Kirjoittaja Aihe: Tyhmän miehen tyhmä valinta K-11│Luku 3/? 26.12.12 │DM/HG  (Luettu 4602 kertaa)

Selection

  • Vieras
Kirjoittaja(t): Vuorna Phione
Oikolukija/Beta: Ei ole
Tyylilaji/Genre: Prologi angstia ja muut luvut draamaa.
Ikäraja: K-11 myöhempien lukujen takia //zougati muokkasi vastaamaan uusia ikärajoja
Paritus/Päähenkilöt: Draco/Hermione, Ron/Hermione
Varoitukset: Hermione angstaa aika vahvasti.

A/N: Ensimmäinen julkaistu ficci, josta on tarkoitus tehdä pidempi. Toivottavasti tykkäätte. !Tämä on todellakin määrittelemättömän mittaisella tauolla, todennäköisin ratkaisu tämän jatkamiselle on uudelleenkirjoitus!

PROLOGI





Sinä pilasit kaikki muistomme, sinä pilasit kaiken. Miksi sinä jätit meidät, jätit lapsesi jotka sinua rakastavat? Annoit rakkautemme jäätyä etkä sallinut tulen, jota minä yritin luoda, sulattaa jäätä. Sinä romahdutit pilvilinnamme, jossa elimme yksitoista vuotta. Sinä jätit minut toisen naisen takia, enkä minä sitä voi mitenkään ymmärtää.

Kaikki sanasi olivat valheita, ne monet rakkaudentunnustukset ja hempeilyt. Yhdessä vaiheessa niitä ei enää tullutkaan. Parempi niinkin kuin kuulla valheita päivästä toiseen. Ymmärrän sen, että jätit minut, mutta miksi meidän lapsemme? He rakastavat sinua, olethan heidän isänsä. Mutta sinä et arvosta heitä, et näe heitä. He ovat sinulle olemassa vain statuksen vuoksi, ei  vain lasten saamisen ilosta. En halua syyllistää sinua, mutta miksi jätät lapset jonkun muun lapsien vuoksi?

Kaikki kuvittelevat, että minussa on jotain vikaa, kun sinä jätit minut. Sinussa sitä vikaa on. Sinua pitäisi syyllistää, mutta nyt se kaikki lankeaa minulle. Minä olen yrittänyt parhaani, olen yrittänyt olla hyvä vaimo ja äiti, mutta en sinun mielestäsi yrittänyt tarpeeksi. Keittiönpöydällä oleva lastenlelu sai sinut raivoisaksi, pieni pölypallero sohvan takana sai sinut lyömään. Minä en siitäkään välittänyt, sillä minä rakastan sinua.

Miten selitän tyttärellesi, että hänen isänsä on lyövä pelkuri, joka jätti vaimonsa toisen takia? Miten selitän pojallesi, että hänen isänsä lähti, hänen elämänsä tärkein mies lähti jonkun toisen naisen pojan luo? Miten selitän itselleni, miksi lähdit?

Sinä lähdit tätä elämääsi karkuun, et voinut selvittää ongelmiamme jotka olivat olemassa vain sinun päässäsi. Sinä lähdit jonkun toisen, ongelmattoman ja paremman naisen luo. Jonka poika on punatukkainen ja kalpea. Tiedän sen naisen pojan olevan sinun poikasi, mutta sinulla on toinenkin poika. Ruskeatukkainen. Meillä on tytär, joka  on punatukkainen, mutta häntä sinä ei koskaan näe. Olet vanhanaikainen, Ron. Minulle tyttäreni ja poikani ovat tärkeintä maailmassa. Minä en sinua tarvitse. Mutta he tarvitsevat.

Meillä oli joskus rakkautta, mutta se kalpeni sinun ja  toisen naisen rakkauden rinnalla. Nyt minulla ei ole muuta paitsi lapseni ja sinun pilaamasi maine. Niiden kanssa minä elän, kahden sinun aiheuttamasi asian kanssa, ja niitä en edes pyytänyt, mutta niihin olen tyytyväinen. Enkä edes kuvittelisi jättäväni lapsia. Niin kuin sinä teit. Lähdit toisen miehen vaimon matkaan, jätitte sen toisen naisen miehen samalla tavalla kuin minutkin, jätitte ylimääräiset lapset pois, ettekä heitä enää mieti.
« Viimeksi muokattu: 29.05.2015 12:25:14 kirjoittanut zougati »

Selection

  • Vieras
Vs: Tyhmän miehen tyhmä valinta│Prologi 14.10.12 │DM/HG
« Vastaus #1 : 15.10.2012 19:01:13 »
White Rose, kiitos kommentista joka piristi illan. :)

Selection

  • Vieras
A/N: Ensimmäinen luku, toivottavasti te jotkut jotka tätä luette tykkäätte.


Luku 1



Luulin, että Ronilla on parempi arvostelukyky. Hän otti minun sijaani Astoria Malfoyn, tai nykyisin Weasleyn, joka tietenkin jätti oman aviomiehensä Dracon noin viidessä sekunnissa. Minä en halua olla samanlainen kuin Draco Malfoy. Mutta kiitos ex-aviomieheni olen saanut sellaisen leiman. Lapset kyselevät koko ajan isästään. Minä yritän olla vastaamatta, mutta heillä on oikeus saada tietää hänestä. Ja minä aion kertoa sitten joskus hamassa tulevaisuudessa totuuden Ronista. Ei se mies ansaisitsikaan muuta.

Minä yritän pärjätä, käydä töissä Pyhässä Mungossa ja jatkaa niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kuin kaikki olisi vielä hyvin ja minä en olisi yksin.
Herään aikaisin aamulla siihen, että hapuilen vieressäni olevaa tyhjää paikkaa. Niin monta kertaa olen tehnyt saman liikkeen kahdentoista vuoden aikana, että nyt kun rutiineja ei enää ole, teen sitä vieläkin. Nousen ylös sängystäni ja menen pieneen mutta ihanaan keittiööni. Olen aina ajatellut sitä keittiötä minun keittiönäni. Ei Ron sitä koskaan käyttänyt, sillä hän on vanhanaikainen mies ja sitä mieltä että naisen paikka on kotona ja keittiössä. Keittiössä minä viihdyn, ei siinä mitään, mutta yhdessä asiassa panin vastaan. Minä kävin töissä ja käyn vieläkin. Riitelimme siitä asiasta jatkuvasti. Minä en koskaan antanut periksi vaan Ron joutui taipumaan. Ja tähän se johti. Osaan vieläkin olla surullinen siitä, että Ron jätti minut. Ehkä se menee ohi ajan myötä.

Keitän itselleni kupin kahvia, ja menen herättämään lapset. Kummatkin ovat vielä tarpeeksi pieniä, etteivät he ymmärrä Ronin lähteneen lopullisesti, mutta viisivuotias Rose kyselee paljon isästään, vaikka Ron ei häntä koskaan paljon huomioinutkaan. Hugo tyytyy minuun, eikä Ronista kysele.

"Hyvää huomenta, äidin pikku kullanmurut", lepertelen lastenhuoneeseen. Hugo on jo hereillä ja kolistelee pinnasänkynsä laitoja jo hyvin uhkaavasti. Joidenkin mielestä kolmevuotiasta ei saisi enää pitää pinnasängyssä, mutta minä teen niin kuin minä haluan. Ja sitä paitsi, Hugo on järkevä lapsi eikä kiipeile ulos sängystään. Luulisin.

Nostan Hugon pinnasängystä syliini ja herättelen Rosen samalla. Käsken tytön tulla keittiöön kun hän on herännyt kunnolla.  Astelen keittiöön ja lasken Hugon pojan omalle tuolille.

"Mitäs Hugo haluaa aamupalaksi?" Kysyn pojaltani ja  hymyilen samalla hänelle. Onko olemassa suurempaa iloa kuin lasten saamisen ilo?
"Hugo haluaa kurpitsamehua ja suklaatorttua", poika sanoo tyytyväisenä itseensä osattuaan vaatia jotain hieman epänormaalimpaa kuin paahtoleipää tai hedelmäsosetta.

"Hugo, eikös me olla jo puhuttu tästä. Kurpitsamehua saa vain viikonloppuisin ja suklaatorttua vain syntymäpäivisin. Joten, haluatko paahtoleipää, hedelmäsosetta vai kenties molempia",  naurahdan ja silitän häntä päälaelta. Hugon suu vääntyy surun ja harmistuksen naamioksi, ja poika puhkeaa itkuun.

"Mutta Hugo haluaaaa!" Kuuluu huuto joka varmasti herätti mitä luultavimmin uudestaan nukahtaneen Rosen.  Asetan Hugon eteen ananas-aprikoosihedelmäsosepurkin, pojan lempisosetta, ja paahtoleivän palan. Minä olen käynyt jo yhden uhmaiän läpi, ja toinen ei sen helvetin rinnalla voi olla mitään. Rose oli mahdoton uhmaiässä ja se vaikeutti minun ja Ronin avioliittoa entisestään. Ron lähtikin sitten ennen Hugon uhmaikää, varmaan ehtiäkseen pois alta toisesta pikkulasten huutokurimuksesta. Rose kömpii vihdoin ulos kammiostaan jota myös lastenhuoneeksi kutsutaan. Jos tyttö saisi päättää, hän ei tekisi mitään muuta kuin nukkuisi tai leikkisi lastenhuoneessa. Laitan pöydälle Rosen aamiaisen, paahtoleipää, kaakaota ja muroja. Rose käy aamupalansa kimppuun heti, kun taas Hugo murjottaa eikä suostu koskemaankaan ruokaansa.

"Hugo, mikset sinä syö?" Rose kysyy veljeltään suupalojensa välissä. Hugo mulkaisee Rosea vihaisesti.

"Koska äiti ei laita hyvää ruokaa, iskä laittoi parempaa."

Pääni nytkähtää ylöspäin kun kuulen Hugon mainitsevan isänsä. Miten poika edes muistaa laittoiko Ron ruokaa vai ei? Hugo oli kahden kun Ron lähti. Ehkä tapahtunut jätti häneen niin syvät haavat, että hän muistaa sen vieläkin.

"Kuules nyt hyvä herra. Sinun isäsi ei koskaan laittanut sinulle ruokaa. Minä olen kokkaillut täällä kauan ennen teitä ja olen kokkaillut teidän jälkeennekin. Joten sinun on parempi syödä, tuliko selväksi", sanon pojalle. Tiedän Hugon ottaneen Ronin esille vain siksi, että saisi minut raivoihini. Hengittelen syvään ja yritän pitää itseni koossa. Oikeasti minusta tuntuu kuin olisin jäänyt katujyrän alle. Hugo näyttää katuvalta ja rupeaa syömään hedelmäsosettaan.

