Kaikki muut tuntuu kasvaneen pois fanituksesta ja mä en tajua, että miten! Onko kaikki muut vaan piilofaneja ja mä ainoa julkifani, vai oonko mä kenties jotenkin pudonnut kehityksen kelkasta kun edelleen rakastan noista jokaista ihan tajuttomasti?
Tämä kysymys on oikeastaan mielenkiintoinen. Omalla kohdallani voisin väittää kasvaneeni yli esimerkiksi Potterista, vaikka kirjasarja on yhä erinomainen mielestäni ja on varmasti aina lähellä sydäntäni. Kuitenkin fanituksen luonne on muuttunut elämäntilanteen myötä. Kuten
LillaMyy totesi, elämäntilanne ei salli enää niin paljoa aikaa käytettävän fanitukseen, ja kun jääkaappi ei täyty itsestään, rahankäyttöään fanituotteisiin harkitsee paljon tarkemmin kuin vielä porukoiden luona asuessaan.
Siitä huolimatta populaarikulttuuri tuo paljon iloa elämään. Hyvä sarja aiheuttaa yhä typerää myhäilyä, kun lempihahmolla on suuri hetkensä. Siihen vain suhtautuu maltillisemmin, eikä asiasta välttämättä puhua pulputa, jos otaksuu, ettei aihepiiri kiinnosta laisinkaan keskustelukumppania.
Hyvä populaarikulttuurin tuote kestää aikaa, mutta toisinaan siitä voi tarvita myös taukoa ennen kuin se potkii lujaa uudelleen. Jos jostain asiasta on pitänyt viisitoista vuotta, on luontevaa, että välissä kaipaa jotain muutakin. Ei kai kukaan kovin kepein perustein lopullisesti hylkää itselleen tärkeää teosta, mutta vaihtelua tarvitsee varmasti jossain vaiheessa. Pitäähän sitä laatua osata kaivata ennen kuin sitä taas arvostaa. Laadun äärelle on ihanaa ja kotoisaa palata, kun on seikkaillut välissä huonon populaarikulttuurin maailmassa.
Oman fanitukseni luonne on vallan laiskistunut. Ihailen kuitenkin niitä, joille ei tapahdu tällaista laiskanpulskistumista fanituksen suhteen. Välillä oikeastaan toivoisin, että kykenisin suhtautumaan yhtä intohimoisesti johonkin kuin nykyistä nuorempana. Tavallaan kai ikä on kyynistänyt minua paljonkin, mikä on siinä mielessä sääli, että muistan ihailemieni asioiden mukana myötäelämisen olleen omalla tavallaan hirveän palkitsevaa ja elämään sisältöä tuovaa.
Minusta ainaki kannattaa olla ylpeä siitä, että kykenee vielä pitkänkin ajan jälkeen saamaan jostain irti yhtä paljon kuin vuosia sitten. Pitkästyttäväähän elämä on ilman ripausta eskapismia.