Kirjoittaja Aihe: Samat kädet, samat kasvot | S | Ginny/Luna | tuplaraapalesarja 4/4  (Luettu 3396 kertaa)

nauha

  • ***
  • Viestejä: 339
  • Sunnuntaiteuras
Nimi: Samat kädet, samat kasvot
Kirjoittaja: nauha
Beta: Kuurankukka
Sanamäärä: 4 x 200
Paritus: Ginny/Luna, (Ginny/Harry)
Ikäraja: S
Tyylilaji: Draama, lievä angst ja hurt/comfort, mutta myös fluff
Yhteenveto: Sota on ohi, viimeinen vuosi Tylypahkassa päättynyt ja maailma odottaa.

Ginny oli antanut kaiken hajota sodan murrokseen, vajonnut itse mukana vähän.

A/N: Femme10 #4 -haasteeseen.
Ajattelin antaa ficcikokeiluille vielä tilaisuuden, vaikka se on hurjaa. Ginny on minusta enemmän, kuin elokuvat tai kirjatkaan antavat ymmärtää.
Otsikko Sannin kappaleesta Luodinkestävä, kunnia siitä siis hänelle.
Kiitos Kuurankukalle betaamisesta ja rohkaisevasta palautteesta.



Samat kädet, samat kasvot

Osa 1 - Rauniot



Kotikolossa aika liikkui hitaasti. Se rappeutti maalin seiniltä ja sai kellot huoneissa raksuttamaan epätahtiin, sekoitti Ginnyn päätä ja verenkiertoa.
Elokuu oli ollut kuuma ja hulluuden huuruinen, Ginny pakoili ajatuksiaan. ( Jos äiti vain päästäisi Harryn Kalmahanaukiolle, jos olisi helpompaa niin. Jos ehkä.) Hän pyöri ja liimautui lakanoihinsa, suli tahmeaksi massaksi niitä vasten. Siihen voisi jäädä, ahtaan huoneen puristukseen, antaisi kesän taittua syksyksi ja siitä pakkasiin. Ilmakin viilenisi vielä ja hän muistaisi, miten hengitetään ja kammataan tukka, puetaan ylle.

Kaiken äänen jälkeen oli ollut paljon hiljaisuutta. Ginny oli alkanut uskoa maailmakaikkeuden vakioihin, ja he olivat puhuneet pitkään puolikkaita lauseita, hän ja Harry. Sodan jälkeen, kun oli takana vuosi eroa, helvetti ja Fred, se ettei Frediä enää ollut. Mitä hän olisi voinut sanoa, kun totuuksia odotettiin eikä ollut antaa?
Ginny oli antanut kaiken hajota sodan murrokseen, vajonnut itse mukana vähän. Paluu oli tarkoittanut tuskaisia aamuja, jotka olivat kuvia vuosien takaa nurin niskoin vääntyneinä. Keittiön kellolta puuttui käsi, ja hän poltti pekonin kiinni pannuun joka toinen päivä. Tuntui vähän petturilta, mutta Molly ei edes torunut.

Toisinaan tuulen mukana keittiöön pujahti sisään Luna tai muita unikuvia. Istui pöytään kuin omaansa ja taisi omistaa Ginnynkin, vaikkei kumpikaan myöntänyt. Pöydän alla sormet saattoi lomittaa ketään satuttamatta.
« Viimeksi muokattu: 30.05.2015 22:57:41 kirjoittanut Renneto »
Kaipaan hetkeä jonka toivoin sinun olevan minun

nauha

  • ***
  • Viestejä: 339
  • Sunnuntaiteuras

Osa 2 – Sielu ja mieli


Ginny muisti nykyään enemmän kuolemien kuin syntymien vuosipäiviä. Hermione sanoi usein: ”On sentään rauha” ja muut nyökkäilivät, myötäilivät. Ginnyä puistatti, koska hän tiesi mihin kaikki rauhat lopulta päättyvät, eikä asioissa ollut järjenhiventäkään, ei vaikka aika kului ja Georgekin lopetti veljensä huutamisen öisin.

Ginny oli ollut pitkään irrallaan, samat kädet, samat kasvot, mutta väärä mieli tai ei mieltä ollenkaan. Siksi kai oli Luna, olemassa järki, muttei liikaa. Mielettömäksi olisi voinut sanoa puuteritukkaakin, mutta oli sentään enemmän kuin hänellä.

Kun maailma oli viidennen vuoden päätteeksi alkanut repiä itseään kappaleiksi, olivat pitkään pistäneet kärjet muuttuneet taas teräviksi, ja hän oli muistanut miltä tuntui olla 11 ja rakastunut. Riivattu rakastunut riivattu ja antaa itsestään liikaa.
Siksi hän oli luvannut irrottaa, hän ei ollut peloton hirnyrkkien metsästäjä, eikä osaisi odottaakaan, ei edes haluaisi.
Leijonalla on leijonan sielu”, niin oli joku sanonut, ja silloin hän oli oivaltanut halunneensa joskus Harryn, mutta Lunaa hän tarvitsi nyt: siihen, että jaksaisi olla ihminen.