"Äiti, minä söin jo", Rose piipittää hiljaa. Pelästytinkö minä hänet? Voi ei. Ja minä kun olen tehnyt kaikkeni ollakseni pelästyttämättä lapsiani, että heillä olisi edes joku johon luottaa.

"Mene sitten pukeutumaan, mehän laitoimme eilen vaatteet jo valmiiksi. Äiti on pahoillaan kun sanoi ilkeästi", sanon reippaalla äänellä. Minulla ei ole mitään varaa jättää lapsiani vaille huolenpitoa ja rakkautta, kun heidän toinen vanhempansa jo teki niin. Suukotan Rosea ennen kuin tyttö ehtii paeta rakkaan lastenhuoneensa suojiin. Suukotan myös Hugoa, joka kihertää onnellisena, kuin äskeinen välikohtaus ei olisi koskaan tapahtunut.

Puoli tuntia myöhemmin Rose on pukeutunut kiltisti ja istuu olohuoneessa katsomassa jästien lastenohjelmia, joista tyttö pitää niin kovasti. Minä taistelen Hugon kanssa sukkien väristä.

"Hugo, mehän päätimme jo eilen että puet siniset sukat",  minä naurahdan pojalle, joka yrittää pukea keltaisia sukkia.

"Mutta kun Hugo haluaa keltaiset", Hugo väittää vastaan ja yrittää riuhtoa sukkia jalkoihinsa. Minä kumarrun pojan jalkojen juureen ja autan Hugoa sukkien laitossa. Kymmenen sekuntia sen jälkeen, kun olen noussut ylös, Hugo vetäisee sukat pois jaloistaan.

"Hei! Sinähän sanoit että haluat keltaiset sukat", älähdän ja polvistun uudelleen lattialle.

"Mutta nyt Hugo haluaa siniset", poika sanoo autuaallisen tietämättömänä minun sisälläni kiehuvasta raivosta. Yritän hillitä itseäni, sillä lapsella pitää olla joku johon luottaa, ja minä haluan että minun lapsillani se henkilö olen minä.

"Hugo. Yritä päättää. Keltaiset vain siniset?" Kysyn rauhallisesti. En voi kuin ihailla itseäni siitä, että olen onnistunut hillitsemään itseni näinkin hyvin. Jos otettaisiin viidentoista vuoden takainen Hermione, hän olisi jo polttanut päreensä. Mutta viisitoista vuotta vanhempi Hermione pysyy tyynen rauhallisena ja ei raivostu.

"Vihreät!" Hugo huutaa onnellisena. Silmäni laajenevat uhkaavasti, ja sormeni tärisevät pidätetystä raivosta. Yritän pitää itseni kurissa, mutta se on hyvin vaikeaa. Onnistun kuitenkin pukemaan  pojalle vihreät sukat, joihin Hugo luojan kiitos tyytyy. Pukeudun itsekin nopeasti Pyhän Mungon parantajien työasuun.
Pääsemme vihdoin ovesta ulos, viisi minuuttia aikataulusta myöhässä. Emme voi ilmiintyä, koska Hugo vihaa sitä, joten meidän on mentävä autolla. Laitan molemmat lapset takapenkille ja suuntaan autoni kohti omien vanhempieni kotia, jonne vien lapset aina arkipäivisin. Saavumme vanhempieni talolle minun mielestäni liian pitkän automatkan jälkeen. Hugo melkein nukahti, ja jouduin pitämään häntä hereillä. Tietenkin samalla pitäisi keskittyä ajamiseen. Tervehdin äitiäni Corneliaa ja jätän lapset hänen vastuulleen. Sen jälkeen ilmiinnyn Pyhän Mungon taikatautien ja -vammojen sairaalan eteen.

Sairaalassa on täysi kaaos. Aula on täynnä velhoja ja noitia jotka ovat tulleet tapaamaan läheisiään. Onneksi minä olen töissä osastolla jossa ei juurikaan vieraita käy. Mieleltään vahingoittuneiden osastolla ei olla totuttu vieraisiin. Minun erikoisalaani on jästien lapsipsykologia. Pienten lasten kohdalla taiat voivat olla liian traumaattisia ja usein jättävät syviä henkisiä haavoja, joka on huono juttu mielenterveyspotilaiden kohdalla. Käytän tosin pienempiä taikoja työskennellessäni, mutta sitten aikuisten velhojen ja noitien kohdalla uskallan jo käyttää vaativampiakin taikoja, sellaisia jotka vaativat taian kohteeltakin jotain yhteistyötä. Minun osastollani on kolme aikuista pitkäaikaispotilasta ja kaksi lasta. Aikuiset ovat Frank ja Alice Longbottom sekä Gilderoy Lockhart. Lapsia täällä ovat Catharine Westwood ja Nathaniel Holmes. Catharine osoittaa selviä autismin merkkejä, mutta hänellä ei ole selvää diagnoosia, sillä hän ei ole tarpeeksi autistinen täyttääkseen autistisuuden määritelmän. En voi pitää tyttöä lievästi autistisena, sillä Aspergerin syndroomaan Catilla on liian voimakkaat oireet. Pitäisi keksiä tytölle kokonaan oma autistisuustyyppi, ja se ei ole mahdollista, sillä Cat on noita ja hänen autismiinsa kuuluu taikojen hillitsemätön purskahtelu hänestä. Mitä siitäkin tulisi jos se tyttö päästettäisiin julkisuuteen.

Nathanielilla on taas hillitsemättömiä kohtauksia, jolloin kaksitoistavuotias poika huitelee varomatta anteeksiantamattomia kirouksia. Olen diagnosoinut pojan hebefreeniseksi skitsofreenikoksi sillä poika on lukuun ottamatta kohtauksiaan erittäin epäsosiaalinen ja ei reagoi tunteillaan mitenkään. Nat kärsii myös paranoidisuudesta ja hypokondrisuudesta, eli pelkää oman hyvinvointinsa puolesta ja luulee olevansa vakavasti sairas ruumiiltaan. En ole ikinä nähnyt selkeämpää hebefreenistä skitsofreniaa kuin Natilla on. Poikaparka joutuu luultavasti olemaan sairaalassa lopun ikäänsä.
Osastoni hiljaisuus on vastakohta aulan meluisuudelle. Ainoastaan Gilderoy Lockhart ja Nathaniel kykenevät tuottamaan järkevää puhetta, ja Nat ei puhu juuri koskaan.  Herra Lockhart taas puhuukin molempien puolesta. Olen saanut Gilderoylta varmaan yli sata nimikirjoitusta, sillä hän jakelee niitä lievästi sanottuna avokätisesti.

"Kas, parantaja Grangerhan se siinä! Haluaisitko sinä minun nimikirjoitukseni?" Kuulen hänen äänensä heti astuessani sisään. Tulen luultavasti näkemään siitä painajaisia sitten joskus siirtyessäni eläkkeelle. Mutta se on sen ajan ongelma.

"No hei taas, herra Lockhart. Minun on valitettavasti kieltäydyttävä, omistan jo nimikirjoituksenne", vastaan ystävälliseen sävyyn samalla kun katson vierailulistaa. Ilmeisesti Neville on käynyt katsomassa vanhempiaan ja Catharinen vanhemmat ovat käyneet vierailulla tyttärensä luona. Nathanielin luona ei ikinä käy kukaan. Pojan vanhemmat selvästi pelkäävät Nathanielia, joten hän on täällä yksin. Sijoittamista ei voida hänen kohdallaan harkitakaan. Lockhartinkaan luona ei kukaan käy, mutta Ron onnistui monta vuotta sitten muokkaamaan surkealla sauvallaan miehen muistia niin, että hän ei muista vastoinkäymisiä. Gilderoy on aina hyväntuulinen.

"Ah, ei se haittaa. Kuinka toivonkaan että saisin jakaa taas nimikirjoituksia, kuten silloin kun täällä kävi ne kolme nuorta, muistathan?" Gilderoy höpisee. Kukaan muu hoitaja ei tätä asiaa muista, mutta minä muistan koska minä olin yksi niistä kolmesta. Ron ja Harry olivat ne kaksi muuta. Lockhart ei onneksi muista, että juuri minä olin yksi niistä nuorista. Jos hän tietäisi, minun olisi varmasti vaikea työskennellä tällä osastolla. Gilderoy jatkaa höpöttelyjään palatessaan takaisin huoneeseensa. Minun osastooni kuuluu yhdistetty aula ja oleskeluhuone, ja aulasta lähtee käytävä, jonka varrella on huoneita. Jokaisella potilaalla on oma huone, paitsi Longbottomeilla, sillä he ovat pariskunta. Neville käy heidän luonaan joka viikko, muttei koskaan vaimonsa Hannahin kanssa.

Olen käynyt tarkastamassa jokaisen potilaan tilan. Longbottomit käyttäytyvät normaalisti, Frank ei juurikaan reagoi ja Alice maalailee, kuten aina. Hänen tilansa on vuosien aikana edistynyt hitaasti ja vähän, mutta toivoa luo se, että edistystä on edes tapahtunut. Catharine leikkii nukellaan, jonka tytön vanhemmat ovat ilmeisesti hänelle tuoneet. Catin vanhemmat suhtautuvat tyttärensä tilaan hyvin myönteisesti, kun taas Nathanielin vanhemmat ovat hylänneet pojan täysin. Holmesin vanhalle ja vaikutusvaltaiselle puhdasveriselle suvulle on suorastaan loukkaus, että Nathaniel on tuollainen. Minkäs poika geeneilleen mahtaa. Asiaa ei auta se, että Nat ei luultavasti parannu koskaan täysin. Edistystä voi tapahtua ja Nathanielin raivokohtaukset voivat vähentyä, mutta mahdollisuus että pojasta tulee täysin terve, on miltei olematon. Vähemmän kuin prosentti. Catharine ei voi parantua, mutta on olemassa toivoa siitä, että hänestä saadaan ihminen joka kykenee sopeutumaan yhteiskuntaan. Cat on kirsikkana kakun päälle surkki. Varsinainen ongelmapesäke lapseksi, mutta uskon Catharinen pärjäävän ihan hyvin, kun tyttö joskus päästetään ulos täältä. Tällä hetkellä en voi päästää häntä pois, sillä diagnoosi on vielä epävarma luuloistani huolimatta. Se olisikin hauskaa jos päästäisin Catin pois ja tyttö sekoittaisi koko taikamaailman jollain tavalla tautinsa takia. Mutta loppujen lopuksi en koskaan haluaisi saattaa Catharinea sellaiseen vaaraan saati joutua ottamaan vastuuta sellaisesta asiasta.

