Kirjoittaja Aihe: Syvänmerenmustaa (S)  (Luettu 1714 kertaa)

shaya

  • jumalatar
  • ***
  • Viestejä: 843
Syvänmerenmustaa (S)
« : 20.04.2013 15:40:36 »
Ikäraja: S
Genre: surumielinen romanssi (tai useampi)
Paritus: tulkinnanvarainen, Iris/useita
Summary: Koskaan ei tiedä milloin universumi päättää pistää sinut osiksi rakentaakseen entistäkin korkeamman Himalajan.

A/N: Tämä on neljä kuukautta pullotettuja fiiliksiä, mielenvaeltelua ja pilkuttamattomuutta, eikä takaumissa ja vuorosanoissa oo käytetty asianmukaisia välimerkkejä, mutta luulen että pysytte kyllä kärryillä. :) Ja symboliikkaa myös! Vanessa ei ole Vanessa koska pidän kyseisestä nimestä etc, u know how this goes. Kirjoittaessa kuuntelemani soittolistan voit tsekata täältä!

Ja palaute näin useamman kuukauden tauon jälkeen on toki arvostettua: ;) Enjoy.


Iris kietoutuu sinapinkeltaiseen vilttiinsä nojatuolinnurkassa ja juo teetä galleriansa ikkunalaudalla, jalat tiukasti lättärintoja vasten painettuna. Ikkunan takana ihmiset menossa kuka minnekin, takin kaulukset pystyssä kuin niskakarvatkin.

Taiteilijana olemisen paras puoli on ehdottomasti se, ettei tarvitse kovin paljoa edes esittää olevansa aktiivisena osana yhteiskuntaa.

Tom sanoo joskus, ollessaan erityisen rohkealla tuulella, että Iris heittää elämäänsä hukkaan: nuori ja kaunis, mitä sinä vielä odotat! Älykäskin, voisit olla vaikka mitä. Mitä tahansa. Jotakin edes.

Iris sanoo, ettei jaksa. Viitsi, ehkä. Kermaperseeksi kasvatettu ja niin edelleen, kyllähän Tom tietää.

Kuulemma englantilainen tee on kitkeröittänyt Iriksen, napannut kiinni nilkoista ennen kevättä ja muuttanut kyyniseksi.

On siis Iriksen onni, että Tom muistaa vielä millainen oli se rohkea ranskatar, jolla oli suuret unelmat ja sellainen tapa puhua, että jopa Tomin levotonta rytmiä alati naputtava jalka asettui hetkeksi aloilleen, ja niin pehmeät kädet, ettei Margaret koskaan aivan tiennyt miten päästää irti, vaikkei heistä sitten sukulaisia tullutkaan.

Grace vierailee joskus ehtiessään Iriksen galleriassa, kehuu hänen maalauksiaan ja tulkitsee niitä juuri niin tylsästi kuin vain lakia opiskellut poliitikko jakkupuvussaan saattaa. Omenat ovat aina olleet Gracelle vain omenia. Iris maalaa niistä yhä useammin punaisia, niin kuin Lumikin saduissa: petollisia. Kukkivat keväällä ja maistuvat kirpeältä kuin kesärakkaus kielen päällä, mutta kun nielaisee –

Sinä olet pettymys, ma chérie.

Syntyvätkö toiset pettymyksiksi?

Et

yrittänyt

tarpeeksi

!

Maman nauraa kun Iris kertoo, että teki parhaansa. Iris ei itke, hänellä on hiuksissaan vanamonkukkia ja sormessaan rusketusraita. On heinäkuu, La Seyne-sur-Merissä tuulee.

Kerran hän istuu Lontoon laidalla Charlien kanssa, erään kerrostalon katolla, kun Charlie sanoo: yksinäisyys on typerä sana. Iris sanoo: ranskaksi ei voi edes sanoa ikävöivänsä jotakuta, miten ironista se sitten on?

Tu me manques.

Onko minulla koskaan ketään sitä kuulemaan, pohtii.