Ensimmäisestä vuodesta oli kulunut aikaa (enemmän kuin Ginny jaksoi käsittää) ja sumun jälkeen, myöhemmin, (paljon myöhemmin) hän oli muistanut veren ja Valedron. Olla vasta lapsi ja saatanan viettelemä, melkein saatanan.
Toisinaan hän valvoi öitä miettien, oliko ehkä halunnut sitä tai tuhoa. Hän ei koskaan myöntäisi mitään.
Kaipaan hetkeä jonka toivoin sinun olevan minun

nauha

  • ***
  • Viestejä: 339
  • Sunnuntaiteuras
Osa 3 - Tunto


Ginny ei ollut poistunut pihaa pidemmälle heinäkuun jälkeen, oli ollut liikaa ajatuksia ja unettomia öitä. Hän ei tiennyt mitä tekisi, kun ei ollut enää Tylypahkaa ja sen vettä helmeileviä muureja. Äiti oli sentään viimein antanut ihmisten mennä kotiin ja hän alkoi pikkuhiljaa muistaa, miten pekonia paistettiin.

Sinä lokakuisena sunnuntaina Luna taas seilasi aamiaispöytään ja puhui Mollyn kanssa radiokuunnelmista ja puutarhanhoidosta. Ginny unohtui teekuppinsa huuruihin ja havahtui vasta kun:
”Mitä sinä istuttaisit, Ginny?”
Epäilys ei vienyt hetkeäkään. Hän oli miettinyt.
”Varjoliljoja.”
Kuului paahtoleivän rasahdus ja Molly vähän hehkui.
”Ensi keväänä”, äiti sanoi ja se oli lupaus.

Illallisen jälkeen he nousivat harjulle talon takana, ja alhaalla puutarhassa menninkäiset narisivat. Luna oli kuin satua ilta-auringon kuparisessa kuulteessa ja Ginny tunsi nyintää suupielissään. Ruoho oli kosteudesta huolimatta rapeaa ja rutisi selän alla.

Luna paineli punehtuneet vaahteranlehdet hänen poskilleen ja sanoi:
”Ettet olisi niin kalpea.”
Ginnyn oli pakko hymyillä, koska hän varmasti rakasti ja Lunassa oli raukeutta, jota ei ollut kenessäkään muussa ollut sodan alettua tai sen jälkeen.
”Näytät paljon kauniimmalta väreissä.”
Luna suuteli värin hänen kasvoilleen, melkein kuljetti sähkövirtaa korvannipukoista varpaisiin.

Toisinaan he olivat onnellisempia kuin kukaan voi, vaikka sen päivän jälkeen Ginny mukautui takapihan vaahteriin, ja Lunan oli odotettava talveen löytääkseen hänet taas.
« Viimeksi muokattu: 13.10.2013 17:09:42 kirjoittanut nauha »
Kaipaan hetkeä jonka toivoin sinun olevan minun

nauha

  • ***
  • Viestejä: 339
  • Sunnuntaiteuras

Osa 4 – Rohkeus ja rinnastus

Joulupäivän iltana patja tuntui pehmeämmältä kuin koskaan. Ginny oli kaivautunut peittojen alle ja Lunan iholle asti. Rusottavat posket olivat merkki aamupäivän pulkkaretkestä ja muusta.

Ääni oli pelkkä kuiskaus niskan tienoilla:
”Meidän pitäisi mennä.”
Lunan sormet juoksivat pitkin hänen kylkensä kaarta aina korvalehdelle ja siitä hiuksiin. Kieputtivat kiharan ympärilleen ja haroivat hellästi.
”Mmm-h.”
”Kuulitko? Molly kutsui, on ruoka-aika.”
Kuuleminen ei ollut ongelma, ongelmattomuus oli.

Vuodessa Ginny oli ehtinyt tottua Lunan tapaan hymistä lohdun sanat selkärangan notkelmiin hetkinä, joina hän luuli kuolevansa. Lämpimästi iholle ja luuytimiin resonoiva lupaus ymmärryksestä oli jotain, mistä Ginny ei halunnut luopua. Häntä pelotti olla onnellinen, mitä jos kaikki loppuisi siihen?

Pisamainen nenänvarsi pilkisti lakanoiden välistä, kun hän pyörähti ja venytti selkäänsä.

”Luulen, että kohta on aika”, Ginny sanoi ja haastoi hopeanharmaat silmät.
”Aika?”
”Alkaa elää taas.”
Sen sanominen tuntui jännittävältä ja pelottavalta samaan aikaan. Niin sen varmasti kuuluikin, Ginny ajatteli.

