Kirjoittaja Aihe: Death Note: Kivun suudelmia | K-11 | 6. osa 10.8.  (Luettu 1390 kertaa)

Beyond

  • Kamui
  • ***
  • Viestejä: 1 873
  • op HaX
Nimi: Kivun suudelmia
Kirjoittaja: Beyond
Ikäraja: K-11
Genre: Hurt/Comfort, Romance
Fandom: Death Note
Paritus: Matt/Mello
Vastuuvapaus: En valitettavasti omista hahmoja, vaan kiitos heidän olemassaolostaan kuuluu Death Noten luojille jne jne. :P
Varoitukset: Aika yksityiskohtaukset kivun kuvaukset, mutta eipä oikein muita. Saattaa tulla pientä ja hyvin piilotettua mainintaa niihin aikuisten asioihinkin jossain vaiheessa. :P
A/N: Löysin tässä eräänä päivänä vanhan vihkosen, jonne oli kertynyt kaksitoista osaa sisältävä Matt/Mello -ficcisarja. Tänään sain sitten inspiraation myös ensimmäisen osan puhtaaksikirjoitukselle. :D Otsikon keksiminen tuotti jälleen tuskaa. Tapahtumat sijoittuvat aikalailla Death Noten loppupuoliskolle.

***

Avasin silmäni, vaikka vähäisinkin valon määrä aristi niitä. Tunsin kuvottavan kivun tervehtivän minua – viime aikoina herääminen oli ollut lähinnä masentavan pakollinen ja miltei jokapäiväinen virhe.
”Huomenta”, toivotti tuttu ja rauhallinen ääni.
”Kauanko nukuin tällä kertaa?” kysyin oitis. Ääneni voipuneisuus lähinnä ärsytti omia korviani. Näytin varmastikin säälittävältä maatessani vuoteellani ties kuinka monetta päivää palaneena, kivusta tärisevänä ja kaikin puolin heikkona. En oikeastaan tahtonut edes ajatella sen hetkistä tilaani. Masennuin vain kerta toisensa jälkeen enemmän. Kukapa olisikaan halunnut olla niin hyödytön, täysin toisen avun ja hyväntahtoisuuden varassa?
”Vuorokauden”, kuului tyyni vastaus.

Hienoa… Olin onnistunut tuhlaamaan yhteensä jo viikon kallista aikaa surkuttelemalla huonoa vointiani, vikisemällä kivusta ja olemalla kaikin puolin turhauttavan kykenemätön mihinkään. Koetin pakottautua ylös, mutta riipivä polte niskan ja selän alueella muistutti minua olemassaolostaan heti. Kuulin oman ääneni vingahtavan silkan kärsimyksen vuoksi ja samaan aikaan tunsin oloni entistäkin turhautuneemmaksi.

”Älä liiku, Mells. Olet edelleenkin aika huonossa kunnossa.” Olisin mulkaissut parasta ystävääni jäisesti, ellei kyseinen toiminto olisi edellyttänyt uutta yritystä liikehtiä johonkin suuntaan.

En voinut ymmärtää, miten Matt ylipäätään jaksoi päivystää vierelläni jatkuvasti. Olin ollut vähintäänkin aivokuollutta seuraa viime päivinä. Lisäksi minun oli myönnettävä, että kipu ei suinkaan tehnyt minua käyttäytymään miellyttävästi saati sitten herttaisesti. Irvistin tuoreimmille muistikuvilleni. Viimeksi hereillä ollessani olin sadatellut rumasti jopa omalla mittapuullani. Siitä huolimatta pysyin edelleen vanhassa kannassani; oli nöyryyttävää olla niin avuton. Vuodepotilaan osa ei sopinut minulle.

Vaimea kirous havahdutti minut ajatuksistani. Pyörittelin silmiäni henkisesti. Olisi pitänyt arvata, että Matt oli viettänyt viimeisen tovin käsikonsolinsa parissa.
”Vieläkö pelaat sitä vähä-älyistä autopeliä?” kysyin miltei säyseän kyllästyneesti.
”Sitäpä hyvinkin. Tämä toisiksi viimeinen kenttä on mahdoton”, Matt vastasi puuskahtaen.
”Säätäisit vain sen vaikeusasteen helpommaksi”, ehdotin, vaikka tiesinkin reaktion.
”Sama kuin luovuttaisi kokonaan”, Matt totesi.
”Jaa...” En kyennyt peittämään pientä huvittuneisuutta äänessäni. Toisinaan punapään vannoutunut suhtautuminen videopeleihin oli viihdearvollista. Välillä toki olin huomauttanut hänelle, että videopelit olivat pahinta mahdollista ajanhaaskausta sitten tupakkitaukojen – Matt oli lahjakas keksimään itselleen mahdollisimman vähäpätöistä tekemistä. Minulla ei ollut kuitenkaan varaa valittaa ajan tuhlaamisesta viikon toipilaana olon jälkeen. Ajatukseni keskeytyivät jälleen, kun taustalla kuulunut tasainen naputus loppui.

”Kuulehan”, vaivaantunut ääni aloitteli puhetta. Huokaisin syvään, sillä minulla oli vankka aavistus siitä, mitä tuleman piti. Sama vanha keskustelu käytiin joka kerta, kun olin hereillä.
”Minä en ole lääkäri, mutta siksi toivoisinkin, että harkitsisit edes sinne sairaalaan menemistä.” Keskustelu jatkui juuri niin kuin olinkin otaksunut.
”Minusta sinä olet erinomainen sairaanhoitaja”, mutisin hiljaisesti tehden sävylläni selväksi sen, että puheenaihe oli epämieluisa, enkä ajatellut käydä pitkää keskustelua aiheesta sillä kertaa.
”Olen tosissani”, Matt intti.
”Niin olen minäkin”, tuumin kuivakasti.
”Jos näkisit itsesi, tietäisit, mistä puhun!”
”Palovammat ovat aina rumia.”
”En minä sitä tarkoittanut, vaan koko olemustasi ylipäätään! Ehkäpä yrität hereillä ollessasi teeskennellä, että olet olosuhteisiin nähden hyvässä kunnossa. Unissasi kuitenkin itket kivusta, etkä pysty liikkumaan ulisematta kuin potkittu pieni rakki. Et ole kyennyt syömään päiväkausiin, etkä pysty juomaankaan ilman, että tiedät saavasi tajunnanvievää kipulääkettä veden mukana.”

Minun oli myönnettävä, että punapäällä oli hyviä pointteja. En ollut varautunut edes moiseen listaan asioista, jotka tekivät oloni entistäkin kurjemmiksi. Minä toden totta olin säälittävä sillä hetkellä. Puraisin huultani miettien, tulisiko minun vastata samalla mitalla takaisin vai pitäisikö minun pysytellä hiljaa.
”Tiedät, että suurin piirtein koko maailma etsii minua. Rakennusten räjäyttäminen, ison kihon tyttären sieppaaminen ja maailmanhallitsijan vastustaminen ovat kaikki tätä nykyään laittomia aktiviteetteja”, virkoin lopulta muutaman minuutin hiljaisuuden jälkeen.
”Voisimme käskeä lääkärin tänne.”
”Ei.”
”Olet lapsellisen itsepäinen”, Matt sanoi hampaitaan kiristellen. Tiesin, että hän oli jo miltei valmis luovuttamaan. Ilmeisesti myös minunkin näkökohtani olivat olleet varsin totuudenmukaisia.

”Parannun kyllä”, vakuutin pienen typertyneen vaitiolon jälkeen, vaikka en oikeastaan jaksanut uskoa omaa väitettäni todeksi. Vääntäydyin kivuliaasti pystyyn aivan kuin todistaakseni, että olin jälleen elämäni kunnossa. Kirosin vaimeasti, kun silmissäni alkoi sumentua. Ehkä minä todella olin lapsellisen itsepäinen... Yhtäkkiä tunsin vahvojen käsivarsien kietoutuvan ympärilleni; Matt piteli kiinni minusta varoen arkoja palohaavoja visusti.

”Aika hyvä yritys, Mells. Tämähän sujuu jo ilman kyyneleitä”, punapää totesi. Olin jopa kuulevinani pienen virneen hänen äänessään.
”Ollaanpas sitä kannustavia tänään”, myhähdin nojautuessani ystävääni vasten suhteellisen häpeämättömästi koko painollani. Olin jopa omasta mielestäni osoittanut aivan riittävästi urheutta yhdelle päivälle, ja jos Matt vihjaisi mitään muuta, hän katuisi sitä minun tervehdyttyäni. Toisaalta ystäväni tuntien hänen ainoa ajatuksensa oli todennäköisesti kesken jäänyt peli.
”Ainahan minä”, vastasi hän heittooni. Tällä kertaa hänen äänensä oli huoleton ja ehkä jopa hellä. Naurahdin vaimeasti. Olin oikeastaan hieman yllättynyt siitä, miten toisen läheisyys vaikutti minuun. Oloni oli nimittäin aavistuksen verran parempi, joskaan kipu ei ollut kadonnut.

