Ficin nimi: Ensisäteet
Kirjoittaja: HopeaKuu
Genre: Eiköhän se ole se fluffy
Ikäraja: S
Paritus: iki-ihana Lily/James
Summary: Eli miksi Lily yllättäen päätyikään vihaamansa pojan kanssa?
A/N: Ihan ensimmäisiä ficcejä, joita olen koskaan ikinä kirjoittanut, mutta nyt päätin vähän ehostaa sitä ja julkaistakin Ja kaiken lisäksi osallistuu
Vuodenajat -haasteeseen, syksyn osassa. Ja en tietenkään omista Lilyä enkä Jamesia, enkä valitettavasti korvaustakaan saa :>
Guadaloupe lisäsi ikärajan myös otsikkoon.Lily istui viileässä syysilmassa. Pöllö huhuili jossain kauempana, ehkä linnan tornissa. Tuuli heilutteli tytön tukkaa ja kylmyys väreili läpi koko kehon, silti hän istui kuin naulattuna lammen rannassa. Nurmen kosteus tunki läpi kaavun iholle, ja syksyn tulo masensi Lilyä entisestään.
Lily oli kyllästynyt elämäänsä. Hän oli surullinen. Ilman syytä, ilman selityksiä. Hän ei ollut tuntenut iloa pitkään aikaan, ei samalla tavalla kuin ennen. Hän oli nauranut ja itkenyt, hän oli laulanut ja raivonnut, mutta hän ei kuitenkaan enää tuntenut. Mikä häntä vaivasi? Kukaan, edes hän itse ei tiennyt, mitä hän tunsi tai ajatteli.
Yhdestä asiasta Lily kuitenkin oli tietoinen. Hän ei seurustellut. Hän ei edes ollut varma halusiko seurustella tai jos halusikin, osasiko? Olisiko niin ettei hän osannut tuntea rakkautta? Mutta vaikka lähtökohta oli selvillä, muihin kysymyksiin hän ei tiennyt vastausta. Syitä oli turhaa hakea turrasta päästä.
Hän oli ollut yhdessä useiden poikien kanssa, mutta kenenkään kanssa hän ei ollut kuitenkaan ollut niin onnellinen, että olisi voinut edes kuvitella rakastuvansa, vievänsä poikaa perheensä luokse kylään, menevänsä naimisiin, saati sitten hankkivansa lapsia. Lily ei löytänyt oikeaa poikaa eikä miestä siihen.
Tyttö heitteli ajatuksissaan veteen taskuun jääneitä Hunajaherttuaan karkkeja, joita Kalmarin isot lonkerot välillä poimivat veden pinnalta. Vastarannalla ruskan eri sävyt värisivät tuulessa ja saivat syksyn entistäkin todellisemmaksi.
James juoksi. Hän juoksi niin lujaa kuin pystyi. Hän ohitti useita tauluja, jotka pällistelivät raivostuttavasti Tylypahkan seiniltä. Jotkut taulujen hahmot jäivät mutisemaan Jamesin perään, mutta poika ei välittänyt. Hän oli päättänyt ettei pysähtyisi ennen kuin olisi juossut jalkansa niin väsyksiin, ettei jaksaisi jatkaa.
Viimein jalat kantoivat Jamesin ulos, mutteivät jaksaneet enää jatkaa, vaan poika tömähti polvilleen kostealle ruohikolle. Hän painoi kätensä nurmikolle ja pään käsien väliin. Ruohon kostea, syksyn jo kellastama haju tunki hänen sieraimiinsa vahvana. Hän tunsi kylmän kasteen hikisellä ja kuumalla otsallaan ja tunsi rauhoittuvansa. Jamesin rintaa pisti ja sydän hakkasi nopeasti, mutta hän ei jaksanut välittää.