Pukeutuminen vei puolitoista minuuttia pidempään kuin riisuutuminen, eikä ollut parityöskentelyä. Luna punomassa sukkahousuja jalkaansa oli pysäyttävää ja kadotti näläntunteen hetkeksi. 
Alhaalla odottaisivat äiti, isä, veljet ja ystävät. Harrykin, mutta eihän enää ollut syyllisyyttä tai katkeruutta joista hapantua.

Samat kädet, samat kasvot, sama mieli. Toisinaan asiat asettuivat uomiinsa pakottamatta.
He laskeutuivat portaat, eikä Ginny päästänyt irti Lunan kädestä.
Kaipaan hetkeä jonka toivoin sinun olevan minun

Renneto

  • Melancholiette
  • ***
  • Viestejä: 279
  • Kuin tylsää, kurjaa, tympeää ja tyhjää
Teksti tuli aivan puun takaa, mutta olin siitä erittäin iloinen. :>

Ginnyn elämään mahtui ihanan monta henkilöä - Harry, Fred, Molly ja Luna nyt ainakin. Olin vilpittömän ilahtunut siitä, ettei teksti jäänyt kokonaan kahdenkeskeiseksi hipertelyksi (vaikka sellainenkin on kivaa) vaan rohkeni laajeta vähän pidemmälle. Se antoi tosi paljon selkärankaa kokonaisuudelle ja paljon ajatuksia ja mahdollisuuksia. Esimerkiksi se, kuinka Ginny kävi henkisesti läpi Valedron (kuinka tämä oli edelleen Valedro, ei Voldemort, kaiken tuon jälkeenkin!) ja Harryn, sai Lunan ja Ginnun suhteen sävyt suorastaan syttymään. Värit, värit, värit, paljon mukavampaa kuin kalpeus. Kyse ei ole siis ainoastaan siitä, kuinka paljon aidommalta tällainen moninaisuus näyttää ja tuntuu vaan tosiaan myös siitä, kuinka paljon paremmin se saa muut asiat esiin. Tunteet, historian, syyt - Ginnyn pohdiskelut onnellisuudesta saivat paljon verta näistä.

Jonnin verran minun piti pohtia aikaperspektiiviä, kun ensin oli vuosi ja sitten ensimmäisestä vuodesta oli kulunut pitkä aika ja sitten palattiin kuitenkin mielikuviin tutusta ja turvallisesta Tylypahkasta ja kaikkea uuta ynnä vuodenkierrot, mutta onneksi välillä oli tosiaan ihan suoraan sanottu, että viisi vuotta tai jotain, koska se helpotti minua paljon. :) Eikä tämä ei ollut mikään kritiikki, koska lukija on tällä kertaa vain erityisen lahopäinen ja sen lisäksi mä tykkäsin, että saatoin samaistua tekstin tyylissä Ginnyn fiiliksiin ensimmäisessä raapaleessa. Siis päästä mukaan outoon raksutukseen ja sekavaan verenkiertoon. Muutenkin teksti oli sellainen, että siihen meni helposti ja mielellään mukaan.

Tapahtumapaikkana kotikolo oli loistava, oma huone, keittiö, pihamaa ja sänky! Sänky oli tässä tärkeä. Ja sen ymmärtää hyvin, niin hyvin. :)

Otsikosta pidin, minusta sitä hyödynnettiin pitkin tarinaa todella hyvin. Tässä kuitenkin käytiin läpi paljon muutoksia ja muutokseen vaadittavia... voimia. Ettei se prosessi ole aina helppo ja vie aikaa. Pysyvien ja muuttuvien palikoiden määrä ja järjestys olivat erittäin mielenkiintoisia elementtejä tarinassa, varmaan koska niitä käsiteltiin onnistuneesti ja kauniisti. Lisäksi ne ovat sitä myös tosielämässä.

Kieli oli todella kaunista ja valovoimaista. Pidin kosteudesta huolimatta rapeasta ruohosta, Lunan ja sukkahousujen pysäyttävästä näystä, ongelmattomuuden ongelmasta ja monista muista hienouksista. Ei tuntunut pakoteltulta vaan hyvin kauniilta kaikkinensa. Ihan vika virke ei kenties ollut mun suosikkeja, vaikka se sitoikin kivasti koko jutun kuin rusetti. Ja oli erinomainen viittaus otsikkoon, mistä periaatteessa pidän. Se oli kuitenkin aika perinteinen, turhankin perinteinen lopetuslause.

Mutta niin tai näin, pidin taas kerran oikein kovasti raapaleistasi, hurjan mielenkiintoista ja antoisaa!
perhosen siivenisku


nauha

  • ***
  • Viestejä: 339
  • Sunnuntaiteuras
Oi armas Renneto, mukava nähdä taas! Miten muuten tekstit yleensä tulevat kuin puun takaa?