Kun olen vihdoin päässyt ensimmäiselle tauolleni, pois hölpötyksen kuninkaan Gilderoy Lockhartin luota, olen löytänyt päivästäni yhden valopilkun. Pääsen tämän tauon jälkeen tekemään tutkimustani, eikä minun tarvitse enää kestää raivoavaa Nathanielia, hiljaista ja sulkeutunutta Catia, höpöttävää Gilderoyta tai Longbottomeja. Tietenkin arvostan heitä, mutta välillä on ihana tehdä jotain omaakin, ja minulle se oma on tutkimukseni.

Istun omassa työhuoneessani ja naputtelen kynsilläni pöytää. Tutkimukseni ei edisty. Olen yrittänyt koko työurani ajan löytää jonkinlaista parannuskeinoa taioilla aiheutettuihin mielenterveysongelmiin.  Toistaiseksi en ole onnistunut. Bellatrix onnistui aiheuttamaan Longbottomeille ikuisen mielenterveysongelman, joka kaiken lisäksi on luultavasti mahdoton parantaa. Kidutuskirous teki pahoja vaurioita heidän aivoihinsa. Kaikki parantajakollegani ovat sitä mieltä, että Longbottomit ovat pahiten kärsineitä ihmisiä koko velhosodan aikana. Myös minä olen sitä mieltä. Kuolemakin olisi ollut parempi vaihtoehto kuin tuollainen mielentila. He ovat menettäneet suuren osan elämästään ja menettivät myös poikansa.
 
Teen tutkimustani keskittyneenä lukuihin ja numeroihin joita pyörittelen mielessäni. En olisi ikinä arvannut opiskellessani numerologiaa, että tarvitsisin sitä näin paljon työssäni. Mutta en valita. Numeroiden pyörittely mielessäni on haastavaa mutta samalla hauskaa. Myönnän olevani työnarkomaani, mutta hyvää vastapainoa työlle on kolme- ja viisivuotiaiden lasten hoito kotona. Yksin. Olin jo ehtinyt unohtaa nykyisen ongelmani työpäivän lomassa. Mutta totuus on, että se niin sanottu ongelma ei jätä mieltäni koskaan rauhaan. Muistan sen aina väärissä paikoissa väärillä hetkillä. Kuten nyt. Hautaan kasvoni käsiini, ja en pysty estämään kyyneleitä jotka vierivät poskilleni. Siitä on jo yli vuosi aikaa, enkä ole vieläkään päässyt Ronista yli. Voin olla varma, että Ron ei ole ajatellut minua kertaakaan sen vuoden aikana. Vihaan itseäni sen takia, etten pääse Ronista yli. Elättelen vieläkin toivoa Ronin takaisintulosta. Vihaan itseäni myös sen takia. Tiedän että Ron ei ole tulossa takaisin. Onhan siitä jo vuosi. Ron olisi tullut takaisin jos hän haluaisi tulla.

Kyynelehtimiseni keskeyttää sairaalan yliparantajan Caspar Holmesin suojelius joka liitelee huoneeseeni. Mitä ihmettä. Olen sanonut todella monta kertaa, ettei minua saa häiritä kun teen tutkimustani. Asian täytyy olla tärkeä jos yliparantaja Holmes kehtaa häiritä minua. Hän on saanut tutustua muka kuuluisaan temperamenttiini kerran jos toisenkin.

"Parantaja Granger, teitä tarvitaan minun toimistollani. Saapukaa sinne välittömästi." Yliparantajan kumea ja muhkea ääni kaikuu harmaakarhun muotoisesta suojeliuksesta. No johan nyt on. Ja vielä pitäisi lähteäkin johonkin. Harkitsen hetken pienimuotoista kapinaa, mutta päätän kuitenkin lähteä kohti yliparantaja Holmesin huonetta. En sentään halua potkuja. Missä muualla muka saisin näin hyvän työympäristön tutkimukselleni. En missään muualla.

Saavuttuani huoneeseen istahdan tuolille, joka on Casparin työpöydän edessä, ja ristin jalkani hyvin teatraalisesti.

"Caspar, mikä saa sinut luulemaan, että minulla ei ole muuta tekemistä kuin ravata täällä?" Kysyn mieheltä ja tuijotan häntä ärsyyntyneesti. Yleensä ihmiset eivät puhu pomoilleen näin, mutta meillä täällä Pyhässä Mungossa asiat ovat eri tavalla.

"Se, että olen saanut sinulle uuden potilaan, Granger." Holmes murahtaa ja osoittaa huoneen nurkkaa. Katson sinne ja säikähdän. Nurkkaan on käpertynyt pieni poika, arviolta kolmen tai neljän ikäinen. Poika on kalpea ja suippoleukainen. Hänellä on myös platinanvaaleat lyhyet hiukset. Minulta ei kestä kauaa tajuta kuka poika on. Hän on Scorpius Malfoy, Dracon poika.

"Mitä Scorpius Malfoy täällä tekee?" Kysyn uteliaana. En olisi villeimmissä kuvitelmissanikaan uskonut että joku Malfoyista saa mielisairauden.
"Poika on isänsä mukaan käyttäytynyt nyt vuoden omituisesti. Johtuen ilmeisesti siitä, että pojan äiti jätti perheensä myös vuosi sitten." Yliparantaja selittää ja vilkaisee poikaa. Naurahdan matalasti. Ai että pojan isä on sitä mieltä.

"Ymmärräthän, että pojan takia minun pitää keskeyttää tutkimukseni taas muutamaksi kuukaudeksi." Väitän vastaan, mutta vain näön vuoksi. Totta kai haluan uuden potilaan. Mielisairaudet ovat verrattain harvinaisia taikamaailmassa. Toki niitäkin on, mutta jotkut ovat luonnostaan hulluja, kuten Voldemort ja Bellatrix Lestrange. Sellaisille ihmisille ei käy hyvin. He molemmat ovatkin jo olleet kuolleita yli kymmenen vuotta.

"Uskon, että voit tehdä sen uhrauksen tämän pojan tähden. Hänen isoisänsä antoi sentään mittavan lahjoituksen sairaalallemme viitisentoista vuotta sitten." Caspar muistuttaa minua, ja viittaa Scorpiukseen päin.

"Joudunko olemaan pojan isän kanssa tekemisissä." Kysyn vielä. Ristin sormeni mielessäni kieltävän vastauksen puolesta. Minua ei kauheasti huvittaisi olla missään tekemisissä Draco Malfoyn kanssa.

"Totta kai joudut, hänhän on ainoa joka pojasta tietää mitään." Holmes vastaa ja käskee minut sitten ulos. Scorpius toimitetaan osastolleni myöhemmin.  Aavistelen ongelmia tulevan potilaani suhteen mutta ei minua itse potilas huoleta. Vaan pojan isä.

Selection

  • Vieras
White Rose, Catin taikavoimat ovat sellaiset, että vaikka tyttö on surkki, hänestä purskahtelee ajoittain taikapurkauksia jotka kuuluu Catin taudinkuvaan. Kiitos kommentistasi, taas kerra.

Ansa

  • runostaja
  • ***
  • Viestejä: 2 878
  • rakastettu
Oih, rakastuin! Ihanan oloinen tarina, juoni ja paritus. Plus mielenterveysongelmat on mielenkiintoisia, ja hienosti olet ne pottermaailmaan ujuttanut. Jään innolla odottamaan jatkoa. <3 (:


kirjoittelen runoja ja tunnelmoin

Selection

  • Vieras
LadyLaga, kiitos kommentistasi :)

Selection

  • Vieras
A/N: Lukekaa, nauttikaa, kommentoikaa :-)

LUKU 2




Istun työhuoneessani tietämättä mitä tehdä. Joudun keskustelemaan Draco Malfoyn kanssa ja paljon. Tämä tulee olemaan ensimmäinen tapaamisemme sitten sen, kun lopetimme Tylypahkan. Yhdessä. Meillä nimittäin sattui olemaan suhde silloin joskus kouluaikoina, kun olimme nuoria ja typeriä. Hän ei luultavasti enää edes muista sitä. Suhteemme ei tullut koskaan kenenkään muun paitsi meidän tietoomme, olisihan se ollut suuri kohu.  Rohkelikko ja Luihuinen, yksi Voldemortin kukistajista ja kuolonsyöjä. Minua puistattaa pelkkä ajatuskin hänen näkemisestään. Kun kuitenkin menimme naimisiin tahoillamme, saimme lapsia ja sitten tuli ero. Minun entinen mieheni ja hänen entinen vaimonsa viettävät nyt ikuista lomaa jossakin Ibizan hiekkarannalla. Minä raadan niska limassa Pyhässä Mungossa ja hän juo drinkkejä yökerhossa. Miten sopivaa. Huokaisen erittäin syvään ja nousen ylös. Tätä ei voi kiertää, joten paras on sitten kohdata se silmästä silmään saman tien. Muistelen Holmesin sanoneen jotain sen suuntaista, että Malfoy odottaa minua osastollani. No, sepä hurmaavaa. Minun tuurillani hän on roikottamassa Nathanielta nilkoista kun pääsen osastolleni asti. Kenkieni korot kopisevat käytävällä lähestyessäni osastoni sisäänkäyntiä. Päästyäni sen luo vedän syvään henkeä ja astun sisään. Minun onnekseni Malfoy ei ole roikottamassa ketään nilkoista. Hän seisoo kliseisesti ikkunan ääressä tuijottamassa ulos. Mietin mitä hän ajattelee. Pudistan päätäni ja rykäisen hiljaa. Draco kääntyy ja hänen silmänsä laajenevat, vaikkakin hyvin, hyvin vähän. No, joo, olenhan minä muuttunut jonkin verran viime näkemältä, mutta siitä on kauan. Kasvoni ovat kapeammat ja riutuneemmat, olen lyhentynyt muutamia senttejä ja laihtunut viitisen kiloa. Ne kilot olivat tarpeettomia pudottaa, mutta putosivat kuitenkin. Olen kuitenkin yhä se sama Hermione kuin kahdeksantoistavuotiaanakin, lukuun ottamatta ulkoisia muutoksia ja henkistä kasvua.