James ajatteli siinä maatessaan edellistä päivää. Lily oli antanut hänelle pakit kahdesti. Jamesin jumaloinnin kohde oli myös sattunut paikalle, kun Ruikuli oli sattunut roikkumaan nilkastaan ylösalaisin ilmassa. Jostain syystä Lily oli raivostunut ja hetken pullikoinnin jälkeen James oli vain päätynyt kihisemään niin raivosta kuin häpeästäkin omaan sänkyynsä verhojen taakse - piiloon muiden katseilta.
Viimein Jamesin hengitys tasaantui ja hän hilasi itsensä istumaan. Hänen vaatteensa olivat kosteat nurmikon jäljiltä. Hän katseli voimattomana ympärilleen ja yritti nähdä oliko ulkona jotain erikoista, vai kannattaisiko hänen vain painua sisälle lämpimään. Silloin hänen silmänsä osuivat hahmoon pienen lammen rannalla. Jamesin ajatukset löivät hetken vielä tyhjää, kunnes hän tuli ajatelleeksi, että tuo hahmo saattaisikin olla Lily Evans. James nousi ylös vaikka tunsikin jalkojensa halun pudottaa poika maahan.
James sekoitti tukkaansa toisella kädellä kävellessään tytön luo. Viimein James oli varma, että tyttö oli Lily. Hän näki tytön tulipunaiset hiukset, joista ei voinut erehtyä. Kun James oli noin kymmenen metrin päässä tytöstä, hän tajusi miksi Lily oli antanut hänelle aina pakit. Hän pysähtyi ja vaipui täysin ajatuksistaan humaltuneena takaisin istualleen. Hiuksiin jäänyt käsi painui päänahkaan ja valui alas painaen tukan takaisin matalammaksi.
James olisi halunnut painua maan alle. Hän tunsi itsensä noloksi idiootiksi, joka oli tehnyt itsestään pellen jo liian monen vuoden ajan. Ei Lily mitään kovapintaista kiusaajaa halunnut. Vihdoin James tajusi, ettei hänen tarvitsisikaan esittää Lilylle sellaista, mitä hän esitti koko muulle koululle. Vain Kelmit tiesivät, millainen James todellisuudessa oli; ei hän ollut sellainen kovis millaiseksi hän itsensä oli muokannut Tylypahkan vuosinaan. Hän oli itse asiassa aika herttainen. James irvisti ajatukselle. Vain hänen äitinsä sanoi hänelle niin.
James hilasi itsensä taas ylös ja käveli Lilyn luokse hitaasti, mutta varmasti. Heti kun hän pääsi tytön luokse, hän lysähti taas istumaan.
”Mitä sinä täältä haet?” Lily kysyi tuskastuneena. Hän ei todellakaan odottanut mitään seuraa - etenkään mitään kelmeihin, varsinkaan Jamesiin liittyvää.
”Luultavasti sitä samaa kuin sinäkin”, James sanoi, eikä ollut enää yhtään yllättynyt siitä, ettei Lily ollut kovin vastaanottavainen. Lily vilkaisi syrjäsilmällä tuota poikaa.
”Yleensä se on niin itsevarmaa että oikein oksettaa. Mikä sitä vaivaa? Miksei se jo ole murjaissut jotain vitsiä ’Ruikulista’?” Kymmenet kysymykset sen hetkisestä Jamesista iskeytyi Lilyn päähän, mutta sitten hän rauhoitteli itseään ajattelemalla:
”Ehkäpä uusi keino iskeä uusi tyttö ja osoittaa olevansa mahtava mies…” Ja hän tokaisi Jamesille:
”Et sinä tiedä, miksi minä ajattelen!”
”En minä sitä väittänytkään että murehtisimme samasta asiasta, mutta tiesin kyllä että surullisia olemme molemmat.”
Lily katsoi nyt poikaa avoimesti. ”Mistä hän saattoi tietää?” Vaikka tytön tila olikin ilmeinen, Lily ihmetteli sitä, miten James Potter oli osannut määrittää nimenomaan surullisuuden ennen tyttöä itseään.