”Kiitos, Matt.”

Ääneni oli hädin tuskin kuiskausta kuuluvampi. Sain vastaukseksi jonkinlaisen hymähdyksen, jonka arvelin tarkoittavan jotain sellaista vastausta, jonka ääneen lausuminen olisi ollut vähintäänkin kornia. Painauduin yhä vain tiukemmin punapäätä vasten välittämättä siitä, oliko etäisyys enää vain toverillinen. Voisin pohdiskella sitä kysymystä jahka jaksaisin.

Olin salaisen helpottunut siitä, ettei Matt vaatinut minua siirtymään kauemmaksi tai laskeutumaan takaisin alas. Pienen hetken ajan minusta nimittäin tuntui siltä, että hänen läsnäolonsa paransi minua enemmän kuin kaikki viime aikoina käyttämäni lääkkeet yhteensä. Kuuntelin tasaista hengitystä koettaen mukauttaa omani sen tahtiin. Kärsimys oli yllättävän helppo pakottaa taka-alalle, kun vierellä oli joku, joka auttoi kiinnittämään huomion muualle muutamiksi sekunneiksi.

Vähitellen silmäluomeni alkoivat käydä raskaiksi. Ajantajuntani hämärtyi jokaisen henkäyksen myötä. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, miten kauan Matt jaksoi jälleen vierelläni, mutta kärsivällisesti hän odotti – aivan kuin hetki olisi ollut hänellekin jotain muuta kuin yksi niistä pakotteista, joita ystävältä vaadittiin elämän kurjimpina hetkinä. Yleensä pidin itseäni yllättävän rationaalisena ihmisenä, mutta tokkuraisuuteni sai minut ajattelemaan typeriä. Ollessani paremmassa kunnossa voisin nauraa sille, kuinka hempeäksi ajatukseni olivat muuttuneet vain pikkuruisen pillerihumalan ja muutaman palohaavan johdosta.

”Nuku hyvin, Mells”, Mattin ääni toivotti hellästi ja ehkä hieman huolestuneestikin. En vastannut enää, vaikka tunsinkin lähes näkymättömän hymyn käväisevän huulillani. Ote ympäriltäni löyhtyi, ja minut laskettiin varovaisesti takaisin makaavaan asentoon. Viimeiseksi sen päivän muistoksi jäi pieni, siveä suukko. Tunsin pehmeän lämpimät huulet otsallani sillä pienellä ihon alueella, joka oli jäänyt kuin jäänytkin terveeksi.
« Viimeksi muokattu: 02.11.2014 15:14:06 kirjoittanut Beyond »
Hellät sanat pilaavat ruman maailman,
johon tahdot kuulua ja tappaa Jumalan.

milkyway

  • ***
  • Viestejä: 19
Vs: Kivun suudelmia | Death Note | K-13
« Vastaus #1 : 06.06.2012 21:51:22 »
Oiii, ihana... <3
Matt/Mello on yksi mun lempiparituksistani ja tämä oli muutenkin oikein onnistunut ficci! Sujuvasti kirjotettu ja hahmot olivat in-character (ainakin mun mielestä)... En mä nyt osaa sanoa mitään rakentavaa. Lisää tällästä! : D <3

Beyond

  • Kamui
  • ***
  • Viestejä: 1 873
  • op HaX
Vs: Kivun suudelmia | Death Note | K-13 | 2. osa 7.6.
« Vastaus #2 : 07.06.2012 15:46:18 »
A/N: Oih, kiitoksia lämpimistä sanoista, milkyway! ^^ Palaute piristää aina. ;) Matt/ Mello on myös omia henkilökohtaisia suosikeitani. :)
2. osa on tässä!

***

2.

En ollut laisinkaan varma siitä, kauanko pidin Melloa käsivarsillani, mutta havahtuessani takaisin todellisuuteen huomasin vaaleaverikön nukahtaneen. Hän näytti oikeastaan varsin rauhalliselta tällä kertaa. Hymyilin pienesti painaessani pehmeän suukon hänen otsalleen varoen visusti aristavaa palohaavaa. Me olimme kaikissa suhteissa kummallinen parivaljakko: joku olisi voinut luulla meitä pariskunnaksi, sillä meille fyysinen kosketus oli aika tyypillistä käytöstä kahden kesken.

Huokaisin pienesti, kun nousin ylös hiipiäkseni hiljaa pois huoneesta. Olin totta puhuen huolestunut Mellosta. Hän saattoi teeskennellä urheaa ja jopa hyvinvoivaa. Todellisuudessa Mello oli kuitenkin lähinnä niin kipeänä, että pelkkä katsominenkin sattui. Olin kuunnellut aivan liian monta päivää unisia tuskan aiheuttamia ulahduksia ja katsonut hallitsematonta vapinaa. Palovamma aristi varmastikin enemmän kuin blondi ikinä kehtaisi myöntääkään. Tiesin sen, sillä olinhan minä kiskonut Mellon palavista raunioista esiin.

Kaikista uskomattominta koko fiaskossa oli kuitenkin vaaleaverikön oma suhtautuminen kaikkeen tapahtuneeseen: hän oli havahtunut jossain vaiheessa matkalla sairaalaan. Kuullessaan määränpäämme hän oli vannottanut minua lupaamaan, että veisin hänet vain kotiin, enkä pakottaisi häntä tapaamaan lääkäriä. Erityisen ironista oli kuitenkin ollut se, että olimme riidelleet koko kirotun automatkan ajan. Sinänsä riitely ei ollut meille mitenkään uutta – mutta olisin voinut kuvitella, että noin viidennes ihosta palaneena ihminen olisi hieman vähemmän temperamenttinen.

Mello oli tapansa mukaan voittanut sananvaihdon perustelemalla vähintäänkin sadalla eri syyllä, miksei sairaala tullut kysymykseenkään. Minun oli myönnettävä, että tilanteeseen nähden ystäväni väittelytaidot olivat olleet lähes yliluonnolliset. Siitä huolimatta blondi voisi olla varma siitä, että jos hän ikinä parantuisi, me keskustelisimme pitkään ja hartaasti niin paloturvallisuudesta kuin järkevästä menettelystä onnettomuuksien jälkeen.

Kävelin olohuoneeseen – tai siksi me ainakin tuota ankean pientä nurkkausta asunnossamme nimitimme – ja lysähdin sohvalle. Voisin ehkä pelata erän jos toisenkin jotain ajattelua vaatimatonta videopeliä. Mortal Kombat kuulosti sillä hetkellä hyvältä. Avasin television ja asetin levyn paikoilleen valmistuen pidemmänpuoleiseen peliyöhön. Hetken ajan harkitsin jopa kuulokkeiden käyttöä, sillä en vahingossakaan tahtonut häiritä Mellon unta. Pelaaminen ilman ääniä oli silti varsin tympeää. Musiikki ja muu pelin meteli rytmittivät aina sormia näppäimillä. Toisaalta kuulokkeiden käyttö tietäisi sitä, etten kuulisi, jos Mello kutsuisi minua. Niinpä päädyin lopulta säätämään äänentoiston voimakkuuden hiljaiselle ja asetuin mahdollisimman lähelle ruutua kuullakseni kunnolla taustahälinät.

Mello oli usein huomauttanut minulle siitä, ettei ollut kovinkaan katu-uskottavaa pitää lentäjänlaseja päässä. Tällaisina hetkinä ne olivat kuitenkin melko käytännölliset: kun maailmaa katsoi oranssin muovin läpi, ei television tai vaihtoehtoisesti tietokoneen ruudun valo häikäissyt silmiä juuri lainkaan. Sitä paitsi ei minua pahemmin kiinnostanut se, mitä ulkonäköni katu-uskottavuudesta ajateltiin toisin kuin Melloa.