"Hauska tavata taas, herra Malfoy." Aloitan hyvin muodollisesti pitääkseni hiukan välimatkaa. Minä en todellakaan halua päätyä samaan tilanteeseen kuin pienenä yhdeksäntoistavuotiaana tyttösenä.  Hän näyttää hämmentyvän hiukan mutta saa koottua itsensä nopeasti, kuten hänellä on aina ollut tapana. Draco ei ole helposti järkyttyvää tyyppiä.
"Meidän piti puhua pojastanne, eikö totta? Jospa istuisimme alas?"

"Hermione, meidän ei tarvitse teititellä toisiamme." Draco murahtaa mutta istuu kuitenkin lähimmälle tuolille. Vilkaisen häntä nopeasti. Vuodet ovat kohdelleen häntä hyvin. Draco näyttää melko lailla samalta kuin yhdeksäntoistavuotiaana, vaikka kuluneet vuodet tietysti näkyvät hänessä - hyvällä tavalla.

"Olen melko varma että tarvitsee. En halua päätyä samaan tilanteeseen kuin silloin joskus, joten parasta on että pidämme välimme viileinä." Vastaan rehellisesti. Vaikka siitä on kauan, Draco herättää minussa yhä jollain tasolla tunteita ja se ei ole minusta kovin hauskaa. En halua häntä takaisin, koska olen järkevä, mutta se puoli minussa, joka ei koskaan ole totellut järkevää puolta huutaa minulle kuinka tyhmä olen kun esitän itselleni etten halua häntä. Tietenkin haluan, mutta ei tosiaan ole järkevää näyttää sitä.

"Ja tosiaan, meidän piti puhua pojastasi. Kertoisitko minulle hieman taustatietoja Scorpiuksen elämästä?"

"Scorpius oli onnellinen poika. Ainakin siihen asti kunnes Astoria jätti meidät ja karkasi sinun aviomiehesi kanssa. Tätä nykyä hän vaikuttaisi olevan hiljainen ja sulkeutunut. Hän ei ole puhunut sanaakaan sitten Astorian lähdön." Hän kertoo ja tuijottaen minua tiiviisti. Yritän ymmärtää kuulemani ja jätän samalla huomioimatta taitavasti piilotetun loukkauksen, mutta minä en ole tyhmä, en ole koskaan ollut ja herran Malfoy tietää sen kyllä.

"Väität siis, että kaikki Scorpiuksen ongelmat johtuvat vain ja ainoastaan Astorian lähdöstä?" Tiedustelen häneltä epäluuloisesti. Äidin lähtö ei yleensä vaikuta keneenkään niin rajusti, että joku lopettaisi puhumisen. Asiassa täytyy olla jotain muutakin takana.

"Oletko sinä itse osoittanut rakkautta ja huomiota pojallesi?" Dracon syyllinen ilme kysymykseni jälkeen kertoo minulle jo vastauksen.

"Siis et. Oletko sinä oikeasti tyhmä tai jotain? Pienet lapset tarvitsevat tukipilareita ja rakkautta, varsinkin jos lapsi kokee suuren tunnekuohun. Kuka Scorpiuksesta ylipäänsä huolta?" Sanon ärtyneellä äänellä. Draco on ilmeisesti todella typerä, kun luulee että Astorian lähtö on ainoa syy Scorpiuksen oletettavaan masennustilaan.

"Minulla on pitänyt todella kiirettä töissä. Mutta tiedän, minun olisi pitänyt olla enemmän Scorpiuksen luona eikä jättää häntä kaiken aikaa vain Ellan hoiviin. Nyt pitää vain keskittyä miten Scorpius saadaan terveeksi." Arvostan häntä siitä, ettei hän yritä puolustella itseään juurikaan, mutta minun pitäisi sanoa hänelle se, että Scorpius ei välttämättä koskaan palaa ennalleen. Kukaan ei nimittäin tiedä kuinka pahasti hän on jo loukkaantunut sisäisesti. En pysty sanomaan sitä Dracolle. En pysty loukkaamaan häntä enää enempää. Scorpiuksen tila ilmiselvästi huolestuttaa häntä ja haluan säilyttää hänellä edelleen edes jonkin verran toivoa.

"No, mennäänkö katsomaan Scorpiusta?" Kysyn ja viittaan häntä nousemaan ja seuraamaan minua. Johdatan Dracon Scorpiuksen huoneen ovelle. Katsahdan häneen kysyvästi. Hän nyökkää minulle lyhyesti ja avaan oven. Ensin koen pienen järkytyksen, sillä poikaa ei näy missään. Sydämeni hypähtää ja adrenaliinipiikki sävähtää lävitseni. Onnekseni poika on kuitenkin huoneessa. Scorpius istuu hämärässä nurkassa käpertyneenä kerälle ja keinuttaa itseään edestakaisin. Silmäni ovat luultavasti lautasen kokoiset. En ole koskaan ikinä nähnyt poikaa joka tekisi noin vain se takia että olisi joutunut olemaan kymmenisen minuuttia yksin. Draco reagoi nopeasti poikansa tilaan ja ryntää nopeasti Scorpiuksen luo ja koppaa hänet syliinsä. Scorpius rentoutuu nopeasti, mutta käpertyy yhä vain pienemmäksi.  Mieleeni juolahtaa tasan yksi ajatus. Tuolla pojalla on vakavia ongelmia. Ja minun pitäisi sitten selvittää ja parantaa ne. Draco kääntyy minua kohden pitäen poikaansa edelleen sylissään ja hymyilee minulle. Räpyttelen silmiäni ja muistan vihdoin rentouttaa kasvolihakseni.

"Draco, tiedät kai että tästä ei tule mitenkään helppoa tai nopeaa?" Hänen hymynsä hyytyy yhtä nopeasti kuin se saapuikin. Hän näyttää yhtäkkiä vuosia vanhemmalta kuin onkaan ja minun käy häntä todella sääliksi. Minä todella luulin että minulla on ongelmia sen jälkeen kun Ron lähti, mutta nyt huomaan etten ole ainoa. Dracon ongelmat ovat vieläpä pahemmat kuin minun. Minulla ei sentään ole mieleltään vaurioitunutta poikaa tai menneisyyttä kuolonsyöjänä.
 
"Tiedän." Hän vastaa minulle väsyneellä ja musertuneella äänellä. Minun tekisi mieli halata häntä, mutta se ei olisi mitenkään järkevää. Olen niin monta kertaan sanonut etten halua luoda häneen enää uutta suhdetta. Hymyilen kuitenkin hänelle myötätuntoisesti.

"Scorpius pelkää ilmiselvästi yksinoloa. Onko sinulla mitään mahdollisuutta jäädä tänne?" Draco näyttää harmistuneelta  ja pettyneeltä.
"Ei ole. Minulla on työtehtävä joka minun pitää hoitaa. Mutta Hermione, minä luotan sinuun. Onko mitään mahdollisuutta että sinä jäisit tänne Scorpiuksen luo?"

Suuni loksahtaa auki hämmästyksestä. Ai luottaa Draco Malfoy, maailman epäluottavaisin ihminen minuun? Johan nyt on.

"Draco, jos et sattunut muistamaan, minulla on kaksi lasta, viisi- ja kolmevuotiaat jotka nauttivat seurastani. Mutta jos muita vaihtoehtoja ei ole, voinhan minä aina soittaa äidilleni ja pyytää häntä huolehtimaan heistä." En voi uskoa mitä juuri tein. Taisin juuri suostua siihen, että jään hoivaamaan kuusivuotiasta mahdollisesti mielisairasta lasta, joka vielä kaiken huipuksi sattuu  olemaan Dracon. Hienoa, Hermione, hienoa.

Draco kuitenkin näyttää ilahtuneelta. "Kiitos paljon. Minä yritän tulla mahdollisimman aikaisin. Muuten, mitä soittaminen tarkoittaa?" Hän kysyy ja laskee Scorpiuksen varovaisesti minun syliini. Tietenkin minä unohdin ettei Draco asu tai käy jästimaailmassa. 

"Jästien vastine puhuville suojeliuksille. Eikä sinun tarvitse yrittää tulla niin kovin aikaisin, kyllä minä osaan pitää pojastasi huolen." Vaikka kyseinen poika onkin harvinaisen hoikka kuusivuotiaaksi pojaksi, minä en ole kovin vahva, ja Scorpius ei itse auta millään tavalla sitä että hän on sylissäni, joten lasken hänet yksinkertaiselle lastensängylle. Käännyn ympäri ja näin Dracon järkyttyneen ilmeen.  Purskahdan nauramaan, sillä hän näytti niin järkyttyneeltä, että yhtä hyvin olisin voinut lyödä häntä kasvoihin, ja lopputulos olisi ollut suunnilleen samanlainen.

"Hei, ota vähän rauhallisemmin. Minä teidän kyllä miten toimia lasten kanssa." Draco hymyilee minulle surumielisesti ja lähtee pois. Minä jään seisomaan hänen jälkeensä täysin ymmällään. Mitä ihmettä tänään on tapahtunut. Tunnen itseni toiveikkaaksi ensimmäistä kertaa Ronin lähdön jälkeen ja se saa minut varuilleni. On täysin selvää että se johtuu Dracosta. Minä odotan jo seuraavaa kertaa kun näen hänet. Huokaisen syvään ja katson Scorpiusta. Poika näyttää Dracon kopiolta, hänellä on sama suippo leuka ja platinanvaaleat hiukset. Poika tuo mieleeni Dracon miltei tuplasti vanhempana. Scorpiuksessa on jotain, joka saa hänet vaikuttamaan paljon vanhemmalta kuin vain kuusivuotiaalta. Pojasta näkee heti päältä katsottaessa, että jotain on vialla. Se saa sydämeni särkymään. Ja Scorpius ei ole kuin vaivaisen vuoden minun Roseani vanhempi. Kiitän ylempää tahoa siitä, että olen tajunnut pitää lapsistani huolta vaikka Ron lähtikin. Draco ei tätä valitettavasti tajunnut ja nyt näemme lopputuloksen. Scorpius on nukahtanut edelleen käpertyneenä kerälle. Liikautan poikaa hieman ettei hän vain tipahtaisi pois sängystä yön aikana. Jos niin tapahtuisi, minä olisin aamulla luultavasti kuollut. Lasken peiton hänen päälleen. Poistun huoneesta hetkeksi jättäen oven kuitenkin auki.

