Kirjoittaja Aihe: Liikaa luottamista, eli sirpaleita menneisyydestä | S  (Luettu 1568 kertaa)

invisible deer

  • susilapsi
  • ***
  • Viestejä: 256
  • ava by Auroora
Nimi: Liikaa luottamista, eli sirpaleita menneisyydestä
Kirjoittaja: TOKO ~
Ikäraja: Sallittu
Genre: Angst
Vastuunvapaus: Omistan vain itseni, muut henkilöt omistavat itse itsensä. Minä vain puran ahdistusta kirjoittamiseen.
A/N: Täyttä tajunnanvirtaa. Oli pakko päästä kirjoittamaan ja tämä oli päällimmäisenä mielessä. Kommenttia saa antaa c:


Liikaa luottamista, eli sirpaleita menneisyydestä

Mua ahdistaa. Ikkunoista tulvii sisään pelkkää mustaa, hengitys takkuaa.
'Yhden kyyneleen saavutus', mä muistan kommentoineeni tekstiin, jonka luin joskus. Se oli kaunis ja surullinen, siinä oli onnellinen loppu. Yleensä mä inhoan niitä. Liika onnellisuus on luonnotonta, mutta se olikin pelkän kohtauksen loppu. Pieni pätkä elämästä.
Ja tälle pätkälle mä luovutin yhden kyyneleen.

Nyt kyyneleitä on enemmän. Liikaa ja mikä pahinta, taas.
Vastahan mä muutama päivä sitten itkin itseni uneen.
Mä itken liikaa ja typeristä syistä.

Varmaan jokainen on joskus miettinyt, mitä pelkää. Mä ymmärsin sen tänään.

Vaikka mä pelkäänkin piikkejä, pimeää ja avuttomuutta, niin eniten mä pelkään luottamista. Sitä, että uskaltais välittää toisesta. Ja kyllä mä tietenkin välitän. Ystävistä, perheestä, kaikesta sellasesta mistä muutkin.
Mä vaan pelkään, ettei muut välitä musta, että ne on mun seurassa vain pakon takia. Mä pelkään, että ne hymyilee mulle siks, että se on kohteliasta.

Miksi mä luokittelen sen luottamiseksi? Ehkä, koska mulle luottaminen tarkottaa sitä, että uskaltaa päästää toisen lähelle. Ja sitä mä pelkään. Koska, jos mä välitän ja toinen kyllästyy tai väsyy muhun, mä hajoan.

Peloille on aina joku selitys, joku syy, miksi ne on olemassa.
Ja tottakai mä tiedän omani.

Syntymäpäivät.
Mun parhaan kaverin.
Sen, jota mä rakastin varmaan enemmän, kun itteeni. Ja kyllä sekin välitti musta.

Meillä oli aivan älyttömän hauskaa. Vitsailtiin, pelleiltiin, syötiin kakkua, juostiin pihalla. Me oltiin varmaan jotain nelosluokkalaisia, sellasia pikkusia vielä.

Ja sitten tuli riita.

En mä enää edes muista mistä se alko. Mä nauroin väärässä kohdassa, sanoin jotenkin väärin, tai jotain.
Se veti mut sivuun muitten luota ja oli aivan älyttömän vihanen. Se oli sellanen sekunnissa nollasta sataan kiihtyvä tyyppi, kyllä mä sen tiesin.
Meillä oli paljon riitoja, mutta ne sovittiin aina äkkiä.

Se oli vaan yks harvinaisen iso riita, mutta jos multa kysyttäis millon muhun on sattunut eniten, mä valitsisin sen epäroimättä.

Se huus mulle. Syyti kaikki loukkaukset mitä keksi. Olin kuulemma pilannut sen synttärit, olin idiootti ja tyhmä. Säälittävä ja rasittava.

Mä huusin tietysti takasin. Mä en ymärtänyt miksi se edes oli vihanen. En mä oikeestaan tiedä vieläkään. Kun me oltiin kiljuttu toisillemme hetki, se hiljeni. Tuijotti mua vaan syyttävästi vihreillä silmillään.

"Sä oot pilannu mun elämän. Mä en halua nähdä sua enää ikinä."

Sen mitä se sano ois voinut laittaa pelkän vihaisuuden piikkiin, mutta se äänensävy oli jotain niin kylmää. Ei mitään näkyviä tunteita, paitsi sellanen kytevä raivo.