Ja Charlien kädet, ne ovat parkkiintuneet, niin varmaan sydänkin. Iris pitää Charliesta koska tämä on kuin maalaus, keskeneräinen, öljyvärejä, metsänvihreää ja syvänmerenhaudanmustaa. Eikä Charlie koskaan ole samassa paikassa kauaa, ehkä pelkää löytävänsä lisää sydänsuruja tai ei tarpeeksi,

La Bocassa on yksi talo joka on sen sinun mekkosi värinen

ja se on

(riittävästi)

**

Vanessa sanoo ettei ole eläessään laittanut jalkaansa kumisaappaita, ja se kuulostaa haasteelta. Iris sytyttää uuden savukkeen ja kirjoittaa puolikuivuneen maalauksensa päälle mustalla tussilla:

HURRIKAANEJA

Se saattaa olla tosin asia jonka hän on koskaan kirjannut muistiin.

Katsokaas, Iris piti joskus päiväkirjaa. Ensin muutettuaan Englantiin, ranskaksi niin ettei unohtaisi. Maalasi kuviakin, minuuttimaalauksia, mutta kuukauden kuluttua sotkeutuneet raajat alkoivat valua sivujen läpi ja vaaleat sävyt loppuivat väripaletista, tee jäähtyi kuppiin eräänä aamuna ja Iris ajatteli:

mustaa, yöperhonsinistä.

Se oli maaliskuu, ja hän maalasi paljon perhosia. Gallerian lattiassa on musteläikkiä vieläkin.

Vanessa vihaa sitä että kaikki sanovat häntä linnuksi. Joutsen. Solisluut. Kaunista, kultaseni.


Mikä sinä sitten olisit?






Miksi sinä annoit minulle tämän nimen, maman?

Vanessa makaa ohuena pullonvihreällä sohvalla ja nojaa niskaansa taaksepäin kunnes takaraivo koskettaa lattiaa; Iris toivoo että voisi ottaa kuvan siitä, ei siksi että –

mutta koska sitten kaikki voisivat nähdä, ei täällä mitään lintuja ole. Ei heillä ole häkkiä, saati taivasta jolle paeta, kyyhkysenrinnat hukkuisivat siihen harmauteen.

Kun Iris kysyy, kuuluu vastaus: Mistä minä tiedän. Ehkä rotta. Tai mustekala! katso miten luonnottoman pitkät kädet, kuin spagettia. Minä vihaan spagettia.

Rakkaus on yksinäistä, Iris kirjoittaa Charlielle, eikä Charlie vastaa - mutta hänen naurunsa saattaa melkein kuulla Lontoossa asti.

Erään kuun kolmantena päivänä Tom tulee käymään, niin kuin usein tekee. Hän sanoo Irikselle: sinä näytät siltä ettet ole valvonut turhaan. Iris hymyilee, koska hän on valvonut niin pitkään syyttä suotta, mutta nyt on syy, oikea syy, ihan aikuisten oikea, aineellinen syy! Ja se on ehkä suurin omaisuus joka Iriksellä on koskaan ollut. Tom juo kupin kahvia ja kysyy: nytkö?

Iris pudistaa päätään; ei koskaan. Ei koskaan ihan irti ikävästä, merituulen kuiskaukset korvissa kun nukahtaa, Margaretin halausten lämpö rintalastan takana.

**

Kun se on päättymäisillään, Iris sanoo: jos voisin kelata tätä kuin filmiä...

Vanessa ei viimeistele lausetta niin kuin joskus tapasi.

Iris ei koskaan osannut. Nyt hän ei halua.

Jos rakastaisin enemmän

huutaisin kaiken LUJEMPAA

                                     LUJEMPAA
                                                   PAA
                                                       PAA

                                                                  ?

Vanessan suukot poskelle ovat märkiä, melkein kuin Iris olisi ikkunalasi, toinen Lontoon joka kuukauden melkein joka kolmas päivä. Melkein? Iris varmistaa.

Melkein.

Punainen omena, musta perhonen, tämä on tylsää, sanoo Grace. En minä ymmärrä taidetta!