"Äiti? Minulle tuli töissä hieman ongelmia, sain uuden potilaan. Olisiko mitenkään mahdollista, että Rose ja Hugo jäisivät sinulle yöksi? Minun pitäisi nimittäin jäädä tänne."  Soitan ja kysyn äidiltäni. Onnekseni saan myöntävän vastauksen ja voin hengähtää helpotuksesta. Jos äidilleni ei olisi tämä järjestely sopinut, olisin joutunut tuomaan lapseni yöksi tänne. Olen joutunut pakon edessä tekemään niin muutamia kertoja enkä pidä siitä. En halua tuoda lapsiani tänne, sillä työpaikkani on kaikesta huolimatta sairaala. Jos esimerkiksi Rose eksyisi vaikkapa Nathanielin luo ja Nat aloittaisi tappelun, ei olisi epäilystäkään kumpi kyseisen tappelun voittaisi. Palaan takaisin Scorpiuksen huoneeseen. Poika on edelleen täsmälleen samassa asennossa kuin silloin kun poistuin. Toisaalta olinkin poissa vain viisi minuuttia. Nostan kaapista itselleni tyynyn, ja käyn huoneen nojatuoliin istumaan. Käperryn itsekin kerälle. Ainoa asia missä eroan Scorpiuksesta on ikä, ja se etten pääse yhtä kerälle kuin hän. Toisaalta olenkin monta kertaa vanhempi kuin hän. Ajattelen Scorpiuksen tilannetta. Hän ei puhu, joten ensimmäinen tehtäväni onkin selvittää mistä puhumattomuus johtuu ja saada Scorpius sitten puhumaan jotain. Sen jälkeen työni helpottuu suunnattomasti. Kuitenkin Scorpiuksen henkisen tilan saattaminen tasapainoon kestää kauan eikä välttämättä pääty koskaan. Muistutan itseäni siitä, että minun on kerrottava se asia Dracolle. Mutta nyt nukkumaan. Ravistan kaikki kielteiset ajatukset mielestäni ja keskityn ajattelemaan onnellisia ajatuksia. Eli toisin sanoen lapsiani. Nukahdan hyvillä mielin ja kiinnostuneena siitä mitä maailma mahdollisesti voisi tuoda minulle.

Havahdun keskellä yötä kaameaan huutoon. Ponnahdan salamannopeasti nukkuma-asennostani istumaan ja silmäni kiertävät ympäri huonetta etsien äänen lähdettä. Se selviääkin minulle hyvin nopeasti. Scorpius on hereillä ja äärettömän peloissaan oudosta paikasta. Ryntään pojan luo ja nostan hänet syliini. Hän käpertyy minua vasten kuin etsien turvaa jostakusta.

"Scorpius, kaikki on hyvin. Sinulla ei ole mitään hätää. Olet turvassa ja  mikään ei voi satuttaa sinua." Sanon rauhallisella äänellä ja keinutan lasta sylissäni. Scorpius lopettaa huutonsa mutta suuret kyyneleet valuvat edelleen pojan laihoilla poskilla.

"Näit painajaista, eikö vain? No, se on nyt ohi eikä tule enää takaisin." Lohduttelen poikaa ja lasken hänet takaisin sängylle. Yritys ei onnistu, vaan Scorpius puhkeaa taas lohduttomaan huutoon.

"Hyvä on, tule sitten minun syliini." Huokaisen syvään, ja nostan pojan taas syliini. Palaan takaisin nojatuolille jolla nukuin ja vajoan siihen Scorpius sylissäni. En olekaan nukkunut lapsi sylissäni sitten Hugon kaksivuotisaikojen. Keinutan poikaa sylissäni kunnes hänen hengityksensä tasaantuu ja huomaan hänen nukkuvan. Siinä vaiheessa annan itsellenikin luvan vajota takaisin uneen.

Seuraavan kerran havahdun vasta aamulla. Vaikka minulla ei ole aavistustakaan paljonko kello on, tai kuinka kauan edessäni istuva Draco Malfoy on minua katsellut. Mulkaisen miestä ärtyneesti. Olisi sentään voinut nostaa poikansa sylistäni ja samalla säästää jalkojani edes hieman puutumiselta.

"Voisitko ottaa poikasi pois sylistäni?" Kuiskaan hiljaa, sillä Scorpius nukkuu edelleen. Draco tottelee minua kerrankin ja nostaa pojan sylistäni. Ja onneksi myös herättämättä häntä. Katsahdan häneen hieman yllättyneenä.

"Mitä? Luulitko muka etten osaa nostaa poikaani?" Draco murahtaa ja mulkaisee puolestaan minua. Suupieleni kaartuvat hymyyn.

"Ei, vaan luulin ettet pysty nostamaan häntä ilman että herätät häntä. Ja totta puhuen luulin myös että kysyisit miksi poikasi on minun, kuraverisen sylissä. Etkö pelkää että se tarttuu?" Hyvä on, viimeiset kaksi virkettä olivat turhia, mutten mitenkään voinut olla muistuttamatta häntä siitä kuinka paljon hän loukkasi minua silloin kun kävimme koulua yhdessä. Ja silloin seitsemännen luokan lopussakin. Dracon kasvot muuttuvat synkiksi ja minusta alkaa pikkuhiljaa tuntua, että ne kaksi virkettä olisivat saaneet todellakin jäädä sinne mistä saivat alkunsa.

"Olisitko niin ystävällinen, ettet puhuisi tuosta. Minä luulin että olemme jo selvittäneet asian." Hän sanoo rukoilleen minulta silmillään puheenaiheen vaihtoa.

"Niitä asioita ei ole todellakaan vielä selvitetty, mutta nyt on työasioita hoidettavana. Meillä on pitkä päivä edessä, joten puhuttaisiinko nyt Scorpiuksesta.?" Vaihdan puheenaihetta ja Draco näyttää tyytyvän siihen.

"Niin. Mihin mennessä saat Scorpiuksen terveeksi?" Draco kysyy minulta toiveikkaasti. Vedän syvään henkeä ja valmistaudun sanomaan sen mikä minun piti sanoa jo eilen, mutten pystynyt.

"Draco. Scorpius ei välttämättä parane koskaan."
« Viimeksi muokattu: 06.12.2012 22:14:14 kirjoittanut Vuorna »

Selection

  • Vieras
White Rose, kiitos paljon kommentistasi.

Herkkuoone

  • Vieras
Törmäsin tähän jo eilen, ja luinkin silloin prologin, mutta pidemmälle en päässyt, koska ryhdyin tekemään jotain muuta, enkä sitten muistanut jatkaa lukemista. Olen viime aikoina lukenut paljon (aika vanhoja) ficcejä Draco/Hermione parituksella, mutta en ole saanut aikaiseksi yhtäkään kommentoitua (olen laiska, tiedän), mutta ajattelin ilahduttaa nyt sinua kommentilla. :>

Prologi on kiva (voiko angstauksesta käyttää edes sanaa kiva?) ja siitä tulee hyvin esille, mitä on oikein tapahtunut. Pidin siitä ajatuksesta, että Ron on jättänyt Hermionen, koska itse olen aina ajatellut niin, että jos he eroaisivat, Hermione olisi se, joka tekisi siihen aloitteen. Toisaalta on hyvinkin ymmärrettävää, että lähtijä oli Ron, eikä Hermione, koska äh, en minä ainakaan osaa kuvitella Ronia hoitamaan yksin kaksikon yhteisiä lapsia. Prologi jättää avoimeksi varsinaisen syyn, miksi Ron lähti ja vaihtoi Hermionen johonkuhun toiseen, joka vieläpä paljastui Astoriaksi? En osaa yhtään ajatella noita kahta yhteen, joten olisi kivaa kuulla jossakin vaiheessa selitys siihen, mikä Astoriassa oli konkreettisesti parempaa kuin Hermionessa ja mikä teki Ronista paremman aviopuolison Astorialle kuin Draco?

Ensimmäisen luvun alku on varsin suloinen, enkä voinut olla hymyilemättä täällä itsekseni Hermionelle lepertelemässä lapsukaisilleen sekä söpölle Hugolle!
Lainaus
"Hugo haluaa kurpitsamehua ja suklaatorttua", poika sanoo tyytyväisenä itseensä osattuaan vaatia jotain hieman epänormaalimpaa kuin paahtoleipää tai hedelmäsosetta.
Muun muassa tämä lausahdus sai minut hihittämään. Toinen kohta, josta tykkäsin ihan valtavasti, on se, jossa Hermione kysyy, haluaako Hugo siniset vai keltaiset sukat, ja poika vastaa, että vihreät. Ihana Hugo! ♥ Lisäksi pidin oivaltavista sanankäänteistäsi, kuten ”kammio, jota myös lastenhuoneeksi kutsutaan” ja ”kirsikkana kakun päälle surkki”.

Nathaniel ja Catharine vaikuttavat todella ihanilta hahmoilta ja pidin paljon siitä, kuinka olet oivallisesti onnistunut ujuttamaan mielenterveysongelmia taikamaailmaan niin, että toimivat. Lockhartin kuvauskin on todella onnistunut, hihitin täällä sille, kun kerrotaan Lockhartin puhuvan sekö itsensä ja Nathanielin puolesta ja jakavan nimikirjoituksia hyvin avokätisesti. Voit olla todella ylpeä itsestäsi, kun onnistut luomaan täysin IC-mäisen kuvan hahmoista vain muutamalla lauseella.

Syy, jonka vuoksi Hermione joutuu tekemisiin Dracon kanssa, on oivallinen (pelkäsin jo jotain loppuun kulutettua klisettä) ja sopii tekstiin loistavasti. Hermione on töissä Mungossa, joten ei kuulosta lainkaan hullumalta ajatukselta, että Dracon poika, Scorpius, tuodaan juuri hänen osastolleen.

