Twilight: Rohkea, voittamaton, hengetön | K-11 | Angst

[Classick]

- Ficin nimi: Rohkea, voittamaton, hengetön
- Kirjoittaja: Classick
- Ikäraja: K-11
- Genre: Angst, Deathfic
- Fandom: Twilight
- Paritus: Edward/Bella
- Disclaimer: SM omistaa henkilöt ja paikat
- Varoitukset: Itsemurha
- Haasteet: Fanic50, OTS 20, OTP
- Summary: Valot osuivat silmiini ja vedin vaistomaisesti käden niiden eteen varjoksi. Kuljettaja huomasi minut ja painoi äänimerkkiä kerta toisensa jälkeen, mutta oli liian myöhäistä jarruttaa jäällä noin kovassa vauhdissa.
- A/N: Angstangstangst taas angstia Eli koska olen parhaillani angstissa ja tällaiseen kylmään ja pimeään on kiva kirjoittaa synkkää... thadaa. Itsemuhafic, joka sijoittuu Uusikuun aikaan. Aploodit hallusinoivalle Bellalle! Ja ehkä päästän teidät lukemaan Kommentit on pop Palaute toivottua!

Rohkea, voittamaton, hengetön

Valokeilat lähestyivät hiljaa mutta samalla tarpeeksi kovaa saavuttaakseen tavoitteensa. Värähdin, vaikka ylläni oli paksu tuulitakki ja käteni olivat tiukasti sen taskuissa. Tunnustelin sormilla ainoan heijastimeni sileää pintaa. Isä oli antanut sen joskus ollessani pieni ja pidin sitä yleensä aina talvisin näkyvillä. Purin huomaamatta jo valmiiksi rohtunutta huultani ja vilkaisin tien reunoilla tuulen mukana huojuvia puita. En kuitenkaan saanut käännettyä katsettani pitkäksi aikaa pois kahdesta kirkkaasta valopisteestä, jotka lähestyivät tasaisesti jäisen tien pinnalla.

Rekan tullessa lähemmäksi ja lähemmäksi, itsesuojeluvaistoni alkoi hälyttää ja tunsin pakottavaa tarvetta hypätä sivuun. Puristin kuitenkin käteni nyrkkiin ja tuijotin lähestyvää monen tuhannen kilon järkälettä silmiäni räpäyttämättä. Olen tehnyt tämän ennenkin, rauhoittelin itseäni hengittäessäni samalla syvään kerta toisensa jälkeen. Alku on aina pahin. Vähitellen tunne heikkeni ja pystyin taas rentoutumaan. Ei enää paljoa matkaa, ei enää montaa sekuntia niin hän olisi paikalla.

”Bella, älä tee tätä”, kuuluikin pian kuiskaus vierestäni. Hän näytti yhtä säteilevältä kuin aina. Ainoastaan syyllisyys pilasi nuo kauniit enkelin kasvot. Sitä en halunnut mustaamaan tätä hetkeä.
”Kiltti”, kultasilmäinen enkeli rukoili ja irvistin pienesti. Aivan kuin hän oikeasti välittäisi. Hän oli aina ollut loistava näyttelijä.
”Älä pilaa tätä”, pyysin ja otin poikaa tämän olemattomasta kädestä. ”Ei syyllisyyttä.” Hän oli hiljaa, mutta näytti yhä surulliselta. Saatoin haistaa hänen tuoksunsa sekoittuneena viileään talvi-ilmaan, vaikkei se ollutkaan mahdollista. Vain kuvitelmaa niin kuin kaikki muukin.

Valokeilat olivat jo aivan edessäni ja näin kuinka jäinen asfaltti kiilsi kauniisti. Aivan kuin enkelini iho. Ehkä omanikin voisi kiiltää samalla tavalla joskus. Jos hän juoksisi paikalle ja pelastaisi minut taas rusentumasta kuoliaaksi. Niin ei kuitenkaan tapahtuisi tai tulisi koskaan tapahtumaan. Hän oli jossain kaukana ja jäljellä oli enää laimea mieleni tuottama hallusinaatio. Eikä se pystyisi pelastamaan minua. Ei edes antamaan ensiapua pian sykkimättömälle sydämelleni.