Iris kysyy että mitä jos tämä ei ole taidetta, jos tässä on vain minä ja minun punainen sydänvereni ja minun musteenmusta mieleni ja tässä on kaikki, mitä jos minulla ei ole enempää annettavaa, kysyy niin kauan ettei ole enää kysymystä vaan ylipitkä lause. Kun Grace hymyilee se on sellainen vähän inhottava ja säälivä, no, ei kaikista voi tulla Picassoja. Kaikista ei voi tulla onnistuneita. Kaikkia ei voi rakastaa, jotkut lapset ovat rumia ja niillä on monta nimeä siksi että niitä vihataan. Kutsuisitko sinä Notre Damen kellonsoittajaa oikealla nimellään jos olisit oikeasti nähnyt sen kaikessa rumuudessaan?

Eikö sinua kuvottaisi.

– loputtua, ohiollessa, jää vain tunne vatsanpohjaan, eikä Iris tiedä, onko se kuvotusta vai perhosia vatsaonteloihin takertuneena, pyristelemässä vapauteen. Minä päästin sinut jo! Ihan totta!

Joko? kysyy Tom vaikka kuinka pitkän ajan kuluttua, ryystää kahvia niin kuin vanhat ja yksinäiset ("ikuisiksi poikamiehiksi" kai heitä kutsutaan) tekevät, sellaiset vähän jo luovuttaneet. Kertoi löytäneensä ensimmäisen harmaan hiuksensa edellisellä viikolla, mutta Iris on – varmasti, epäilemättä – vielä yhtä kaunis kuin ennenkin.

(Kuin kukkanen? Iris kysyi, eikä Tom sanonut enää mitään ironiasta.)

Joko:

yksinäisyys

rakkaus

joko?

Merenpohjissa on jännitystä, sanoo Iris. Koskaan ei tiedä milloin universumi päättää pistää sinut osiksi rakentaakseen entistäkin korkeamman Himalajan.
At night I fell asleep with visions of myself, dancing and laughing and crying with them.

sugared

  • ginger spice
  • ***
  • Viestejä: 1 514
Vs: Syvänmerenmustaa (S)
« Vastaus #1 : 20.04.2013 20:06:08 »
Mun pitää myöntää, että en ole aikaisemmin oikein osannut lukea sun tekstejä, kun ne ei oikein ole ollut mulle ominta luettavaa tyyliltään. Sen verran olen kuitenkin pistänyt merkille, että olet taitava kirjoittaja ja sulla on hyviä ideoita, ja se tulee kyllä tässäkin ilmi. Plus, että otsikko on ihana, kaikki mereen liittyvä on aina kiehtovaa!

Tykkäsin tästä kovasti. Niinkin kovasti, että luin ihan mielelläni tekstin heti toiseenkin kertaa. Renneto kuvasikin jo osuvasti sitä, mitä minulle tästä tekstistä jäi päällimmäisenä mieleen: elämä ja taide. Ajan kuluminen, vanheneminen, menetetyt mahdollisuudet ja ajatus siitä, että ehkä koskaan ei tulekaan enää mitään tai ketään. Hahmot jäivät minulle Iristä ja ehkä Tomia lukuunottamatta kyllä todella etäisiksi, enkä saanut kiinni heidän rooleistaan tai suhteistaan toisiinsa. Iris on kuitenkin aivan ihana, samoin se tapa, jolla näitä muita hahmoja olet kuvaillut. Tässä tekstissä on joitain todellisia oivalluksia, joita en voi kuin ihailla, esimerkiksi

Lainaus
Taiteilijana olemisen paras puoli on ehdottomasti se, ettei tarvitse kovin paljoa edes esittää olevansa aktiivisena osana yhteiskuntaa.

Lainaus
Tomin levotonta rytmiä alati naputtava jalka asettui hetkeksi aloilleen

Lainaus
sormessaan rusketusraita

Lainaus
Kaikkia ei voi rakastaa, jotkut lapset ovat rumia ja niillä on monta nimeä siksi että niitä vihataan.

