tukea sellaiselta mieheltä, joka oli inhonnut hänen isäänsä?
Harryn ei olisi pitänyt miettiä sellaisia. Draco oli liidunvalkea, silmien alla oli hätkähdyttävän tummat varjot ja katse näytti jotenkin lasittuneelta. Aivan kuin mies ei olisi oikeasti ollut läsnä tässä maailmassa. Hän ei näyttänyt yhtään omalta itseltään. Harryn sydäntä pisti huolesta ja samalla myös syyllisyydestä, kun hän ajatteli, ettei ollut uskaltanut heti lähestyä Dracoa palattuaan pitkältä työmatkaltaan. Varovaisesti hän otti muutaman askelen eteenpäin, mutta pysähtyi sitten.
Dracoa ei ollut helppo lähestyä. Entä jos hän olisi kamalan vihainen ja ajaisi Harryn tiehensä? Varmasti hän oli loukkaantunut ja katkera jouduttuaan olemaan surunsa kanssa yksin pikkuisen pidempään kuin olisi oikeasti ollut tarpeen. Niin, tai sitten Draco ei ollut vihainen. Saattoihan olla, ettei hän halunnut Harryä kotikartanonsa puutarhaan tunkeilijaksi surun keskelle. Kun Harryhan ei ollut pitänyt Luciuksesta.
Se selviäisi vain kokeilemalla. Ja jos Harry ei nyt lähestyisi Dracoa, hän tekisi ehkä elämänsä suurimman virheen. Olihan hän nyt hyvänen aika kohdannut kuolemaa ennenkin, samoin surun murtamia ihmisiä. Hänen ei pitäisi pelätä näin paljon tällaisia tilanteita. Jos velhomaailman sota oli jotain Harrylle opettanut, niin ainakin tämän. Kuolema oli luonnollinen osa elämää, eikä sitä kuulunut pelätä ja paeta.
Varovaisesti Harry lähti astelemaan lähemmäksi suihkulähdettä. Draco ei osoittanut minkäänlaisia reagoinnin merkkejä, vaikka Harry olikin jo näkö- ja kuuloetäisyydellä. Joko hän oli liian väsynyt ajaakseen Harrya pois tai sitten hänellä ei ollut mitään läheisyyttä vastaan. Lopulta Harry pääsi aivan suihkulähteen laidalle. Hän seisahtui noin metrin päähän Dracosta.
”Miten voit?”
Kysymys oli tyhmä, koska kyllähän sen näki ominkin silmin, mutta Harry halusi edes jotenkin kiinnittää Dracon huomion itseensä. Se onnistuikin. Draco käänsi vaalean päänsä suorastaan tuskastuttavan hitaasti Harrya kohti.
”Odottelin tässä, milloin mahdat ilmestyä paikalle”, hän sanoi, mutta vaikka ääni oli kolea, silmien ilme oli lähinnä surun murtama. Ei siis mitenkään vihainen. Harry tunsi voivansa rentoutua hieman.
”Olen pahoillani, kun en tullut jo aiemmin”, hän sanoi, pystymättä enää katsomaan Dracoa silmiin. Hän keskittyi asettelemaan viittaansa, jotta pystyisi istuutumaan puolisonsa viereen.
Pitkän aikaa oli hiljaista. Harry antoi katseensa kiertää ennen niin loisteliaassa puutarhassa, joka nyt repsotti hoitamattomana. Kukkapenkkejä ei ollut kukaan vähään aikaan kastellut, nurmikkoa ei oltu leikattu. Talon edustalla kasvavien pensaiden olisi kuulunut olla eläinten muotoisia, mutta ne olivat menettäneet muotonsa, kun kukaan ei ollut niitä vähään aikaan leikannut.
”Ihan hyvä, ettet tullut aiemmin”, Draco sanoi sitten Harryn yllätykseksi. ”Tässä on ollut… kaikenlaista järjesteltävää.”
”Ai?”
”Juu. Äidistä ei juuri ole apua. Tiedäthän sinä hänet.”