Toisen luvun alun paljastus, jossa kerrotaan Hermionella ja Dracolla olleen suhde kouluaikoina, on mielenkiintoinen. Kaksikko ei siis lähde tutustumaan toisiinsa täysin puhtaalta pöydältä, vaan takana on jotain aikaisemmin tapahtunut (näin ainakin päättelen siitä, että Draco puhuttelee tyttöä heti ensikohtaamisella Hermioneksi)? Draco ja Hermione eivät tässä ole samanlaisia kuin kirjoissa, koska kykenevät puhumaan toistensa kanssa ilman huutamista ja taikasauvojen esille ottoa, mutta olen varma siitä, että tällaisina he sopivat tähän tekstiin paljon paremmin. :>

Lainaus
"Parantaja Granger, teitä tarvitaan minun toimistollani. Saapukaa sinne välittömästi." Yliparantajan kumea ja muhkea ääni kaikuu harmaakarhun muotoisesta suojeliuksesta.
Muutamissa kohdissa dialogia esiintyi tämä sama virhe kuin tässäkin eli olet päättänyt vuorosanat pisteeseen ja lainausmerkkeihin, mutta johtolause tulee vuorosanojen perässä. Kieliopillisesti kohta pitäisi kirjoittaa näin: ”Saapukaa sinne välittömästi”, yliparantajan… Eli ei pistettä lainauksen loppuun, vaan pilkku ja johtolauseen aloituspienellä (ellei kyseessä erisnimi). Osassa dialogia tämä oli ihan oikein, mutta välillä tällaisia kuitenkin esiintyi. Näitä virheitä esiintyi ensimmäisen luvun lopussa ja toisessa luvussa. :3

Lisäksi kannattaa vielä käydä teksti lävitse ja lisäillä sinne puuttuvia pilkkuja mm. mutta-, vaan- ja että-sanojen eteen. Niiden puuttuminen ei varsinaisesti häirinnyt lukemista, mutta pidempien virkkeiden kohdalla niiden paikallaan oleminen helpottaisi lukemista. :>

Minusta ensimmäinen luku on huomattavasti helppolukuisempaa kuin toinen ja syy siihen on se, että ensimmäisessä luvussa olet kivasti laittanut enteriä aina ennen vuorosanoja ja hajauttanut ne alkamaan aina omilta riveiltään, mutta toisessa taas et. Suosittelen laittamaan enteriä tuonne toiseen lukuunkin, sillä se selkeyttää ja helpottaa lukemista. Jos käyty dialogi on aina yhteen pötköön, on välillä vaikeaa pysyä niin skarppina, että huomaa aina, milloin puheenvuoro alkaa tai vaihtuu ja kuka on sillä hetkellä äänessä.

Varsinaisia typoja en lukiessani huomannut, mutta poimin tähän yhden, joka pisti silmääni tätä kommenttia kirjoittaessani:
Lainaus
"Hugo. Yritä päättää. Keltaiset vain siniset?" Kysyn rauhallisesti.
Aluksi en edes huomannut tässä kohdassa mitään virhettä, mutta tuo vain-sana pitäisi kai olla vai. Lisäksi tässä on tuo sama virhe, josta ehdin jo aiemmin mainita eli Kysyn pitäisi olla pienellä. :>

Kiitoksia tästä kovasti, jään varmasti seurailemaan ja lupaan kommentoida aina, kun vain muistan ja ehdin! Ainiin! Melkein unohdin. :< Otsikkosi on tosi kiva! ♥
~ Herkku.

Selection

  • Vieras
Herkkuoone, kiitos kommentista. Yritin ainakin muokata tuota lukua helppolukuisammaksi.

Ansa

  • runostaja
  • ***
  • Viestejä: 2 878
  • rakastettu
Oih, pidän tästä edelleen erittäin paljon! (: Jään innolla odottelemaan uusia osia, että saan nähdä miten Hermionen ja Dracon suhde alkaa edetä ja Scorpiuksen sairaus parantua. <3


kirjoittelen runoja ja tunnelmoin

Selection

  • Vieras
Kiitos LadyLagalle kommentista oikein paljon.

Kolmas luku tulee ilmestymään luultavasti ennen uutta vuotta, se on nimittäin ihan hyvällä mallilla.


Selection

  • Vieras
Luku 3






"Mitä sinä sanoit? Totta kai hän paranee,  onhan Scorpius sentään Malfoy!" Legendaarinen Malfoyn suvun ylpeys nostaa taas päätään. Draco ei ilmeisesti kykene sisäistämään tai edes jollain tavalla ymmärtämään Scorpiuksen tilan vakavuutta. Miksi ihmeessä olin edes odottanut hänen ymmärtävän. Vaikka Draco on muuttunut, on hän silti se sama ehdottoman puhdasverinen  velho. Ja velhomaailmassa lapset harvemmin sairastuvat mielisairauksiin.

"Malfoyn sukunimen edustamalla tittelillä ei ole Scorpiuksen kannalta mitään hyötyä, pikemminkin päinvastoin.  Eikä Scorpius edes minun tietääkseni osaa arvostaa nimensä tuomaa asemaa toisin kuin sinä, Draco. Osasit varmaankin jo taaperona olla Malfoyn nimen arvoinen, eikö vain?" Tiuskaisen ärtyneenä siitä, että hän asettaa taas oman täydellisen syntyperänsä jollekin typerälle jalustalle. Vaikka olen aina tiennyt Dracon olevan verisääty- ja syntyperärasisti, hänen käyttäytymisensä jaksaa ärsyttää. Hänen ilmeensä muuttuu tiukemmaksi ja ärsyyntyneeksi. Oma vikansa. Olen tolkuttanut hänelle satoja ja taas satoja kertoja siitä, että hänen pitäisi olla avarakatseisempi eikä vain jämähtää perheensä ajattelutapaan.

"Miksei muka paranisi?" Draco kysyy minulta. Huokaan syvään ja katson häntä kiinteästi.

"Scorpius on taikamaailman standardien mukaan täysin terve. Jästimaailman standardien mukaan Scorpius on hullu. Mitä muuta minä voin tehdä kuin sanoa etten todellakaan tiedä mikä pojallasi on. Mutta lupaan yrittää parhaani hänen parantamisensa hyväksi."  Vaikka minulla on muitakin potilaita, tutkimus ja oma elämä.

Draco näyttää onneksi tyytyvän selitykseeni, vaikka hänen ilmeensä kertookin etteivät asiat ole vielä selvitetty. Siirrymme minun työhuoneeseeni, vaikka minulla olisi töitä. Äärimmäisen paljon töitä. Pitäisi käydä katsomassa ainakin Nathanielia ja Catharinea, ja haluaisin jatkaa tutkimustani, sillä se jäi pahaan kohtaan kun minut eilen lähetettiin yliparantaja Holmesin luo.

Voisin käskeä Siennan hoitamaan asioita puolestani. Sienna on minun oikea käteni, paras ystäväni ja orjani. No, ei nyt sentään, mutta melkein. Sienna on likipitäen ainoa ihminen kehen luotan sataprosenttisesti. Jopa potilaat luottavat Siennaan, vaikka hän onkin hädin tuskin kahdenkymmenenviiden ja näyttää kymmenen vuotta nuoremmalta. Jokin asia hänessä saa hänet vaikuttamaan vanhemmalta kuin onkaan. Kaikki palvovat Siennaa. Käännän katseeni kohti Dracoa - jälleen kerran - ja aloitan taas kysymystulvani.

"Kerro minulle Scorpiuksesta kaikki minkä vain suinkin tiedät. Älä turhaan säästele sanoja."

"Hän on syntynyt lokakuun viidestoista päivä, torstaina, vuonna 2003. Hänen äitinsä on Astoria Greengrass, entinen Malfoy, nykyinen Weasley. Isän varmaan tiedätkin, ellei Astoria onnistunut panemaan jonkun hyvin samannäköisen miehen kanssa kuin minä.  Hän on nyt kuusivuotias, täyttääseitsemän kolmen kuukauden päästä. Minä en juurikaan ole ollut läsnä hänen lapsuudessaan, vaan Scorpius on ollut lähinnä taloudenhoitaja-lapsenvahti-kokki-siivoojamme Ella Ironwoodin hellässä huomassa. Astoria keskittyi lähinnä oleilemaan sisarensa Daphne Nottin, omaa sukua Greengrassin, luona. Erityisesti hoivaamassa ilmeisesti omaa lastaan jonka oli saanut aikaisemmasta suhteestaan ja antanut sitten Daphnelle.  Lapsi on tyttö, nimeltään Nathalia Corner, isänä toimii taasen Michael Corner."

" Astorialla oli tapana vaihtaa miehiä lennossa ensin tehtailtuaan lapsia. Tyttöjä, tietysti. Minä olin poikkeus. Tietenkin hän halusi minunkin kanssani tytön mutta ei onnistunut. Syy oli kuulemma minussa. Veti esiin Cornerinkin sanoen että 'jos sekin korpinkynteläinen surkimus onnistuu siittämään tytön niin kyllä sinäkin onnistut'. Siinä vaiheessa hän halusi jo avioeron johon minä en suostunut. Malfoyt eivät eroa, eivätkä eronneet myöskään silloin. Me emme ole vieläkään eronnut, vaan Astoria on komennuttanut sen papin joka vihki Weasleyn ja Astorian. Ja se sinun typerä miehesi ei tietenkään ole kysellyt." Siinä vaiheessa minä keskeytän.

"Hän ei ole minun mieheni. Toisin kuin Malfoyt, Grangerit saavat erota", lisään kuivakan huomautuksen ja mulkaisen Dracoa. Minuahan ei enää yhdistetä Ronald Weasleyyn missään muualla kun omassa mielessäni. Draco luo minuun pahoittelevan katseen ja jatkaa.

"Scorpiukselle oli kuitenkin tärkeää, että Astoria oli hänen lähellään. Kyllähän Astoria häneen kiinnitti huomiota, useinkin. Se oli luultavasti ainoa asia mikä Scorpiuksen silloin piti järjissään. Minä kun hädin tuskin näin koko poikaa. Astorian lähdettyä ex-miehesi matkaan, poika lakkasi kommunikoimasta muiden kuin Ellan kanssa. Hänellekin Scorpius puhui yksitavuisesti, kuitenkin vain yleensä nyökkäillen tai pudistellen päätään. Kun minäkin aloin olemaan Astorian lähdön jälkeen yhä harvemmin kotona, Scorpius ei lopulta puhunut edes Ellalle. Olimme Ellan kanssa ymmällämme.  En silloin tajunnut, että syy oli minussa. " Keskeytän hänet taas, koska Dracon puhe kuulostaa pelkältä sanahelinältä. Minä haluan konkreettisia vastauksia.

"Kuinka vanha Scorpius oli, kun hän lakkasi puhumasta?" Tämä kysymys on vaivannut mieltäni jo jonkin aikaa. Ihme, ettei Draco ole sitä jo kertonut.

"Hän lakkasi puhumasta vuoden 2007 jouluna."

