Ikäraja: K-11
Paritus: Sirius/Remus
Genre: draama, synkistely
Tiivistelmä: Kalmanhanaukio kahdentoista seinien sisällä asuu Sirius, joka oppii suden tavoille.
A/N: Susi ja koira -tematiikalla leikkimistä, vaikka se tämän parituksen kohdalla on melko yleistä. Osui sopiva kirjoitusfiilis ja vielä musiikkikin (Vesala - Sinuun minä jään), niin ei auttanut enää siinä vaiheessa pistää vastaan. Lisäksi Potterfandomista on aina mukava kirjoittaa.
Tee minusta susi
Kalmanhanaukio kaksitoista oli synkeä koti. Jos Sirius olisi voinut valita toisin, hän asuisi edelleen luolassa Tylyahon kupeessa eikä istuisi päivästä toiseen Lontoon lähiössä. Totta puhuen hän ei pystynyt kutsumaan paikkaa edes kodikseen, mutta Azkabanissa vietettyjen vuosien jälkeen sitä oli mahdoton kutsua vankilaksikaan. Ei koti, ei vankila, vaan koirankoppi pitämässä häntä kahleissa, joita Sirius ei kehdannut kiskaista irti. Ulkona odotti vapaus, mutta vastuu killan menestymisestä oli suurempi ja se piti Siriuksen aisoissa. Aurinkoisina päivinä Sirius käpertyi koirana ikkunan eteen ja imi itseensä valoa, mutta sateen piestessä lasia hän oli taas ihminen, jolla oli kaihoisa katse ja sydän täynnä ulvontaa. Oli raivostuttavaa kiertää kehää ja tuhahdella Oljon töykeyksille, mutta viha ei kuitenkaan koskaan ottanut hänestä valtaa. Suuressa maailmassa sota odotti alkuaan, mutta Sirius oli jo sotilas päänsä syövereissä.
Hulluutta oli monenlaista.
"Et sinä ole hullu, Sirius."
Remus toisti sen hänelle joka kerta. Kun yksinäisyys teki koirasta takkuisen, vierelle ilmiintyi susi, joka herätti kesykoiran muistuttamaan taas esi-isäänsä. Sydän sai ulvoa ja laumanjäsen kuuli sen kuiskauksena korvassaan, kun kaksi miestä makasi Kalmanhanaukion pimeässä huoneessa ja Sirius ei hillinnyt kosketuksen kaipuutaan. Remukselle ei tarvinnut kertoa, kuinka yksinäisyys riipaisi, sillä hän oli takaisin Siriuksen vierellä ennen kuin päiviä oli ehtinyt kertyä liikaa ja jokaisella kerralla Sirius vapisi päästä varpaisiin. Remus ymmärsi, että koira oli lyöty matalaksi ja pakotettu piiloon, mutta koppinsa suojissa se selviytyi ja odotti päivää, jolloin sutta sen sisällä ei voinut enää pitää kahlittuna.
"Tee minusta susi, Remus."
"Mutta sinähän jo olet."
Eikä Sirius siltikään rynnännyt ulos kolostaan, sillä susi kaipasi sutta. Remus nuoli häntä kuin haavoittunutta, mutta kun yö oli pimeimmillään, he molemmat jättivät jälkiä hampaillaan ja puskivat nautintoon.
Kalmanhanaukiolle jäi usein haikeamielinen ihminen, kun aamut veivät Remuksen mennessään. Sirius kulki edelleen koirana pitkin koppinsa huoneita, mutta mieli oli uutta lujuutta tulvillaan. Sillä oli parempi olla mieleltään susi kuin koira, joka toisen hädän nähdessään ryntäsi koppinsa kahleista henkensä uhalla.
"Enkä minä halua olla yksinäinen susi."
Sen Remus hänelle aina kuiskasi, kun sarastus heidät herätti ja erotti.