Valedron täytyy olla aina Valedro, koska sitä hän oli yksitoistavuotiaalle Ginnylle, ja olen varma, ettei se kokemus muutu vuosienkaan jälkeen.
Ensin mietin tuonko tähän liikaa puolia kaikilla hahmoilla ja asioilla, mutta sitten ajattelin, että ei ole seurauksia ilman syitä. Ja kun halusin nimenomaan tuoda lihaa ja rosoa Ginnyn hahmoon. Olen kuullut todella monta kertaa, että ihmiset vihaavat Ginnyä, tai eivät vain pidä hänestä, saa mitään irti. Olen itsekin tainnut sanoa niin joskus, ja tajusin, ettei voikaan saada irti, jos ei anna mitään mistä irrottaa.

Aikaperspektiiviä aloin nyt miettimään, olisiko ollut selkeämpää, jos olisin puhunut vaikka tuolla Valedron yhteydessä ensimmäisestä kouluvuodesta, koska sitä hain? Tämän ficin tapahtumat kuitenkin sijoittuvat käytännössä vuoden 1999 sisään aikajaksolle elokuusta jouluun, muut ovat vain viittauksia ja muistoja.
Taisin puhua paljon vuosista, välillä viitattiin siihen, että aikaa erosta Harryn kanssa oli vuosi (kesällä 1998), sitten taas Tylypahkan taistelusta, välillä taas puhuin viidennestä tai ensimmäisestä kouluvuodesta. Ei ihme jos piti hapuilla. Mukavaa silti, jos ei ollut ylivoimaista.

Otsikosta sen verran, että pyrin yleensä välttelemään muiden teoksista lainattuja, koska ne eivät tunnu omalta. Tämän kanssa kuitenkin kävi toisin, enkä missään vaiheessa katunut valintaani, koska se tuntui niin oikealta ja oivaltavalta.

Viimeinen virke on tavallaan kompromissi, koska halusin tehdä paluun otsikkoon ja ensimmäisen raapaleen loppuun, mutta pysyä silti hetkessä. Mulla on henkilökohtainen vihasuhde loppulauseisiin kuten: ”Kaikki oli hyvin”, mutta silti sorruin sellaiseen tässä, kun en oikein tiennyt miten muuten paketoisin kaiken. En tiedä mistä tarve paketointiin ylipäätään tulee, se vain oli.

Mutta ah, musta on aina yhtä ilahduttavaa kuulla, että nautit kielestäni ja pidät tekstieni kuljetuksesta. Ficcaaminen ja koko tämä muiden hahmojen sisään kurkistaminen on mulle vielä kummaa ja uutta, joten on rohkaisevaa saada onnistumisen tunteita. Kiitos siis palautteestasi, toivottavasti pääsen jatkossakin ilmestymään puun takaa!
Kaipaan hetkeä jonka toivoin sinun olevan minun

Beelsebutt

  • old but not obsolete
  • ***
  • Viestejä: 4 630
+ helvetti ja Fred, se ettei Frediä enää ollut

+ kun totuuksia odotettiin eikä ollut antaa

- puuteritukkaakin

- 11 numeroina

- kappalejaot outoja

+- hän oli muistanut veren ja Valedron. Olla vasta lapsi ja saatanan viettelemä, melkein saatanan.

vrt. (imho parempi lyhyempänä, mutta joka tapauksessa valtavan vaikuttava kohta)

hän oli muistanut veren ja Valedron. Olla vasta lapsi ja saatanan viettelemä

+- Pilkutusta miettiä, vaikka flow kyllä pysyykin haavemaisempana ja utuisena, sellaisena melkein-elämisenä tuolla lailla. Kun ei ole niin paljoa pisteitä, on vain pilkuilla erotettuja vajaita lauseenpätkiä.

++ narisevia menninkäisiä

+++ Luna oli kuin satua ilta-auringon kuparisessa kuulteessa

Nuo kopioin tiedostoon, väliin kirjoitinkin jotain, jälkeenpäin lisäsin kursiivia. Siinä mun mieleen juolahtaneita hailaitteja, hyvässä ja pahassakin, kun luin raapalesarjaa. Mä en osaa ajatella niin pitkälle, miten hyvin tämä olisi toiminut kerronnallisemmassa tarinassa, pidemmässä kaarineen päivineen, mutta epäilen että silloin olisi fiilikset olleet erilaisemmat. Nyt Ginnyn angsti oli koko ajan syövänä tekijänä, mutta kuitenkin jäi tietynlaisen haihattelun ansiosta kevyemmäksi ja siedettävämmäksi. Luna ei ihan kiipinyt iholle, vaikka sukkahousukohta saikin virnistämään riettaasti, tiedä sitten oliko tarkoitus ;D

Nää kutoi kauniin tarinan selviytymisestä ja siitä, kuinka Hermione oli väärässä sanoessaan "On sentään rauha". Koska kuten Ginnyä, muakin puistatti se.