Irvistin muistaessani arven – tai oikeammin muistaessani, että toivuttuaan hieman Mello näkisi sen. Minun oli myönnettävä, että ensisilmäyksellä kirkuvan punainen ja märkivä iho oli säikäyttänyt jopa minut. Olin kietonut sen ympärille ohuen kerroksen sideharsoa. En ollut raaskinut huomauttaa Mellolle, että kääreet tulisi kohtapuolin vaihtaa. Lähtökohtaisesti vaaleaverikkö oli aivan liian ylpeä itkeäkseen edes fyysisestä kivusta, mutta ilmeisesti laajamittainen palohaava ylitti myös hänen kivunsietokykynsä. Tunsin kipua silkasta myötätunnosta aina, kun tunsin toisen kehon tärinän ja kuulin vaimeat nyyhkäykset rajujen kirousten välistä. Oikeastaan minua hirvitti ajatus siitä, että Mello saattaisi herätä hetkenä minä hyvänsä. Ei hän vastustelisi tietenkään, kun ilmoittaisin vaihtavani kääreet, mutta toisaalta en varsinaisesti nauttinut ajatuksesta. Olisin voinut ihan hyvin ilmoittaa, että seuraava vartti olisi jälleen silkkaa helvettiä.

Siinä paha, missä mainittiin. Kuulin matalan vaikerruksen ja voihkaisun sekaisen äännähdyksen.

”Mells?” kysyin hiljaa varmistaakseni, oliko tuo todella herännyt.
”Älä sano, että uusi vuorokausi on kulunut”, kuului vastaus. Hätkähdin sitä, miten täynnä ääni oli niin voimattomuutta kuin turhautuneisuuttakin.
”Alle tunnin”, kerroin pitäen oman ääneni sävyttömän rauhallisena. Erehdyin pahasti kuvitellessani, että vastaus oli juuri se, jonka Mello oli tahtonutkin kuulla. Hän miltei parahti kuullessaan, kuinka vähän aikaa oli kulunut. Toki minun oli myönnettävä, että aika tuntui varmasti piinalliselta tekijältä parantuessa.

Nousin ylös sohvalta kävelläkseni takaisin makuuhuoneeseen. Normaalisti tässä vaiheessa päivää olisin aloittanut toistamiseen tuhoon tuomitun yrityksen ylipuhua ystäväni lääkärin luokse. Tällä kertaa jokin Mellon olemuksessa kuitenkin kertoi, että ehkä olisi parempi jättää se keskustelu myöhempään.
”Onko kaikki varmasti kunnossa?” kysyin epäileväisesti katsahtaessani blondia.
”Mitäpä arvelisit, Matty?” hän napautti minua vastakysymyksellä irvistäen hieman. Hyvä on, olihan kysymykseni niissä oloissa ollut varmastikin surkuhupaisa.
”Miksi ylipäätään murehdit noin paljon?” vaaleaverikkö jatkoi. Totta puhuen ihmettelin samaa välillä itsekin: mistä lähtien minusta oli tullut kanaemon ja sisar hento valkoisen risteymä?
”En minä murehdikaan”, väitin.
”Olin juuri kertomassa, miten terveeltä ja hyvinvoivalta näytät”, jatkoin virnistäen pienesti. Yllätyksekseni harvinaisen huono vitsi sai palkkioksi pienen naurahduksen. Juuri tuota puolta ihastelin Mellossa. Moni piti häntä täysin huumorintajuttomana, mutta todellisuudessa hänen huumorintajunsa oli vain äärettömän mustaa. Hän nauroi vasta siinä vaiheessa, kun muut olisivat itkeneet.
”Pohditko samalla, mikä nimi hautakiveen kaiverretaan?” kysyi Mello hävyttömän huolettomasti.
”Mitäpä muutakaan?” hymähdin kiusoittelevasti, vaikka todellisuudessa tahdoinkin tavallaan tietää vastauksen. En nimittäin tiennyt Mellon oikeaa nimeä, enkä tarkemmin ajatelleen edes hänen alkuperäistä kansallisuuttaan. Siitä huolimatta blondi oli minulle läheisempi kuin kaikki muut ikinä tuntemani ihmiset yhteensä.
”No tule sitten lähemmäs, niin saatan kuiskata sen sinulle.”

Tuijotin Melloa hetken sanattomana ja hämmentyneenä. Vuosikausia olin koettanut udella tuon oikeaa nimeä, mutta nyt tieto tarjottiin minulle hopeatarjottimella, vaikka pienestä pitäen niin minut kuin hänet oli opetettu varjelemaan todellista henkilöllisyyttä tarkemmin kuin mitään muuta. Edes paras ystävä ei saa ikinä tietää, vanha kaiku muistutti pääni sisällä. Olisin voinut vaikka vannoa, että olin kuullut Mellon sanat väärin.
”Minä…” aloitin.
”Näytät typerältä”, Mello lopetti lauseeni auliisti. ”Laita edes suusi kiinni. Typertyneisyys ei sovi sinulle”, hän jatkoi sitten. Naurahdin jokseenkin hermostuneesti olkiani kohauttaen. Olin yhä mykistynyt, kun asetuin toisen vierelle kuullakseni yhden niistä harvoista asioista, jotka olivat minua ikinä kiinnostaneet. En voinut estää pientä hymyä nousemasta huulilleni, kun salaisuus oli vihdoin paljastunut. Vastavuoroisesti toki paljastin oman nimeni hänelle. Sillä hetkellä meistä tuli viimein lopullisesti erottamattomat, yhteen sidotut – joskin olimme tainneet aina ollut ensiksi mainittua.

”Kuvitteletko muuten, että tuo tulee kirjoitettua oikein siihen pahuksen hautakiveen?” kysyin lopulta.
”En sinnepäinkään”, vastasi vaaleaverikkö. Vaikka hänen äänensä oli yhä kepeä, tiesin aivan liian hyvin, että ulkokuori petti.
”Tahdot varmaan pian niitä pillereitä, jotka saavat sinut kikattamaan pikkutyttömäisesti?” kysyin havaitessani kätketyn kivun jälleen toisen silmissä.
”Kyllä kiitos.”
« Viimeksi muokattu: 03.10.2013 02:06:35 kirjoittanut Beyond »
Hellät sanat pilaavat ruman maailman,
johon tahdot kuulua ja tappaa Jumalan.

Beyond

  • Kamui
  • ***
  • Viestejä: 1 873
  • op HaX
Vs: Death Note: Kivun suudelmia | K-13 | 3. osa 13.6.
« Vastaus #3 : 13.06.2012 15:16:49 »
3.

Tunnit kuluivat hitaasti. Kipulääke helpotti oloani jonkin verran. Matt jaksoi jälleen pysytellä vierelläni uskollisesti, vaikka vahvat särkylääkkeet saivatkin minut käyttäytymään tavalla, jota en tahtonut erityisemmin eritellä itselleni. Onneksi en muistanut läheskään kaikkia sanomiani asioita – ehkä pienessä pillerihumalassa koin oloni hulvattomaksi, mutta jälkikäteen ajatellen tunsin kerta toisensa jälkeen yhä suurempaa myötätuntoa Mattia kohtaan. Itse en nimittäin olisi tahtonut kuunnella omia puheitani. Rehellisesti sanoen olisin menettänyt hermoni jo kauan sitten Mattin asemassa.

Kipulääkehöyryistä viimeiset haihtuivat, kun Matt vihjasi, että kääreet, jotka suojasivat palohaavoja, pitäisi vaihtaa kohtapuolin. Pelkkä ajatuskin sai minut voimaan pahoin. Kääreiden vaihto oli nimittäin osoittautunut kivuliaammaksi koskaan tuntemakseni prosessiksi. Matt katsahti minuun miltei säälivän pahoittelevasti. Tunsin oloni valitettavan avuttomaksi ja heikoksi aina tuon nimenomaisen katseen alla.