Valot osuivat silmiini ja vedin vaistomaisesti käden niiden eteen varjoksi. Kuljettaja huomasi minut ja painoi äänimerkkiä kerta toisensa jälkeen, mutta oli liian myöhäistä jarruttaa jäällä noin kovassa vauhdissa. Yleensä tässä vaiheessa juoksin pois tieltä ja annoin kaiken romahtaa. Nyt en halunnut sitä. En halunnut taas itkeä itseäni turruksiin ikävästä ja vääryydestä. En jaksanut enää olla suuri pettymys kaikille läheisilleni. Ja ennen kaikkea en halunnut luopua harhakuvista, joiden avulla pysyin edes jollain tavalla järjissäni. Halusin kerrankin olla rohkea ja kohdata pelkoni.

Enää muutama sekunti. Ajatus kaiken jättämisestä tuntui lohdulliselta. Melkeinpä hyvältä. Silti pelottavalta. Ehkä niin olisi kuitenkin parempi. Mikään kuolemanjälkeinen ei voinut olla pahempaa kuin oma maanpäällinen helvettini. Astuisin vaikka ikuiseen kiirastuleen vain päästäkseni eroon elämästäni ja kaikista mielessäni vellovista muistoista ja kipeistä ajatuksista. Ei ollut oikein tuhlata kallisarvoista elämää tällä tavoin. Koko olemassaoloni oli vain hapen kulutusta. Satutin kaikkia lähimmäisiäni vain olemalla olemassa. Olisi kaikille parempi, jos vain jäisin paikoilleni, kunnes mitään ei ollut enää tehtävissä. Ehkä aika joskus kultaisi kaikkien muistot ja jättäisi viimeiset kuukaudet omaan arvoonsa.

 Katsoin Edwardia ja hänen silmänsä näyttivät juuri niin kauniilta kuin muistinkin.
”Rakastan sinua”, kuiskasin lempeästi ja tiukensin otettani hänen kädestään.
”Tulen heti perässä”, hän vastasi karkeansuloisella äänellään. Sillä hetkellä en halunnut epäillä sitä. Se oli meidän hetkemme.  ”Odotathan minua?”
”Aina ja ikuisesti.”

Juuri ennen törmäystä tunsin itseni taas onnelliseksi ja kokonaiseksi rakkaani vierellä. Eikä muulla ollut väliä. En edes tuntenut kipua. Pian olisin taas hänen luonaan.

[Lennu]

tää oli eka tällänen angst ficci jonka oon lukenu, ja meinasin siinä vaiheessa palata takaisin ku lujin et tässä on itsemurha MUTTA onneksi lujin sillä tää oli tosi hyvä tosi hienosti kirjotettu ja jotenki nättikin! rakentavaa, joo tuskin, mut toivottavasti tästä kommentista oli ees jotain iloa sulle
Jatka samaan malliin!

[Anskubits]

Kiintoisaa! Tykkään tälläsestä vähän salaperäsestä tekstistä. Ei löytynyt virheitä!

<3.Anskubits

[AhmaBoy]

Ah, olipas se kaunis. Myös mukavan karkea, suomalaiseen tyyliin. 

Tässä oli paljon suomalaisella tavalla tuttua; rohtuneet huulet, odotettava talvi ja heijastin... Välillä suomalaisia ficcejä on hassu lukea juuri noista syistä, mutta mielenkiintoista myös. Hyvin kirjoitettu. En oikein tykännyt loppuratkaisusta... se oli epätyydyttävä. 

[Beatrix Bones]

Apua, en ole vähään aikaan lukenut mitään näin romanttisen masentavaa, jossa kuollaan, koska ei haluta elää ilman toista - ja parituksena tietenkin Bella/Edward. Otsikko oli kuitenkin niin vetävä ja halusin tietää, mitä tällä kertaa yritetään, niin päätin lukea tämän ficin.

Parituksena Bella/Edward on yksi inhokeistani, oikeasti. Joskus kirjoja lukiessani pidin siitä, mutta viimeisen kirjan luettuani kyllästyin siihen, että Bella saa aina kaiken haluamansa oikein hopeatarjottimella, Edward syö hänen kädestään ja kaikki miehet tappelevat neitosesta. Sen takia en ole pitkään, pitkään aikaan lukenut mitään tällä parituksella, koska yleensä kaikki tämän parituksen ficit ovat niin yltiösiirappisia, etten kestä. Tämä ei kuitenkaan ollut sellainen (ja tiesin tämän, koska olet kirjoittaja - onko nyt minun palvomisvuoroni?). Okei, tässä oli sitä romantiikkaa, mutta sopivana annoksena ja tämä angstisuus ja lopun kuolema kompensoivat suuressa määrin tuota "en halua elää ilman sinua" -meininkiä. Kuulostan varmaan todella ilkeältä edellisen kommentin perusteella, mutta kun en vaan pidä Bella/Edwardista, ihan vain sen Mary Sue ja Garu Stu -homman vuoksi.