Kiitos <3
Beelsebuttin laari
sometimes my brain doesn't work so brain

nauha

  • ***
  • Viestejä: 339
  • Sunnuntaiteuras
Heipä hei Beelsebutt! Mun on pitänyt vastata tähän kommenttiin jo monta päivää, mutta aina se on jotenkin unohtunut.

Mukavaa, että tekstistä nousi esiin noin monta mieleistä kohtaa. Tietenkin itse aina pidän yksityiskohdista, jotka kirjoitan, maukasta on, että muutkin pitävät.

Tällaiseen plussat ja miinukset –listaan on aina vähän vaikea sanoa mitään, mutta jotain haluan silti, tietenkin lähinnä niihin miinuksiin.
Puuteritukka ja 11 numeroina ovat molemmat asioita, joita mietin kirjoittaessa, mutta päädyin kuitenkin jättämään ne sinne. Numerot siksi, että kaipasin itse kirjainten sekaan jotain selkeän rajaavaa. Puuteritukan taas koska en onnistunut kehittämään vähemmän kliseistä nimitystä.

Melkein saatana on tuolla siksi, että 11-vuotiaan Ginnyn päässä Valedro ei ollut puhdasta pahuutta, vaan ystävä, enkä usko, että sellaista voi koskaan unohtaa.

Kappalejako on seurausta siitä, että rakastan enteriä, ja rakastan lukea tekstejä, joiden kirjoittajat rakastavat sitä. Eli itsekkäästi vain. Siinä ei ole tarkoituskaan olla muuta järkeä, kuin tekstin rytmitys. Sama pätee pilkutukseen ja virkkeisiin, joita siitä seuraa. Rytmitys vain.

Ja Luna. Hänen oli tarkoituskin jäädä taka-alalle, koska halusin keskittyä Ginnyyn. Hyvä että riettailit mielessäsi sukkahousujen kohdalla, sen oli tarkoituskin olla vähän pikkutuhmaa :D

Mutta kaiken kaikkiaan siis, ole hyvä ja kiitos itsellesi!
Kaipaan hetkeä jonka toivoin sinun olevan minun

Letizia

  • ***
  • Viestejä: 269
Kyllä, ehdottomasti Ginny on enemmän kuin pinta antaa ymmärtää. Yksi niistä, jotka jäävät kirjoissa (/elokuvissa) vähän muiden jalkoihin ja yksioikoisiksi, minkä toisaalta ymmärtää koska hahmoja on niin paljon. (Toisaalta, sankarin tyttöystävä olisi ehkä ansainnut vähän enemmän huomiota, mutta...) Jos ymmärsin oikein niin tämä on toinen fikkisi Peterin jälkeen, ja ihanaa että tartuit juuri näihin hahmoihin. :)

Ajan kulun kuvaaminen on minulle äärettömän vaikeaa, ja pidin paljon siitä, miten aika tässä lipui. Sen näki virtaavan, mutta pysähdyttiin myös katsomaan hetkiä. Tässä oli vähän sellaista filminauhan tuntua, mikä on tullut mieleen muistakin teksteistäsi. (Anteeksi, tämän ei ole tarkoitus olla mikään viittaus nimimerkkiisi. :D)

Lähes paikallaan seisova aika kaiken melskeen jälkeen oli hyvin konkreettinen, sellainen rassaava olo. Ikään kuin odottaisi jotain muttei tiedä mitä, koska mullistukset ovat jo tapahtuneet - lopulta uusi asettuukin uomiinsa hiljaa eikä enää rytinällä.
Jos näistä neljästä pitäisi valita mieluisin, niin se taitaisi olla ensimmäinen, joka vetäisi helposti mukaan - ei sillä että muut olisivat olleet jotenkin huonompia, kokonaisuus toimi hyvin. Numerot 1 ja 4 olivat minusta kuitenkin omina tuplaraapalekokonaisuuksinaan selkeämpiä kuin 2 ja 3. Tykkäsin, että tuo viimeinen kiinnittyi johonkin tiettyyn päivään selkeämmin kuin muut. Tarinalle tuli piste, vaikka mukavasti jäi paljon avoimia reittejäkin.

Suosikkejani olivat ainakin maailmankaikkeuden vakiot, varjoliljat ja paahtoleivän rasahdus, sukkahousut, keittiöön livahtava Luna ja Hermionen lausahdus rauhasta, koska se oli aika kammottava, hyvää tarkoittava mutta ontto ja kylmä ja kuivakka. Sellaisia sanotaan. En tiedä, saanko listaamalla sanottua sitä mitä yritän, mutta pidin siitä, miten muutamasta sanasta pääsi aina sisään hetkeen vaikka aikaa oli virrannut välissä.