”Onko aivan pakko? Huomennakin olisi oikein hyvä päivä kärsimiselle”, mutisin, vaikka tiesin vastauksen aivan liian hyvin. Toivoa sopi silti aina.
”Tahdotko, että haavat tulehtuvat? Se olisi nimittäin toinen vaihtoehto”, Matt kysyi huokaisten turhautuneesti. Itse asiassa minun oli mietittävä tovi, olisiko tulehdus tuskallisempi kokemus kuin se kirottujen kääreiden vaihtaminen. Lopulta – pitkän harkinnan jälkeen – päädyin lopputulokseen, että olisi aavistuksen verran parempi vaihtoehto kärsiä hetki helvetillisistä kivuista kuin ottaa riski.
”No, jos kääreet on kerran vaihdettava, voisin sitä ennen käydä suihkussa”, ilmoitin tyynesti.
”Pärjäätkö itse?” kysyi Matt kykenemättä peittämään tutuksi käynyttä huolta äänessään.
”Pärjäsinhän viimeksikin”, muistutin lähestulkoon sävyttömästi.
”Niinpä niin… Ellei mukaan lasketa sitä, että loppujen lopuksi minä raahasin sinut ja velton ruhosi pois kylpyhuoneesta tiirikoituani ensin lukon”, Matt jupisi. Puraisin huultani. Tervettä poskeani kuumotti äkisti.
”Kaikki olisi mennyt aivan hyvin, jos shampoo ei olisi kirvellyt niin paljoa. Tällä kertaa osaan kuitenkin olla vähän varovaisempi”, vastasin poikkeuksellisen kitkerään sävyyn. Yllätyksekseni Matt vain naurahti vaimeasti.
”Olet oikeasti aika koomisen itsepäinen”, hän tokaisi virnistäen. Puna terveellä poskellani syventyi. En ollut aivan varma edes siitä, miksi.
”Voisin olla vieläkin huvittuneempi, ellen olisi niin huolissani sinusta, Mells.”
”Älä viitsi!” sihahdin hampaideni välistä yrittäen luoda mahdollisimman murhaavan katseen punapäähän.
”Olet tarkemmin ajatellen aika suloinen ollessasi häpeissäsi”, Matt huomasi huomioidessaan punan poskellani. Murahdin.
”Matty, sinä taidat oikeasti leikkiä hengelläsi”, mumisin synkeästi. ”Voin nimittäin vannoa, että jahka tervehdyn, suloisuuteni loppuu siihen paikkaan.” Matt nauroi uudelleen kepeästi uhkaukselleni.
”Menehän nyt vain sinne suihkuun ja huuda, jos ajattelit jälleen pökertyä sinne.”
”Toki, kun helvetti jäätyy”, vastasin pyöritellen silmiäni.

Kylpyhuoneessa minun oli myönnettävä, että Matt ei ollut lainkaan väärässä väittäessään minua lapsellisen itsepäiseksi. Minä hädin tuskin pysyin pystyssä vääntäessäni hanan auki. Purin huultani ja ummistin silmäni kiinni, kun näkökentässäni alkoi uhkaavasti sumentua. Lisäksi kiroilin hiljaisesti hapuillessani tukea seinästä. Roimasti vähemmän ylpeä ihminen olisi luovuttanut viimeistään jo siinä vaiheessa, kun käsien tärinä ei ollut enää hallittua. Fiksumpi ihminen olisi varmasti kutsunut apua paikalle jo useita sekunteja sitten. Toisaalta minä en ollut koskaan väittänytkään olevani nöyrä saati sitten järkevä tietyissä asioissa tai olosuhteissa. Sitä paitsi kukapa olisi halunnut olla varta vasten toisen tuijoteltavana suihkussa? Tietyt asiat hoidettiin ylhäisessä yksinäisyydessä kunnosta huolimatta. Peseytyminen oli juuri yksi noista asioista.

Keräilin itseäni hetken ennen kuin loin turhautuneet katseen shampoopulloon. Elämäni tuntui sillä hetkellä niin vaikealta, että vähemmän ärtyneessä mielentilassa olisi jopa saattanut nauraa sille: minä mulkoilemassa shampoopulloa aivan kuin se olisi pahin viholliseni. Taustalla olisi voinut aivan hyvin soida jotain kornia villinlännenelokuvissa käytettävää musiikkia. Harkitsin hetken ajan murahtavani shampoopullolle, että kaupunki oli liian pieni meille molemmille. Mokoma katala aine kuitenkin kostaisi sellaisen tökeryyden kirvelemällä entistäkin enemmän, joten päätin hillitä itseni.

Kuin ihmeen kaupalla sain kuin sainkin hoidettua suihkussa käymisen omin avuin. Kiedoin pyyhkeen ympärilleni koettaen olla välittämättä siitä, että sydämeni löi vieläkin epätasaisen nopeaan tahtiin; välillä nopeasti, välillä muutaman lyönnin unohtaen. Olin sanoin kuvaamattoman helpottunut siitä, että sillä erää olin välttynyt pahimmalta mahdolliselta nöyryytykseltä. Toisaalta oli toki myönnettävä, että edelliskertaisen fiaskon jälkeen ei ollut enää mitään, mitä Matt ei olisi jo nähnyt. Se kuitenkaan ei tarkoittanut sitä, että olisin tahtonut esitellä vartaloani uudelleen punapäälle.

”Kas, blondini on tullut takaisin elävänä”, Matt kiusoitteli, kun avasin kylpyhuoneen oven viimein. Väläytin hänelle jonkinlaisen virneen ennen kuin otin muutaman askeleen eteenpäin lysähtääkseni sängyn päälle.
”Sanoinhan, että pärjään”, kuittasin yksitoikkoisesti. Toivoin, ettei punapää huomaisi kätteni tärinää tai kipeää olemustani. Pakottauduin pysyttelemään kutakuinkin normaalina, sillä itse halveksuin heikkoja ihmisiä yli kaiken. Tiesin, että jos olisin katsonut jotakuta muuta samassa tilassa kuin itse olin, olisin jo aikoja sitten tiukannut, ettei pahoin palanut iho ollut minkäänlainen syy surkutella oloaan ja maata ties kuinka monetta päivää täysin toimettomana. Omaan käytökseeni nähden minulla oli hädin tuskin oikeutta valittaa kivusta edes pääni sisällä. Siitä huolimatta silmissäni musteni yhä vain pahemmin. Kurkkuani kuivasi, enkä oikein osannut sanoa, oliko minun kylmä vai kuuma. Rukoilin hiljaa mielessäni, ettei minun tarvitsisi kokea kuumetta. Se jos mikä murtaisi hiuskarvan varassa olevan ”urhollisuuteni” lopullisesti.

”Olet eittämättä valmis hauskanpitoon, Mells?” Mattin ääni havahdutti minut. Kesti hetken ennen kuin ylipäätään tajusin, mitä ystäväni tarkoitti. Huoli tihkui punapään painotuksestaan, vaikka hän koettikin parhaansa mukaan kätkeä sen. Minun oli myönnettävä, että olin miltei päässyt unohtamaan ne pirun kääreet. Irvistin hitusen. Pyrin parhaani mukaan olla mahdollisimman epäsäälittävä, mutta yksikään asia kuluneessa päivässä ei ollut edesauttanut sinänsä hyvää yritystäni.
”Valmiimpi kuin koskaan”, vastasin, vaikka tiesinkin, että pian itkisin ja kiroaisin kivusta. Saatoin ainoastaan toivoa, että tällä kertaa onnistuisin hoitamaan kiroiluosuuden Mattinkin ymmärtämällä kielellä. Vierasperäiset sanat tuntuivat nimittäin huolestuttavan häntä enemmän kuin maailmanlaajuisesti ymmärretyt vulgaarit ilmaukset.
”Olen pahoillani, Melly, oikeasti olen, mutta tämä on vain tehtävä nyt”, Matt puhui pehmeästi. Hänen katseensa koetti tavoitella omaani. Lopulta annoin silmiemme kohdata, vaikka pahoitteleva pilke rikkoikin minua sisältäpäin. Sanoihin vastasin hiljaisella nyökkäyksellä nieleskellen pelkoa. Olisin kaivannut sillä hetkellä henkistä ylöspotkimista enemmän kuin niin vilpitöntä sääliä. Toisaalta en voinut kyseenalaistaa sitä, etteikö myötätunto olisi tuntunut omalla kierolla tavallaan jotenkin tyydyttävältä.
”Tee se ja koeta olla nopea”, mutisin kohtalooni alistuneena.
”Yritän parhaani”, Matt vakuutti rauhallisesti.

Hetken kuluttua olin aivan liian shokissa edes itkemiseen tai huutamiseen.
Hellät sanat pilaavat ruman maailman,
johon tahdot kuulua ja tappaa Jumalan.

Beyond

  • Kamui
  • ***
  • Viestejä: 1 873
  • op HaX
Vs: Death Note: Kivun suudelmia | K-13 | 4. osa 2.7.
« Vastaus #4 : 02.07.2012 16:06:55 »
4.

Koetin parhaani mukaan olla hellävarainen vaihtaessani kääreitä. Siitä huolimatta tiesin aivan liian hyvin aiheuttavani pelkkää kipua. Mello pysyi äänettömänä koko piinaavan prosessin ajan, mutta hänen silmiensä ilme oli kärsiväisempi kuin koskaan aiemmin. Pieni puistatus kulki selkärankani läpi, kun näin vaaleaverikön katseen. Pakottauduin pitäytymään tyynenä, joskin se oli vaikeaa. Tahdoin vain pahoitella kerta toisensa jälkeen sitä, minkä jouduin tekemään Mellon omaksi parhaaksi.