Mutta kuten aiemmin sanoin, tämä fic oli kuitenkin jotain ihan erilaista ja jopa piristävää. Pidin kirjoitustyylistäsi ja tuosta haikeudesta ja suunnattomasta kaipuusta, jota Bella Edwardia kohtaan tuntee, ja tuota masentunutta itsemurhahakuisuutta kun ei Uusikuussa mielestäni ollut tarpeeksi - Meyer piti kirjan aivan liian kilttinä ja fluffymaisena minun makuuni. Tämä kuitenkin korvaa sen menetyksen monin kerroin, koska kerronnallisesti tämä oli loistavan sujuvaa ja asiat etenivät johdonmukaisesti ja tällä kertaa Bella teki sen, mitä aikoikin. (Okei, vihaan kohta itseäni ja sinäkin vihaat minua, koska pidin tästä sen vuoksi, kun Bella vei asiat loppuun asti - mitäköhän tämä kertoo minusta?)

Ficissäsi oli myös positiivista se, että Bella kerrankin vaikuttaa vahvalta ja itsenäiseltä naiselta - joka toki itkee rakastettunsa perään - mutta hänessä oli kuitenkin sitä tietynlaista päättäväisyyttä, joka neidolta puuttuu koko kirjasarjassa. Onkohan hän tehnyt ainuttakaan päätöstä siksi, että itse halusi niin? Tässä olit tuonut Bellalle juuri sen piirteen, että hän todella haluaa jotain, vaikkakin näin radikaalia, niin kuitenkin hän on itsevarma ja päättäväinen ja tietää mitä haluaa. Nostan siis hattua, sait minut jollain tapaa jopa pitämään Bellasta, ja se on oikeasti todella vaikeaa (yleensä pidän hänestä vain parodioissa, koska häntä on vääristelty niin paljon). Olit tuonut itsevarmuuden neitoon muutamilla yksinkertaisilla sanavalinnoilla, jotka sopivat koko ficin teemaan eivätkä kuitenkaan repineet tätä kokonaan AU:ksi, sillä olihan tässä se totuuden siemenkin mukana - tämä oli vain jatkoa sille, mihin Uusikuu tavallaan jäi ennen Alicen paluuta. Lisäksi kaikki nuo lyhyet lauseet vain korostivat päättäväisyyttä ja toivat tietynlaista jämäkkyyttä ficciin, kuvasivat neidon mielialaa oikein osuvasti. Miten minusta tuntuu, että kommentti vain kiertää kehää ja toistelen samoja asioita...

Kiitän ja kumarran siis tästä ficistä, joka parituksesta huolimatta oli erittäin loistavaa luettavaa!

[Kuolotar]

Ooh ja oih

Miten ihana itsemurha ficci.
Tämä oli todella kaunis ja koskettava ficci.
Ihanasti angstia ja eläväinen kirjoitus,pystyin kuvittelemaan mielessäni kaiken tämän.
Bellan ja Edwardin pieni tarina joka päättyy ihanan traagisesti.(mikä ei tarkoita että fanittaisin tragedioita).
Bella oli mukavan vahva ja luja nainen eikä empinyt niinkuin varmasti muuten tekisi.

Kiitos sinulle tästä ihanasta ficistä!

Kuolotar

[Nyyhti]

Etukäteispahoittelut kiireisestä kommentista, mutten halunnut lähteä sanomatta mitään.

Tämä oli ihanan surullisenonnellinen. Bella oli oma itsensä ja pidin kovasti siitä, että hän sai pitää harhansa loppuun saakka. Rekka oli järkevä idea, aivan hyvin olisi voinut tapahtua kirjassa oikeastikin. Lisäksi kuvailusi tilanteesta toi mieleeni jotenkin leffamaisen tilanteen, erityisesti ne rekkakuskin tööttäykset.

Nyt pitää mennä, mutta pidin tästä pikku ficceröisestä kovasti, kiitos!