Upeutta. Jonkin verran tässä oli sellaisia ei-niin-hyvin-toimiviakin kohtia ja tarpeettomia juttuja (esim. vähän turhan kliseinen joutsen-vertaus ja ikiaikainen solisluukorostus tuntui ylimääräiseltä), mutta kokonaisuus oli joka tapauksessa erittäin bueno. En myöskään hirveästi tykkää kikkailusta, mutta jälleen Renneton sanoja lainaten, tähän sellainen istui aiheen puolesta paremmin. Vaikka teksti olikin hyvin kaunista ja koristeellista, se soljui mukavasti ja töksähtelemättä, ja sanoilla oli muukin tarkoitus kuin vain kuulostaa kivoilta.

Kiitos oikein paljon tästä, luulenpa, että palaan lukemaan tämän vielä joskus kolmannenkin kerran.

her shaking shaking
glittering bones

Funtion

  • Vieras
Vs: Syvänmerenmustaa (S)
« Vastaus #2 : 21.04.2013 11:57:04 »
Hello my dear. ♥ Kommentointini nyt hieman venyi koska eilen kasailin itseäni, mutta kuten hyvinhyvin tiedätkin, luin tän jo eilen ja riemuitsin siitä kun sain uutta shayaa. : ) Musta tuntuu että mullon tästä niin paljon sanottavaa mutta samaan aikaan ei yhtään mitään, en tiedä mistä aloittaa tai mihin lopettaa, joten annas kun sähellän:

Taiteilijana olemisen paras puoli on ehdottomasti se, ettei tarvitse kovin paljoa edes esittää olevansa aktiivisena osana yhteiskuntaa.
Tää säväytti mua jo ekalla kerralla, mut toisaalta se vähän vaivaisikin: onko näin? Eikö taiteilijan juuri kuulu olla aktiivinen osa yhteiskuntaa, eikö sen kuulu olla tietoinen siitä mitä ympärillä tapahtuu (jotta voi ammentaa sitä kaikkea tuotoksiinsa) ja eikö taiteilijan kuulu teoksillaan muuttaa yhteiskuntaa, virheitä, epäkohtia, eikö taiteilijan nimenomaan pidä olla aktiivinen osa yhteiskuntaa? ...vai voiko tämän lukea toisella tavalla: ei tarvitse paljon esittää, koska se tulee niin luonnostaan, automaattisesti, koska taiteilija on jo niin osa sitä? Oh god, tää kohta vaivaa mua, mut siitä huolimatta tää on yks suosikeistani.

Se saattaa olla tosin asia jonka hän on koskaan kirjannut muistiin.
Mä haluaisin lainata varmaan joka toisen virkkeen, mutta yritän valita vain kaikista ne parhaimmat, kirkkaimmat: tämä on yksi niistä. <3

Vanessa on jokin amiraaliperhonen mikä lie, mutta Iris? Oh god. Sateenkaaren henkilöitymä, asteroidi, trooppinen hirmumyrsky, kurjenmiekat, tuhat eri lehteä, ooppera, silmän etuosan rakenne, optiikan elementti, kantoraketti, Pokémon... musta tuntuu siltä et tarkoitit tuota vikaa, Pokémonia. : ) Selkeesti. (Tähän väliin: luoja tuon Jake Cocon Wonderwall on ihan törkeen hieno! Aaa kiiiiiitos!! ♥ Taidan ehkä repeattaa tätä koko loppupäivän + miks sun musamaku on aina niin flawless + kiitos näistä kaikista artisteista jotka oot mulle tuonut ♥ ♥ ♥ + kuuntelen nyt siis tota sun linkkaamaa listaas.)

