Title: Ymmärtämättömyys
Author: Saoo
Beta: LordPuhdemort kiitoksia taas
Genre: Angst, pieni romance, femme
Pairing: Augusta Longbottom/Minerva Mcgarmiwa
Rating: S
Summary: ”Minulla ei ole koskaan ollut ketään,”, Opettaja huokaisi. ”ja nyt minulla ei ole mitään.”Disclaimer: JKR omistaa ja taas kerran olen syypää aivopesuunne.
Warnings: Angst.
A/N: Noniin, ficci osallistuu
Naisten kymppiin ja
RARE II haasteisiin
Sori rääkkäys ja sen sellainen, mutta kommenttia pyydän ja hartaasti toivon
Enjoy
***
Koko Tylypahka oli palasina. Suuri aula oli täynnä kivenlohkareita, verta ja kuolleita kuolonsyöjiä. Taistelu oli voitettu, Voldemort oli kuollut. Harry oli saanut vihdoin tilaisuutensa ja nyt se oli lopullisesti ohi.
Minerva McGarmiwa laahusti uupuneena lähes kokonaan säilyneeseen luokkahuoneeseensa, josta pääsi hänen omiin tiloihinsa, nainen suuntasi pieneen makuuhuoneeseensa.
Hän lysähti tomuiselle päiväpeitolle, jonka punainen väri oli ennen ollut paljon syvempi.
Nainen painoi päätään alas ja veti uupuneena suipon hattunsa päästään ja avasi nutturalla olleet pitkät harmaat hiuksensa.
Paljon oppilaita oli kuollut. Paljon opettajia oli kuollut. Heitä oli myös kadonnut ja se masensi opettajaa. Hän ei jaksanut enää, vaikka nyt kaikki palaisi ennalleen. Vai palaisiko? Kuolleita ei saisi takaisin, löytyisikö kadonneet enää ikinä?
Minervan päässä pyöri asioita, joita hän ei voinut käsitellä, ei ymmärtää. Hänen ajatuksensa menivät solmuun ja korvissa soi vieläkin tuskan huudot. Vaikka nainen oli kokenut ja nähnyt elämää, hän ei voinut ymmärtää, eikä uskoa, miten tämä suru painautui tuskallisesti hänen sydämeensä.
Hän oli pitänyt itseään vahvana, hänen oli ollut pakko, mutta nyt hän antoi kaiken muun unohtua ja henkäisi vapaasti, kuin ensimmäisen kerran.
Se tuntui tavallaan hyvältä, vaikka jokainen hengenveto koski kuin piikki naisen sydämeen. Kuin kuolema olisi odottanut, hän sulki silmänsä ja kaatui sängylleen.
Hän ei itkisi. Hän oli luvannut sen itselleen, vaikka ei hän jaksaisikaan itkeä. Nainen oli väsynyt, loppuun palanut ja tuntui kuin mikään ei voisi pelastaa häntä. Heikot henkäykset kuuluivat liian kovina hänen korviinsa ja nainen yritti sulkea silmänsä pois maailmalta. Kuva pimeni, muttei kadonnut ja Minerva hengitti ahdasta ilmaa. Nainen hakkasi kättään peittoon, joka tuntui kovalta hänen hentoa nyrkkiään vasten.
”Minerva?” Ääni soljui lämpöisenä aaltona naisen korviin.
McGarmiwa veti henkeä sisään taas ja käänsi päänsä ovelle. Valkohiuksinen nainen katseli häntä huolestuneena ja käveli lähemmäs naista.
”Ei, älä! Älä tule luokseni nyt. Haluan olla yksin”, Minerva puristi päätään molemmilla käsillään samalla, kun hänen kyntensä raapivat uria hänen ohimoonsa.
”Minerva, me voitimme! Hän-joka-jääköön-nimeämättä on kukistettu!” Augusta Longbottom hymyili riemuisasti.
”Emme me ole voittaneet. Missä on Lipetit? Verso? Missä on koulun oppilaita? Me emme ole voittaneet! Ymmärrätkö sinä?” Minerva huusi kuin puhuminen olisi sattunut.
Augusta hiljeni. Hän katseli surullisesti Minervaa, jonka kädet olivat valahtaneet peitolle voimattomina.
”Minulla ei ole koskaan ollut ketään,”, Opettaja huokaisi. ”ja nyt minulla ei ole mitään.”
”On sinulla. Sinulla on paljon, vaikka et sitä aina tietäisikään. Joka pilvellä on hopeareunus,” Augusta sanoi hiljaisesti.
Nainen pyöritti päätään sängyllä. Augusta otti askeleen häntä kohti. Kun Minerva ei tuntunut huomaavan elettä, nainen käveli hiljalleen sängyn viereen ja istuutui punaisen päiväpeiton päälle.
”Olet vain väsynyt. Ehkä sinun pitäisi nukkua ja unohtaa tämä päivä”, Augusta laski kätensä Minervan olkapäälle.
Minerva käänsi surullisen katseensa Augustan kasvoihin ja sai valkeahiuksisen naisen värähtämään.
”En tiedä,” Minerva sanoi kääntäen kasvonsa kattoon.
”Mitä sinä et tiedä?”
”En tiedä, miksi kaiken pitää aina olla synkkää. Aina, kun saavuttaa jotain, niin jotain myös kuolee pois. Kuihtuu padoten onnen toiselle puolelle. En voi ymmärtää sitä, en vain voi.”
”En minäkään, ei kukaan voi.”
”Dumbledore ymmärsi, hän tiesi. Mutta hänkin on poissa.”
Hiljaisuus laskeutui naisten ympärille. Huudot olivat vaimenneet koulussa, jostain kuului etäistä itkua. Kaikki pysähtyi hetkeksi. Augusta nosti kasvonsa ylös ja hengitti tunkkaista ilmaa keuhkoihinsa. Miten hengittäminen tuntuikaan niin vaikealta.
Nainen laski kätensä toisen kädelle huokaisten tuskan sydämestään pois.
***
Yö lankesi raunioiseen Tylypahkaan. Kutakuinkin paikkoja oli siivottu, eloonjääneet olivat ottaneet kuolleet omaiset ja ystävät mukaansa ja lähteneet kuka mihinkin. Osa oppilaista yöpyi tarvehuoneessa, mutta linnassa oli täysin hiljaista. Yläkerran säilyneessä siivessä kaksi naista makasi vierekkäin sängyllä, jonka punainen peitto oli tomuinen.
Augusta halasi Minervaa, jonka poskilla kuivuneet kyyneleet olivat saaneet vapautensa. Minervan kädet olivat vasten hänen rintaansa ja silmät levollisesti kiinni.
Kumpikaan ei muistellut eilistä, koska heillä oli toisensa vain vähän aikaa.
Vanha elämä oli päättynyt ja uuden alku kukoisti. Jossain kaikki suru kitkettiin pois, ja jossain rakkaus kuihtui olemattomiin. Kaikki eivät nauraneet, mutta heidän sydämissään tiedettiin, että enää ei ollut menneisyyttä. Oli tulevaisuus, sellainen kuin ennenkin, mutta se oli vain nyt.
