Kirjoittaja: MInä
Ikäraja: S
Paritus:Santeri7gloria
Genre: fantasia=)
Yhteenveto: Taistelu tunteista
Varoitukset: huono teksti
A/N:Auts tosi vanha
Minun lauluni
Istun pöydässä, jossa ei ole yhtään tavallista kuolevaista. Demoni vartijat istuivat, sivuillani vartoivat jokaista askeltani, palvelijani valmiina palvelemaan. Haluaisin heidät pois, todellakin kauas pois. Haluaisin nauttia elämästäni, mutta ei minulle Demoni soturille, prinsessalle, ei suoda sitä iloa. Minulle ei suoda vapautta.
Mielessäni kaikuu ääni, joka kuuluu Santerille, henkivartijalleni. Hän on paras, hänet koulutettiin pohjoisessa, synkässä luonnossa. Hän kysyy haluanko metsään, pois ihan hetkeksi. Tartun hänen tarjoukseensa, ennen kuin muut huomaavat hän on kopannut minut syliinsä. Hän kumartaa taitavasti kuninkaallemme, ja hyppää ulos ikkunasta. Ilmalennon aikana nauruni kaikuu ilmassa.
”Olet ihana.” Santeri nyökkää, hän ei näytä tunteitaan. En tiedä hänestä mitään. Tai oikeastaan ainoa asia mitä tiedän, hänestä on, että hän saapui vuosi sitten hoviimme. Hän pelasti minut useasti, ja nykyään hän suojelee minua kehollaan, sekä mielellään. Hän on vartijani, muttei ota edes kuninkaalta käskyjä, vain minulta. Se on erikoista.
”Gloria, se on minun tehtäväni.” Ja ensimmäistä kertaa, koko aikana, jonka olen hänet tuntenut, hän hymyilee minulle. Hänen hymynsä valaisee kaiken, koko maailmani, vaikka hymy on synkkä.
”Voisitko kertoa minulle minkälainen on tämä metsä, jonne katoat aina kun voit. Mikä täällä vetää sinua puoleensa, valehtelematta?”
”Prinsessani, lupaan etten valehtele. Katoan tänne kun maailmani kaatuu päälle, kun mikään ei toimi. Olen rauhassa, täällä perheeni luona, keijujen, eläinten, peikkojen ja kaltaisteni langenneiden enkeleiden luona. Harva tietää, että näissä metsissä on kansani.”
”Langennut enkeli, niinpä tietysti, tiesin ettet ollut tavallinen kuolevainen. Sanoit kansasi luokse, oletko sinä siis prinssi?”
”Olen prinssi, pimeydestä syntynyt, pimeyteen palannut. Minut koulutettiin soturiksi kotonani, ja kun saavuin tänne valtakuntaanne, rakastuin sinuun. Soturi- koulutukseni takasi sen, että saatoin olla lähelläsi huomaamattomasti. Suojelin sinua, niin hyvin kuin saatoin, mutta nyt se on loppu. Enää en voi suojella sinua saamatta sinua. En tiedä mitä sanot, tai oikeastaan älä sano mitään.
Nyt olen sanonut sanottavani. Saavu kartanooni vieraakseni, kun tiedät haluatko nähdä minua. Saavu jos haluat. Olet aina tervetullut talooni. Saat parhaan henkivartijani suojelemaan sinua. Olen aina käytettävissäsi, ja niin on kansanikin.”
”Kaksi maata on niin erilaista,
toinen valosta veistetty on.
Toisen niityille päivä ei paista,
on sen huoneissa yö loputon.
Niiden välistä käy jokin musta,
syvä niin kuin on äärettömyys.
Siihen tuntenut oon kaipausta,
kun on sielua kalvanut syys.
Ja nyt äärellä sillan, heikon ja hauraan,
pyydän sua auttamaan” (Indica/Pidä kädestä)
Painoin pääni seinää vasten liekit roihusivat salissa, hätähuudot kaikuivat kaikkialla. Astelin ikkunan luokse, ja hyppäsin maahan. Kukaan ei huomannut tummaa hahmoa, joka juoksi pihan poikki metsään. Tiesin saavani apua sieltä.
