Title: Yksin tällä puolen & Tunnen kuinka raja lähestyy
Author: Ripple
Beta: Miss-schoolweek
Genre: Angst, Romance, (H/C)
Raiting: S
Pairing: Draco/Harry
Summary: Sinun takkisi roikkuu omalla paikallaan siinä vieressä. En ole vienyt sitä pois, eivätkä muut ihmiset ole pakottaneet.A/N: Tällainen vähän erilainen näkökulma H/D:hen tällä kertaa, itse olen kuitenkin tähän tyytyväinen, joten toivottavasti joku muukin tykkää ja jaksaa lukea
Kaksi erillistä otsikkoa, koska tavallaan kirjoitin nämä itsenäisinä ficceinä, mutta samalla tuo toinen teksti on kuitenkin totta kai jatko ensimmäiselle.
Haasteisiin:
- One True Something 20
- OTP10 2.0
- Yksilön elämänkaari -haaste
- Genrehaaste III
- Ficletpakka
***
Draco:Yksin tällä puolenMaa on niin muhkuraista, että joudun kulkemaan hyvin hitaasti. Askeleeni ovat lyhyitä ja pidän katseeni maassa. Ruohotupoista on tullut yllättävän haasteellisia ja varon osumasta niihin laahaavilla kengänkärjilläni. Puristan ryppyisillä ja särkevillä sormillani keppini kahvaa ja haen siitä tukea samalla kun nostan katseeni tarkastaakseni oikean kulkusuunnan. Reitti on minulle hyvin tuttu; porteista suoraan koko rivi loppuun asti ja sitten kaksi väliä oikealle.
Menee monta minuuttia, että pääsen perille, mutta minulla on aikaa. Muuta ei enää nykyään olekaan. Toinen käteni on lujasti nyrkissä pienen esineen ympärillä ja varon pudottamasta sitä. Sanoin sinulle aina, että kun aika tulee, sinulle olisi kyllä paikka Malfoyn sukuhautausmaalla. Mutta sinä et halunnut. Halusit mieluummin yleiselle velhohautausmaalle, jossa monia muita sinulle rakkaita ihmisiä jo nukkui. Ja onhan täällä kaunista; hautausmaasta pidetään hyvää huolta. Minäkin olen päättänyt, että aikanani tulen tänne. Totta kai minä seuraan sinua.
Selkään särkee pitkän kävelymatkan jälkeen kun vihdoin saavun luoksesi. Vanhaa sydäntäni puristaa edelleen kun luen nimesi hautakivestä. Aikaa on kulunut jo kolme vuotta, mutta kaipaan sinua edelleen niin paljon. Suurimman osan elämästäni kuljit vierelläni ja yhtäkkiä olenkin jäänyt yksin. Herään aamuisin yksin, kaikki on niin hiljaista. Kaikki vuosien varrella keräämämme astiat ja tavarat tuntuvat turhilta kun niille ei ole enää käyttöä. Kaapissa on kymmeniä laseja, mutta käytän vain yhtä. Jätän sen aina päiväksi pöydälle odottamaan käyttöä, vaikka sinä et pitänytkään siitä, että tiskejä jäi esille. Mutta olen niin väsynyt rakas.
Täällä käy muitakin. Sinulla oli paljon ystäviä ja ihmisiä, jotka välittivät. Haudallasi on aina paljon kukkia. Minä en tuo niitä, koska tiedän ettet haluaisi. Nostan kaatuneen kynttilälyhdyn pystyyn; sen liekki on sammunut. Lasken keppini varovasti hautakiveäsi vasten ja etsin takkini taskua. Käteni hapuilee hetken takin kylkeä turhaan, kunnes vihdoin käppyräiset sormeni osuvat sen liepeeseen. Hitaasti työnnän käteni sisään ja tartun vanhaan sauvaani. Käytän sitä enää hyvin harvoin. Jostain syystä loitsut eivät enää tottele minua niin kuin ennen. Haikeana muistelen usein aikoja, kun olimme voimiemme huipulla. Kuinka paljoon me pystyimmekään. Vedän sauvan eteeni ja huterasti heilautan sitä lausuen tutun loitsun, jonka opein jo aivan kouluvuosieni alussa. Melkein tiesin, ettei liekki syttyisi. Yritän uudelleen, mutta kynttilä pysyy elottomana edessäni. Turhautuneisuus valtaa sieluni, vaikka tiedän ettet sinä välittäisi tuosta typerästä kynttilästä. Mutta olen niin väsynyt. Toivoisin jo pääseväni luoksesi. Joka yö nukkumaan mennessä toivon, etten enää herää tästä maailmasta vaan sieltä minne sinä olet jo edeltä mennyt.