Lopetuslause oli minusta imelänlainen, mutta toisaalta sulin sille, että tää loppui aika ihanasti. :> Olin varautunut kaanoniin.
Katharsis. Kello neljä keitän kahvin ja porkkanan. Istun verhon väliin kuulemaan kosmosta, yön sirkkuja ja postinkantajaa.

nauha

  • ***
  • Viestejä: 339
  • Sunnuntaiteuras
Kyllä nämä kommentit vain aina jaksavat ilahduttaa, kiitos siitä Letizia!

Kirjat nyt sentään antavat Ginnylle jonkinlaista persoonaa, elokuvista ei valitettavasti voi sanoa samaa. Musta myös tuntuu, että harmittavan usein ficcaritkin katsovat Ginnyä jotenkin nenänvartta pitkin. Siinä olisi niin paljon mihin tarttua! Siksi tosiaan valitsin nimenomaan nämä hahmot tähän uusimpaan kokeiluuni, ja uskaltaisin väittää, että jatkossakin poimin esiin niitä hahmoja, jotka itseäni kiinnostavat.
Ja ehkä voisin vielä Ginnyynkin palata, koska olisihan siinä lisääkin ammennettavaa, kun vain osaisi ottaa.

Upeaa jos aikakuvaukseni ei ollut täysin käsittämätöntä, vaan jopa nautittavaa! Kuten jo aiemmin Rennetolle sanoin, en aina ihan hahmota miten paljon sullon eri aikakausia ja hetkiä pieneen tilaan, kun se ei mulle tuota ongelmaa ymmärtämisen kanssa.
Ja filminauhamaisuudessa on varmasti totuuden hiven, nimiviittauksella tai ilman :D

En saa päätäni kasaan, mutta oli loistavaa saada sulta kommentti ja kiitos hirmuisesti!
Kaipaan hetkeä jonka toivoin sinun olevan minun

Iloinen Sipuli

  • Potterhead forever
  • ***
  • Viestejä: 435
  • Olen jälleen takaisin!
Heipä hei (:

Kuvailusi ja kielesi on vain jotain niin käsittämättömän kaunista. Oli mukavaa, miten olit jakanut tämän neljään osaan, joissa ihanasti ja kauniisti käsitellään Ginnyn hahmoa ja hänen suruaan ja ajatuksiaan. On mielenkiintoista lukea, miten sota on jättänyt jälkensä tavallisiinkin ihmisiin. Jatkat siitä mihin kirjat loppuivat, ja ei, kaikki ei tosiaankaan ollut hyvin. Kuvaat uskottavasti Ginnyn surua, ja sitä miten hän pikkuhiljaa kuitenkin parantuu, haavat korjaantuvat ainakin osittain.

Vähän outo paritus, mutta Luna on aina kiva (: Oli tosi hyvä, miten hän pomppi tekstissä ensin tosi vähän, siellä täälä, taustalla vain, ja tuli sitten kunnolla mukaan vasta suurin piirtein viimeisessä. Olisi ollut huonompi jos tämä olisi ollut pelkkää kuvailua Lunasta.

Ensimmäinen osa oli upea. Olit kuvaillut tosi kauniisti sodan musertamaa Ginnyä, käyttäen kiinnostavia kielikuvia. Tunnelma oli hyvin läsnä ja aika-teema toistui ihanasti. Aika rappeuttaa maalin seiniltä, liikku hitaasti... Puhutaan kelloista, päivistä, aamuista vuosista... Ihana pätkä, kertakaikkiaan.

Toinen osa oli suosikkini. Oli ihan älyttömän upeaa, miten olit viitannut menneisyyteen ja Valedroon, se sopi niin hyvin! En voi alkaa quoteta siitä mitään, quoteisin koko pätkän, niin täydellinen pätkä se oli!

Kolmas oli jännä, erilainen kuin muut, sillä sinä oli vähän dialogiakin. Luna oli niin lunamainen että hymyilytti. On kuitenkin mukavaa, miten keskustelut pysyvät todella lyhyinä, vain muutamia sanoja, se riittää.

Neljäs osa meni kuvailussa minun makuuni ehkä vähän liian pitkälle, varsinkin tuo vaatteidenriisumiskohta vähän särähti korvaan. Minusta olisi pärjännyt abstraktimmeissa mitoissa pysyvällä kuvailulla menemättä edes noinkaan yksityiskohtiin, mutta se on toki mielipidekysymys! Ja kyllä ihanan etäisenä se silti pysyi.

Käyttämäsi kieli on tosiaan jotain niin kaunista, ja yritämpäs kuitenkin poimia jotain yksittäisiä lempilauseita.

Paluu oli tarkoittanut tuskaisia aamuja, jotka olivat kuvia vuosien takaa nurin niskoin vääntyneinä.