Se katto mua hetken, käänty ja lähti pois.

Se sattu.
Se sattu aivan hemmetin paljon.
Ja tietenkin mä syytin siitä itteäni. Mä olin tehny jotain väärin, mä olin vääränlainen.

Kun mutsi haki mut kesken juhlien kotiin ja mä olin itkenyt tunnin huoneessani, mua alko pelottaan.

Mitä, jos mä menettäisin ystäväni?
Mä olin kasvanu liian kiinni siihen. Mä välitin siitä liikaa.

Kyllä me lopulta sovittiin, mutta en mä oppinu enää luottaan siihen. Enkä muihinkaan. Mä en halunnut luottaa, koska se sattui. En halua vieläkään.

Mutta silti mä luotan liikaa.
Miten mä voisin olla välittämättä ystävistä, jotka saa mut hymyilemään, ja joita mä rakastan omalla mittapuullani aivan liikaa.
Miten mä voisin olla välittämättä mun perheestä, vaikka ne sanoo soittavansa poliisille, jos mä yritänkin lyödä niitä. Kai se sitten on sairasta. 'Me ei sallita välivaltaa', sanoo nainen, jota mun kaiken järjen mukaan pitäis nimittää äidiksi. Se vaan tuntuu mahdottomalta, siinä vaiheessa, kun mä pakenen huoneeseeni sitä ja sen uhkauksia kytille soittamisesta. Mä kun olen taas mennyt potkasemaan pikkuveikkaa.

Mä välitän ihmisistä aivan liikaa ja mä vaan toivon, että nekin välittää musta.

Mä en halua pilata enää kenenkään elämää.

« Viimeksi muokattu: 13.02.2013 19:03:44 kirjoittanut TOKO ~ »
there is freedom in the dark once someone has illuminated it

Mightyena

  • ***
  • Viestejä: 437
  • ヨホホホ♪
Vs: Liikaa luottamista, eli sirpaleita menneisyydestä | S
« Vastaus #1 : 12.02.2013 17:38:06 »
Voisin yrittää vaikka vältellä läksyjä heittää kommentilla, koska en ymmärrä, miksi tämä on nollakommattu. Ymmärsinkö siis oikein noista alkusanoista, että tämä on henkilökohtainen? Näitä on aina vähän vaikea kommentoida, mutta ainakin hirveän mielenkiintoista lukea. :3

Ensin vaikka vähän pilkunviilausta.

Yleensä mä ihoan niitä.
Inhoan

Varmaan jokainen on joskus mietinyt, mitä pelkää. Mä ymmärsin sen tänään.
Miettinyt. Muuten, kuuluisiko tuohon pilkku? En ole ihan varma, kun olen oikeasti huono pilkuttaja (tungen niitä joka paikkaan) ja nyt aivot ei toimi.

"Sä oot pilannu mun elämän. Mä en halua nähdä sua enää ikinä"
Jäikö piste uupumaan ihan tarkoituksella vai...?

Miten mä voisin olla välittämättä ystävistä - - - Me ei sallita välivaltaa
Väkivaltaa. Noihin muutamaan miten-alkuiseen virkkeeseen olisin ehkä itse lisännyt kysymysmerkit perään, mutta toisaalta ne voivat hyvinkin olla juttuja, joihin ei odoteta vastausta.

Sen, jota mä rakastin varmaan enemmän, kun itteeni.
Okei nämä jotkut, kuten tämä, menee varmaan ihan puhekielen piikkiin (vaikea sanoa varsinkin, kun en tiedä mitä murretta puhut ja saatat kirjoittaa sanoja eri tavalla), mutta tässä jotenkin häiritsi tuo kun. :D

Mistä pääsenkin kätevästi siihen, että osaatpa käyttää puhekieltä hyvin. Joskus kirjoista/novelleista tulee sellainen u know, teennäinen tai väkisin väännetty olo, jos sillä yritetään korostaa vaikka nuorekkuutta (juu, ja vielä sillein slangimaisesti, hyrr). En mitenkään halua yleistää, mutta joitakin havaintoja tällaisestakin... Sinä taas osasit yhdistää puhekielen ja viisauden hienosti ja tässä se jotenkin korosti aitoutta, jos minulta kysytään. Muutenkin hyvää tekstiä ja tuntui kuin se olisi parantunut koko ajan. Lyhyet lauseet tehokeinoina ovat rakkautta. <3

Tykkäsin siitä, että tämä oli sekä tajunnanvirtaa että yhtenäinen. Tuli muuten sellainen jännä olo, vähän kuin tämä olisi lopussa tavallaan palannut alkuun, jos tässä nyt on mitään järkeä. Että tuo lopun huoneeseen pakeneminen olisi syy alun ahdistukseen, ymmärrätkö mitä ajan takaa? Voi olla, että olen ihan hakoteillä, mutta kuulostaa todella upealta! Kappalejako ja tapa, jolla asiasta siirrytään toiseen, olivat myös piristävän omaperäisiä ja ainakin minusta tämä teksti näyttääkin kivalta.