"Eikö hän ole puhunut likipitäen kolmeen vuoteen?! Herranen aika, Draco! On ihme jos hän ylipäänsä kykenee enää puhumaan. Ajattele niitä kaikki patoutuneita tunteita, sanoja... Ja miksi helvetissä sinä olet täällä vasta nyt? Päätit sitten odottaa kolme pitkää vuotta ennen kuin suvaitsit saapua tänne hakemaan hoitoa pojallesi. Tuota voisi pitää jo lapsen rääkkäyksenä!" Karjaisen Dracolle joka näyttää siltä, että olisin lyönyt häntä kasvoille. Sietääkin. On monia asioita, joita en siedä ja yksi niistä on lasten heitteille jättäminen.

"Mistä minä olisin voinut tietää! Ei tämä minullekaan kovin helppoa ole. Meillä Malfoyilla kynnys lääkärille menemiseen on kohtalaisen korkea. Meidän suvustamme on monia kuollut sen kynnyksen takia."

"Mutta ei sinun tarvitse rääkätä omaa poikaasi sen takia! Luulin oikeasti että olisit erilainen kuin muut sinunlaisesi, mutta nyt huomaan erehtyneeni pahan kerran." Olen todella vihainen Scorpiuksen puolesta. Ehkei minun tarvitsisi, mutta minun käy häntä sääli. Hän saattaa olla parantumattomasti sairas vain oman isänsä typeryyksien, sukunsa idioottimaisuuksien ja fobioiden takia. Unohtamatta tietenkään oman äitinsä osuutta asiassa. Ja periaatteessa minäkin olen syyllinen hänen tilaansa. Jos olisin ollut kiinnostavampi aviovaimo, jos olisin onnistunut pitämään Ronin luonani. Hän ei ehkä olisi lähtenyt Astoria Malfoyn luo. Minua itseänikin ihmetyttää mikä siinä aivottomassa ja sinisilmäisessä blondissa kiinnosti sekä Dracoa että Ronia. Ei Ron yleensä ollut kiinnostunut blondeista, ja Draco... No, en voi väittää tuntevani hänen naismakuaan sen paremmin kuin kukaan muukaan. Mutta luulin ainakin tuntevani Ronin läpikotaisin. Ilmeisesti olin siinäkin väärässä.  Ehkä Astoria on kiinnostavampi kuin minä, ehkä hän suostuu kaikkiin Ronin oikkuihin, kun minä en.

"En minä tähän ainoa syyllinen ole. Jos sinä olisit onnistunut olemaan sen verran houkutteleva että olisit pystynyt pitämään aviomiehestäsi kiinni, niin Astoria ei olisi lähtenyt ja Scorpius olisi terve", Draco ärähtää.

Nousen ylös tuolistani ja kävelen Dracon luo. Tuijotan häntä hyvin vihaisesti ja annan vihani kasvaa vapaasti.

"Luuletko sinä todella, etten minä yrittänyt? Etten yrittänyt pelastaa avioliittoamme, etten yrittänyt ollenkaan? No, siinä tapauksessa olet väärässä. Minä yritin, mutta sinun vaimosi oli ilmeisesti kiinnostavampi kuin minä. Joten älä sinä helvetti tule minulle sanomaan etten yrittänyt. Ja jos Ron oli sitä mieltä etten ollut tarpeeksi houkutteleva, se on täysin hänen vikansa. Ja unohtamatta tietenkään sitä, että miten ihmeessä minä olisin voinut vaikuttaa Scorpiuksen tilaan? En ole hänen äitinsä enkä millään tavalla edes sukua hänelle. Paitsi olenhan minä äidin uuden miehen ex-vaimo. Äärimmäisen läheistä sukua, siis."

Draco yrittää näyttää katuvalta, muttei onnistu. Erotan edelleen hänen katseessaan raivon joka mitä todennäköisimmin kohdistuu minuun. Aivan turhaan hän minulle on vihainen.

"Oliko sinulla muita suhteita avioliittosi ulkopuolella?" Rääkkään häntä edelleen kysymyksilläni. Tämän kysymyksen seurauksena Draco näyttää nolostuneelta ja minulta ei kestä kovinkaan kauan selvittää vastausta yksinäni.

"Siis oli? Kenen kanssa, jos saan kysyä?"

"Se asia ei kuulu sinulle millään tavalla."

"Selvä, mutta ajattelin vain... Entä jos Scorpius on saanut suhteesi jotenkin selville? Hän nimittäin on keskimääräistä lasta huomattavasti viisaampi", sanon jo hieman rauhoittuneempana.  Vaikka Draco tuntuukin heiluttelevan jotain punaista vaatetta silmieni edessä, en anna sen horjuttaa itseäni enää. Hänen silmänsä laajenevat. Kallistan päätäni odottavasti.

"Täytyykö minun hakea totuusseerumia vai kerrotko vapaaehtoisesti?" En minä varsinaisesti halua häntä kiristää, mutta Draco ei jätä juurikaan vaihtoehtoja. Ja olenhan minä myös utelias.

"Hermione, onko tämä oikeasti tarpeellista? En haluaisi kertoa näin yksityisiä tietoja kenellekään, mutten varsinkaan sinulle." Hämmennyn hiukkasen Dracon lausahduksesta. Ai ettei varsinkaan minulle? Miksei? Minähän olen parantaja, enkä mikään juorulehden päätoimittaja.

"Ei tämä välttämättä olekaan tarpeellista. Mutta ajattelin tutkia kaiken mahdollisen. Jos tämä on sinusta kiusallista, niin voimme lopettaa." Draco huokaa syvään. Hän kuitenkin jatkaa. Minä tyynnyn ja istun takaisin tuoliini, joka on ollut viime päivinä kovassa kulutuksessa.

"Hyvä on sitten, senkin mustasukkainen ex-tyttöystävä. Minulla oli suhde minun taloudenhoitajaani Ellaan. Parempi?" Hän virnistää minulle ilkikurisesti. Ilkikurinen Draco on minulle jotain täysin uutta, jotain sellaista mihin en ole koskaan tutustunut.  Ravistan häntä koskevat epäasialliset ajatukset pois mielestäni heti niiden ilmestyttyä. Kuten olen jo monesti sanonut, en aio langeta Dracon pauloihin enää koskaan. Kerrassakin oli jos liikaa.

"Mitä tahansa muuta suostun olemaan paitsi mustasukkainen. Ex-tyttöystäväsi tosiaan olen, mutta enpä taida haluta tulla tunnetuksi siitä. Sehän oli ja on salaisuus. Eikä muuten ole parempi, ei sitten yhtään. Paitsi jos hillitsitte itsenne kotisi sisällä tai Scorpiuksen lähettyvillä. Joten miten on?" Kysäisen häneltä suloisen pehmeällä äänellä.

"Kuten jo sanottua, en halua keskustella seksielämästäni kenenkään siihen kuulumattoman kanssa. Mutta jos nyt välttämättä haluat tietää, emme Ellan kanssa juurikaan katsoneet aikaa tai paikkaa",  Draco mumisee miltei kuulumattomalla äänellä.

"Se mahdollisuus että Scorpius olisi nähnyt teidät, on siis olemassa?"

"On, mutta se mahdollisuus on häviävän pieni."

"Häviävän pieni tai ei, mahdollisuus se silti on. Olen saanut sellaisen käsityksen, että Ella olisi ollut ainoa henkilö johon Scorpius luotti, se ainoa jolle hän puhui. Mietipä kahdesti mikä olisi saanut sen luottamuksen rikkoutumaan."  Totean asiallisesti. Draco miettii asiaa hetken (onko hän todella noin typerä ettei tajua) ja  tajuttuaan asian hänen harmaat silmänsä välähtävät.

"Hyvä on. Oletetaan siis että Scorpius olisi nähnyt meidät. Mutta eihän sellainen voi mitenkään järkyttää ketään niin paljon."

"Et ole tosissasi. Miltä sinusta tuntuisi jos olisit nähnyt oman isäsi harrastamassa seksiä jonkun toisen kanssa? Kyllä vähemmästäkin saa traumoja, Draco hyvä", tokaisen ja mulkoilen häntä.  "Oletko todella muuttunut vain muutamassa vuodessa noin... tyhmäksi?"

"Sinulla ei ole mitään oikeutta haukkua minua tyhmäksi. En vain ymmärrä. En minä tiennyt kuinka sairas Scorpius on. Ja kai minun on pakko hyväksyä että se voi tosiaan aiheuttaa traumoja",  Draco myöntää hieman vastahakoisen näköisenä.

"Tulit sentään järkiisi. No, olen keskustelumme perusteella tehnyt jonkinlaisen arvion pojastasi. Sanoisin, että hän on äärimmäisen sulkeutunut. Hän tarvitsee jonkun luotettavan ihmisen lähelleen, ja suosittelisin, että sinä yrittäisit voittaa Scorpiuksen luottamuksen takaisin. Sama juttu taloudenhoitajanne kohdalla. Poikasi ei ole fyysisesti estynyt puhumaan, joten puhumattomuus on Scorpiuksen itse päättämä asia, eli hän kärsii valikoivasta puhumattomuudesta. Uskoisin että se hoituu luotettavan ihmisen mukaantulon myötä. Pelokkuus voi olla sukuvika, tai sitten sekin johtuu vain traumoista. Eli, Scorpiuksella on hyvät mahdollisuudet parantua, ellei hänen oireisiinsa ole muita selityksiä. Luotettavan henkilön löytyminen on etusijalla", kerron arvioni pojasta. Dracon ilme näyttää arvioni jälkeen iloiselta ja toiveikkaalta.

"Tiedän jo sen luotettavan henkilön." Draco myhäilee minulle sen näköisenä kuin tietäisi jonkin oikein mehevän salaisuuden - jota minä en tiedä.

"Sehän on loistavaa. Mutta ihan vain siltä varalta jos luulet että suostun, niin en tule suostumaan. Vaikka olenkin parantajana Pyhässä Mungossa, se ei tarkoita, että minun pitäisi ryhtyä varaäidiksi jollekin potilaalleni. Minulla on omiakin lapsia, jos muistat." Ei hän voi olla tosissaan. Kyllä hänen pitäisi arvata etten minä suostuisi, sillä hän ainakin luultavasti tuntee minut tarpeeksi hyvin. Toisaalta hän tuntee minut liian hyvin. Hän tietää, että kun on kyse lapsista, minun on miltei mahdoton sanoa ei. Vaikka kyseessä eivät olisikaan omat lapseni. Mutta ikääntyminen on tehnyt minut tunteellisemmaksi, joten minun tekisi mieli suostua Dracon pyyntöön. Vaikkei hän olekaan vielä sitä pyytänyt.