Avaan toisen käteni nyrkistä ja katson pientä esinettä kämmenelläni. Sain samanlaisen sinulta vuosia sitten. Silloin kun olimme nuoria ja täynnä elinvoimaa. Vaikka muistini on nykyään huono, niin se hetki on painunut syvälle sisääni ja pysynyt siellä. Sanoit rakastavasi minua aina, ja niinhän sinä teit. Lasken sormuksen hautakiven eteen maahan ja painan pienesti kengällä sen päälle. Tämä on sinun sormuksesi, jota olen pitänyt laatikossani tähän asti. Olisi pitänyt antaa se sinulle hautaan mukaan, mutta en silloin jostain syystä pystynyt. Tänään kuitenkin tuntui siltä, että on aika tuoda se sinulle takaisin. Astun taaksepäin ja laitan hitaasti sauvan takaisin taskuuni. Katson taas nimeäsi. Kuinka paljon voikaan yksinjääminen sattua. Mutta rakas, minä olen tulossa pian. Tunnen sen.
***
Tunnen kuinka raja lähestyyAvain ei ota osuakseen lukkoon käsieni täristessä. Väsynyt ärtymys nostaa päätään sisälläni; Näin käy joka kerta, ehkä pitäisi alkaa jättää ovea auki. Mitä varastettavaa meidän kotonamme olisi? Tavaraa on aivan liikaa minun tarpeisiini. Voihkaisen kun avain putoaa nivelrikkoisista sormistani kiviportaalle. Pieni paniikki iskee minuun, koska kumartuminen tekee niin kipeää ja olen kaatua aina niin tehdessäni. Otan kuitenkin tukea kepistäni ja kurkotan hitaasti alas. Tunnen polttavan vihlaisun selässäni eivätkä kankeat polveni suostu taittumaan. Kurotan niin paljon kun yletän, mutta maantasolle on niin pitkä matka. Suoristan itseni vaivalloisesti saamatta avainta. Samassa pelastus saapuu luokseni; naapurin emäntä kurvaa juuri autolla pihaan ja tulee avukseni. Hän nostaa avaimen ja avaa lukon puolestani. Kiitän häntä hartaasti astuessani sisään rivitaloasuntoomme.
Siivooja on juuri käynyt ja asunto on oikein puhtoinen. Minulla käy avustaja täällä joka toinen päivä ja arvaat varmasti, että vihaan sitä. En kuitenkaan tule enää toimeen yksin. Silloin kun sinä vielä elit täällä kanssani, olin paremmassa kunnossa. Pystyin siivoamaan, tekemään ruokaa ja hoitamaan sinua viimeisinä hetkinäsi. Nyt kuolema on ottamassa minustakin voiton samalla tavalla kuin se teki sinulle. Muistan kuinka elämä pikkuhiljaa häipyi sinusta ja poistuit luotani ensin henkisesti ja sitten fyysisesti. En ole pitkän elämäni aikana kokenut yhtä turruttavaa surua, kun silloin yksin jäädessäni tunsin. Olisin lähtenyt heti perääsi, jos elämä olisi niin minulle suonut. Mutta minun kohtaloni oli jäädä yksin.
Hitaasti riisun takkini ja asetan sen naulaan. Sinun takkisi roikkuu omalla paikallaan siinä vieressä. En ole vienyt sitä pois eivätkä muut ihmiset ole pakottaneet. Toiset sotkeutuvat elämääni nykyään paljon, pelkäävät kai että minulle sattuu jotain. Lasken avaimen lipaston päälle, siihen tavalliselle paikalle. Minua väsyttää aivan kamalasti. Käynti luonasi vei minulta voimat. Minua on kielletty käymästä yksin hautausmaalla, mutta en tahdo sinne ketään mukaan. Meillä oli tapana järjestää usein kahdenkeskistä aikaa. Tahdon edelleen olla kaksin kanssani enkä jonkun hoitajan saattamana. Mutta eivät he ymmärrä. Tai ainakaan välitä.