Ennen kuin kerkesin metsään, miehet pysäyttivät minut, toinen nyökkäsi kaverilleen.
”Seuraa minua, Santeri odottaa sinua. Hän toivoi, että saavut. Hän oli huolissaan sinusta, jos satutat häntä vastaat siitä meille. Hän on kokenut jo tarpeeksi paljon pahaa.”
”Mitä hän sanoisi tuosta?”
”Hän nauraisi meille, sanoisi olevansa kunnossa.”
Siihen en osannut sanoa mitään, joten olin hiljaa. Pian keskelle metsää aukesi aukea, jolla seisoi jykevä kartano, joka puolella oli vartioita. Aivan kuin tänne odotettaisiin hyökkäystä. Yhtäkkiä jylisi, ja kartano taipui maahan, keskellä savua, joka kohosi maasta, asteli tumma-pukuinen mies. Miehen mustat siivet loistelivat ilmassa, Santeri hymyili synkästi, ja kumarsi minulle.
”Saavuit hoviini pyytämään apua. Tiedäthän, että me autamme avun pyytäjiä, aina.”
Ennen kuin kerkesin vastaamaan, Santeri alkoi ladella käskyjä. Jokainen teki jotain, ja pian edessäni oli armeija. Sotaan valmiina.
Taistelu tantereella, tuo armeija oli ylivoimainen, kukaan ei pärjännyt heille. Santeri itsekin taisteli, hän nauroi kaataessaan miehiä, kuin korsia. Hän ei kuitenkaan tappanut ketään, hän haavoitti samoin kuin muutkin hänen sotilaansa. Tunsin kuinka joku veti minut suojaan miekoilta, Santeri suuteli kättäni ja katosi. Kuinka vaikeaa on myöntää rakastavansa jotakuta?
”Pidä kädestä kiinni jos jalkani horjuu,
kanna kun korteni maahan sortuu.
Varjoista valoihin lentää anna,
siipien suojassa kanna.
Sillä heikko on henkeni onnen orja,
temppeli sillä vain hento sorja.
Kanssani kuljethan poikki tän sillan,
aamun ja viimeisen illan.” (Indica/Pidä kädestä)
Katsoin kuinka hän saapui metsän suojaan luokseni.
”Huomaatko metsä jota pelkäsit, onkin täynnä toivoa, onnea, rakkautta ja turvaa. Me rakastamme omiamme ja suojelemme heitä jos voimme. Autamme kaikkia apua tarvitsevia. Olemme hylättyjä, mutta silti autamme aina muita. Isäsi sanoi, että olemme hirviöitä, mutta me pelastimme teidät, autamme aina. Nyt jos suonet poistun kansani pariin.”
”Minä en pidä teitä pahoina. Minulle te olette sankareita.”
”Hylkijöitä yhtä kaikki. Kuuntele minua, minä rakastan sinua. Vaikka haluaisin, että jäisit, sinun on lähdettävä pois. Jos et luokseni jää, syliini, kotiini metsään hallitsemaan hirviöitä, niin lähde äläkä palaa. Älä kiduta ikuista miestä enempää.”
”Mutta… En halua lähteä, haluan olla luonasi. Rakastuin sinuun Prinssi. Ole kiltti anna minun jäädä luoksesi, tänne metsään.”
”Jää luokseni rakas.”
”Ja kun silta se tuulessa keinuu,
olin valmis jo luovuttamaan.
Tunsin kuinka sun sormesi tarttui,
käsivarteeni voimattomaan.
Ja kun köydet mun sillan alta pois sortuu,
päästänyt et silloinkaan.” (Indica/Pidä kädestä)
Ja niin hallitsimme metsää, oikeuden aluetta, ja samoilla säännöillä hallitsimme myös minun kotiani. Maailmamme kukoisti, soturin ja prinsessan käsissä.
Kuoleman ja elämän, minun ja sinun.