Kaikkia ei voi rakastaa, jotkut lapset ovat rumia ja niillä on monta nimeä siksi että niitä vihataan.
Taas yksi helmi. <3

Tätä on ihan törkeen vaikea kommentoida, tiedätkö. Jos nyt jostain aloitetaan, niin henkilöistä. Tykkäsin niistä ihan kauheesti ja jokaisella oli selkeä paikkansa ja roolinsa, kukaan ei ollut mukana pelkän nimen vuoksi. Niiden väliset suhteet oli herkullisia ja mä rakastin sitä, miten sä et selittänyt hahmojas puhki, vaan toit ne ilmi kuin lukija tuntisi ne jo, kuin lukija tietäisi ne entuudestaan. Oli Margaret josta ei koskaan tullut Iriksen sukulainen (toisen sukulaisekshan tullaan vain naimisiinmenon myötä, siis jos on kaksi perhettä jo entuudestaan, joten tässä kai viitattiin siihen miten Iris ja Tom eivät sitten menneetkään naimisiin vaikka piti ja että Margaret on jotain sukua Tomille, jokin osa perheessä, äiti, sisko, mummi. Kerrassaan valloittavaa! : ) Oli myös mainintana pariinkin kertaan Grace, tiukkapipoinen lakinainen jakkupuvussaan (ah miten ihana heitto! Tarpeeksi klisee ollakseen toimiva!) ja Charlie josta Iris piti, Charlie joka inhoaa yksinäisyyttä sanana (liekö sitten myös oikeasti) ja joka on kokenut sydänsuruja ja pelkää löytävänsä lisää.

Iris on siitä jännä, että sillon selkeästi jotain Vanessan kanssa ja Vanessa tarkoittaa perhosta, Iris maalaa perhosia paljon maaliskuussa, Vanessa vihaa sitä että häntä kutsutaan linnuksi (olisikohan sitten mieluummin perhonen, hah). Ja ilmeisesti kuitenkin Vanessa vihaa nimeään, tai ainakin luulen että tuo yksi kohta oli Vanessan sanomaa... vai kysyisiköhän sittenkin Iris sitä? Jos Iris onkin kurjenmiekka, toisaalta eihän se ole lintu, eikö se ole kukka? GAAHH sanon minä.

Rakkaus on yksinäistä
Tajuttoman. Hienoa. Siis... vau. Vielä kun tän yhteys loppuun oli hieno, joko rakkaus on yksinäistä, joko? Mun on vaikea hengittää kun luen jotain näin tajutonta.

En minä ymmärrä taidetta!
....tää kuvaa aika hyvin mun fiiliksiäni tästä tekstistä. :DD Grace oli pelottavan samaistuttava hahmo, mä menetin hermoni kun mietin tätä, heitin hanskat tiskiin ja luovutin, en minä ymmärrä taidetta! Tämä on taidetta, shaya, tämä on. Ja mulle omena on vain omena.

Koskaan ei tiedä milloin universumi päättää pistää sinut osiksi rakentaakseen entistäkin korkeamman Himalajan.
Voi luoja mikä lopetus. Mä en oikein tiedä mitä sanoa tästä koska mä en oikein varmasti uskalla sanoa ymmärtäväni tätä, mutta se minkä ymmärsin, oli totta ja kaunista.

Sä et oo huonontunut päivääkään, päinvastoin. Hienoa saada sut takaisin elävien kirjoittajien kirjoihin! Kiitos tästä, kiitos. Tää on teksti jonka luen monta kertaa ja jota suojelen kuin aarretani. Kiitos. ♥

shaya

  • jumalatar
  • ***
  • Viestejä: 843
Vs: Syvänmerenmustaa (S)
« Vastaus #3 : 21.04.2013 14:28:42 »
Renneto, ahah voi eiii, anteeksi! En oikein tiedä mihin ensimmäisenä tästä sun kommentiosta tarttuisin - sain siitä ihan hirveästi irti mutta oon niin häkeltynyt että ylipäätään sain palautetta haha... Tosiaan. Mahtava kuulla jos sinusta suuri hahmokaarti toimi, se on tietyllä tapaa aina riski - mut toisaalta ketään ei haluaisi jättää poiskaan kun ne on kerran tekstiin kirjoittanut. Mitä sit tohon visuaalisuuteen tulee, se ehkä puskee vähän läpi mun opinnoista, tiedätkö? Oon tällä hetkellä niin runojen ja kaikennäköisen visuaalisen ärsykkeen ympäröimänä koululla että tuntuu vaikealta jättää teksti tekstiksi. Anyway, kommenttiasi oli hurjan kiva lukea ja ihana kuulla, jos onnistuin herättämään ajatuksia! Sehän se koko homman pointti on, eikö. ;)