Harry nyökkäsi vakavana. Narcissa ei ollut enää entisentä, ei ollut ollut pitkään aikaan. Lähinnä hänen oireensa muistuttivat jästien dementiaa, mutta siitä ei ollut kyse. Taikalääketieteellä sellainen olisi osattu parantaa.
”Harry, kartano on nyt siirtynyt isän omistuksesta minulle”, Draco sanoi. ”Pitäisi muuttaa tänne.”
Sitä ei ollut kiva kuulla. Harry oli olettanutkin, että jotain tällaista Luciuksen kuolemasta seuraisi, mutta silti tuntui pahalta, kun Draco sanoi sen ääneen. He olivat asuneet vuosikaudet kahdestaan Harryn luona Kalmanhanaukiolla. Olihan se aikoinaan kuulunut Narcissan suvulle, joten Draco oli aina viihtynyt siellä. Harry muisti pitäneensä asuntoa aikoinaan hyvin kolkkona paikkana, varsinkin kun se toi Siriuksen niin elävästi mieleen, mutta vuosien saatossa hän ja Draco olivat saaneet sen muokattua kodikseen.
”Pysytäänhän me silti yhdessä?” Harry kysyi varovasti. ”Vaikka sinä muutatkin?”
Draco hätkähti.
”Mitä tarkoitat?”
”No… siis…” Harry takelteli, ”jos sinun pitää lähteä…”
”Etkö sitten ole tulossa mukaan, vai?”
Harrylla meni hetki ymmärtää, mitä Draco oli sanonut. Ai eivätkö he muuttaisikaan erilleen? Harry oli kuvitellut, ettei Draco voisi ottaa häntä mukaansa. Sehän olisi katastrofi Malfoyn suvulle, jos sen nuorin vesa muuttaisi kartanoon miehen kanssa. Kaikki mahdolliset esi-isät kääntyisivät haudassaan. Eivätkä he muutenkaan hirveästi huudelleet suhteestaan. Velhomaailma oli parantumattoman konservatiivinen, eikä samaa sukupuolta oleviin pareihin suhtauduttu kovin kaksisesti. Siinä syy, miksi Harry ei ollut enää juurikaan tekemisissä Weasleyn perheen kanssa.
”Minä luulin…” Harry aloitti, mutta ei ehtinyt jatkaa.
”Ai etten minä haluaisi sinua Malfoyn kartanoon asumaan?” Draco keskeytti hänet. ”Jestas, että sinä osaat joskus olla typerä. Luuletko, että olisin suostunut ottamaan kartanon papereita omiin nimiini, jos en saisi tuoda sinua mukanani?”
”Joudut vaikeuksiin sukusi kanssa, Draco”, Harry muistutti.
”Minä olen jo”, Draco sanoi. ”Kyllä ne ovat jo tarpeeksi saaneet kauhistella tätä meidän suhdetta. Enkä minä piittaa pätkän vertaa muiden mielipiteistä. Äitiä ei haittaa. Tai siis… Se sairaus on sumentanut hänen järkensä ja muistinsa. En usko, että hän tajuaa tästä tilanteesta mitään.”
”Miten hän on suhtautunut isäsi kuolemaan?” Harry kysyi.
”Ei kai ole vielä ymmärtänyt, että hän on poissa”, Draco huokaisi ja kääntyi katsomaan polviaan. ”Pikkuisen alakuloinen hän on… Kyselee, milloin isä tulee takaisin kotiin. Eikä minusta ole hokemaan hänelle, että ei hän enää tule…”
Dracon ääni kävi loppua kohden ohuemmaksi, ja Harry ojensi kätensä ja tarttui rakastaan olkapäästä. Draco ei onneksi hätyytellyt häntä pois, joten hän uskaltautui siirtymään lähemmäksi toista. Niin lähelle, että kykeni kietomaan kädet Dracon ympärille sivuttain. Ilma kävi koko ajan kylmemmäksi ja pisaroita alkoi vähitellen tipahdella.
Harry oli helpottunut. Hän oli alkujaan vähän epäillyt, uskaltaisiko Draco uhmata sukunsa perinteitä hänen vuokseen, mutta näemmä uskalsi. Hyvä niin. Draco tarvitsi Harrya nyt.
Eikä Harry olisi pärjännyt ilman Dracoa.