Ravistan kaikki suloisen pehmeät ja pörröiset ajatukseni mielestäni ja keskityn ajattelemaan järkevästi. Olen ennenkin joutunut pulaan tunteellisuuteni takia. Edellisestä kerrasta on kylläkin useampi vuosi, mutta niin on kuitenkin käynyt, ja pulaan joutuminen ei ole kovin hauskaa. En yksinkertaisesti voi suostua.

"Hermione, sinä tiedät mitä aion kysyä. En ryhdy anelemaan, sillä sinä tiedät etten ole sellainen. Mutta pyydän kauniisti. Voisitko sinä yrittää luoda Scorpiukseen jonkin yhteyden? Olla hänelle se luotettava henkilö?" Minun tekisi mieli suostua, ihan Scorpiuksen takia, mutta minun täytyy ajatella muitakin. Minun täytyisi keskeyttää tutkimukseni, jättää Nathaniel ja Catharine ties kuinka pitkäksi aikaa jonkun toisen hoiviin. Puhumattakaan siitä miten äitini sanoisi, kun jättäisin lapseni hänen hoiviinsa pariksi kuukaudeksi. Luotettavana henkilönä oleminen tarkoittaa jatkuvaa paikallaoloa, sitä että on lähellä koko ajan. Se tarkoittaa sitä että minun pitäisi muuttaa sairaalaan tai Malfoyn kartanoon.  Sairaala olisi parempi vaihtoehto, mutta en todellakaan aio tuoda Rosea ja Hugoa missään nimessä tänne kaiken maailman sairauksien ja vammojen keskelle. Malfoyn kartanosta minulla on niin huonoja omakohtaisia kokemuksia, että sinne en aio palata. Joten, minä en voi suostua.

"Draco, et ilmeisesti ole ajatellut asiaa loppuun asti. Minulla on kaksi lasta, ja en aio tuoda heitä asumaan sairaalaan. Niin minä joutuisin tekemään, sillä luotettavana henkilönä olo tarkoittaa jatkuvaa lähelläoloa, öisinkin.  Sairaala ei ole sopiva asuinpaikka lapsille. En myöskään aio viedä heitä äitini luo, sillä he ovat minun lapseni, eivät suinkaan äitini."

"Mutta voittehan te tulla asumaan meille. Tuskinpa Ella väittää vastaan. " Draco tarjoaa minulle vaihtoehtoa, jota en voi hyväksyä. Paikkahan olisi ihanteellinen ja voisin ottaa Hugon ja Rosen mukaan. Mutta, kaiken sen jälkeen, mitä minä koin siinä kartanossa, en voi palata sinne. Muutenkin koko kartano huokuu pahuutta, toimihan se kuolonsyöjien päämajanakin Lucius Malfoyn törppöiltyä ansioituneesti. Joten se vaihtoehto ei tule kysymykseenkään.

"Valitan, mutta ei käy. Minä en aio muuttaa sinun kartanoosi. Kai sinä ymmärrät etten voi suostua, ihan oman mielenterveyteni vuoksi."

"Hermione. Minä en näe ketään muuta mahdollista henkilöä sopivaksi Scorpiuksen kaltaiselle lapselle. Sinä olet oikeasti ainoa vaihtoehto." Loppujen lopuksi Draco sortuu anelemaan, ei ihan polvillaan, mutta kuitenkin. Hän näyttää todella epätoivoiselta, mikä ei ole ilme, jonka olen tottunut joskus näkemään Draco Malfoyn kasvoilla. Mutta en voi suostua. Rose ja Hugo tulisivat hulluksi täällä sairaalassa, ja minä tulisin hulluksi Malfoyn kartanossa. Joten vaihtoehtoja ei jää. Draco ei nimittäin suostuisi mistään hinnasta tulemaan asumaan minun kotiini. Se on nimittäin pieni rivitalonpuolikas jästialueella. Malfoyn arvolle ei todellakaan sovi asua edes väliaikaisesti pienessä talossa ja vielä jästien asuttamalla alueella. Draco tulisi hulluksi noin puolessa tunnissa. Taikuutta ei nimittäin juurikaan kannata käyttää, ellei halua taikaministeriön edustajaa paikalle saarnaamaan vastuullisesta taikuuden käytöstä, ja saarnan jälkeen annettavat roimat sakot piristävät mieltä oikein kivasti.

"Ei tuo auta. Sinä tiedät mitä minulle on tehty siinä helvetinkartanossa.  Joten, vastaukseni on yhä edelleen ei. Sinun kannattaisi etsiä mahdollisimman nopeasti joku toinen jota voit harkita." Vilkaisen huoneeni päätyseinää hallitsevaa valtavaa ja koristeellista kelloa. Olen kuluttanut aivan liian kauan ajastani rupatellessani Dracon kanssa.  Nousen ylös tuolistani ja osoitan Dracolle ovea.

"Olen viettänyt seurassasi jo valtaosan aamupäivästäni, ja minulla on muitakin asioita tehtävänä. Scorpius ei suinkaan ole ainoa potilaani. Tapaaminen valotti monia poikaasi koskevia asioita, ja uskon että hän tulee parantumaan." Vaihdan taas asiallisen tyylin päälle. Tämänpäiväinen byrokratia on nyt hoidettu, joten nyt on käytännön asioiden vuoro.  Lähden pois huoneesta osoittaen että keskustelu on todella ohi.

 

***

Palaan takaisin osastolle, jossa on käynnissä täysi helvetti. Joku typerys on päästänyt Nathanielin ulos ennen lääkkeiden antoa. Poika ei ennen lääkkeitä kyennyt edes kommunikoimaan järkevästi. Ainoa tapa kommunikoida oli siis se Natin mielestä täysin sopiva, eli siis heitellä avada kedavraa ja kidutuskirousta ympäriinsä. Hän ehti tappaa kolme ihmistä, tätinsä, isosisarensa ja isoisänsä ennen kuin pojan vanhemmat tajusivat tuoda hänet tänne. Se oli varmaankin viimeinen pisara Holmeseille, onhan kyseessä vanha ja vaikutusvaltainen suku. Eihän sellaisen perheen vesa voi tappaa omia sukulaisiaan. On sitä muissakin vanhoissa ja vaikutusvaltaisissa perheissä tapettu omia sukulaisia, hyvänä esimerkkinä Bellatrix Lestrange, omaa sukua Musta, joka tappoi serkkunsa ja sisarentyttärensä.

Mutta kuitenkin, tällä hetkellä Nathaniel on täysin kohtauksen vallassa, ja on kaiken päälle onnistunut saamaan jostain takaisin taikasauvansa, sen joka hänelle ostettiin Ollivanderilta silloin kun poika oli vielä terve ja menossa Tylypahkaan. Kukaan ei ole onneksi vielä kuollut, mutta muutamia makaa maassa kidutuskirouksen selättäminä, ja vielä useampi tainnutettuina. Nathanielin kohtauksien ottaessa vallan pojasta, loitsut joita poika taikoo menevät kohtauksen tason mukaan. Pahimmissa kohtauksissa Nat taikoo tappokirouksia, hieman lievemmissä kidutuskirouksia ja lievimmissä tainnutustaikoja. Joko siis Natin kohtaus on sekoitus lievintä ja keskitasoa, tai kohtaus on yltymässä. Huonompi juttu jos kohtaukset yltyvät. Mikäli minä tiedän, Nathaniel on saanut viimeksi todella pahan kohtauksen silloin, kun tappoi sukulaisiaan. Yritän korottaa ääntäni huoneessa vallitsevan sekasorron yli.

"Joka ikinen ihminen ulos täältä, ihan oman turvallisuuden takia! Heti!" Huudan ja kiskon Frank Longbottomia ylös sohvalta. Parantajia juoksentelee käytävillä, jotka ovat nekin sekasortoisia.  Lykkään velton Frankin lähellä olevan parantajan luo, ja ohjaan Alice Longbottomin samaan suuntaan. Katseeni harhailee huoneessa etsien loppuja potilaitani. Kiroan kuuluvasti kun huomaan Catharinen lattialla, oletettavasti kidutuskirouksen vallassa. Gilderoyn huomaan kumartuneena hölpöttämään jotain turhaa tainnutetun hoitajan ylle huoneen toisella puolella. Pyöräytän silmiäni. Jopa nyt, vaikka huoneessa on pahimmanlaatuinen tilanne päällä, Lockhart jaksaa käyttäytyä mahdollisimman rauhallisesti eli täysin omaan tapaansa. Vilkaisen Nathanielia nopeasti. Poika näyttää rauhoittuneen, mutta seuraavassa hetkessä vierestäni välähtänyt tappokirous kertoo muuta. Ei, Nat ei tosiaankaan ole rauhoittunut. Normaalisti lapsille annetaan lääkkeet pillereinä, mutta en oikein usko Nathanielin nielevän lääkkeitä sopuisasti juuri tällä hetkellä, joten nappaan oven vieressä olevasta kaapista lääkeruiskun. Huokaan syvään. Pyhässä Mungossa on monia kirjoittamattomia sääntöjä, ja yksi niistä on se, ettei lapsiin saa kohdistaa minkäänlaisia taikoja. No, toivotaan että tämä annetaan minulle anteeksi.

"Kangistumis tyystilys." Tähtään Nathanielta sauvalla anteeksipyytävä ilme kasvoillani. Samalla hetkellä kun poika kaatuu jäykkänä taaksepäin, hänen onnistuu mumista vielä yksi loitsu. Valosuihku lennähtää sauvasta ja osuu sohvan vieressä koko ajan seisoneeseen Scorpiukseen. Poika valahtaa velttona lattiaa peittävälle matolle ja jää siihen makaamaan liikkumattomana.

Fenix

  • ***
  • Viestejä: 24
aiettä pidän tästä ficistä!
Jatkon toivossa jätän vain kirjanmerkkini tällä kertaa,
sillä pitäisi todella mennä nukkumaan, joten pidempää
kommenttia ei heru nyt:)

- Fenix
And when it gets dark
and it's hard to see,
i'll turn on the lights.

Mary Malfoy

  • ***
  • Viestejä: 31
Tämä on tosi hyvä tarina, fanitan. Toivottavasti jatkat pian. Virheitä ei löytynyt, mikä on tosi mahtavaa. Hahmot on ihanan IC:itä.