Kun maailma oli viidennen vuoden päätteeksi alkanut repiä itseään kappaleiksi

Tylypahkaa ja sen vettä helmeileviä muureja

sen päivän jälkeen Ginny mukautui takapihan vaahteriin, ja Lunan oli odotettava talveen löytääkseen hänet taas


Ja tämä vielä

aika kului ja Georgekin lopetti veljensä huutamisen öisin

Wou, kuulosti ihan siltä niin kuin se olisi kuollut! "Lopetti huutamisen". En tiedä, mitä itse ajattelit, mutta minä ainakin luin hänen kuolleen pois, ehkä omasta kädestään.

Mutta pidin tosi paljon, kaunis ficci oli (:
-Iloinen Sipuli
Fanfiction: all the stories live forever

Welcome to the Island - there's no coming back (Ei hätää, tämä ficci tullaan kirjoittamaan valmiiksi!)

nauha

  • ***
  • Viestejä: 339
  • Sunnuntaiteuras
Noniin, nyt tulin vastailemaan tähänkin kommenttiin! Kuten jo aiemmin sanoit, yllätit mut kyllä melkoisella tavalla kommentoimalla noin kahta tekstiä peräkkäin. Sellaisista yllätyksistä mä pidän.

Olen äärettömän otettu siitä, miten paljon pidät kuvailustani ja kielestäni. Sehän se mun juttuni vähän taitaa olla, harvemmin pureudun hurjiin juonenkäänteisiin. Olen kielityttö, haha. Kuulostipa kamalalta.

Ilahduin myös kovin siitä, ettet pitänyt Lunan kuvailua liian vähäisenä tai hatarana. Toki tämä olisikin ollut aivan toinen teksti ja tarina, jos Luna olisi ollut pääosassa.
Mutta että hassu paritus! Oikeasti? Tai siis, ymmärrän toki sen ettei paritus tunnu erityisen omalta, mutta mä olen jotenkin nähnyt Ginny/Lunaa vaan kaikkialla viimeaikoina. Se tuntuu musta jo aika yleiseltä paritukselta. (Voittaa ainakin jonkun Ginny/Hermionen, jos multa kysytään!) Itse taidan toki myös etsiä sitä käsiini tarkoituksellisesti, kun olen tykästynyt.

Maukasta että pidit eniten nimenomaan siitä osasta, joka musta on kaikkein lohduttomin ja ehkä vähän klaustrofobinenkin. Ei se omassa listassanikaan hännille jää, ei missään nimessä, koska koen onnistuneeni sen kanssa kovastikin, mutta jännittävää vain.
Ymmärrän neljänteen osaan liittyvän kritiikin, se tosiaan tulee lähemmäs ja todellisemmaksi kuin muut. Monella tavalla se on tarkoituksellistakin, koska Ginny on viimein saamassa otteen elämästään, mutta onhan se erilainen ja varmasti erottuva.

Lainauksistasi en osaa sanoa muuta kuin se, että pidän niistä itsekin kovasti. (En ainakaan tietääkseni kovin itsekkäästi, vaan lähinnä tiedostaen, että ne ovat onnistumisia)
Tulkintasi Georgesta oli jännittävä! En lähde rajoittamaan kenenkään mielikuvitusta, joten tämäkin voi olla aivan yhtä oikea kuin ajatus ylitsepääsemisestä ja surun vaikenemisesta muutoin.

Kiitos hurjasti tästäkin kommentistasi, mitä lienen tehnyt ne ansaitakseni!
Kaipaan hetkeä jonka toivoin sinun olevan minun

Ingrid

  • Ryöväriruhtinatar
  • ***
  • Viestejä: 3 410
Kivaa päivää Kommenttikampanjasta!

Ensinnäkin täytyy myöntää, että luen femmeä aika harvoin ja siksi minun täytyikin lukaista ficcisi useampaan kertaan ennen sen kommentoimista. En väitä, ettenkö olisi pitänyt tästä jo ensimmäisellä lukukerralla, mielestäni tämä vain ansaitsi enemmän aikaa ja ajatuksia, pohdintaa. Olen joka tapauksessa erittäin iloinen, että juuri tämä pomppasi silmiini, jo siksikin että parituksena Ginny/Luna on yksi suloisimmista ja varmasti myös yksi suosikeistani femmeosastolta.

Toisekseen, tämä kommentti saattaa sisältää aika paljon pohdintaan raa'an arvostelun ja analysoinnin sijaan - pahoittelut siitä.