sugared, ihan nauratti tuota ensimmäistä kappaletta, tunne on nimittäin molemminpuolinen! Makuasioita, makuasioita. Mielenkiintoisinta musta kommentteja lukiessa on, miten tosi usein lukija osaa muotoilla yksinkertaiseksi sen ajatuksen, joka mulla on sen tekstin takana ollut, vaikken itse aiemmin olisi osannut - sunkin pointit kommentissasi osui ja upposi, haha. Joutsenet ja solisluut oli muuten itseasiassa tarkoituksellisia, vaikka myönnettäköön, yhteys ehkä jäi hämäräksi kaikille muille paitsi itselleni. Ajatuksena joka tapauksessa oli se, että Vanessan maailma on sellainen kaupallinen ja pinnallinen, jossa ihmiset etsivät täydellisyyttä aina niistä tietystä piirteistä (solisluista, esimerkiksi) etc. Ehkä tämä olisi vaatinut jotain lisää siltä osalta. :) Kiitos joka tapauksessa kommentoinnista!

fierté-rakkaani. ♥ Haha mulla on toi tunne aina kun koitan kommentoida jotain! Propsit sulle että kommentoit anyway - toisin kuin eräät... Taiteilijoista: mun nähdäkseni niitä on myös sellaisia, jotka syventyy ihmisyyden ja/tai itsensä ymmärtämiseen, ehkä ajautuu niinkin syvälle siihen että yhteiskunta ikään kuin katoaa ympäriltä, koska se ei ole taiteilijan omien halujen/whatever syvimmän olemuksen pointti. (Oon lukenut koko viikon Edith Södergrania, näin sivuhuomautuksena. En tiedä selventääkö se tätä ajatusjunaa yhtään.) Iris on ehdottomasti Pokémon, hyvin huomattu muru! Ja no, en muuten halua keskeyttää sun tulkintaa, mutta kun sitä kerran mietit - Iris kysyy sitä nimeä, siksi maman. :) Hukun kehuihis, oot ihan liian... liian... liian. You know? Kiitos hurjasti kuitenkin.
At night I fell asleep with visions of myself, dancing and laughing and crying with them.

Seidig

  • prinsessa
  • ***
  • Viestejä: 338
Vs: Syvänmerenmustaa (S)
« Vastaus #4 : 22.04.2013 16:00:36 »
Kommenttikampanjasta moi!

Mä luen itse asiassa hyvin vähän originaaleja, joten on paljon mahdollista että ilman kommenttikampanjaa en tähän koskaan olisi tarttunut. Onneksi tämä oli siellä.

Pidin tästä ihan suunnattomasti, tähän sopi erittäin hyvin tuo niin sanottu viimeistelemättömyys, muutamien pilkkujen puuttuminen ja vuorosanaviivat tai vastaavat. Ihania pieniä yksityiskohtia täynnä, mutta en jaksa alkaa niitä nyt etsimään ja listaamaan koska kirjoitan tätä lagivalla puhelimella.

Hahmoilla oli selkeät persoonat ja pidin tuosta Gracesta ihan hirveästi.

En tiedä että oletko kirjottanut tästä samaisesta Iriksestä aikaisemmin, mutta jos olet noin olisin ehdottomasti kiinnostunut lukemaan enemmänkin hänestä. Kiehtova hahmo, kiehtova ajatusmaailma samaan aikaan hyvin rauhallinen ja kiihkeä, jos ymmärrät tarkoitukseni. 

Lainaus
Iris maalaa niistä yhä useammin punaisia, niin kuin Lumikin saduissa: petollisia.

Tämä kohta teki muhun ehdottoman vaikutuksen. Ihana tuo petollisen punainen. Tämäkin tuo tekstiin oman värinsä.

Mun puhelin ei yksinkertaisesti anna mun kirjottaa pidempää kommenttia, joten kiitos! 

« Viimeksi muokattu: 22.04.2013 16:03:26 kirjoittanut Seidig »
eilen vielä päätin elää ilman sua
x x