Nyt James katsoi suoraan Lilyn kirkkaan vihreisiin silmiin niin vilpittömänä, että Lilykin alkoi pohtia pojan todellisia tunteita. Entä jos tyttö olikin satuttanut niin monia kertoja poikaa, joka oli todellakin rakastunut häneen, eikä vain halunnut häntä maineen takia? Entä jos Lily voisi olla onnellinen James Potterin kanssa?
Lilyltä karkasi kyynel poskelle. Hän huomasi tuntevansa surua pitkästä aikaa. Tai ylipäänsä tuntevansa. Nytkin hän odotti Jamesilta piruilua, jotain sanahelinää, mutta poika ei sanonutkaan mitään, vaan ojensi etusormensa ja pyyhki kristallinkirkkaan kyyneleen Lilyn poskelta. Lilyn poskea kuumotti siitä kohtaa mihin James oli koskenut, mutta tyttö päätti nopeasti, että se johtui vain lämpimästä kyyneleestä. Poika laski kätensä ja sanoi hiljaa:
”Älä itke. Meillä ei ole mitään hätää” Toinenkin kyynel karkasi nyt Lilyn silmäkulmasta. Nyt James ei pyyhkinyt sitä, vaan puristi Lilyn itseään vasten. Hän halasi punatukkaa ja pyrki siirtämään kaiken lämpönsä tuohon pieneen, surulliseen, nyyhkivään tyttöön.
Lilyn sydän pamppaili ja hän tunsi itsensä kurjaksi ja voimattomaksi. Mutta kun Jamesin käsivarret puristivat häntä lämmintä rintaansa vasten, hän tunsi olonsa parantuvan. Pian hän hymyili. Hän oli onnellinen siinä Jamesin lähellä. Lilyn naama oli Jamesin paitaa vasten. Yhtäkkiä hän tunsi nousevansa Jamesin käsien varaan ja joutuvansa sylin lämmöstä ja turvallisesta tuoksusta pois. Lily nosti uupuneena kasvonsa kohti pojan kasvoja ja kallisti päätään kuin kysyäkseen, miksi muutos.
”Olet niin kaunis”, poika hehkui totuutta ja haavoittuvuutta. Lily ymmärsi, että James pelkäsi vastausta, ei ollut varma itsestään, eikä Lilyn tunteista. Niin Lily hymyili Jamesille - ensimmäistä kertaa moneen vuoteen, hän todella hymyili James Potterille. Hän pyrki siirtämään sen hetkisen tunteen silmiinsä ja heijastamaan sen pojalle, luomaan tunteen siitä, että Lily vihdoin luotti ja välitti. James hymyili takaisin ja lähestyi Lilyä. Lilyn vatsassa muljahti inhottavasti, mutta silti niin ihanasti, kuin jokin olento olisi tehnyt siellä kuperkeikan.
Kun James nojautui Lilyä kohti vieden huuliaan lähemmäs kuin koskaan ennen tämän tytön kanssa, hän meinasi jo luovuttaa, niin häntä jännitti. Poika kuitenkin huomasi, ettei Lily edes yrittänyt pyristellä hänestä irti, vaan vaikutti siltä että Lily jopa itsekin halusi suudella Jamesia. Silloin hän laski huulensa Lilyn huulille. Lily vastasi suudelmaan hellästi. Hän kietoi kätensä Jamesin niskan taakse samalla, kun James liu’utti kätensä Lilyn alaselkään. Liian pian suudelma oli ohi.