”Kohta valmis”, mumisin vakuutellen hiljaisesti niin Mellolle kuin itsellenikin, että kohta olisi jälleen päästy tukalimman vaiheen ohi. Tunsin taasen myötätuntokipuja, eli sokerisemmin ilmaistuna minusta tuntui siltä, että minuun sattui Mellon puolesta.

Palohaavat olivat yhä kirkkaanpunaiset. Ne eivät märkineet enää kovinkaan paljoa lähtötilanteeseen verrattuna, mutta näky oli vieläkin sydäntä särkevä: vanhan vaurioituneen nahan alta pilkisti jo uutta ihoa, mutta pahoin palaneet veriset suikaleet eivät olleet irronneet ihan vielä täysin. Vahingoittunut alue Mellon kasvoista palautuisi tuskin koskaan ennalleen. Oli oikeastaan ihan hyvä, ettei vaaleaverikkö ollut vielä nähnyt omaa peilikuvaansa. Minusta nimittäin tuntui siltä, että moinen ei olisi varsinaisesti rohkaissut toista.

Kääreitä vaihtaessani panin merkille, että Mellon iho tuntui poikkeuksellisen lämpimältä. Itse asiassa lämpötila tuntui nousevan tasaisen varmasti. Joka kerta, kun olin siirtänyt käteni hetkeksi pois suorasta kontaktista kasvoille, tuntui hipiä aina vain polttavammalta. Saatoin vain toivoa hiljaa mielessäni, ettei vaaleaverikkö joutuisi kokemaan kuumetta kaiken muun päälle. Mieleni teki toki kysyä, oliko Mello varmasti niin hyvässä kunnossa kuin pahoin palanut henkilö saattoi ylipäätään olla. Hillitsin kuitenkin haluni udella liikoja, sillä tiesin, miten paljon ystäväni inhosi turhia kyselyitä voinnistaan. Mello ei olisi itse asiassa antanut minun auttaa itseään laisinkaan, ellei hän olisi ollut todellakin surkeassa tilassa. Tuskin oli liioittelua todeta, että blondi oli viime aikoina lähestulkoon tuijottanut kuolemaa silmästä silmään. Ymmärrettävää oli, että sellaisen jälkeen kukaan ei voinut olla elämänsä kunnossa.

Lopulta olin kuin olinkin saanut kääreet vaihdetuiksi. Huokaisin helpotuksesta salaa mielessäni. Ei ollut todellakaan helppoa katsella vierestä, kuinka joku tärkeä ja läheinen ihminen kärsi, eikä mikään mahti maailmassa voinut auttaa asiaa. Olisin ottanut hetkenä minä hyvänsä kivun omille harteilleni kannettavaksi, jos olisin voinut. Tietenkään en lausuisi noita ajatuksia ääneen. Todennäköisesti Mello oli korkeintaan pyöritellyt silmiään ja tokaissut, että kuulostin aivan romanttiselta tragediaelokuvalta, jonka budjetti oli loppunut siinä vaiheessa, kun oli pitänyt kirjoittaa uskottavia repliikkejä.

Tiesin kuitenkin paremmin kuin hyvin, että sanoja ei edes tarvittu: Mellolla ja minulla oli aina ollut aika erityislaatuinen suhde. Meistä kumpainenkin tiesi, että pelkkä toisen kehotus riitti oikein kelvollisesti saamaan toisen hyppäämään alas jyrkältä kalliolta. Sen vuoksi emme yleensä pyytäneetkään toistemme apua missään vaarallisessa tai edes uhkarohkeassa – viime aikoina tosin molempien elämä oli ollut kaikkea muuta kuin turvallista. Oli oikeastaan silkkaa kohtalon ivaa, että molemmat meistä olivat elossa. Kaiketi olimme leikkineet jo hengellämme niin pitkään, että itse kuolemaakin kyllästytti katsoa vierestä.
”Tahdot varmaan lisää särkylääkettä”, totesin enemmän kuin kysyin. Mello vingahti myöntävästi kykenemättä sen järjellisempään vastaukseen. Tunsin jo tuhannennen säälinpistoksen riipaisevan sisuksiani valitettavan pienen hetken sisään.
”Odota hetki”, käskin aivan kuin vaaleaverikkö olisi ylipäätään voinut liikkua suuntaan tai toiseen.

Nousi ylös ja kävelin keittiöön. Kapealla työtasolla lääkepaketti odottikin jo minua. Se tervehti minua räikeällä kolmiolla etiketissään. Olin lukenut lääkkeen mahdolliset sivuvaikutukset kerran läpi ja päätynyt siihen lopputulokseen, että vain kuolema puuttui muuten kovin kunnioitettavalta ja pitkältä listalta. Mielessäni oli totta puhuen kerran jopa käväissyt se vaihtoehto, että jossain vaiheessa saattaisin ehdottaa jotain miedompaa ja vähemmän myrkyllisempää vaihtoehtoa Mellolle. Sillä hetkellä hänen kuntonsa vaikutti kuitenkin siltä, että ainoastaan mahdollisimman epäilyttävät rohdot olivat huonoista vaihtoehdoista parhaita. Olisi ollut sydämetöntä vaatia Mellolta lääkkeiden vähentämistä niissä kiputiloissa, joissa hän joutui vellomaan.

Palasin makuuhuoneeseen auttaakseni vaaleaverikön pystyyn. Hän pysyi enää hädin tuskin tajuissaan. Oikeastaan kunto tuntui pahentuvan hetki hetkeltä ja huolestuttavalla vauhdilla. Olin koettanut kunnioittaa Mellon tahtoa loppuun saakka, mutta jos sama jatkuisi koko illan, olisi lääkäri kutsuttava. En kuitenkaan edes vaivautuisi käymään lääkärikeskustelua Mellon kanssa. Tietyssä pisteessä ihmiseltä ei kysytty, haluaako hän apua vai ei.

Annoin vaaleaverikön nojautua käsivarsilleni. Asetin tabletin Mellon huulien väliin. Kohta kuulin hampaiden murskaavan pillerin. Mellon mukaan lääke toimi aavistuksen verran nopeammin, jos sen pureskeli sen sijaan, että sen olisi vain kiltisti ottanut ohjeiden mukaan.
Autoin vaaleaverikköä ottamaan kulauksellisen vettä ennen kuin laskin hänet takaisin makuuasentoon.
”Pärjäätkö sinä nyt varmasti?” kysyin. Ääneni läpi paistoi ehkä hitusen liikaa huolta, mutta huoli oli toden totta tarpeen.
”Ainahan minä”, Mello vastasi itsepäisesti, vaikka pieni heikkouden värähdys olikin kuultavissa.
”Oikeastiko?” minun oli vielä tivattava.
”Todellakin”, Mello väitti tavoittaen suurin piirtein itselleen tyypillisen ylimielisyyden. Hän melkein onnistui virnistämään – mutta vain melkein. Hymähdin. Niin kauan, kun Mello säilyttäisi tavanomaisen asenteensa, olisi helppo uskoa asioiden järjestyvän tavalla tai toisella siedettäviksi.
”Kutsu, jos tarvitset vielä jotain”, sanoin hivuttautuessani vuoteen reunalle.
”Toki”, Mello vastasi.
Oltuani juuri ja juuri tarpeeksi vakuuttunut ystäväni voinnista saatoin jättää hänet yksin. Tavallisesti olisin sulkenut makuuhuoneen oven perässäni, mutta huoli pakotti minut jättämään oven reilusti raolleen.

Olohuoneessa avasin television. Päätin jatkaa kesken jäänyttä peliä. Keskittyminen osoittautui kuitenkin melko pian lähestulkoon mahdottomaksi. Kenttä epäonnistui kerta toisensa jälkeen, vaikka yritinkin pelata sen läpi sinnikkäästi puolentoista tunnin ajan. Lopetin turhautuneena myöntäen tappioni siinä vaiheessa, kun huomasin, että kehoni tarvitsi nikotiinia pikimmiten. Nousin ylös sohvalta kohtalooni alistuneena nauttiakseni savukkeen ulkotiloissa. Jos Mello olisi ollut terve, en olisi varmastikaan vaivautunut nousemaan saati sitten lähtemään ulos. Toisinaan olin suostunut raahautumaan ikkunalaudalle asti, mutta yleensä laiskuus oli estänyt senkin vähäisen ponnistuksen. Kaikenlaiseen sitä suostuikin yhden ihmisen vuoksi.
« Viimeksi muokattu: 03.10.2013 02:07:15 kirjoittanut Beyond »
Hellät sanat pilaavat ruman maailman,
johon tahdot kuulua ja tappaa Jumalan.