Kuvailusi on kaunista ja herkkää, mutta samalla myös hyvin mukaansatempaavaa. Hmh, ehkä tempaava on kuitenkin väärä sana, sillä haen takaa ennemminkin sellaista luokseen kutsuvaa tyyliä, jota lukiessaan haave- ja ajatusmaailmaan uppoaa ja unohtuu niin hirveän helposti, että teksti tulee päätökseensä aivan liian nopeasti. Sait sulatettua Ginnyn paljon puhuttelevat ajatukset hyvin pieneen sanamäärään, mutta silti mitään ei jäänyt puuttumaan. Sanavalintasi ovat ihan mielettömän hienoja ja antavat tekstille vahvan ja voimakkaan olemuksen, horjumattoman ryhdin. Mikään kohta ei jäänyt laahaamaan mutta silti syvän ajatusvirran mukana oli helppo pysytellä.

Minä pidin eniten kolmannesta pätkästä. Lokakuu, kun luonto on kauneimmillaan - se on niin inspiroiva kaikessa synkkyydessään ja väriloistossaan. Tyyli muuttui Tunnossa kuitenkin selkeästi keveämmäksi ja ehkä hitusen hyväntuulisemmaksikin, mikä lokakuun sijasta toi mieleeni kesän kukkivine puutarhoineen ja riehakoivine menninkäisineen. Ehkä se oli tarkoituskin sen jälkeen, kun Ginny oli käynyt läpi oman tarinansa, uskaltanut antaa ajatustensa ja muistojena lipua Valedroon. Valedroon, jonka "täytyy olla aina Valedro, koska sitä hän oli yksitoistavuotiaalle Ginnylle, ja olen varma, ettei se kokemus muutu vuosienkaan jälkeen." Mmh. Tämä korostaa erityisen paljon sitä, miten paljon Ginnyn kuoren alle on vuosien aikana patoutunut ja kuinka vaikeaa siitä kaikesta on loppujen lopuksi päästää irti - Valedroon, eli Voldemortiin, liittyy kuitenkin hänen oman henkilökohtaisen kokemuksensa lisäksi niin paljon muutakin. Harry. Fred. Kaikki.

Hmm, niin se Tunto. Paahtoleivän rasahdus, lupaus, vaahteranlehdet. Somaa kuvailua! Luna oli tässä niin suloinen, pienet sanat ja teot merkitsevät lopulta niin paljon.
...sen päivän jälkeen Ginny mukautui takapihan vaahteriin, ja Lunan oli odotettava talveen löytääkseen hänet taas. Niin paljon elämää ja voimaa uhkuvaa kuvailua, mutta suorastaan sydäntäsärkevää. Voi Luna.

Rennetoa komppaillakseni viimeinen virke ei ollut ihan mieleeni, mutta muuten tämä oli erittäin kaunista luettavaa taidokasta pilkutusta myöten (pidän itse vapaammasta pilkutuksesta, joka kulkee kirjoittajan omien ajatusten kanssa käsi kädessä).

Kiitos kovasti tästä lukukokemuksesta. :-)

Moon dust in your lungs, stars in your eyes,
you are a child of the cosmos, a ruler of the skies.

nauha

  • ***
  • Viestejä: 339
  • Sunnuntaiteuras
Oh apua, olen ollut kiireinen hukka ja vallan estynyt vastaamasta ihanaan kommenttiisi.

On aina hauskaa houkutella ihmiset pois mukavuusalueiltaan, femme on minusta usein maukkaimmillaan kun sitä tarjoillaan matalammilla ikärajoilla. Ja Ginny/Luna on tosiaankin ehkä suoloisin pari! Minusta yksi ainoista femme-parituksista joka todella Pottereissa toimisi.

Raaka arvostelu ja analysointi ei usein olekaan yhtä antoisaa luettavaa kuin pohdinta, vaikka toki kritiikkikin on tarpeellista. En silti lainkaan pahastunut sen vähäisyydestä :D

Olet äärimmäisen oikeassa siinä, että Tunnossa on lämpimämmät sävyt ja olot kuin Raunioissa tai Sielussa ja mielessä. Musta syksyssä parasta on nimenomaan väriloisto ja ilman rapeus, se miten se näyttää jotenkin lämpimältä vaikkei olekaan.
Valedro oli tosiaan tärkeä, ja sitoo yhteen monia piinaavia osia Ginnyn elämässä.

Viimeinen virke on yksi häpeäpilkku lopetuksieni joukossa! Mulla on ollut vähän taipumusta kökköihin lopetuksiin. Sellaisiin ”Ja sitten kaikki oli hyvin” tyyppisiin ja vihaan vihaan vihaan niitä, mikä on tietenkin hauskaa. Koska miksi sitten sorrun?
Nyt olen sentään päästänyt niistä irti aika monessa kohtaa, ja alkanut oivaltaa, ettei näin lyhyitä tekstejä ehkä tarvi päätellä mitenkään tyhjentävästi. Saa olla auki.

Kiitos vielä kun poimit minut ja kommentoit, oli herkullista luettavaa!
Kaipaan hetkeä jonka toivoin sinun olevan minun