Miksi mä luokittelen sen luottamiseksi? Ehkä, koska mulle luottaminen tarkottaa sitä, että uskaltaa päästää toisen lähelle. Ja sitä mä pelkään. Koska, jos mä välitän ja toinen kyllästyy tai väsyy muhun, mä hajoan.

Mä välitän ihmisistä aivan liikaa ja mä vaan toivon, että nekin välittää musta.

Hui... Meni kylmät väreet, koska tämä on niin lähellä omaa ajatusmaailmaa. Vahvaa. Jos joku kysyy, mitä luottamus on, vastaan näin. Tai eihän sitä välttämättä uskaltaisi ääneen sanoa. Ja sitten vielä yksi juttu:

'Yhden kyyneleen saavutus', mä muistan kommentoineeni tekstiin, jonka luin joskus. Se oli kaunis ja surullinen, siinä oli onnellinen loppu.
Voi. <3 ;__:

Hehee, päivän urakka tehty (*laiska kommentoija*). Anteeksi, että tein tähän tällaisen lainausviidakon. Tämä oli hieno, kiitoksia. ♥
« Viimeksi muokattu: 12.02.2013 17:42:55 kirjoittanut Mightyena »
everybody knows there's a party at the end of the world

invisible deer

  • susilapsi
  • ***
  • Viestejä: 256
  • ava by Auroora
Vs: Liikaa luottamista, eli sirpaleita menneisyydestä | S
« Vastaus #2 : 13.02.2013 19:02:20 »
Apua, kommentti.
Jep, tää tosiaan on aika henkilökohtainen, mutta, no. Omasta elämästä on mun mielestä helpompaa kirjottaa, tietääpähän millaiseks luo henkilöt.

Huh, kiitos virheiden bongailusta. Kirjoitin tän *köh-köh* kännykällä, mitä ei varmaan ikinä pitäis tehdä. Oli pakko vaan lisätä nopeasti, tai olisin tullut katumapäälle ja tää ois joutunut sinne hylättyjen kirjoitusten lokeroon.
Noissa muutamissa lauseissa oli jätetty kysymysmerkki ihan tarkoituksella pois. Ne oli mun (erittäin sekavia) toteavia lauseita.

Lainaus
Mistä pääsenkin kätevästi siihen, että osaatpa käyttää puhekieltä hyvin.
Mä koen puhekielen jotenkin omakseni, mutta en kuitenkaan osaa kirjottaa kokonaan puhekielellä. Se on sellanen sekoitus kirja- ja puhekieltä. Kiva, että pidit.

Lainaus
Tuli muuten sellainen jännä olo, vähän kuin tämä olisi lopussa tavallaan palannut alkuun, jos tässä nyt on mitään järkeä. Että tuo lopun huoneeseen pakeneminen olisi syy alun ahdistukseen, ymmärrätkö mitä ajan takaa? Voi olla, että olen ihan hakoteillä, mutta kuulostaa todella upealta!
Oh, oivalsit ihan oikein. Mahtavaa. :)

Lainaus
Voi. <3 ;__:
No nyt oli ainakin ihan tosielämästä tuo kohta.
Mulla on joku pakkomielle mainita toisten tekstejä (ei sillä, että mä olisin teksteissäni mollaamassa niitä kijotuksia, joista en oo pitänyt) koska, no, en tiiä. Kai se on vaan jännä miettiä, että mitä toiset ajattelee, kun ne bongaa jonkun kohdan omasta tekstistään, tai jostain siihen liittyvästä. Joo, meni taas aika moniulotteiseks.

Mitä lainausviidakosta, kun sain kommentin. Ja ihanan sellaisen.
Luin tän illalla kännykällä ja leijuin pilvissä koko yön, kiitos :)
there is freedom in the dark once someone has illuminated it