milkyway

  • ***
  • Viestejä: 19
Vs: Death Note: Kivun suudelmia | K-13 | 4. osa 2.7.
« Vastaus #5 : 07.07.2012 21:49:28 »
Oho, en ollut vähään aikaan lukenut tätä, ja oli ehtinyt tulla kolme uutta osaa! Tykkään. : )
Tykkään tässä muuten siitä, että hahmot ovat suhteellisen IC. En tykkää siitä, kun joissain ficeissä Mellosta tehdään tosi tyttömäinen, kun hän ei sellainen ole...
Jatkoa vaan. : )

Beyond

  • Kamui
  • ***
  • Viestejä: 1 873
  • op HaX
Vs: Death Note: Kivun suudelmia | K-13 | 4. osa 2.7.
« Vastaus #6 : 08.07.2012 17:50:50 »
Awww, kiitoksia taas kommentista, milkyway! ^^ Näiden sanojen saattamana on mukavaa kirjoitella jatko-osia taasen. :)
Itsekään en tykkää siitä, kun Mellosta tehdään monesti ficeissä äkäinen pikkutyttö.. Se vain ei käy laatuun laisinkaan. :D Noh, kait se on yleinen kirous näillä pitkähiuksisilla ja sirovartaloisilla hahmoilla, että innostutaan monesti korostamaan hieman liikaa naismaisuutta. :P
Hellät sanat pilaavat ruman maailman,
johon tahdot kuulua ja tappaa Jumalan.

milkyway

  • ***
  • Viestejä: 19
Vs: Death Note: Kivun suudelmia | K-13 | 4. osa 2.7.
« Vastaus #7 : 05.08.2012 20:31:00 »
Heeei, ethän ole unohtamassa tätä? ^.^
Lukisin nimittäin mielelläni lisää. : D

Beyond

  • Kamui
  • ***
  • Viestejä: 1 873
  • op HaX
Vs: Death Note: Kivun suudelmia | K-13 | 4. osa 2.7.
« Vastaus #8 : 05.08.2012 20:47:21 »
Älä huoli, milkyway! :) Lupaan kirjoittaa seuraavan osan puhtaaksi tulevan viikon aikana - mahdollisesti jo tänä yönä. Tässä on vain kertynyt niin paljon kaikenlaisia ficci-projekteja, että ei tiedä, mistä aloittaisi. ^^' Mutta nyt kun jatkoa kysellään tähän, niin totta kai otan itseäni niskasta kiinni. Oli nimittäin kovin piristävää kuulla, että ficille odotetaan jo innolla jatkoa. :)
Hellät sanat pilaavat ruman maailman,
johon tahdot kuulua ja tappaa Jumalan.

milkyway

  • ***
  • Viestejä: 19
Vs: Death Note: Kivun suudelmia | K-13 | 4. osa 2.7.
« Vastaus #9 : 05.08.2012 20:51:35 »
Jei, hienoa! : D Matt/Melloa on aina mukava lukea. ^.^

Beyond

  • Kamui
  • ***
  • Viestejä: 1 873
  • op HaX
Vs: Death Note: Kivun suudelmia | K-13 | 5. osa 6.8.
« Vastaus #10 : 06.08.2012 16:52:13 »
A/N: Nyt on pakko mainostaa hieman! :D Minun ficcilistauksestani löytyy pari muutakin Matt/Mello ficciä kuin tämä. :) 5. osa Kivun suudelmista tulee nyt! :D

***

5.

Kipulääkkeet vaivuttivat minut nopeasti levottomaan uneen. En muistanut yhtäkään näkemääni painajaiskuvaa, mutta heräsin kerta toisensa jälkeen ahdistuneena ja syvään henkeäni haukkoen. Kurkkuani kuivasi piinaavissa määrin, mutta olin aivan liian voipunut kutsuakseni punapäistä ystävääni tuomaan vettä. Sitä paitsi hänen velvollisuutensa ei ollut palvella minua, olkoonkin, että yleensä Matt suostui mukisematta kaikkeen, mitä ikinä häneltä pyysinkään. Silti minusta oli yhä nöyryyttävää olla täysin riippuvainen toisen ihmisen avusta. Matt ei ehkä ikinä kehtaisi myöntää ääneen sitä, että omaishoitajamainen rooli oli henkisesti lähinnä rasittava, mutta tiesin kyllä vallan hyvin vaatineeni jo aivan tarpeeksi ystävältäni.

Koetin nieleskellä parhaani mukaan kerätäkseni voimia liikkumiseen ja häivyttääkseni pahimman janon tunteen. Totta puhuen jokainen lihakseni huusi tukalasta särkytilasta, ja pelkkä jano sai minut voimaan pahoin. Huone näytti keinuvan uhkaavasti silmissäni, mutta onnistuin kuin onnistuinkin vääntäytymään ylös. Olin lopen kyllästynyt siihen, että jokainen liike tuntui toinen toistaan pahemmalta. Olin nimittäin aina erehtynyt kuvittelemaan, että parantuminen tarkoitti jonkinlaista elpymistä kitumisen ja riutumisen sijaan.

Hiki virtasi pitkin poskiani, ja hiukseni liimautuivat kiinni ihooni. Olin aikalailla kiitollinen siitä, että jonkin morfiinipohjainen rohdos ja palohaavaa suojaavat kääreet estivät minua tuntemasta suolaista nestettä ruhjeiden alueella. Pääsin kuin pääsinkin liikkeelle huomattavien ponnisteluiden jälkeen. Jouduin puremaan huultani kovaa estääkseni kivun vingahduksia pakenemasta ilmoille. Minulla ei ollut missään nimessä pienintäkään aikomusta huolestuttaa Mattia entuudestaan. Oli ollut tarpeeksi outoa huomata uusi huolehtivainen puoli punapäässä. Yleensä Matt oli ollut välinpitämättömyyden perikuva. Häntä eivät tuntuneet hetkauttavan muiden murheet tai tuntemukset. Siinä mielessä olin ollut aina poikkeuksen vahvistava sääntö, eikä minulla ollut vieläkään mitään sitä vastaan, että sain osakseni toisen välittämistä: päinvastoin. Olisin kuitenkin mieluummin vastaanottanut ystäväni huomiota toisenlaisissa olosuhteissa. Puolikuolleena oleminen oli aikalailla turhauttava tapa saada mielenkiintoa osakseen.

Vilkaisin vaatekaapin ovia. Vaikka oloni oli tukala jo valmiiksi, päätin pukeutua. Pyyhe, joka oli yhä tiukasti kiedottu lantioni ympärille, peitti kyllä tarpeeksi, mutta toisaalta olisi ollut aivan liian kiusallista liikuskella miltei alastomana toisen ollessa täysissä pukeissaan.  Niinpä avasin vaatekaapin ovet napaten melkeinpä ensimmäiset käteeni osuvat vaatteet. Hiki valui yhä vuolaammin rankaani pitkin, kun kiskoin tiukkoja farkkuja jalkaani. Toivoin jopa hetken ajan omistavani jotain hieman väljempää. Yleinen olemukseni oli sillä hetkellä murheistani pienimpiä.

Koska osa olkapäästäni oli sekin palanut, en edes yrittänyt pukeutua omiin yläosiini. Yksi lukuisista Mattin omistamista raitapaidoista oli sopivan suuri minulle, eivätkä siten saumat painaneet kovinkaan pahasti palohaavaa. Vaikka näkökenttäni oli täyttynyt epämääräisistä valoläiskistä, olin helpottunut siitä, että olin onnistunut vieläkin selviämään omin avuin edes jostakin. En ollut useinkaan sortunut turhaan positiivisuuteen, mutta koska en keksinyt enää yhtään omaa tilannetta huonompaa hahmotelmaa äkkiseltään, onnittelin itseäni lyhykäisesti. Voitonriemu kaikkosi kuitenkin nopeasti, kun pieni skeptinen ääni mielessäni muistutti, etten ollut vielä suoriutunut keittiöönkään asti.

Olohuone näytti olevan tyhjillään. Osa minusta oli hyvillään siitä, ettei minun edes tarvinnut esittää kaiken olevan kunnossa. Saatoin hakea vapaasti tukea seinästä ja antaa kehoni täristä. Jouduin pysähtymään jo muutaman askeleen jälkeen, kun kirkkaat valoläiskät näkökentässäni suurentuivat. Hapuilin parempaa tukea käsilläni ja puristin silmäni tiukasti kiinni. Siitä huolimatta räikeät värin vilahtelivat luomieni alla muutoin mustuneessa ympäristössä. Aloin tulla jo toisiin aatoksiin avun suhteen.
”Matty?” kutsuin punapäätä vapisevalla äänellä, mutta vain hiljaisuus vastasi minulle. Ilmeisesti Matt oli lähtenyt hetkeksi toisaalle – niin tyypillistä! Kirosin raskaasti mielessäni. Minusta tuntui siltä, että yksikin askel lisää saisi minut menettämään tajuntani, eikä minulla ollut enää paljoa voimia pysytellä pystyssä. Olisi vain päästävä nopeasti takaisin makuulle. Otin haparoivan askeleen takaisin kohti makuuhuonetta. Kuulin sydämeni tykytyksen ja miltei maistoin hikipisarat huulillani. Yritin epätoivoisesti hapuilla seinää, mutta yritys oli kaikkea muuta kuin onnistunut. Tunsin jalkojeni pettävän juuri ennen kuin tiedottomuus imaisi minut sisäänsä.