James kellahti selälleen ja Lily asettui kyljelleen pojan viereen, kasvot tätä kohti. Lily antoi vielä hellän suukon Jamesin poskelle. Hetken hiljaisuuden aikana he vain katselivat tähtiä. Pian James kuitenkin kysyi:
”No, onko jo parempi mieli?” Lily hymyili lämpimästi pojalle, joka oli saanut hänet taas tuntemaan ja nyökkäsi hiljaa. Lily käänsi katseensa taivaalta Jamesiin. Hän oli niin komea siinä maatessaan. Lily ei ollutkaan ennen huomannut, että muut tytöt saattoivat sittenkin olla oikeassa Jamesista. Hän oli vain ajatellut sitä ulkokuorta, jonka James oli näyttänyt hänelle, nyt hän oli ilmiselvästi ensimmäistä kertaa antanut todellisen palan itsestään Lilylle. Ei James voinut ainakaan näytellä niin hyvin noin ihanaa poikaa. Hetken aikaa Lily mieti sitä, miten turvallinen olo hänellä olikaan siinä maatessaan. Hän laski kätensä pojan poskelle, käänsi hänen päänsä itseensä päin ja he suutelivat uudelleen, tällä kertaa pitempään.
Jamesin mahassa myllersi ja aivot tuntuivat kovin utuisilta. Maailman kaunein, nuori nainen makasi siinä, ihan hänen lähellään. Niin kauan kuin hän olikin taistellut saadakseen tuon tytön itselleen, hän yllättyi, ettei tuntenut sillä hetkellä itseään voittajaksi. Hänestä tuntui vain sanoinkuvaamattoman hyvältä. Hän käänsi päänsä taas taivaalle ja kuiskasi hiljaa Lilylle:
”Tiedätkös, taidan olla korviani myöten rakastunut!”
Ei mennyt kauan kun Lily jo nukahti Jamesin lämpimään syliin. James katseli hetken nukkuvaa kaunotarta, nosti hänet syliinsä ja lähti kulkemaan kohti Rohkelikkojen tornia.
Kun James astui muotokuva-aukosta sisään Lihavan Leidin sanojen saattelemana (”Missäs sitä ollaan oltu? Jaa, nuoripari, käy sisään Potter”), hän havaitsi oleskeluhuoneen tyhjäksi. Koska hän tiesi ettei pääsisi tyttöjen makuukamariin, hän laski Lilyn oleskeluhuoneen sohvalle vielä lämpimän takan viereen ja peitteli hänet viltillä. Itse hän nousi poikien makuuhuoneeseen annettuaan vielä pienen suudelman Lilyn poskelle. Kun James oli mennyt, hymyili Lily onnellisesti aivan kuin olisi ollut vielä hereillä.
Kun Lily heräsi, hänen oli mietittävä hetki, ennen kuin hän muisti edellisillan tapahtumat. Sitten hän ajatteli nukahtaneensa rantaan. Lily puristi silmiään kiinni, hän ei avaisi niitä - ei vielä. Hän ei halunnut herätä syksyiseen todellisuuteen, jossa James kenties olisi jälleen oma itsensä. Lily ajatteli Jamesia ja sitä miten he olivat suudelleet. Lily kosketti huuliaan lähes huomaamattaan ja kuuli samassa lämpimän äänen:
”Muistuiko eilinen mieleesi?” Lily avasi silmänsä. Häntä vastapäätä istui mustatukkainen poika hymyillen ruskeiden silmien tuikkiessa lämpöä. Lily hymyili pojalle. Poika katsahti rannekelloonsa ja sanoi:
”Nuku vielä, kello on vasta aamu.” Lily hymähti Jamesin hyväntahtoiselle vitsille. Sen sijaan että hän olisi sulkenut silmänsä, hän nousi ylös. Välittämättä muutamasta uteliaasta aamuvirkusta hän meni istumaan Jamesin syliin ja kysyi:
”Tiedätkö mitä?” James pudisti päätään. Lily antoi lyhyen suudelman Jamesin huulille syksyisen punertavan auringon pilkistäessä oleskeluhuoneeseen aamun ensisätein ja sanoi:
”Minäkin taidan olla rakastunut.”