Rinnassani tuntuu outoa puristusta. Väsymys on nykyään jokapäiväistä, mutta nyt se painaa entistä voimakkaammin. Otan vaivalloiset askeleet omaan lempituoliini. Sanoit sitä aina lepopesäkseni. Istahdan varovasti paikalleni ja hengittelen syvään. Sinä tulet mieleeni nyt vahvempana kuin aikoihin. Tunnen melkein läsnäolosi ja se saa kylmät väreet kiirimään lävitseni. Ikävä puristaa rintaani, kunpa voisin vielä nähdä sinut. Kaiken lopullisuus vyöryy ylleni ties kuinka monennen kerran ja tyhjyys valtaa mieleni. Siitä on niin kauan kuin viimeksi tunsin lämpösi ihollani. Puristus rinnassani kasvaa.
Nostan katseeni seinällä oleviin liikkuviin valokuviin. Olemme molemmat muuttuneet niin paljon sitten nuoruusvuosien. Viimeisin kuva meistä on noin viiden vuoden takaa, olemme siinä ryppyisiä ja kuihtuneita. Sinulla on sentään harmaat hiuksesi tallella, mutta minä olen lähes kalju. Muistan kuinka nuorempana pidin hiuksiani äärimmäisen tärkeinä. Kuinka naiivi tuolloin olinkaan. Katseeni siirtyy kuvaan joka on otettu niin kauan sitten. Olemme siinä muistaakseni alle kolmekymmentävuotiaita, lähes lapsia vielä. Roikut kaulassani ja minä pidän sinua reppuselässä. Nauramme vapautuneesti ja hoputamme kuvaajaa ottamaan kuvan nopeammin. Olen jo unohtanut kuka kuvan otti. Miten monta vuotta tuosta hetkestä oikein onkaan, en osaa enää edes laskea. En voi olla kuin onnellinen muistellessani elämää, jonka sain viettää kanssasi. Sain paljon enemmän kuin osasin ikinä toivoa.
Kaikki meidät nuoresta asti tunteneet ovat ihmetelleet, miten me kaksi päätyimme lopulta yhteen. Se kävi niin salakavalasti, että taisimme itse yllättyä kaikista eniten. Muistan, kuinka varsinkin minulle asian hyväksyminen kesti kauan. Kielsin tunteeni mahdottoman pitkään, mutta onneksi sinä jaksoit yrittää kerrasta toiseen. Lopulta uskalsin myöntää roihuavat tunteeni, ja se kerran syttynyt liekki on jaksanut palaa hiipumatta aina tähän päivään asti. Muistan kuinka itsepäinen ja kiivas nuorena olin, tai olen ollut oikeastaan koko elämäni. Sinun lähtösi jälkeen temperamenttini on hautautunut väsymyksen ja surun alle, mutta syvällä sisimmässäni pystyn edelleen tuntemaan todellisen minäni. Sanoit rakastavasi minua sellaisena kuin olin. Et usko kuinka paljon se minulle merkitsee.
Yhtäkkiä tunnen kuinka viimeisen kolmen vuoden aikana tuntemani suru alkaa helpottaa. Ei siksi, että pääsisin sinusta yli, vaan koska sisälläni alkaa kyteä tunne, että näin sinut vielä. Aivan kuin tämä hetki olisi jo lähellä. Eletty elämä alkaa vieriä mielessäni ja kyyneleet kohoavat silmiini. Tuntuu kuin sinun sielusi koskettaisi minua nyt. Rintaani puristaa kipeästi, mutta sinä olet tullut jostain auttamaan minua. Rauha valtaa yhtäkkiä kehoni ja kipu katoaa. Meidän kotimme alkaa hämärtyä silmissäni ja tunnen kuinka onnellisuus valtaa mieleni. Annan elämän kuluttaman ja väsyttämän ruumiini veltostua ja nukahdan rauhallisesti tietoisena sinusta vierelläni. Ilo valtaa sisimpäni tuntiessani sinun vetävän minua valona mukaasi pois tästä maailmasta. Jätän nykyisen elämäni ja seuraan sinua elinvoimaisena kohti toista todellisuutta.
***
A/N: Kommentteja? Anyone?