***

Heräsin, kun joku ravisteli kevyesti hartiaani. Avasin silmäni hitaasti kohdatakseni aivan liian tutuksi käyneen huolestuneen katseen.
”Kaikki kunnossa?”
”Ehdottomasti”, mutisin hiljaisesti ja melkein häpeilevästi. Kehoni jokaista mahdollista lihasta kuumotti yhä inhottavasti. Kurkkuani kuivasi entistäkin enemmän. En missään nimessä vastustellut enää apua, kun Matt avitti minut tarpeeksi ylös, jotta voisin juoda useita ahnaita kulauksia vesilasista, jota toinen piteli huulillani. Oli aivan kuin en olisi nähnytkään juotavaa päiväkausiin. Lopulta olin saanut juotua tarpeekseni. Matt laski vesilasin takaisin sohvapöydälle ja kääntyi katsomaan minua jokseenkin tuimasti.

”Melly, tiedän, ettet ole mitenkään loisteliaassa kunnossa, mutta saat luvan kuunnella minua hetken siitä huolimatta”, punapää ilmoitti.
”Lapsellinen itsepäisyytesi alkaa olla jo sairasta. Olin poissa kymmenen helvetin minuuttia, ja sillä välin olit jo onnistunut kiduttamaan itseäsi aika vaikuttavasti. Säikäytit minut tällä kertaa oikeasti, mikä on aikamoinen saavutus, kun ottaa huomioon, miten kauan olen tuntenut sinut.”
”En halua edelleenkään lääkärin huomaan, vaikka kuinka vaatisit sitä”, ilmoitin väsyneesti.
”Se ei ole itse asiassa enää käynyt mielessänikään. Olisin tyytyväinen jopa siihenkin, jos voisit vihdoin hyväksyä sen, ettet ole parhaillasi elämäsi kunnossa! Ymmärrän kyllä, ettet tahdo olla toisista riippuvainen, mutta tällä hetkellä sinulla ei ole vaihtoehtoja. Tajuatko itsekään, missä kunnossa olet tällä hetkellä? Ymmärrätkö, miten huolissani olen sinusta?”

Mattin terävä ääni sai minut hätkähtämään. En ollut tottunut siihen, että punapää menetti malttinsa. Olin oikeastaan ainoa tuntemani ihminen, joka ylipäätään kykeni kirvoittamaan reaktioita punapäästä – joskaan en ollut aina ylpeä siitä taidosta.
”Minä... Anteeksi”, sopersin hämmästyen itsekin sitä, kuinka vilpittömältä pahoitteluni kuulosti.
”Itseltäsihän sinun pitäisi tässä pyytää anteeksi. Sinulla ei taida olla minkäänlaista itsesuojeluvaistoa, vai onko?” Matt huokaisi. Hänen äänensä oli kuitenkin jo paljon pehmeämpi kuin hetki sitten. Tunsin kylmien sormenpäiden liukuvan hellästi hiusteni lävitse. Vasta siinä vaiheessa huomasin, että pääni lepäsi punapään sylissä. Jollain kierolla tavalla tuntui hyvältä olla niin lähellä toista. Matt tuoksui vienosti tupakalta ja colalta. Ensimmäistä kertaa eläessäni tajusin, että olin ainoa, joka oli päässyt koskaan niin lähelle toista. Aivoni olivat ilmeisesti liian kuumeiset itsesensuurille.

”Matty?” kysyin hiljaisesti.
”No?”
”Haittaako sinua, jos jään tähän? En jaksaisi niin millään siirtyä tästä vielä.”
”Aivan kuin päästäisinkään sinua enää pois lähettyviltäni”, Matt naurahti, vaikka todennäköisesti hän ei edes vitsaillut.
”Hyvä”, totesin hymyillen salaa mielessäni. Oloni oli yhä surkea, mutta ainakin minulla oli joku, joka ilmeisesti katseli mieluummin surkeuttani kuin päästi minut pois näköpiiristään.
”Kukapa olisi uskonut, että välität minusta näin paljon?” näpäytin kiusoittelevasti.
”Kyllähän sinun pitäisi tietää paremmin, että hyppäisin vaikka vuorelta alas takiasi”, Matt totesi. Kuulin vieläkin niin naurun kuin vakavuuden hänen äänessään.
”Huolimatta siitä, että olen ’sairaalloisen itsepäinen ja itsepäisen lapsellinen’?”
”Varsinkin siksi.”
« Viimeksi muokattu: 03.10.2013 02:08:01 kirjoittanut Beyond »
Hellät sanat pilaavat ruman maailman,
johon tahdot kuulua ja tappaa Jumalan.

milkyway

  • ***
  • Viestejä: 19
Vs: Death Note: Kivun suudelmia | K-13 | 5. osa 6.8.
« Vastaus #11 : 06.08.2012 20:05:21 »
Awws, tämä on vaan niin ihana... : ) Kirjoitat näistä kahdesta tosi hyvin, juuri sillä tavalla, millaisiksi olen itsekin heidät ajatellut.
Kiitos tästä luvusta. En koita hoputtaa, mutta lisää olisi kiva lukea... : D

Beyond

  • Kamui
  • ***
  • Viestejä: 1 873
  • op HaX
Vs: Death Note: Kivun suudelmia | K-13 | 5. osa 6.8.
« Vastaus #12 : 06.08.2012 23:43:44 »
Kiitoksia jälleen kannustavista sanoista, milkyway! ^^ Lupaan, että jatkoa kyllä tulee vielä tämän viikon aikana - jos olen oikein ahkera, saattaa tulla kaksikin osaa. :D
Hellät sanat pilaavat ruman maailman,
johon tahdot kuulua ja tappaa Jumalan.

Beyond

  • Kamui
  • ***
  • Viestejä: 1 873
  • op HaX
Vs: Death Note: Kivun suudelmia | K-13 | 6. osa 10.8.
« Vastaus #13 : 10.08.2012 15:14:21 »
6.

Kun tasan kaksi viikkoa muuan nimeltä mainitsemattoman blondin aiheuttamasta episodista oli kulunut, alkoi tunnelin päässä viimein näkyä jonkinlaista valoa. Totta kai Mello oli yhä surkeassa kunnossa, mutta kaikki oli suhteellista: kun oli nähnyt ystävänsä itkevän, huutavan ja jopa menettävän tajunsa useasti pelkän kivun johdosta, tuntui pieninkin parantuminen edistykseltä. Mello kärsi muutaman päivän ajan kuumeilusta, mutta ruumiinlämmön palauduttua normaaliksi loppuivat niin yölliset tiedostamattomat tuskan vaikerrukset kuin salaisiksi tarkoitetut kärsimyksen eleetkin. Koko sen ajan olin vahtinut tiukasti, ettei Mello edes yrittäisi teeskennellä pärjäävänsä täysin omin avuin aivan kaikessa. Kaikkein vähiten tahdoin hänen satuttavan itseään lisää.

Olin todella hämmästynyt siitä, että vaaleaverikkö hyväksyi kuin hyväksyikin apuni vastustelematta juuri lainkaan. Toisinaan mieleni teki jopa hämmästellä ääneen toisen yhteistyökykyisyyttä. Onnistuin kuitenkin hillitsemään kieleni, sillä tiesin entuudestaan tarpeeksi hyvin sen, että tahtoessaan blondi osasi heittäytyä myös hankalaksi.

Kun Mello oli alkanut vihdoin parantua kunnolla, oli minulle jäänyt aikaa muuhunkin kuin toisen puolesta murehtimiseen. Olin huomannut vaihtavani yhä pidempiä katseita vaaleaverikön kanssa. Oli ollut mahdotonta olla huomaamatta, että kumpikin meistä nautti fyysisestä läheisyydestä täysin siemauksin. Oli tietenkin yksinomaan järkevää syyttää huolehtimisen tarvetta siitä, miten paljon kosketukset ja lähekkäin pysyttely olivat lisääntyneet. Sitä paitsi empatian osoittaminen ystävälle oli vain ja ainoastaan luonteva tapa suhtautua hankalaan tilanteeseen – niin ainakin yritin uskotella itselleni.

Toisaalta suvaitsin epäillä sitä, kuinka monet ystävät tapasivat nukkua sylitysten. Tiesin kenties jollain tasolla sen, ettei Mello olisi antanut minun tulla niin lähelle, jos hän olisi luullut jokaista elettäni silkaksi sääliksi. En siltikään uskaltanut ottaa aihetta puheeksi. Pelkäsin nimittäin sitä mahdollisuutta, että olin tulkinnut jotain väärin tavalla tai toisella. Olisi turha pilata vuosia kestänyttä ystävyyttä turhilla uteluilla. Sitä paitsi oli todellakin itsekästä ja arveluttavaa hyödyntää toisen heikkoa kuntoa. Siksi yritinkin parhaani mukaan työntää ylimääräiset ajatukseni syrjään. Saatoin jopa kuvitella mielessäni, kuinka Mellon kipakka ääni toteaisi tunteiden, varsinkin ystävyyttä syvempien sellaisten, olevan ajan tuhlaamista pahimmillaan. Siitä huolimatta toisinaan tulin miettineeksi, kuinka hyvältä toisen siro vartalo tuntui omaani vasten painautuneena.

Pitelin Melloa käsivarsillani jälleen kerran pelatessani aivotonta taistelupeliä. Minun hädin tuskin tarvitsi keskittyä ruudun tapahtumiin, mutta vaaleaverikön silmät puolestaan seurasivat niitä erittäin tarkkaavaisesti.
”Kuulehan, Matt. Minusta tuntuu, että alan päästä tämän pelin juoneen mukaan”, Mello ilmoitti pitkästyneeseen sävyyn.
”Tässä ei ole kummoistakaan juonta”, huomautin vähintäänkin yhtä kuivakasti.
”Nimenomaan, nahkiainen”, vaaleaverikkö sanoi virnistäen hieman. Kuluneiden päivien aikana olimme ottaneet tavaksemme puhutella toisiamme enemmän tai vähemmän typerillä lempinimillä.
”Sinun pitäisi kokeilla tätä joskus, pallurainen”, naurahdin.
”Paremman tekemisen puutteessa voisin kokeillakin.”

Minun oli myönnettävä, että olin odottanut idean murskaavaa tyrmäystä enemmän kuin sen mahdollista hyväksyntää.
”Toisinaan sinä yllätät minut, apinaiseni”, totesin epäileväisen huvittuneesti.
”Tiedän. Antaisitko sen ohjaimen, pupukka? ” Mello kysyi väläyttäen ilkikurisen hymyn minulle. Jostain syystä tulin ajatelleeksi, että vaaleaverikkö näytti aika suloiselta häijynä. Tyrkkäsin ohjaimen nopeasti toiselle toivoen, ettei hän olisi huomannut kasvoilleni noussutta punaa.
”Mitä tässä pitää tehdä?”
”Eliminoida viholliset ja siirtyä sitten uuteen kenttään.”
”Matt, minä olen katsonut sinun pelaavan tätä tuntikaupalla. Tiedän kyllä, että viholliset pitää eliminoida ja muuta tyhmää, mutta tarkoitin lähinnä sitä, että miten ne viholliset eliminoidaan ja miten tuota köntystä liikutellaan.”
Kirosin tovin omaa tyhmyyttäni.
”Liikuttelet sitä nuolinäppäimistä. Aina, kun vihollinen lähestyy, painat X- ja neliönäppäimiä. Jos haluat tehdä jotain hienompaa, voit käyttää muitakin nappuloita, mutta minusta tuntuu, että perusliikkeissäkin on sinulle tarpeeksi opeteltavaa.”
”Pyh, tämähän vaikuttaa naurettavan putkiaivoiselta toiminnalta.”
”Katsokin vain, ettet joudu perumaan puheitasi”, naurahdin.

***

Vaaleaverikkö manasi raskaasti. Olin säätänyt pelin vaikeustason helpoksi, mutta edes kyseinen toimenpide ei ollut auttanut mainittavissa määrin. Blondi oli yksinkertaisesti huonoin ikinä tapaamani videopelaaja.
”Varo sitä...” aloitin, mutta liian myöhään: hahmo oli heittäytynyt suoraan rotkoon, eikä vihollisen ollut tarvinnut tehdä pienintäkään liikettä.
”...kaiteetonta aluetta”, päätin lauseeni.
”Tämä peli on syvältä”, Mello sihahti happamasti. En voinut estää pientä virnettä nousemasta huulilleni.
”Joko myönnät, että tässä vaaditaan hieman taitoakin?” kysäisin pirullisesti myhäillen.
”En”, vaaleaverikkö töksäytti lakonisesti asettaessaan ohjaimen sohvapöydälle. Naurahdin hiljaisesti.
”Olet taas vain uskomattoman huono häviäjä”, totesin.
”Ja sinä käytät vapaa-aikaasi uskomattoman typeriin asioihin”, Mello vastasi.
”Kuten sinuun?” heitin takaisin. Vaaleaverikkö mulkoili minua hetken jäisesti.

”Usko tai älä, tumpelo, minusta on ihan siedettävä ajatus, että käytät suurimman osan ajastasi minuun”, toinen kertoi jokseenkin ylimielisesti hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Herkkää, Mells”, kuittasin, vaikka todellisuudessa tiesinkin, että Mello oli juuri ilmaissut omalla tavallaan sen, miten paljon minä hänelle merkitsin.
”Tosin minustakaan ei ole kovin kamalaa jumittaa täällä kanssasi. Tähän alkaa tottua”, ilmaisin vastavuoroisesti. Mello pyöritteli silmiään.
”Tuo on varmastikin kauneinta, mitä olet koskaan sanonut”, hän hymähti sitten. Siinä oli puoli totuutta: vaikka keskustelumme sävy oli jälleen kerran hävyttömän kevytmielinen, olivat vaihtamamme sanat itse asiassa olleet todella merkityksellisiä ja jollain kierolla tavalla myös lempeitä.

Annoin katseeni valtaa vaaleaverikön kasvoilla. Silmäilin toisen piirteitä hetken haaveksuvasti, enkä voinut olla ajattelematta sitä, miten toinen kykenikään näyttämään niin kauniilta – niin haluttavalta – huolimatta siitä, että miltei neljännes hänen kasvoistaan oli palanut ja kääreiden peittämä. Ajatukseni ja katseeni lipuivat vähitellen toisen huulille: ne tuntuisivat varmasti pehmeiltä omiani vasten. Hätkähdin lumouksesta vasta siinä vaiheessa, kun olin jo melkein painanut pienen suudelman toisen suulle.

”M-minä... Anteeksi”, takeltelin perääntyen hieman kauemmas. Vaaleaverikkö näytti lähinnä hämmentyneeltä.
”Ei se olisi... Tai siis...” hän mutisi jokseenkin avuttomasti. En ollut koskaan nähnyt toisen menettävän puhekykyään niin täydellisesti.
”Unohdetaan tuo äskeinen”, ehdotin nopeasti.
”Sopii. Jatketaan vaikka tuota idioottipeliä”, Mello naurahti. Olin kuulevinani väkinäisen häivähdyksen hänen äänessään, mutta hetki sitten tapahtuneen tilanteen vuoksi päätin olla huomioimatta sitä. Minun olisi sietänyt olla tyytyväinen siihen, etten ollut saanut läimäystä kasvoilleni. Toivoin vain, että koko välikohtaus unohtuisi pian. En tahtonut missään nimessä menettää läheisyyttä ainoaan ihmiseen, josta olin koskaan välittänyt todellisesti.

”Se peli jatkuu, jos painat sitä kolmionmuotoista näppäintä sen ohjaimen keskellä”, kuulin oman ääneni ohjeistavan poissaolevasti. Pian peli pyöri jälleen, ja näytti siltä, että Mello pelasi entistäkin surkeammin.
« Viimeksi muokattu: 10.08.2012 15:16:32 kirjoittanut Beyond »
Hellät sanat pilaavat ruman maailman,
johon tahdot kuulua ja tappaa Jumalan.

Greece

  • Vieras
Vs: Death Note: Kivun suudelmia | K-13 | 6. osa 10.8.
« Vastaus #14 : 17.08.2013 21:57:12 »
Tää oli niin kawaii! Mie ootan lisää lukuja ja tahdon lukea tätä ja ja ja ;; w ;;
Mello ja Matt tosiaan on lähellä omia luonteitaan. Pistäisin itse Mattiä hieman enemmän piilopervommaksi :3